Avioliitto ja neitsyys – kaksi tietä

Pyhä Atanasios Suuri on sanonut:"Elämässä on kaksi tietä. Toinen on tavallinen ja maallinen, toisin sanoen avioliitto. Toinen on enkelielämä joka on korkeampi, toisin sanoen naimattomuus. Jos joku valitsee maailmallisen tien – avioliiton – hän ei saa moitteita, mutta hän ei tule saamaan samoja lahjoja. Kuitenkin hän saa joitakin niistä, koska hän tuottaa kolmikymmenkertaisen hedelmän. Mutta jos joku valitsee kunniakkaan tien, joka on korkealla maailman yläpuolella, hän on saava ihmeellisempiä lahjoja, vaikka tämä tie on täynnä murhetta ja vaikeampi kuin ensimmäinen, koska hän tuottaa täydellisen ja satakertaisen hedelmän".

Samasta asiasta Pyhä Gregorios Teologi sanonut:Elämässä on kaksi mahdollista tietä – avioliitto ja naimattomuus, ja jälkimmäinen on korkeampi ja enemmän jumalankaltainen, mutta se on vaikea ja vaarallinen, ja edellinen on alempi, mutta turvallisempi..." "Ei yksinomaan naimattomuus eikä avioliitto yhdistä meitä tai erota meitä Jumalasta tai maailmasta , siten että toinen olisi inhottava ja toinen ehdottoman ylistämisen arvoinen. Päinvastoin, järjen tulee hallita sekä avioliitossa että naimattomuudessa ja saada aikaan hyveitä niissä kuten taiteilija tietyistä aineksista...". "Vaikka avioliitolla on maallinen alkuperä ja naimattomuus tekee meistä Kristus Kuninkaan morsiamia, kuitenkin tapahtuu niinkin, että naimattomuus vetää meidät alas maahan, ja avioliitto nostaa taivaiseen. Siksi, jos joku alkaa moittia avioliittoa ja toinen naimattomuutta, molemmat ovat vääräsää..." Neitseellinen elämä on parempi, todella parempi, mutta jos se palvelee maailmaa ja maata se on pahempi kuin avioliitto".

Avioliitto ja perhe

Raamatusta ja kirkon traditiosta tiedämme, että kristityn elämän päämäärä on kehittyä ja kasvaa yhteydessä Jumalaan, ja sitä nimitetään theoosikseksi tahi jumaloitumiseksi. Tiedämme myös, että tämän päämäärän saavuttaminen ei vaadi ainoastaan ehdotonta ja horjumatonta uskoa Jumalaan, vaan myös tietynlaista henkilökohtaisen kilvoituksen ja uhrautumisen hyväksymistä – sanamukaisesti askeesia. Yhdelläkään ortodoksikristityllä ei ole erivapautta tästä kilvoituksesta, olipa hän sitten avioliitossa elävä, munkki tai nunna, maallikko tai pappi. Tuo ponnistelu ja kilvoittelu kuuluu kaikille.

Avioliitto on perheen ydinsuhde. Se on ihmiskunnan historian vanhin ja edelleen yhteiskunnan merkittävin julkinen ja oikeudellinen sopimus. Aviosuhde on kaikkien ihmissuhteiden joukossa ainoa, joka on asetettu jo luomisessa. Avioliitto on tarkoitettu siteeksi, mikä pitää perheen koossa.

Ortodoksinen kirkko pitää perhettä suuressa arvossa. Isät ovat luonnehtineet usein kirkkoa perheeseen liittyvin ilmaisuin. Perusarvot muotoutuvat perheessä, kuten Kirkossakin, sielu vahvistuu ja saa hahmon ja pelastuksen tie tuodaan julki. Perhe on lämmin paikka, jossa uskon hapatetta vaalitaan, jossa ensiksi aloitamme kasvumme Kristuksen täyteen elämään.

Juuri tästä syystä jokainen piispa, jokainen pappi, jokainen munkkissätyyn kuuluva ja kaikki maallikot muistavat päivittäisissä rukouksissaan äitejä, isiä, että "heidän päivänsä olisivat runsaslukuiset maan päällä". Tästä syystä muistamme isiämme ja äitejämme heidän kuolonuneen nukkumisensa jälkeen rukoilemalla heidän puolestaan hartaasti ja kurkottaen rukouksissamme kuoleman kuilun yli ollaksemme heidän kanssaan tulevassa elämässäkin hengellisessä maailmassa. Perhe on niin erikoislaatuinen, että muistamme erehtyneitä ja harhassaolevia ja synnissä eläviä jopa enemmän kuin uskossa nuhteettomia ja järkkymättömiä. Sellainen on perheen ihme.

Ortodoksinen perhe kuitenkin ymmärretään aina sen hengellisessä yhteydessä. Se on hengellinen yksikkö. Itsekäs, yhteiskunnallinen perhe, joka mahtailee verisiteiden oikeuksilla ja etuoikeuksilla, ei ortodoksisen näkemyksen mukaan ole perhe. Taloudellinen yksikkö, joka käyttää perhesuhteita saavuttaakseen maallista omaisuutta ja rikkauksia, itseensä käpertynyt sosiaalinen yksikkö, joka on perheenä vastuussa vain itsestään, sellainen ns. "hyvä" perhe, joka pitää elämässä vain yhtä asiaa tärkeänä, jonka puolesta taistella, eivät oikeastaan ole ortodoksisesta nakökulmasta perheitä.

Niin arvostettu ja pyhä kuin perhe onkin, ensi sijaisesti uskollisuutemme todellisina kristittyinä kohdistuu Jumalaan. Mikä tahansa, mikä menee Kristuksen edelle vapaasti lainaten raamattua, ei ole Kristuksen arvoista. Kuka tahansa asettaakaan perheeseen kuuluvat etuoikeudet etusijalle Kirkkoon ja käskyihin nähden on eräänlainen kultin harjoittaja, joka pettää sekä kirkon että aidon perheen. Todellinen perhe ei ole maallinen. Todellinen perhe on Kirkon ikoni ja koko ihmiskunnan veljeys. Todellinen perhe ei rajoita rakkauttaan vain rajojensa sisäpuolelle kuuluviin, vaan ulottaa lähimmäisiin, jopa vihollisiinkin rakkautensa, joka on kehittynyt, sivistynyt ja jalostunut perheen sisällä.

Aivan kuten armeija harjoittaa sotilaita taistelemaan vihollisia vastaan kotimaan puolesta, niin todellinen perhekin, ortodoksinen perhe, varustaa lapsensa hengellisillä aseilla, joilla he voivat voittaa kiusaukset, taistella syntiä vastaan, elää esimerkillistä ja siveellistä elää, saavuttaa täällä maan päällä yhteyden Jumalaan, toteuttaa itsessään koko ihmisen sisällä oleva jumalallisten mahdollisuuksien varasto, ja siirtyä tulevaan elämään hengellisesti voimallisina rukoilemaan perheensä jäsenten puolesta, jotka vielä jäävät maan päälle

Todellinen ortodoksinen perhe opettaa jäsenilleen rakkautta – näkemyksellistä, luontevaa rakkautta, joka on luonnollista verissukulaisille – ja rohkaisee heitä menemään maailmaan jakamaan tätä rakkautta muille ja tekemään sen täydelliseksi siinä määrin kuin se on mahdollista. Todellinen perhe ylittää itsensä. Jos perheen jäsenet saavuttavat rikkauksia ja tavaroita, ne ovat toissijaisia seikkoja. Näitä tuloksia mitataan vain niiden ensijaisten vaikutusten perusteella, joita niillä on kirkolle, yhteiskunnalle yleensä ja kristillisten ihanteiden toteutumiselle.

Ja jos perheen jäsen astuu munkkielämään, tälle yksilölle kirkko varaa suurimman ylistyksen: sellaiselle, joka voi ilman perhesiteiden tukea ja aviorakkauden lohtua osoittaa ja antaa rakkautta epäitsekkäästi; sellaiselle joka voi köyhyydessä eläen saada aikaan sielun ja sydämen rikkauksia maailman pilkan ja ylenkatseen edessä säilyttäen sisäisen arvokkuutensa; sellaiselle joka voi perheestään erossa ollen osoittaa todellisempaa rakkautta rukouksissaan ja esimerkillään, kuin niille, jotka elävät perheessä.

Kristillisestä ja ortodoksisesta näkökulmasta avioliitto ei perustu siihen, mitä pidetään sosiaalisesti, poliittisesti, laillisesti, taloudellisesti ja/tai filosofisesti oikeana. Ortodoksinen näkökulma perustuu kokonaan tiettyyn jumalalliseen totuuteen, joka on käynyt ilmi Jumalan ilmoittaessa totuutensa kansalleen. Näiden jumalallisten totuuksien joukosta seuraavat huomiot ovat keskeisiä ortodoksiselle käsitykselle avioliitosta:

Avioliitto pohjimmiltaan on riippuvainen Jumalan ilmoittamasta totuudesta sellaisena kuin se ilmenee Kirkkomme sakramentaalisessa, kristologisessa ja kolminaisuus- teologiassamme.

Ortodoksisesta näkökulmasta avioliiton tarkoitus on pyrkiä vastaamaan ihmislajin hengellisiin tarpeisiin samoin kuin fyysisiin, tunneperäisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin.

Avioliitto on ymmärrettävissä Jumalan antamana olemassaolon muotona ja kallisarvoisena ikuisena lahjana Jumalalta, jota tulee vaalia. Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan "Jumala kaitselmuksessaan on suunnitellut tämän miehen ja naisen välisen yhteyden... Ihmisolentojen välillä ei ole mitään niin läheistä yhteyttä kuin vaimon ja miehen". Se ei ole pelkästään inhimillinen rakennelma, joka on kehittynyt yhteiskunnallisesta sopimuksesta, vaan täydellisimmillään ymmärrettävissä miehen ja naisen käymisenä pyhään avioliittoon rukouksellisessa yhteistyössä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kanssa.

Avioliitto ei ortodoksisen näkemyksen mukaan perustu sellaisiin maallisiin lakikäsitteisiin kuin oikeus ja tasa-arvoisuus. Ortodoksiset avioliitot perustuvat lujasti Kristuksen kaltaiseen itsensä uhraavaan rakkauteen, anteeksiantamukseen ja laupeuteen. Seuraavien evankeliumin säkeiden sisältämä viisaus vaikuttaa voimakkaasti aviolliseen vuorovaikutukseen ja toimintaan ja on valaisevimmillaan seuraavassa huomiossa: "...joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja."

Avioliiton tehtävä on saattaa kaksi ihmistä Jumalan valtakuntaan. Se kehottaa heitä elämään Kristuksen kaltaista elämää persoonien yhteytenä ja sallii heidän tulla ikuisesti pysyviksi kanssaosallistujiksi jumalallisen elämän ja täydellistymisen kehityskulkuun

Niin kuin ortodoksisen kirkon pyhä traditio ymmärtää, avioliitto auttaa yksilöitä heidän pyrkimyksissään kehittyä täydellisemmiksi ihmisiksi ja toteuttaa heidän täyttä ihmisyyttään.

Avioliitto kutsuu miestä ja naista Jumalan asettamaan "ykseyteen", jonka ainoastaan he voivat jakaa. Tämä Jumalan antama ykseys on moniulotteinen. Jokaista heidän ihmisyytensä biologista, psyykkistä ja sosiaalista osatekijäänsä kutsutaan osallistumaan tähän ykseyteen.

Kirkkoisä Tertullianus suorastaan runollisesti kuvaa avioliittoa: "Kuinka meidän tulisi kuvata avioliittoa, joka on itse Kirkon kuva, jota rukous vahvistaa ja jota siunaus lujittaa, jota enkelit julistavat ja jonka Isä lopulta vahvistaa? Kuinka miellyttävä on kahden sydämen ies, kahden sydämen, joita yhdistää yksi toivo, yksi opetus ja yksi laki. He ovat kuin yhden Isän lapset, kuin yhden isännän orjat, ei ole riitaa heidän välillään sielun ja ruumiin suhteen. He kaksi ovat yksi liha. Missä on yksi liha, siinä on yksi henki. He rukoilevat yhdessä, he polvistuvat yhdessä, he paastoavat yhdessä, he vastavuoroisesti muistuttavat ja varoittavat toisiaan. He yhdessä käyvät kirkossa ja osallistuvat Jumalan ateriaan, kärsivät vainoa yhdessä, nauttivat yhdessä rauhasta. He eivät kätke mitään toisilta, eivätkä ole koskaan rasituksena muille. He auliisti käyvät sairaiden luona, antavat almuja ujostelematta, he viipyvät kirkkokokouksissa eivät vain huvin vuoksi; he laulavat psalmeja ja hymnejä yhdessä ja molemminpuolisesti innostavat toisiaan ylistämään Jumalaa".

Pyhä Gregorios Teologi on sanonut: "Avioliiton sitein yhdistyneinä korvaamme toisiamme sekä käsin että korvin että säärin. Avioliitto tekee heikosta kaksi kertaa voimakkaamman, antaa suuren ilon hyvän toivottajille ja murhetta pahaa toivoville. Aviopuolisoiden yhteiset murheet tuntuvat helpommilta, yhteinen ilo on paljon ihanampaa heistä kummastakin. Rikkaudet yksimielisistä puolisoista tuntuvat miellyttävämmiltä ja puutteessa yksimielisyys itsessään on miellyttävämpää kuin rikkaudet. Avioliiton siteet ovat heille avain siveyteen ja haluihin, välttämättömän hellyyden sinettinä. He juovat kotinsa yhdestä lähteestä, josta muukalaiset eivät juo ja joka ei virtaa mistään eikä minnekään. Yhtenä lihana heillä on myös yksi sielu ja molemminpuolisella rakkaudella he yhtä lailla saavat toisensa kiinnostumaan ahkerasti miellyttämään Jumalaa. Sillä avioliitto ei erota Jumalasta, vaan päinvastoin sitoo Häneen tiiviimmin, koska siinä on enemmän perusteluja siihen."

Avioliiton suhteen on kaksi väärinymmärrettyä näkökohtaa, jotka ortodoksisen dogmaattisen teologian tulisi torjua. Toinen on se, että avioliitto on olemassa vain suvun jatkamista varten. Mikä sitten olisi sellaisten avioliittojen tarkoitus, joissa aviopareilla ei ole lapsia? Pitääkö heitä neuvoa eroamaan ja menemään uudelleen avioon? Jopa niissäkin tapauksissa joissa on lapsia: onko oletettava, että heillä on vain kerran vuodessa suhde suvun jatkamista varten? Kirkko ei ole koskaan opettanut niin. Päinvastoin pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan niistä kahdesta syystä, joita varten avioliitto asetettiin, nimittäin "tekemään mies iloiseksi ja tyytyväiseksi naisen kanssa ja saamaan lapsia", on ensimmäinen ja tärkein; "mitä tulee synnyttämiseen, sitä ei ehdottomasti vaadita avioliitolta..." Itse asiassa ortodoksisen käsityksen mukaan avioliiton päämäärä on, että mies ja nainen tulisivat yhdeksi, Pyhän Kolminaisuuden kuvan mukaan, jonka kolme persoonaa ovat pohjimmiltaan yhtä rakkaudessa. Jälleen pyhää Johannes Krysostomosta lainataksemme " kun aviomies ja vaimo yhdistyvät avioliitossa, heitä ei enää tule pitää jonakin maallisena, vaan itsensä Jumalan kuvana. Molemminpuolisesta kahden osapuolen rakkaudesta avioliitossa tulee elämää antavaa ja luovaa, kun lapsi syntyy sen hedelmänä. Jokainen ihmisolento on sen vuoksi rakkauden hedelmä, ja jokaisen syntymä on tulos heidän vanhempiensa välisestä rakkaudesta.

Toinen väärinymmärrys avioliitosta on se, että sitä pitäisi pitää "myönnytyksenä" inhimilliselle "heikkoudelle": on parempi avioitua kuin langeta haureuteen, niin kuin apostoli Paavali sanoo. Tämä kohta on tulosta 1. Kor 7: 2 – 9 väärin tulkitsemisesta. Jotkut varhaiskristilliset lahkot, kuten montanistit ja manikealaiset, olivat sitä mieltä, että sukupuolisuus yleensä on jotain epäpuhdasta ja pahaa, kun taas neitseellisyys on ainoa kristitylle sopiva tila. Kristillinen perinne vastusti tätä kristillisen askeesin ja moraalin vääristymää hyvin voimakkaasti

Ortodoksisessa perinteessä ei ymmärretä sukupuolista yhteyttä minään epäpuhtaana ja epäpyhänä. Tämä käy selväksi, kun lukee ortodoksisen avioliiton sakramentin rukouksia. Sukupuolielämän katsotaan olevan sopusoinnussa "puhtauden" ja "siveyden" kanssa, joista jälkimmäisellä ei tietenkään tarkoiteta kieltäytymistä sukupuolisesta kanssakäymisestä, vaan paremminkin sukupuolielämää, joka on vapautunut sellaista, mikä on luonteenomaista Aadamin lankeemuksen jälkeen. Kuten Paul Evdokimov on sanonut: "Sopusointuisissa liitoissa ... sukupuolisuus muuttuu jatkuvaksi hengellistymiseksi tarkoituksena saavuttaa aviollinen siveys".

Miehen ja naisen molemminpuolinen rakkaus avioliitossa muuttuu yhä vähemmän riippuvaiseksi sukupuolielämästä ja kehittyy syväksi yhteydeksi ja yhteenliittymiseksi, joka täydentää koko ihmispersoonaa: kahden täytyy tulla ei vain "yhdeksi lihaksi", vaan myös yhdeksi sieluksi ja yhdeksi hengeksi. Kristillisessä avioliitossa ei ole itsekäs "nautinto" tai "huvitus", tärkein käyttövoima, vaan pikemminkin molemmin puolisen uhrautumisen etsiminen, valmius ottaa kantaakseen kumppaninsa risti omanaan, jakaa koko oma elämänsä kumppaninsa kanssa. Avioliiton perimmäinen päämäärä on sama kuin jokaisen sakramentinkin, ihmisluonnon jumalallistuminen ja yhteys Kristuksen kanssa. Tämä tulee mahdolliseksi vain, jos itse avioliitto kirkastetaan ja jumalallistetaan.

Avioliitto tänä päivänä

Tänä päivänä avioliiton aseman romahdus näkyy valitettavan monessa trendissä. Tällä hetkellä Suomessa jo yli puolet äitien esikoisista ja 40% kaikista lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella, pääasiassa avosuhteissa. Suurin osa esikoisensa synnyttävistä äideistä ei siis ole aviossa. Muutos on tapahtunut nopeasti, vielä kymmenen vuotta sitten pääsääntöisesti avioiduttiin viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsi oli tulollaan. Kun maassamme solmitaan vuodessa 24 000 avioliittoa, niin samassa ajassa eroaa 14 000 avioparia. Samanlainen kehityskulku on nähtävissä myös ortodoksisen kirkon piirissä.

Aikaamme voi luonnehtia mielihyväkulttuurin aikakaudeksi. Elämän tarkoitukseksi nähdään pelkästään nautinnon ja elämysten tavoittelu. Itsekeskeiseen mielihyväkulttuuriin uponneen on vaikea kasvaa vanhemmuuteen. Omat intressit sivuuttavat yhä useammin lapsen edun jo äidin kohdussa. Raskaudenkeskeytysten määrä on kääntynyt nousuun viime vuosina. Tutkijoiden mielestä perhepoliittisten leikkausten luoma kielteinen asenneilmapiiri on osaltaan ruokkinut naisten synnytyshaluttomuutta.

Poliisit kertovat surullisia tapauksia, joissa 10-vuotiasta juopunutta kotiin vietäessä käy ilmi, että vanhemmat ovat lähteneet viikonlopuksi juhlimaan eikä lapsen humala ole riittävä peruste juhlien keskeyttämiseen. Nuorten huumeongelmia vuosikymmenet hoitanut psykiatri totesi, että 70-luvun ja nyt meneillään olevan huumeaallon välinen ero on siinä, että vanhemmat eivät enää taistele lastensa puolesta. He henkisesti helpommin luovuttavat ja hylkäävät päihderiippuvaisen lapsensa.

Lastenpsykiatrian professori Jorma Piha on todennut: "Lapsen henkinen koti on vanhempien suhteessa. Vanhempien avioero on tietyssä mielessä petos lasta kohtaan, koska hänen maailmansa puitteet romahtavat." Lasten mielenterveysongelmien riskitekijöistä löytyy rikkinäisten perheiden aiheuttama turvattomuus.

Aikuisuus ja vanhemmuus on palvelemista. Vaikka vanhemmuus on valtava ilon lähde, se vaatii toistamiseen omien tarpeiden sivuuttamista. Uhrautuvan äidin ja myös uhrautuvan isän ihanne tulisi nostaa uudelleen esille.

Mukavuudenhaluiselle nykyihmiselle äidiksi tai isäksi tuleminen on vaativuudessaan usein yllätys, jopa järkytys. Kun lapset sitten kasvavat, vanhemmuuden velvoitteet muuttuvat, mutta eivät lainkaan kevene.

Yhteiskunta ei pysty edes rahalla korjaamaan sitä tuhoa, mitä syntyy, jos perheet eivät suoriudu tehtävistään. Yhteiskunta voi kyllä tuottaa palveluja, mutta yhteiskunta ei voi rakastaa. Perhe on se instituutio yhteiskunnassa, jolle on uskottu tehtäväksi tuottaa rakkautta.

Kun perhe voi huonosti eikä enää suoriudu perustehtävistään, lisääntyvät myös sosiaali- ja terveydenhuollon menot. Avioerot maksavat julkiselle taloudelle varovaisestikin arvioiden satoja miljoonia markkoja vuosittain. Kustannuksia aiheuttavat kuntien elatustuet, lasten sosiaalisten ja psyykkisten ongelmien hoito, yksinhuoltajien taloudellinen tukeminen, asumistuet, maksuttomat oikeudenkäynnit jne.

Kaikkia näitä tukimuotoa tarvitaan välttämättä, mutta jos voitaisiin vaikuttaa perusongelmaan, hoitamaan sairauden syitä eikä vain sen seurauksia, säästöt olisivat paitsi inhimillisesti myös kansantaloudellisesti valtavat.

Erään tutkimuksen mukaan noin 30 prosenttia eronneista katuu eroaan kolmen vuoden kuluttua. Avioliittolakia tulisikin uudistaa niin, että siihen palautettaisiin pakollinen sovittelu ennen eron myöntämistä. Sovittelun tärkein päämäärä olisi ehkäistä turhat avioerot. Kun sovittelusta avioeron ehtona luovuttiin v. 1988, avioerojen määrä kasvoi n. 30%. Tukemalla kriisiin joutunutta avioliittoa voidaan erään tutkimuksen mukaan ehkäistä jopa 80 prosenttia eroista.

Kristillinen avioliitto pyhityksen tienä

Valtaenemmistölle kristillinen avioliitto- ja perhe-elämä on areena, jossa Jumala veistää pois puolisoiden langenneen luonnon rosoiset särmät ja hioo ne valmiiksi heijastamaan Hänen omaa kuvaansa ja kaltaisuuttaan.

Monien suurten itäisen munkkilaisuuden edustajien asketismi tunnetaan hyvin. On erämaassa-asujia, pylväskilvoittelijoita ja suuria paastoajia, muutamia mainitaksemme. Myös kirkon hengellisten isien kirjoituksissa on kirjoitettu paljon rukouksesta ja paastosta. Jokaiselle suurin askeettinen velvollisuus ei ole kuitenkaan paastoaminen tai tutkistelu tai mikään muukaan samankaltainen harjoitus, vaan pikemminkin vapaehtoinen kuuliaisuus hengelliselle ohjaajavanhukselle. Tämä inhimillinen vuorovaikutus vaatii luopumista omasta tahdosta ja taipumista toisen tahtoon, mikä paljastaa ylpeyden ja antaa kuoliniskun itsekeskeisyydelle, joka on tärkein este hengelliselle kasvulle.

Sama periaate pätee aviosuhteeseen kahden ihmisen yrittäessä toimia yhdessä. Kuitenkaan avioliitossa tämä itsensä tyhjentäminen ei ole samassa määrin kuuliaisuutta toiselle, vaan paremminkin yhteistoimintaa tai kahden yhdessä toimimista, rakkauden ja alistumisen vuorottelua, molemminpuolista elämänsä antamista toiselle. Munkin toiminnalla hänen tullessaan vanhuksensa eteen etsien hengellistä ohjausta ja neuvontaa, on vastaavuutensa avioliitossa puolisossa, kun istutaan myöhään yöhön selvittämässä riitaa. Kummankin tuloksen tulisi olla sama, nöyryys, katumus ja yhteenkuuluvuus.

Jos avioliitossa haluaa nähdä elämänsä tästä perspektiivistä, se voi innostaa käsittelemään kaikkia avioliittoon liittyviä kamppailuja uskon näkökulmasta ja pelastukseen johtavina. Silloin aviopuolisot eivät ajattele hengellisen elämänsä olevan jotain heidän perhe-elämästään erillistä. Eivätkä he myöskään ajattele, että heidän pitää suorittaakseen askeesiin liittyviä suuria tekoja yrittää elää munkin ja nunnan tavoin.

Sen sijaan he tulevat huomaamaan, että heillä on samanlaisia mahdollisuuksia ympärillään aivan kasvojensa edessä. He keskittyvät taistelemaan hyvän taistelun missä ovatkaan, ja hitaasti pala palalta, Jumalan armon avulla, he muuttuvat Hänen tahtonsa kuvaksi.

Kilvoittelu suhteista

Ensiksikin on tarpeen nähdä vaivaa rakentaakseen koko elämän kestävän ja läheisen suhteen toiseen ihmiseen. Kahden erilaisen taustan ja erilaisen persoonallisuuden omaavan ihmisen eräs avioelämän ensimmäisistä päämääristä on muodostaa yhteinen näkemys elämästä, yhteinen ymmärrys niistä seikoista ja suunnista, jotka ovat heille yhteisiä avioparina ja perheenä.

Yhteisen näkemyksen muodostamiseksi on ratkaisevaa, että aviopari oppii vaihtamaan ajatuksia, ts. tunnistamaan ja ilmaisemaan omia tunteitaan ja kuuntelemaan ja ymmärtämään toisen tunteita. Tämän laatuinen kommunikointi vaatii rehellisyyttä, herkkyyttä, rohkeutta, nöyryyttä, ystävällisyyttä, katumusta ja sitoutumista.

Jokainen avioliitossa oleva ihminen huomaa pian, että tuollainen yhteydenpito vaatii suuria ponnisteluja ja usein tunnepohjaista kärsimystä. Aviopareille yhteinen kokemus on huomata, että heidän puolisonsa on kuin peili, jossa kaikki heidän omat virheensä ja vikansa ovat näkyvillä ja vieläpä kuin suurennuslasilla nähtynä. Mutta nöyrä ja kestävä ponnistelu kohtaamaan nämä synnit, niistä puhuminen avoimesti ja rakentavasti puolisonsa kanssa, ja näillä keskusteluilla kaivaminen esiin ja paljastaminen henkilökohtaisten syntien juuret, voi olla valtavan suurta hengellistä työtä.

Kilvoittelu perheessä

Suhteet avioliitossa eivät rajoitu tietenkään vain miehen ja vaimon välisiin. Useimmissa tapauksissa on myös lapsia, ja lasten myötä avioliittoon tulee mukaan ei vain uusia ilon ja mielihyvän lähteitä, vaan myös uusia mahdollisuuksia itsekieltäymykseen ja taisteluun synnillisiä himoja vastaan.

Tarvitsee vain kysyä äidiltä, joka kaksikymmentä vuotta suunnittelee ja valmistaa vähintään seitsemän tuhatta ateriaa tai joka vaikkapa kuvitellessaan sotarintamalla olevan poikansa olevan sodassa hengen vaarassa, painiskelee piinallisen pelon ja ahdistuneisuuden kanssa. Tai voi kysyä isältä, joka herää keskellä yötä pieneen ääneen: "Isi, minä olen kipeä", ja hetkeä myöhemmin huomaa taas olevansa tekemisissä edellisen illallisen kanssa; tai joka sairaan poikansa rikkoessa vahingossa kalliin perintökalun taas uudelleen vihastuu silmittömästi ja suurin ponnistuksin pakottaa takaisin kätensä lyömästä lastaan. Kaikki nämä opettavat, että on ymmärrettävä vajavaisuutensa joka päivä ja kristittyinä kilvoiteltava niiden voittamiseksi.

Lapset vaativat vanhempiensa koko elämän. Ja kuten vanhemmat tietävät, toisinaan voi tuntua itse asiassa aivan kuin oma elämä valuisi tyhjiin. Se on pelottava asia. Siitä huolimatta, kun se annetaan rakkaudesta ja uskossa Jumalaan, antaminen on suurta hengellistä työskentelyä. Herra sanoi: " Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta." (Joh 15: 13). Näitä lohduttavia sanoja voi varmasti soveltaa niihin hyviin vanhempiin, joiden marttyyriutta mitataan annosteltuna pienin lisäyksin koko elinajan.

Lapsiin liittyy vastuu luoda perhe, koti, jossa lapsia hoivataan ja jossa kaikkea ympäröi rakkaus. Tämä on eräs ortodoksisen avioliiton sakramentissa käytettyjen kruunujen tarkoituksista. Aviopuolisoista tulee pienen valtakunnan hallitsijoita, eräässä mielessä pienen kirkon perustajia, jossa Jumalaa palvellaan ja Hänen tahtoaan etsitään. Kuitenkaan tämäkään erillinen valtakunta ei voi olla erillään muusta maailmasta.

Perheellä on tietty yhteisvastuu, olla palvelemisen ja auttamisen väline toisille. Tämä ilmaistaan selvästi eräässä avioliiton sakramentin rukouksessa rukoiltaessa uuden parin puolesta: "Oi kaikkein pyhin Herra ... täytä heidän talonsa runsaalla ravinnolla ja kaikilla hyvillä asioilla, jotta he jakaisivat puutteessa olevillekin".

Lapsien kasvattaminen on aidosti mitä vaativin haaste itsekieltäymykseen, mihin useimmat aikuiset koskaan sitoutuvat koko elämänsä ajaksi.

Palvelemisen kilvoitus

Eräs alue, jossa tarvitaan askeettista kilvoittelua avioelämässä, on suunnaton vastuu käsitellä omaisuutta, rahaa ja aineellista omaisuutta oikealla tavalla. Avioliitossa oleville, joilla on lapsia, näiden asioiden omistaminen ei ole vain ylellisyyttä, niitä tarvitaan ehdottomasti ja yksiselitteisesti. Ja lisäksi aineellisten tavaroiden hurskas käsittely vaatii viisautta, kuria ja useinkin itsekieltäymystä.

Valitettavasti nykyinen elämäntapa näyttää pakkomielteenomaisesti hankkivan ja kuluttavan enemmän ja enemmän tavaroita koskaan tyydyttämättömällä halulla yhä suuremman ja suuremman mielihyvän saamiseksi. Siksi kristityn perheen täytyy alinomaa kamppailla ollakseen kuuroja näille seireenien huudoille, vaimentaa loputonta mainostuksen rumputulta, ja elää sekä Jumalan lahjoittaman hyvän oikeina palvelijoina että myös pyhiinvaeltajina etsimällä parempaa tulevaa maailmaa.

Tämä on syynä siihen, että kristitylle perheelle omastaan jakaminen muille on olennaisesti hengellinen teko. Ehkä voi jopa sanoa, että maailmassa elävälle kristitylle se on yhtä olennaista kuin kokoöiset vigiliat munkeille ja nunnille luostarissa. Se on askeettista kurinalaisuutta, jatkuvaa muistutusta kunkin sielulle siitä, missä perimmäiset aarteet todella ovat.

Raha ei ole ainoa vara, jota avioliitossa olevien ja perheiden täytyy hallita. Heidän on myös hallittava ajankäyttöään. Tässä jälleen on kysymyksessä päivittäinen kilvoittelu, sillä varmasti nykyisen aikamme toinen uuvuttava vaiva on uskomaton kiire. On niin paljon tehtävää, niin monia valintoja edessämme. Ongelma on siinä, että harvat noista tehtävistä ovat luonnostaan pahoja, ja kuitenkin varmasti jokainen niistä on piilevästi hukkaan heitettyä.

Siksi jokaiselle kristitylle on tärkeää aika ajoin ottaa veitsi ja karsia pois päättäväisesti kaikki ne oksat, häiritsevät tekijät, jotka sekoittavat ja varjostavat hänen elämäänsä ja uhkaavat tukahduttaa "ainoan tarpeellisen", ts. Jumalan muistamisen. Tässä ei kuitenkaan pidä tehdä virhettä. Lapset ja puolisot eivät ole osa tuota sotkua, joka on hakattava pois. Pikemminkin he ovat ikään kuin sotakavereita, heitä, joiden kanssa ja jollakin lailla myös niitä, joiden kautta, Jumala toteuttaa pelastustamme.

Perhesuhteet, niiden mukana säännöllinen osallistumisemme Kirkon sakramentaaliseen elämään, tarjoavat viitekehyksen, jossa useimmat kristityt elävät elämäänsä. Tuskin löydämme sen enempää hengellisiä perusteita miehelle paeta perhettään kuin munkille lähteä pois luostaristaan.

Kuitenkaan avioliitto tai lapset tai perhe – tai mikä muu tahansa, tietyllä tavalla – ei saa koskaan tulla epäjumalaksi tai päämääräksi sinällään. Eivät kaikki avioliitot, kristitytkään, onnistu, varsinkaan nykyaikana, kuten olemme edellä todenneet. Monet päättyvät avioeroon, jättäen taakseen uusia parannettavia haavoja ja uusia kamppailuja, jotka on kohdattava.

Eivätkä kaikki kristityt lapset kulje vanhempiensa hengellistä tietä. Jotkut torjuvat jopa vanhempansa, jotka tekivät niin paljon heidän eteensä. Ja yhtälailla varastossa on meille vielä muita kamppailuja, kuten ikääntyminen, sairaus ja kuolema. Saattaa tulla myös ennalta arvaamattomia vaikeuksia.

Mutta tämän kaltaiset tragediatkin ovat ja voivat olla mahdollisuuksia jättää itsemme Jumalan käsiin ja askeettisella kilvoittelulla havaita Hänen kuvaamattoman armonsa ja rakkautensa syvyydet. Pyhä Markus Askeetti kirjoitti: "Jumalan muistaminen on kärsivällisen sydämen kärsimystä antaumuksen hengessä". Tämä kristityn elämän periaate soveltuu yhtälailla kaikille, sekä avioliitossa eläville että luostarielämään. Ja kuitenkin, niin kuin on huomattu, muodot, joissa tämä ilmenee ja puitteet, jossa sitä eletään, voivat vaihdella kuten yö ja päivä.

Avioliitto solmitaan luvaten rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema erottaa. Näiden lupausten valossa elämän jakamisen toisen kanssa pitäisi olla itsestään selvää kuolemaan saakka. Näin se ei aina kuitenkaan mene. Nykyaikana avioero nähdään usein yllättävänkin pian vaihtoehtona perhe-/parisuhde-elämän vaikeuksille. Nykyään noin puolet avioliitoista päättyy eroon.

Avioero

Väestöliiton tutkimusten mukaan avioerojen määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa. Kasvua on erityisesti viiden ensimmäisen avioliittovuoden eroamisissa.

Avioero on yleisintä viiden ensimmäisen avioliittovuoden aikana. Suurin osa avioeroista tapahtuu viiden ensimmäisen avioliittovuoden aikana riippumatta siitä, koska avioliitto on solmittu. Avioero kuuluu huono-osaisuuden kuvaan. Korkea koulutustaso ja lasten lukumäärä pienentävät avioeroalttiutta. Asenteet ovat muuttuneet myönteisemmäksi avioeroille - yhä useampia syitä pidettiin hyväksyttävänä eroamiselle.

Avioeroihin voivat johtaa hyvinkin erilaiset syyt. Näitä voi olla esimerkiksi alkoholiongelmat, väkivalta, rahahuolet, seksuaalisuuden ongelmat, uskottomuus, ristiriidat perhe-elämässä, lastenkasvatukseen liittyvät ongelmat ja mielipide-erot, erilaiset kriisit tai tyytymättömyys. Joskus eroamisen syy voi olla oman tilan hakeminen, yksilöityminen. Tämä kuuluu kuitenkin osana parisuhteen kehittymiseen; suhteen alkupuolen tiivis, jopa symbioottinen seurustelusuhde tasaantuu ajan myötä kahden aikuisen väliseksi parisuhteeksi, jossa on tilaa myös molempien yksilölle.

Symbioottisen parisuhteen tunnusmerkkeihin kuuluu tiivis yhdessäolo ja halu vastata toisen odotuksiin. Puoliso ja parisuhde nousevat elämän keskeisimmiksi asioiksi ja toisesta erossa oleminenkin tuntuu tuskalliselta. Tämän vaiheen kesto vaihtelee ihmisten välillä. Joskus toinen osapuoli vaatii pidemmän läheisemmän vaiheen kuin toinen. Jos hän ei saakaan enää vastausta tiiviiseen läheisyyden kaipuuseensa, vaan toinen on jo hakemassa tilaa itselleen, voidaan tämä kokea kipeänäkin hylkäämisen kokemuksena. Tilaa hakeva puoliso saattaa taas kokea toisen tällöin kovin ripustautuvana ja rajoittavana. Usein ei siis ilmeisesti ole kyse rakkauden loppumisesta vaan erilaisesta ajoituksesta.

Juuri "ajoitussyistä" asiat kannattaisi tehdä rauhassa, aikaa antaen. Nopeilla päätöksillä ja kiireellä toimiessa asioiden mutkistuminen on yleensä ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Toiseen tutustuminen ja yhteisien, molempia tyydyttävien suunnitelmien tekeminen ottaa aikaa. Tiivis, pariskuntana elämisen aika on tätä varten.

Harvemmin eroaminen kuitenkaan tapahtuu hetkessä, vaan eroon johtava prosessi on usein pitkä. Suurin osa pareista hakee viimeiseen asti muuta tapaa ratkaista ongelmansa. Useimmiten erotilanteeseen liittyy paljon toiseen ihmiseen kohdistuvia muutospaineita, jotka valitettavasti tulevat esiin usein liian myöhään. Vasta kunnon riitelyn tiimellyksessä (kun koetaan että kaikki on jo menetetty) rohjetaan tuoda esiin toisessa ihmisessä päähän ottavat asiat. Siksi parisuhteen hoitamisessa keskeisellä sijalla on ehdottomasti kommunikointi. Kaikesta pitää pystyä puhumaan, varsinkin ikävistä, mieltä painavista asioista. Toimiva, avoin keskusteluyhteys on useimmiten paras avio-ongelmien ehkäisykeino. Valitettavasti nykyaikana arjen kiireet juoksevat parisuhteen hoitamisen ohi ja pikkuhiljaa vesittää parisuhteen olemassaoloa. Alun perin tiivis, intohimoinen suhde haipuu näkymättömäksi.

Yleensä avioliiton solmimiseen liittyy monenlaista mystiikkaa, päällimmäisenä oletus siitä, että se lujittaa jollakin salaisella tavalla parisuhdetta. Usein parisuhteeseen ladattujen odotusten suhteen joutuu kuitenkin pettymään, kun häiden jälkeen huomataan, että onkin naimisissa saman ihmisen kanssa jota riiasi ennen avioliittoa.

Koska avioliitto edellyttää vapaan tahdon päätöstä molempien osapuolten taholta, on aina mahdollista erehtyä. Kun avioliitto epäonnistuu, ortodoksinen kirkko selittää, ettei todellista avioliittoa koskaan ollut olemassakaan, ts. liitto ei osoittanut sille välttämättä ikuista luonnetta. Kuitenkaan ei olisi aivan oikein sanoa, että ortodoksinen kirkko sallii avioerot, vaikka sellainen käytäntö on hiipinytkin muutamien paikalliskirkkojen käytäntöön. Ero on oikeastaan siviiliasia, joka tunnustaa laillisen sopimuksen rikkoutumisen. Kirkko voi pelkästään tunnustaa, että yritys muodostaa todellinen avioliitto on epäonnistunut.

Menemättä historiallisen ja kanonisen kehityksen perusteellisiin analyyseihin, tulkoon mainituksi, että ortodoksinen kirkko nykyään normaalisti sallii maallikoille kolme yritystä muodostaa todellinen avioliitto. Neljäs avioliitto on ehdottomasti kielletty. papistolle on kuitenkin sallittu avioitua ainoastaan kerran ja tämän tulee tapahtua ennen vihkimystä. Lopuksi on vain mainittava avioliittovihkimyksen katumuksellisesta luonteesta toimitettaessa vihkimistä toiseen tai kolmanteen avioliittoon. Näitä tilanteita varten on erityinen palvelus, joiden rukoukset ovat murheellisempia ja koko palvelus luonteeltaan alakuloisempi. Tällä tavoin Kirkko muistuttaa molempia osapuolia ja koko Jumalan kansaa siitä, että yksi kestävä avioliitto on kristillinen sääntö.

Kurinalaisuuden palkinto

Siinä valossa, mitä isät pitävät tärkeänä avioliitossa, ei ole vaikeaa päätellä, että he tuomitsevat vaimonhuonon kohtelun, koska sellainen käyttäytyminen heikentää avioparin ponnisteluja jalostaa kristillistä avioliittoa. Seuraavat lainaukset pyhältä Johannes Krysostomokselta kuvaavat tätä puolta:

Kommentoidessaan Ef 5: 24 -26 pyhä Johannes antaa seuraavia käsityksiä ja neuvoja aviomiehille: "Hän (Kristus) uhrasi itsensä sen (Kirkon) puolesta, joka käänsi selkänsä Hänelle ja vihasi Häntä. Samalla tavalla, ... kuin Hän (Kristus) suoritti tämän loppuun, ei uhkauksin eikä pelottelulla tai millään sen kaltaisella, vaan väsymättömällä rakkaudellaan, niin teidänkin tulee käyttäytyä vaimoasi kohtaan. Jopa silloinkin kun näet hänen väheksyvän itseäsi tai halveksivan tai pilkkaavan sinua, sinä yhä kykenet saamaan hänet itsellesi hellyydellä, ystävällisyydellä ja häntä suuresti arvostamalla. Ei ole voimakkaampaa vaikutusta kuin rakkauden siteellä, erityisesti vaimon ja aviomiehen".

Myös toisaalla pyhä Johannes kirjoittaa vaimon huonosta kohtelusta: "Mutta elämäntoveriaan, lastensa äitiä, itse kunkin jokaisen ilon lähdettä, ei tulisi koskaan kahlehtia pelolla ja uhkauksilla, vaan rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Millainen avioliitto sellainen onkaan, jos vaimo pelkää puolisoaan? Millaista tyydytystä mies saa itselleen, jos hän elää vaimonsa kanssa ikään kuin vaimo olisi orja eikä vaimo omasta vapaasta tahdostaan".

Pyhä Johannes tekee näissä lainauksissa monia tärkeitä huomioita, jotka ovat tyypillisiä isien opetuksille vaimon väärästä kohtelusta. Näiden huomioiden joukosta seuraavilla viidellä on merkitystä:

Pyhä Johannes viittaa Kristuksen rakastavaan, kärsivälliseen ja itsensä uhraavaan esimerkkiin ja kehottaa aviomiehiä toimimaan samoin. Edelleen hän toteaa, että väkivalta on anteeksiantamatonta ja että huonosti kohteleva, hallitseva käyttäytyminen ei ole Kristuksen kaltaista käytöstä, ja siitä johtuen sillä ei ole sijaa kristillisessä avioliitossa.

Pyhä Johannes myös muistuttaa aviopuolisoita siitä, että Jumala loi miehet ja naiset vapaiksi. Aviopuolisoiden näin ollen tulee kunnioittaa toistensa vapaata tahtoa, kuten Jumalakin kunnioittaa miehien ja naisten valinnan vapautta.

Nämä mielipiteet osoittavat myös sen, että silloin kun aviomiehet valitsevat huonosti kohtelevan ja hallitsevan käyttäytymisen keinoksi vastata vaimoilleen, tämä vaarantaa Jumalan antaman avun, jota aviomiehet ja vaimot voivat kokea ja saada kristillisessä avioliitossa.

Vaikka pyhä Johannes ei erityisesti tähdennäkään tätä kohtaa, toinen lainaus muistuttaa aviopuolisoita heidän lapsistaan ja on puhutteleva negatiivisista vaikutuksista, joita huonolla kohtelulla voi olla lapsiin ja perheen hengelliseen ja uskonnolliseen hyvinvointiin.

Pyhän Johanneksen neuvo kehottaa huonosti kohtelevia aviomiehiä katumukseen ja muistuttaa heitä kääntymään Jumalan elämän uudistavan armon puoleen pyrkimyksissään hillitsemään tätä käyttäytymisen hajottavaa muotoa.

Kristillisen näkemyksen valossa avioliitossa olevia kristityitä kutsutaan sulkeutumaan Jumalan meille antaman elämän piiriin, ja uskomaan, että Hän on järjestänyt kaiken meidän pelastukseksemme tarpeellisen ympärillämme. Meidän ei tarvitse kurkotella kauemmaksi ollaksemme sellaisia, mitä emme ole, tai epäillä, ettei se, mitä meillä on, olisi riittävää. Avioliiton ja perhe-elämän aineelliset vaikeudet ja tunne-elämän vastakkain asettelut ovat Jumalan tarkoituksellisia keinoja "meidän pelastamiseksemme", jos sallimme Hänen käyttää niitä elämässämme. Itse asiassa jos theoosis, ts. Jumalan kaltaisuuteen kasvaminen on kristityn päämäärä, ja jos edellytyksenä tähän päämäärään pääsemiseksi on itsensä tyhjentäminen kaikesta synnillisestä, silloin voidaan sanoa, että avioliittoa voisi kutsua tavallisen ihmisen "kenoosikseksi", itsensä tyhjentämiseksi.

Avioliitossa ihmispersoona kirkastuu. Ihminen voittaa yksinäisyytensä ja itsekeskeisyytensä. Hänen persoonallisuutensa täydellistyy ja täydentyy. Tässä valossa isä Aleksander Elchaninov, merkittävä oman aikamme ortodoksipappi ja teologi, kuvaa avioliittoa termeillä "vihkimys" ja "mysteerio", joissa "tapahtuu ihmispersoonan täydellinen muodonmuutos", "persoonan laajentuminen, uusien silmien saaminen, uudenlainen elämän tajuaminen, maailmaan syntyminen sen keinoin uuteen täyteyteen". Kahden yksilön avioyhteydessä toteutuu sekä heidän persoonallisuuksiensa täydentyminen että heidän rakkautensa hedelmän, lapsen, ilmestyminen, joka tekee kahdesta kolme, diadista tule triadi: "... täydellinen toisen henkilön tunteminen on avioliitossa mahdollista, tuntemisen ihme, intiimi suhde, näky toisesta ihmisestä... Ennen avioliittoa ihmisolento lipuu elämän yläpuolella nähden sen ulkopuolelta käsin. Ainoastaan avioliitossa hän täydellisesti uppoaa siihen ja käy siihen sisälle toisen persoonan kautta. Tämä todellisen tiedon ja todellisen elämän nautinto antaa meille tunteen täydellisestä täyteydestä ja tyydytyksestä, joka tekee meidät rikkaammiksi ja viisaammiksi. Ja tämä täyteys jopa syvenee kun näistä kahdesta yhdistyneestä ja yhteensopivasta ilmestyy kolmas, heidän lapsensa." Näin siis isä Elchaninov.

Avioliittoa tulisi siis tarkastella tällä tavoin ja aviopuolison kanssa uudistaa tämä näköala yhdessä elämisen jokaisessa vaiheessa ja jokaisella tasolla. On sitouduttava kestämään avioliiton vaikeudet sen aikana, vihkiäispäivästä vanhuuteen, ja oppimaan niistä. Vanhempina tulee antaa lapsille aikaa ja voimia, joita he tarvitsevat. On vuodatettava oma elämänsä heihin jopa omien henkilökohtaisten toiveittensa ja unelmiensa kustannuksella. Sillä jos tekee niin, ehkä jonain päivänä voi seisoa vierellään ne, joita rakastaa ja kuulla sanottavan: "Hyvä on sinä uskollinen palvelija: Mene Herrasi iloon".