Johdanto

Kirkkovuoden aikana kirkko rukoilee eri tilanteissa, että Jumala suojelisi ihmiskuntaa luonnon katastrofeilta: maanjäristyksiltä, myrskyiltä, nälänhädältä ja tulvilta. Tänä päivänä kuitenkin näemme kääntöpuolen. Jumalan luomistyölle omistettuna päivänä kirkko hartaasti anoo Luojaa suojelemaan luontoa inhimillistä alkuperää olevilta katastrofeilta sellaisilta kuin saastuminen, sodat, riisto, haaskaaminen ja sekularismi. Saattaa tuntua merkillisen ristiriitaiselta, että uskovien ruumiit, jotka toimivat luontoa edustavina, pyytävät Jumalan suojelusta itseään ja omaa toimintaansa vastaan. Tästä näkökulmasta kirkko viisaudessaan asettaa silmiemme eteen syvällisen sanoman, joka koskee langenneen ihmiskunnan ja sen entiselleen saattamisen keskeisimpiä ongelmia. Se on inhimillisen synnin ja yhteisvastuun ristiriita.

Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kaiken hyväksi ja asetti ihmisen paratiisiin varjelemaan luomakuntaa. Maailma on Jumalan ja ihminen on vain sen käyttäjä, vaikka onkin asetettu sen herraksi.

Ihmiskunnalle on annettu suhteellinen määräysvalta luontoon nähden koko maailmankaikkeudessa, vaikkakin koko luomakunta, taivas ja maa, on tehty meitä varten palvelemaan ja toimimaan meitä varten. Professori N. Zabolotsky on sanonut: " Jumalan luodut eivät palvele Jumalaa, ei enkeleitä eikä itseään, vaan ainoastaan ihmistä".

Nauttiessaan luomakunnan hyvyyksiä ihmisen tulee samalla varjella sitä sekä Jumalan sille asettamia rakenteita ja järjestystä. Jumalan luomakunnan varjeleminen ja vaaliminen ja sen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kristityn on kohdeltava hyvin eläimiä ja kaikkea luontoon kuuluvaa. Kaikki on annettu ihmiselle, jotta hän käyttäisi sen hyödykseen oikealla tavalla, ei mielivaltaisesti.

Samalla ihmisen tulee ponnistella saattaakseen oikeaan suhteeseen ja sopusointuun hengen ja aineen maailman. Ortodoksisen kirkon erilaiset siunaustoimitukset pyrkivät tähän. Melkein mitä tahansa voidaan pyhittää: taloja, peltoja, aluksia, autoja ja muita ajoneuvoja, kaivoja, karjaa ym. Aine tulee pyhittämisen kautta pyhyyden välittäjäksi.

Kristuksen lunastustyö koskee koko maailmankaikkeutta. Kirkko on perustettu koko maailman pelastusta varten. Ortodoksinen, kunnioittava asenne luontoon ilmenee käsityksenä, että on mahdollista nähdä Jumalan tekoja ja hänen hyvyyttään luonnossa ja sen avulla. Samoin Kirkko opettaa, että kaikki tulee saattaa ja tehdä Jumalan välikappaleeksi palvelemaan ja ilmaisemaan Jumalaa.

 

Luominen

Luotu maailma itsessään on mysteeri, joka on saanut alkunsa Jumalan suvereenista tahdosta ja toteutunut Pyhän Kolminaisuuden toiminnasta. Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaan (325/381) Isä on "taivaan ja maan, kaiken näkyväisen ja näkymättömän Luoja", Pojan "kautta kaikki ovat tehdyt", ja Pyhä Henki on "elämän Luoja". Siten kolme persoonaa loivat yhdessä maailman, joka on yhtä olemusta olevien Pyhän Kolminaisuuden persoonien yhteistoiminnan tulos.

"Alussa" Pyhä Kolminaisuus loi maailman (taivaan ja maan) "tyhjästä", eikä jo olemassa olevasta aineesta. "Tyhjästä"-luominen on ilmaistu ensiksi Raamatussa. "Luo silmäsi ylös taivasta kohti ja maahan ja katso kaikkea, mitä niissä on, ja tiedä, että Jumala on tehnyt ne tyhjästä" (2. Makk. 7:28). Niinpä luomakunta tulee esiin olemiseen tai virtaa olemiseen ei-olemisesta. Maailma kosmoksena on Jumalan hyvä teko (1.Moos. 1), jonka Jumala teki ihmiskunnan siunattua olemassaoloa varten. Kappadokialaiset isät opettavat, että Jumala ensin loi maailman ja kaunisti sen kuin palatsin ja sitten saattoi ihmiskunnan siihen. Kosmoksen luominen, olemassaolon ilmestyminen on mysteeri ihmismielelle. Luomisen arvo on siinä, että maailma on ensisijaisesti hyvä, ja myös siinä, että Jumala on osoittanut sen olevan elävien olentojen koti. Luonto on tehty Jumalaa varten olemaan viitekehys Jumalan Ihmiseksi tulolle ja ihmiskunnan jumalallistumiselle, ja on sellaisena Jumalan valtakunnan todellistumisen alku. Voidaan sanoa, että kosmos antaa tason, jolla ihmiskunta liikkuu luomisesta jumalallistumiseen. Lopulta kuitenkin luomakunnan kokonaisuuden kohtalona on muuttua kirkastuneeksi maailmaksi, koska ihmiskunnan pelastus välttämättä edellyttää sen luonnollisen kodin, kosmoksen, pelastusta.

Se, että Jumala loi Aadamin ja Eevan viimeisinä kaikista luoduista ja eri tavalla – ei vain jumalallisen Sanan lausumisella, vaan Jumalan suoralla toiminnalla ja asiaan puuttumisella - ei osoita vain ihmisen ainutlaatuista asemaa koko luomakunnassa, vaan myös hänen erityistä suhdettaan Jumalaan. Kirkon isien mukaan 1.Moos. 1: 26 seur.: "tehkäämme ihminen ... " osoittaa, että ihmisolennon luominen oli Kolminaisuuden toiminnan tulos. Erityisen merkittävää tässä yhteydessä on lausuma, että "ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi." Siten ihmiskunnan oleminen Jumalan kuva tarkoittaa olemista tai yhtäläistämistä Kristuksen kanssa.

Luodussa maailmassa vain ihmisolennossa yhdistyy aineellinen ja henkinen. Inhimillinen olemassaolo on siten erotettu ei-inhimillisestä luomisesta laadullisesti. Tämän seikan valossa kirkkoisät usein puhuvat ihmisolennoista pienoismaailmana, koko luomakunnan "mikrokosmoksena". Tämä merkitsee sitä, että luonnollinen maailma yhdentyy täydellisesti ihmisolennon ja koko luomakunnan kanssa. Ihmislaji on aineellisen ja hengellisen maailman rajalla yhdistävänä linkkinä.

Ennen syntiinlankeemusta ensimmäiset ihmiset kokivat luomakunnan harmonisena kokonaisuutena. Se oli kuin kaunis puutarha (paratiisi, 1. Moos 2: 8), jota he hoitivat huolella ja rakkaudella. Ihmisen lankeemus kuitenkin olennaisesti inhimillisen vapauden väärinkäyttämisenä saattoi tuhon voimat luodun ruumiiseen. Luomakunta koki kaksinkertaisen vieraantumisen. Toisaalta se etääntyi Luojasta, koska Aadam ja Eeva yrittivät kätkeytyä Jumalan kasvojen edestä (1. Moos. 3: 8), kun heidän yhteytensä valon ja elämän lähteeseen oli katkennut. Toisaalta ihmiskunta menetti kykynsä päästä oikeaan suhteeseen luonnon ja luodun ruumiin kanssa. Vihollisuus luonnon maailman ja ihmisten välillä tuli harmonisen suhteen ja huolenpidon sijaan. Ahnaiden ihmisten luomakunnan herruus ja hyväksikäyttö itsekkäisiin päämääriin muuttui historian säännöksi. Hajaantumisen monet muodot saivat valtaa, ja lisäsivät itse asiassa kuoleman ja turmeluksen valtaa. Kuoleman pelko juurrutti ahneuden, voitonhimon, ahneuden, vihan ja epätoivon ihmislentoihin. Taloudellinen riisto, rotusorto, sosiaalisen epätasa-arvo, sodat, kansanmurhat jne. ja niiden nykyiset muodot ovat seurausta kuoleman pelosta ja kuoleman yhteisöllisistä merkeistä.

 

Ympäristökriisi

Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa on erityisiä anomuksia ja litanioita "suotuisien ilmojen, runsaiden maan hedelmien" puolesta tai luonnonkatastrofeilta suojelemiseksi. Seuraava on aivan erityinen rukous palveluksesta, jossa se lausutaan useita kertoja maanjäristyksen uhatessa:

"Maa ilman sanoja huutaa ja voihkii: "Miksi te kaikki ihmiset saastutatte minut niin paljolla pahalla?" Mestari säästää teidät, mutta kurittaa minua tyystin: ymmärtäkää ja lepyttäkää Jumalaa katumuksella."

Jumalanpalveluksessa ortodoksinen kirkko muistuttaa syvällisestä käsityksestä luomisesta. Erityisesti ihmiskunnan rooli luomisen pappeutena on erityisen selvästi esitetty liturgisessa teologiassa. Olemme kykeneviä muovaamaan uudelleen ja muuttamaan maailmaa. Kuten isä Dimitru Staniloae on sanonut: "Maailma ei ole vain lahja, vaan tehtävä ihmiselle".

Ortodoksisen kirkon ympäristöteologiasta saa parhaiten käsityksen Herran kasteen juhlan liturgisesta viettämisestä. Epifaniajuhlalla on kolme erillistä aihetta. Niistä ensimmäinen on Johanneksen suorittama Jeesuksen kastaminen Jordanilla. Toinen on Pyhän Kolminaisuuden ilmestyminen. Ja kolmas on luodun aineen lunastaminen Jeesuksen laskeutumisella Jordanin vesiin. Tavallisesti korostetaan kahta ensimmäistä aihetta, mutta harvemmin kuulemme kolmannesta. Kuitenkin epifaniapalvelus on voimallinen ilmaus luomisen teologiasta. Se kertoo elävällä tavalla ortodoksikristittyjen käsityksen koko luomakunnasta, inhimillisestä ja ei-inhimillisestä osallistumisena ja hyötynä Jeesuksen Kristuksen pelastustyöstä. Se ilmaisee todellisen ihmiskunnan yhteyden kaiken muun luomakunnan kanssa.

Palveluksen ydin on suuri vedenpyhitys. Palvelusohjeiden mukaan eukaristian toimittamisen jälkeen koko seurakunta kulkee ristisaatossa vedenpyhityspaikalle. Luettelemalla Jumalan suuria luomakunnassa ilmeneviä tekoja vedet puhdistetaan ja siunataan ne Kolminaisuuden nimeen upottamalla risti kolme kertaa veteen. Risti on ohjaava symboli mitä suurimmassa uhrissa, johon meitä kutsutaan. Se pyhittää vedet ja sen kautta muuttaa koko maailman. Vesi luomisen alkuaineena edustaa symbolisesti koko luomakuntaa. Ja vesien pyhittämisen jälkeen koko luomakunta on nyt pyhitetty. Se kykenee jälleen olemaan välikappale yhteyteen Luojan kanssa.

Sellainen on ekologisten pyrkimystemme malli. Sellainen on minkä tahansa ympäristöetiikan perusta. Risti on upotettava vesiin. Ristin on oltava näköalamme sisimmässä keskustassa. Ilman ristiä, ilman uhria, ei ole siunausta eikä kosmista kirkastumista.

Ainetta ei ymmärretä välineelliseksi. Vesi ja koko luomakunta saatetaan sen alkuperäisen luontonsa mukaiseksi, jota synnin vaikutus ei ole turmellut. Ei ole kysymys transsubstantiaatio- eli muuttumisteologiasta, jossa armo ikään kuin lisätään aineeseen, jotta siitä tulisi jotakin yliluonnollista. Paremminkin veden pyhittäminen saattaa sen jälleen sen luonnolliseen ja alkuperäiseen tilaansa. Tarkoitukset, joihin vettä voi normaalisti käyttää, ovat aivan samat kuin mihin pyhitettyä vettä käytetään: pesemiseen, juomiseen ja puhdistamiseen. Kuitenkin Jeesuksen kasteen päämäärä on syvempi kuin pelkkä muinaisen kauneuden entiselleen saattaminen. Kysymyksessä on luomakunnan sisäisen ja luomakunnan ja Luojan välisen sopusoinnun ennalleen saattaminen. Sitä merkitsee lunastus.

Luonnon elementtien siunaaminen kaikin tavoin, kuten peltojen, viinitarhojen, ensihedelmien, vehnän jne. osoittaa, kuinka kirkko tunnustaa kaikkien luomakunnan elementtien muuttumisen ihmiskunnan pelastuksen ja kirkastamisen kautta ja siten koko luomakunnan .

Ihmiskunnan kutsumus sellaisena kuin se ilmenee liturgisessa teologiassa ei ole luonnon hallitseminen ja riistäminen, vaan kirkastaminen ja pyhittäminen. Monenlaisin tavoin – maata viljelemällä, ammattitaidon kautta, kirjoja kirjoittamalla ja ikoneja maalaamalla – ihmiskunta antaa aineellisille asioille äänen ja auttaa luomakuntaa ilmaisemaan Jumalan ylistystä.

Ympäristöasiat kuten ilman ja veden saastuminen, uudistumattomien luonnonvarojen ehtyminen, otsonivyöhykkeen tuhoutuminen, radioaktiivisen säteilyn lisääntyminen, suunnattomien alueiden metsien hakkaaminen ja aavikoituminen, jne. uhkaavat itse elämää tällä planeetalla. Ihmiset käyttävät tieteen ja teknologian lahjoja väärin lisätessään luonnon hyväksikäyttöä ja muuttaessaan tämän päivän elämän maan päällä helvetiksi, ei vain miljoonille olemassa oleville ihmisille, vaan myös tuleville sukupolville. Niiden ääni, jotka vaativat oikeaa kehitystä, yhtäläistä luonnonvarojen jakamista ja ekologista elämäntapaa, systemaattisesti vaiennetaan. Edistysaskeleet bioteknologiassa ja geneettisessä tekniikassa tulee nähdä Pyhän Hengen valossa, koska ilman pätevää tietoa jumalallisesta kutsumuksesta ja ihmiskunnan hengellisestä luonteesta, nämä uudet tekniikat lisäävät riskiä saada aikaan biologisia virheitä, jotka johtavat tuhoisiin mutaatioihin, jotka ovat äärimmäisen vaarallisia koko elämälle maapallolla. Samalla kun inhimillistä luovuutta ja vapautta voidaan pitää Jumalan ylivertaisina lahjoina, pitäisi myös painottaa, että niiden tulee juurtua jumalalliseen viisauteen ja inhimilliseen, hengelliseen kypsyyteen.

Ympäristökriisi on synti ja tuomio ihmiskunnalle. Meidän on löydettävä kirkkoina tapoja kannustaa terveitä ohjelmia, jotka yrittävät varjella ilman, maan ja veden saastumiselta. Puhuttaessa tänä päivänä luomakunnan eheyttämisestä on ensimmäiseksi puhuttava katumuksen sanoja ja tehtävä sopimuksia uudesta tavasta elää koskien koko ihmiskuntaa. Aikamme maailman tulee katua riistoa, jota olemme kohdistaneet luontoa kohtaan näkemällä sen samanlaisessa suhteessa meihin nähden kuin näemme inhimillisen luontomme yhteyden sekä ruumiin ja sielun välillä. Meidän on alettava poistaa saastumista, jonka olemme aiheuttaneet, joka tuo kuolemaa ja mineraalien, kasvillisuuden ja eläinten tuhoa maailmanlaajuisesti. Meidän on työskenneltävä ja keskusteltava kaikilla mahdollisilla tavoilla erilaisissa tilanteissa rohkaisemalla tiedeyhteisöjä kohdistamaan tieteen ja teknologian hyviä mahdollisuuksia maapallon eheyden entiselleen saattamiseksi. Meille itsellemme tämä tarkoittaa uudelleen sitoutumista yksinkertaiseen elämään, joka tyytyy tarpeellisiin ja - kirkkoisien mukaan – näkee tarpeettoman ylellisyyden köyhiltä tarpeellisen riistämisenä. Kaikissa sen näkökulmissa huoli luomakunnan uudelleen eheyttämisestä kutsuu kaikkia kristittyjä uudelleen myöntymään itsekuriin, kristityille sopivaan askeettisen hengen uudistumiseen riippumatta heidän asemastaan, sijainnistaan tai edellytyksistään. Lyhyesti sanoen, meidän tulee nähdä luotu maailma omana kotinamme, ja jokainen persoona siinä veljinämme ja sisarinamme, joita Kristus rakastaa.

 

Ekologiset ongelmat

Kirkko on tietoinen vastuustaan maailman kohtalosta ja syvästi huolissaan tämän aikakauden sivilisaation synnyttämistä ongelmista. Ekologiset ongelmat ovat niiden joukossa huomattavan suuri osa. Tänä päivänä maan kasvot ovat vääristyneet koko maapalloa koskevassa mittakaavassa. Vahingoittuneet ovat sen sisälmykset, maaperä, vedet, ilma ja kasvillisuus. Ympäröivä luonto on melkein kokonaan joutunut auttamaan ihmistä, joka ei enää tyydy sen erilaisiin lahjoihin, vaan riistää koko ekosysteemiä aivan pidäkkeittä. Kaikkialla tapahtuu teollisen tuhlauksen aiheuttamaa ympäristön saastumista, maatalousteknologia on huonoa, metsien ja maan pintakerros häviää–kaikki on tulosta alentuneesta biologisesta toiminnasta ja vakavasta elämän geneettisen monimuotoisuuden vähenemisestä. Uudistumattomat mineraalivarat on imetty tyhjiin, juomavesivarastot on käytetty loppuun. On ilmennyt suuri määrä vahingollisia aineksia, jotka eivät sisälly ja jotka ovat kertyneet biosfäärin kiertoon. Ekologinen tasapaino on vahingoittunut, ihminen on kasvokkain pahanlaatuisen luonnon kehityskulun hätätilanteessa, johon sisältyy sen luonnollisen tuottavan voiman katoaminen.

Ekologinen kriisi pakottaa meidät tarkistamaan suhdettamme ympäristöön. Ihmisen luonnon herruuden käsitystä ja kuluttamisen asennetta siihen nähden on lisääntyvässä määrin arvosteltu. On tehty yrityksiä tunnistaa niitä toimintoja, jotka vahingoittavat luonnon ympäristöä. Samanaikaisesti kehitetään järjestelmää ympäristön suojelemiseksi; nykyisiä taloudellisia menetelmiä on arvosteltu; on ponnisteltu energiaa säästävän teknologian ja häviämättömien kasvien luomiseksi, jotka samaan aikaan sopivat luonnon kiertoon. Ekologista etiikkaa kehitetään.

Ekologiset ongelmat ovat olennaisesti ihmiseen liittyviä, koska ne ovat ihmisen eivätkä luonnon synnyttämiä. Siksi vastaukset ekologisen kriisin nostamiin moniin kysymyksiin löytyvät ihmissydämestä, ei talouselämän, biologian teknologian tai politiikan piireistä. Luonto ei muutu tai kuole itsestään, vaan ihmisen vaikutuksesta. Hänen henkinen tilansa esittää tässä ratkaisevaa osaa, sillä se vaikuttaa ympäristöön sekä ilman sellaista vaikutusta että vaikuttamalla. Kirkkohistoria tuntee monia esimerkkejä siitä, kuinka kristittyjen askeettien rakkaus luontoon, heidän rukouksensa ympäröivän maailman puolesta, heidän sääliväisyytensä kaikkia luotuja kohtaan, vaikuttivat hyödyllisesti eläviin asioihin.

Ortodoksinen kirkko arvostaa ponnisteluja ekologisen kriisin voittamiseksi ja kehottaa ihmisiä tehokkaaseen yhteistoimintaan toimimalla päämääränään suojella Jumalan luomakuntaa. Nämä ponnistelut ovat hedelmällisempiä, jos perusta, jolle ihmisen suhteita luontoon rakennetaan, ei olisi pelkästään humanistinen, vaan myös kristillinen. Kirkon kannan eräs pääperiaatteista ekologisissa asioissa on Jumalan luoman maailman eheyttäminen. Ortodoksia ei näe luontoa ympärillämme erillisenä ja itseensä sulkeutuneena rakenteena. Kasvi-, eläin- ja ihmisen maailmat ovat keskenään yhteydessä toisiinsa. Kristilliseltä kannalta luonto ei ole luonnonvarojen talletuspaikka itsekästä ja vastuutonta kulutusta varten, vaan talous, jossa ihminen ei ole isäntä, vaan huoneenhaltija, ja temppeli, jossa hän toimii pappina palvellen ei luontoa, vaan Luojaa

Nykypäivän yhteiskunnassa ihminen usein menettää tietoisuuden elämästä Jumalan lahjana ja toisinaan elämän todellisen tarkoituksen pelkistäen sen toisinaan yksin fyysiseen olemiseen. Tällä elämän asenteella luontoa hänen ympärillään ei enää hahmoteta kotina ja vielä vähemmän temppelinä, pelkistyen ainoastaan olinpaikaksi.

Ekologista kriisiä on mahdotonta voittaa henkisen kriisin tilanteessa. Tämä ei ollenkaan tarkoita, että kirkko kehottaisi vähentämään suojelutoimintaa, vaan toivoessaan positiivista muutosta ihmisen ja luonnon suhteessa, se luottaa pikemminkin yhteiskunnan hartaaseen haluun hengelliseen uudistukseen. Siksi luonnon muuttaminen pitäisi aloittaa sielun muuttamisella. Pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi muuttaa maan paratiisiksi vain, jos hän palauttaa paratiisin itsessään.

Ympäristönsuojelu

Syyskuun 1. päivänä 1989 Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka Demetrios ilmoitti, että joka vuosi tuota päivää, uuden kirkkovuoden alkua, tulee viettää luonnonsuojelun päivänä, jolloin "rukouksia ja anomuksia uhrataan tässä ortodoksian pyhässä keskuksessa koko luomakunnan puolesta." Hän puhui myös meidän kaikkien tarpeesta ilmentää "eukaristista ja askeettista henkeä".

Raamattu kertoo meille, että jos yksi ruumiin jäsen kärsii, se vaikuttaa koko ruumiiseen (1. Kor 12: 26). Ihmiskunnassa on kaiken kaikkiaan yhteenkuuluvuuden tuntoa, koska Kolmiyhteisen Jumalan kuvan mukaan luotuina ihmisolennot ovat samanarvoisia ja kanssaperillisiä. Yksikään ihminen ei ole saari. Olemme toinen toistemme jäseniä (Ef. 4: 25) ja siksi kenen tahansa ihmisrodun jäsenen mikä tahansa toiminta väistämättä vaikuttaa kaikkiin muihin. Sen vuoksi kukaan ei lankea yksin eikä kukaan pelastu yksin.

Kuinka sitten tämä keskeinen ongelma liittyy ympäristönsuojeluun ihmisen toimintaa vastaan? patriarkka Demetrios kysyy.

On käynyt tuskallisen selväksi, että ihmiskunta sekä yksilöinä että kokonaisuutena ei enää ymmärrä luonnon järjestystä Jumalan merkkinä ja sakramenttina vaan pikemminkin hyödyntämisen kohteena. Ei ole yhtäkään, joka olisi syytön luonnon kunnioittamattomuuteen, sillä luonnon kunnioittaminen tarkoittaa sen tunnistamista, että kaikilla luoduilla ja kohteilla on ainutlaatuinen paikkansa Jumalan luomakunnassa. Kun herkistymme Jumalan maailmalle ympärillämme, kasvamme enemmän tietoisiksi myös Jumalan maailmasta sisimmässämme. Alkamalla ymmärtää luonto Jumalan työnä, alamme myös ymmärtää oman paikkamme inhimillisinä olentoina luonnon piirissä.

Minkä tahansa luonnon kohteen arvostaminen on poikkeavan löytämistä tavallisessa. Kirkko opettaa, että ihmiskunnan kohtalo on saattaa ennalleen oikea suhde Jumalan ja maailman välillä sellaiseksi kuin se oli Eedenissä. Katumuksen kautta kaksi maisemaa, toinen inhimillinen ja toinen luonnon maisema, voivat tulla hoitavien ja luovien pyrkimysten kohteiksi.

Mutta katumukseen tulee liittyä terveesti kohdistettuja toimenpiteitä, jotka ilmentävät ortodoksisen kirkon luonnetta.

1. Kirkon eukaristinen luonne ennen kaikkea muuta tarkoittaa luonnon varojen käyttämistä kiitollisuudella, uhraamalla ne takaisin Jumalalle. Eukaristiassa palautamme Jumalalle sen, mikä on Hänen: leivän ja viinin. Edustamalla luomakunnan hedelmiä ne eivät enää ole langenneen maailman vankeja, vaan niiden langenneesta tilasta vapautettuja ja puhdistettuja ja kykeneviä ottamaan vastaan itseensä Jumalallisen Läsnäolon. Samalla rukoilemme itsellemme pyhittymistä, koska synnin kautta olemme langenneet pois ja olemme pettäneet kastelupauksemme.

2. Toiseksi meillä on ortodoksisuudessa askeettinen luonne, joka velvoittaa paastoamiseen ja muuhun hengelliseen toimintaan. Ne saavat meidät ymmärtämään, että kaikki meille suotu on itse asiassa Jumalan meille suomia lahjoja tarpeidemme tyydyttämiseksi. Ne eivät ole meille annettuja väärinkäyttämiseksi ja hukattavaksi yksinkertaisesti siksi, että me kykenemme kunnioittamaan niitä.

Mitä sitten patriarkka Demetrios tarkoittaa toisella sanallaan "askeettinen"? Puhuttaessa asketismista ajattelemme sellaisia asioita kuin paastoaminen, yövalvomiset ja ankarat harjoitukset. Tällainen on tarpeen osana siitä mihin meidät on velvoitettu, mutta askeesi tarkoittaa paljon enemmän kuin tätä. Se merkitsee sitä, että suhteessamme ympäristöömme meidän on ilmennettävä sitä, mitä Filokalia ja muut hengelliset tekstit nimittävät enkrateiaksi – itsekieltäymykseksi.

Se tarkoittaa niin sanoaksemme vapaehtoista itsensä rajoittamista luonnon resurssien ja ruuan käytössä. Jokaista meistä kutsutaan tekemään ehdoton ero sen välillä mitä haluamme ja mitä tarvitsemme. Ainoastaan sellaisen itsekieltäymyksen ja halukkuutemme kautta joskus luopua ja sanoa "ei" tai "riittää" löydämme jälleen todellisen ihmisen paikan maailmankaikkeudessa.

Ekumeeninen patriarkka Bartholomeus on sanonut:

Ympäristöetiikan peruskriteeri ei ole individualistinen eikä liiketaloudellinen. Aineellisen hyvän hankkiminen ei voi osoittaa oikeutetuksi itsekeskeistä halua hallita maailman luonnon varoja. Ahneus ja saalistus tekevät maailmasta läpinäkymättömän, muuttaen kaikki asiat tomuksi ja tuhkaksi. Avokätisyys ja epäitsekkyys tekevät maailmasta läpinäkyvän, muuttaen kaikki asiat rakastavan yhteyden sakramentiksi – yhteydeksi ihmisolentojen välillä toistensa kanssa, yhteydeksi ihmisolentojen ja Jumalan välillä.

Tämä askeettisen hengen tarve on ilmaistavissa yhdellä avainsanalla: uhraus. Tämä ulottuvuus juuri puuttuu usein ympäristöajattelussamme ja ekologisessa toiminnassamme.

Olemme tuskallisen tietoisia perustavanlaatuisista esteistä, jotka ovat edessämme työssämme ympäristön hyväksi. Tarkalleen ottaen se on: kuinka voimme siirtyä teoriasta käytäntöön, sanoista tekoihin? Meiltä ei puutu teknistä tieteellistä tietoa nykyisen ekologisen kriisin luonteesta. Tiedämme, emme ainoastaan, mitä pitäisi tehdä, vaan myös kuinka tehdä se. Kuitenkin tästä tiedosta huolimatta valitettavasti vähän on oikeastaan tehty. On pitkä matka päästä sydämeen, ja vielä pitempi matka sydämestä käsiin.

Edelleen patriarkkamme Bartholomeus jatkaa:

Perussyy kaikkiin vaikeuksiimme koostuu inhimillisestä itsekkyydestä ja ihmissynnistä. Se mitä meiltä kysytään ei ole suurempaa teknologista taitoa vaan syvempää katumusta, metanoiaa, kreikan kielen sanan tarkassa merkityksessä, joka tarkoittaa "mielen muuttamista". Ympäristöä koskevan syntimme perussyy on itsekeskeisyydessä ja arvojemme virheellisessä järjestyksessä, jotka perimme ja hyväksymme ilman kriittistä arviointia. Tarvitsemme uuden tavan ajatella omaa itseämme, suhdettamme maailmaan ja Jumalaan. Ilman tätä vallankumouksellista "mielen muutosta" kaikki luonnonsuojeluprojektit, kuinka hyvää tarkoittavia lienevätkään, jäävät lopulta tehottomiksi. Sillä meidän tulee käsitellä ainoastaan oireita eikä niiden syitä. Luennot ja kansainväliset konferenssit saattavat auttaa herättämään omantunnon, mutta se mitä todella tarvitaan, on kyynelten kaste.

Puhuminen uhrista on epämuodikasta ja jopa epäsuosittua nykyisessä maailmassa. Mutta jos ajatus uhrautumisesta onkin epäsuosittua, ensisijaisesti se johtuu siitä, että monilla ihmisillä on väärä käsitys siitä, mitä uhraus oikeastaan tarkoittaa. He kuvittelevat, että uhraus saa aikaan menetystä tai kuoleman; he ymmärtävät uhrauksen ilottomuutena tai ankeutena. Näin ehkä siksi, että läpi vuosisatojen uskonnollisia käsitteitä on käytetty saamaan aikaan eroa omistavien ja omistamattomien välille, samoin kuin osoittamaan oikeutetuksi ahneutta, väärinkäyttöä ja kopeutta.

3. Kolmanneksi kirkkomme on luonteeltaan liturginen. Toisin sanoen painotetaan yhteistä huolenpitoa ja jakamista. Seisomme Jumalan edessä yhdessä ja jaamme yhdessä maalliset siunaukset, jotka Hän on antanut kaikille luoduilleen. Oman hyvinvointimme jakamatta jättäminen köyhien kanssa on köyhiltä varastamista ja heidän elämänsä tuhoamista. Emme pidä vallassamme omaa vaurauttamme vaan heidän, kuten eräs kirkon pyhistä isistä muistuttaa. Seisomme Luojan edessä kirkkona, joka on ortodoksisen teologian mukaan Herramme Jeesuksen Kristuksen lihaksi tullutta läsnäoloa maan päällä, Hänen läsnäoloaan maailman pelastukseksi, ei vain ihmiskunnan, vaan koko luomakunnan.

Positiiviset asenteet ympäristöä kohtaan ovat löydettävissä sellaisilta teologeilta kuin pyhä Maksimos Tunnustaja, pyhä Iisak Syyrialainen, ja Jumalan energioiden ja olemuksen teologiaa pitäisi tutkia täydellisemmin ja julkisemmin. Ortodoksisen kirkon mahdollisuudet paljastaa tämä vakan alle kätkeytyvä valo ovat suunnattomat ja vielä enemmänkin, se on velvollisuus, jota kirkko ei rohkene arastella.

"Ortodoksia ja ekologinen kriisi"- asiakirjassa vuodelta 1990 sanotaan:

Ortodoksisen kirkon luonne kaikissa ilmenemismuodoissaan ilmentää kunnioitusta ainetta kohtaan: maailmaa ympärillämme, muita luotuja, omia ruumiitamme kohtaan. Sen vuoksi patriarkaalinen sanomamme ympäristön suojelun päivänä on yksinkertaisesti se, että ylläpidämme yhtenäistä kunnioituksen asennetta kaikessa toiminnassamme maailman kanssa. Emme voi odottaa jättävämme jälkiä ympäristöön. Kuitenkin meidän on valittava sen välillä, toimimmeko saattaaksemme sen heijastamaan ahneutta ja rumuutta vai käytämmekö sitä sillä tavoin, että sen kauneus osoittaa Jumalan tekoja meidän kauttamme.

Meidän tulee yrittää palata oikeaan suhteeseen Jumalaan ja luomakuntaan nähden. Tämä saattaa hyvinkin merkitä sitä, että niin kuin paimen suurimman vaaran hetkellä antaa henkensä laumansa edestä, niin ihmisolennoillekin on ehkä tarpeen luopua osasta halujaan ja tarpeitaan, jotta luonnon maailman säilyminen voidaan varmistaa. Tämä on uusi tilanne – uusi haaste. Se haastaa ihmiskuntaa kantamaan luomakunnan tuskaa yhtä lailla kuin nauttimaan ja huvittelemaan. Se kutsuu ensiksikin ja ennen kaikkea katumukseen, mutta ei siinä tarkoituksessa kuin monet sen ymmärsivät aiemmin.

Ortodoksinen kirkko on tehnyt työtä ympäristön hyväksi. Kreetan ympäristöä koskevassa konferenssissa vuonna 1991 tehtiin monia ehdotuksia, joissa tuli esille mm. seuraavia asioita:

*on laadittava alustavia kristillisiä ympäristökasvatusohjelmia kaikilla tasoilla

*seurakuntia on velvoitettava tekemään paikallisia aloitteita, kuten kierrätysohjelmia, energian säästöä rakennuksissa, ja rohkaistava vähentämään auton käyttöä

* on pidettävä kasvatuskokouksia koskien kenttää uskonnosta ympäristötieteisiin, jotta voitaisiin auttaa kirkkoa myöhempiin käytännön toimenpiteisiin ympäristö- ja bioeettisissä asioissa. Tämän tulisi velvoittaa kirkon jäseniä ja ei-ortodoksiasiantuntijoita tieteen ja ekologisella kentillä.

* tulee saattaa liikkeelle ortodoksinuoria tekemään ympäristötoiminnan projektialoitteita

Kaiken kaikkiaan ortodoksisen kirkon tulisi jatkaa ympäristökriisissä ilmeneviä teologisten kysymysten käsittelyä. Se on kuitenkin jätetty liian vähälle huomiolle. Tukeva teologinen perusta positiiviselle ajattelulle ympäristöä kohtaan löytyy raamatusta ja ortodoksisen kirkon traditiosta.

Seurakunnan tasolla mahdollisuudet saattavat olla vieläkin suuremmat. Eräs huutavista tarpeista on lasten kasvattaminen Jumalan läsnäolon tuntoon aineellisessa maailmassa. Tämä kasvatus edellyttää tasapainoista opetusta luonnollisen maailman toiminnasta ja Hengen toiminnasta. Kasvatuksen kautta kirkolla on mahdollisuus kasvattaa sukupolvi, joka on tietoinen tästä yhteenliittymisestä.

Yhteenveto

Olemme tänä päivänä haavoittuneen luomakunnan edessä, joka kärsii vääristyneissä olosuhteissa, joka on ihmiskunnan synnin tulosta. Itsekkyydessämme ja ahneudessamme olemme käyttäneet muuten hyviä teknologisia kykyjämme riistääksemme Jumalan luomakuntaa, hävittämään luonnon tasapainoa ja muuttamaan sitä, minkä Jumala on alun perin luonut olemaan täydellisessä yhteydessä meidän kanssamme ja Hänen kanssaan. Luomakunta ei enää ole yhtä ihmiskunnan kanssa eikä sopusoinnussa Jumalan kanssa. Itse asiassa se on vaarassa tuhoutua.

Luomakunta tarvitsee uudelleen eheyttämistä, mutta se voi tapahtua vain jos se vielä kerran saatetaan yhteyteen Herran kanssa, niin että se voisi löytää tarkoituksensa ja kirkastumisensa täyteyden. Ihmiskunta ei enää voi kieltää vastuutaan sen suojelemiseksi ja varjelemiseksi. Tämän tekemiseksi ihmiskunnan on opittava kohtelemaan luomakuntaa pyhänä uhrina Jumalalle, ehtoollisaineina, armon välineenä, kaikkein jaloimpien pyrkimystemme ja rukoustemme lihaksitulemisena. Tarvitaan myös sakramentaalista lähestymistä luomakuntaan sen uudistumiseksi.

Jumala loi maailmankaikkeutensa ja kaiken mitä siinä on eheäksi kokonaisuudeksi. Tänä päivänä olemme saaneet aikaan hajaannusta siinä, minkä Jumala tahtoo olevan eheää. Siksi tänä aikana kutsutaan yksilöitä, kansoja ja kirkkoja vaikuttamaan näkemykseen oikeasta harmoniasta inhimillisten mittasuhteiden ja luomakunnan mineraalien, kasvien ja eläinten mittasuhteiden välillä. Henkinemme ja ruumiinemme meitä kutsutaan uhraamaan koko Jumalan luomakunta takaisin Hänelle sakramenttina ja puhdistettuna, ennallistettuna uhrina Hänelle sen pyhittämiseksi.

 

Lähteet:

 

http://www.goarch.org/en/ourfaith/environment/