Ortodoksinen kirkon opetus- ja rukoustraditio selvästi painottaa kasvatusta ja uskoo kasvatuksen mahdollisuuksiin. Kirkko näkee kasvatuksen yhtenä keskeisimmistä tehtävistään. Kristillisen kasvatuksen tehtävä on opettaa lapset erottamaan oikea ja väärä, hyvä ja paha sekä elämään ja toimimaan tämän mukaisesti. Kirkon isien opetuksista ilmenee heidän asettaneen kasvatuksen päämääräksi tehdä lapsista ihmisiä, jotka rakastavat Jumalaa. Tärkeimpänä keinona tämän saavuttamiseksi isät korostavat kasvatuksessa Jumalan sanan merkitystä, joka nähdään ainoana luotettavana perustana. Tältä perustalta lapset oppivat vähitellen asettamaan arvot oikeaan järjestykseen. Kasvattajia kehotetaan kasvattamaan lapsia ja nuoria kristillisen elämän järjestykseen, jonka isien mielestä tulee heijastaa uskoa ja uskon totuuksia. Näin ajateltuna ortodoksiset lapset ja nuoret eivät ole mitä tahansa nuoria. Ja vieläkin enemmän: jos he ovat joka suhteessa kuin yleensä nuoret, he eivät enää ole ortodoksisia nuoria.

Tästä näkökulmasta katsottuna kasvatustehtävä nykyaikana tuntuu vaikealta. Maailma ja yhteiskunta, jossa elämme, ovat muuttuneet. Samoin myös koulumaailma, jossa omana aikanamme yhä enemmän uskontokasvatus tapahtuu. Uskonnollinen kasvatus joutuu yhä uusien ja uusien haasteiden eteen. Enenevässä määrin yhteiskunta on loitonnut lainsäädännössään kristillisestä arvomaailmasta. Tämä on vaikuttanut ennen kaikkea perhe-elämään, joka on kokenut monenlaisia muutoksia. Kodit eivät enää ole uskonnollisen perinteen vaalijoita samalla tavoin kuin ennen. Kristillinen maailmankatsomus ja kirkon usko ja opetus ovat saaneet kilpailijoikseen erilaisia ideologioita ja maailmankatsomuksia. Sodan pelko ja luonnon ja ympäristön saastuminen synkentävät tulevaisuuden kuvaa sekä herättävät toivottomuutta. Tämä lisää myös lasten ja nuorten ahdistusta. Tällaisessa ahdistavassa maailmassa ihmiset etsivät ratkaisuja. Kirkko ja sen sanoma saatetaan kokea hyvinkin eri tavoilla. Uskonnollisten yhteisöjen määrä kasvaa. Ihmiset etsivät ja harhailevat etsiessään.

Uskonnollisten arvojärjestelmien asettamista normeista irtautuminen on johtamassa normijärjestelmien yhtenäisyyden pirstoutumiseen. Elämän aineellisen ja tämänpuoleisuuden korostaminen johtaa ainoastaan näkyvän todellisuuden huomioimiseen. Ihmiset koko ajan ikään kuin pakenevat omaa itseään ja sisintä olemustaan, joka on Jumalan kuva hänessä. Tämä kaikki ilmenee psyykkisenä pahoinvointina ja fyysisten sairauksien lisääntymisenä, väkivallan lisääntymisenä ja ei-toivottuna massakäyttäytymisenä. Elämme maailmassa, jossa lukemattomat tahot kilpailevat ihmisen tajunnasta ja joudumme tietoisesti tai tietämättämme alttiiksi mitä erilaisimmille vaikutuksille. Kaikki tämä yhä suuremmassa määrin vaikuttaa myös kasvatustyöhön ja uskonnonopetukseen. Uskonnonopettajakin on tavallaan tajunnan muokkaaja. Hänen olisi pystyttävä osoittamaan lapselle ja nuorelle, mikä on oleellista ja tärkeää ja mikä taas epäoleellista, vaikka lapsi itse tekeekin ratkaisut ja valinnat omassa elämässään. Joutuu myös pohtimaan, kuinka kirkkomme voi säilyttää perusolemuksensa tässä muuttuvassa maailmassa ja samalla vaikuttaa maailman kulkuun.

Valitettavasti ortodoksinen näkemys Jumalasta, ihmisestä ja pelastuksesta on hämärtynyt. Seurakunnissammekin on sukupolvia, jotka on kastettu ortodokseiksi, mutta jotka eivät ole saaneet kasvatusta ja opetusta tietoiseen ortodoksisuuteen. Lapset eivät ole nähneet ympärillään sellaista yhteisöä, jonka hän tuntisi olevan oikea seurakunta ja hänen omansa. Vanhemmat ja kummitkaan eivät ole aina tehneet sitä, mitä heidän olisi pitänyt tehdä. Kristillisen opetuksen puutteesta nykyinen ihmiskäsitys on vääristynyttä. Arkielämästä erillään toteutettu kristillisyys on johtanut itsekeskeisyyteen.

Kuitenkin oikein ymmärretty kristillisyys on yhteyttä, yhdessäolemista ja -elämistä, joka huipentuu pyhässä Eukaristiassa. Se tekee kaikki samanarvoisiksi, yhdeksi perheeksi ja yhdeksi ruumiiksi. Sillä on valtava uudistava vaikutus. Vähemmistönä elävien ortodoksien piirissä toisinaan koettu identiteettikriisi alkaa perheessä. Tässä suhteessa koulujen uskonnonopetuksella on tärkeä merkitys identiteetin vahvistamisessa. Ratkaisevan tärkeää on saada kotien taholta vahvistusta uskontokasvatukselle, jotta se olisi täysitehoista. Vanhempien osuus lasten ja nuorten kasvatuksessa korostuu sitä enemmän, mitä enemmän muutoksia yhteiskunnassa ja uskontokasvatuksessa esiintyy. Ilahduttavaa on selvä perinteiden arvostuksen palaaminen, joka on saanut aikaan myönteistä suhtautumista ortodoksista perineettä kohtaan myös ei-ortodoksien taholta.

Vaikka opettajan osuus uskontokasvatuksessa on tärkeä, sittenkin tärkeämpi on kodin ja vanhempien osuus. Lapsi suuntautuu ensisijaisesti vanhempien uskonnollisen tai muun vakaumuksen mukaan. Uskontokasvatuksessa on ratkaisevan tärkeää ensimmäisten ikävuosien merkitys. Juuri silloin vanhemmat vaikuttavat kaikkein syvimmin lapsensa tulevaisuuteen, kehitykseen ja oppimismahdollisuuksiin Perheen sisäiset lämpimät suhteet kehittävät lapsen itseluottamusta ja lapsi tuntee kuuluvansa johonkin sekä toisten ihmisten arvostavan häntä.. Juuri varhaislapsuudessa annettu uskontokasvatus antaa lapselle turvallisuuden tunteen ja luottamuksen toisiin ihmisiin. Perheen asenteet, moraaliset tunteet ja motiivit suuntaavat lapsen käyttäytymistä. Samoin perheen käyttäytymismallit vaikuttavat voimakkaammin kuin sanat. Näin eettinen kasvatus on yhteydessä ympäristön aikuisten käyttäytymiseen, joka taas on riippuvainen heidän omaksumistaan arvoista, normeista ja tottumuksista.

Yleensä vanhemmilla on odotuksia uskonnonopetuksen suhteen. He toivovat, että se vahvistaisi kodin kasvatustavoitteita siinäkin tapauksessa, että ne ovat erilaiset kuin opettajan. Vanhemmat odottavat, että lapsesta tulisi kunnollinen, ahkera, rehellinen ja hyvä ihminen ja että hän oppisi tuntemaan Jumalaa sekä kirkkoa ja sen tapoja. Samoin he odottavat, että opettaja kasvattajana ohjaisi esimerkillään lasta ja toimisi kokonaisvaltaisesti niin, että sen tuloksena heidän lapsensa varjeltuisi maailmassa ja että hänestä kasvaisi kunnon ihminen.

Koulun uskonnonopetukselle on asetettu tavoitteet ja opetussuunnitelma. Pyrkimyksenä on seurakunnan ja kirkon jäsenyyteen kasvattaminen. Samoin kasvatetaan sosiaalisuuteen, johon kuuluvat lähimmäisenrakkaus, ekumeenisuus ja muiden uskontojen ymmärtäminen. Samoin pyritään hengelliseen kasvattamiseen ja Jumala-yhteyteen kasvattamiseen.

Pyrittäessä kirkon opettamaan kristittynä elämisen päämäärään ja elämään aktiivisena Kirkon jäsenenä tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä. Ei tule nähdä niin, että jokin on kirkon aluetta, toinen taas koulun uskonnonopetuksen aluetta ja kolmas taas perheen vastuulla. Ihanteellisin tilanne on silloin, kun kaikki kolme yhdessä toimivat kohti samaa päämäärää.

Koska lapsen identiteetti muovautuu aluksi aivan konkreettisten asioiden kautta, tärkeää olisi lasten tuominen mukaan seurakunnallisiin yhteyksiin, ensisijaisesti jumalanpalveluksiin, mutta myös kerhoihin ja muunkinlaiseen toimintaan. Voidakseen kristillisessä mielessä kasvaa ehjäksi persoonaksi lapsen on voitava luottaa Jumalaan ja ympärillä oleviin ihmisiin. Jos lapsi voi luottaa vanhempiinsa, myös hänen luottamuksensa Jumalaan vahvistuu. Vanhempien malli, suhtautuminen ja tuki on ratkaisevan tärkeää. Osallistuessaan kirkon ja seurakunnan elämään lapsi ymmärtää kuuluvansa erityiseen yhteisöön. Lisäksi hän käytännössä oppii tuntemaan jumalanpalveluselämän rikkauden ja kaiken sen, mitä kristittynä elämiseen kuuluu. Samalla hänen ortodoksinen identiteettinsä vahvistuu. Tässä mielessä uskonnonopettajien ja vanhempien toivoisi voivan toimia enemmän yhdessä tuomalla lapsia kirkon jumalanpalveluksiin ja ennen kaikkea Pyhälle Ehtoolliselle.

Keskeisintä ja samalla vaikeinta uskonnonopetuksessa on saada lapseen juurtumaan kristillisen maailmankuvan perusteista käsitys ihmisestä Jumalan kuvana, se että ihminen on ensisijaisesti henkinen olento ja tarkoitettu iankaikkista elämää varten. Kristinuskon ydinsanoma on, että tie Jumalan kaltaisuuteen on mahdollinen Kristuksen kautta ja että ihmiskunnan ja koko maailman päämäärä on kirkastuminen eli jumalallistuminen, theoosis. Sitä varten Kristus tuli maan päälle. Kirkko on Kristuksen työn jatkaja. Kristus elää kirkossaan ja pyhittää ja uudistaa Pyhän Hengen välityksellä.

Toinen keskeinen ja vaikea kysymys on saattaa lapsen tietoisuuteen ymmärretyksi jotain siitä maailmasta ja todellisuudesta, joka on muuta kuin tämä näkyvä maailma, maailmasta johon kuuluu Jumala, taivasten valtakunta ja sielu, niin että lapsi tajuaa ihmisen olevan Jumalan kuva ja luotu iankaikkisuutta varten. Kuinka voi ohjata lasta kokemaan Jumala?

Tärkein tie on Kirkon jumalanpalvelus. Siksi kristillisen kasvatuksen ja uskonnonopetuksen tärkein tehtävä ja suurin mahdollisuus on tuoda lapset mahdollisimman usein kirkkoon. Jos lapsi tottuu käymään palveluksissa ja osallistuu sakramentteihin, hän vähitellen omaksuu sen elämänkatsomuksekseen ja kasvaa kirkon jäsenyyteen. Silloin vanhemmat ja opettajat tai molemmat yhdessä onnistuvat saavuttamaan uskonnonopetuksen tärkeimmän tavoitteen ja sen kautta myös monia muita hyviä asioita. Sillä tavoin lapsi oppii ymmärtämään, että tärkeintä kristittynä elämisessä on jatkuva Jumala-yhteys, ei vain yhteytenä kirkon jäsenten välillä, vaan että sen tulee olla henkilökohtaista Kristus- elämää, joka ilmenee sakramentalismina ja Jumalan palvelemisena lähimmäisissä.

Tämän eukaristisen elämän kautta on mahdollista myös omaksua ortodoksisuuden valoisa ja myönteinen ihmiskuva sekä ihmisen todellinen tarkoitus, toimia Jumalan työtoverina tässä langenneessa maailmassa ja olla uudistamassa sitä.