Neljännen vuosisadan alku merkitsi uuden aikakauden alkua kirkon elämässä. Pyhä "apostolienvertainen" keisari kastettiin ja hänen persoonassaan keisarikunta hyväksyi kristinuskon. Kirkko nousi kätköistä vaikuttajaksi klassiseen maailmaan, joka oli täynnä kiihkeyttä, epäilyjä ja kiusauksia. Klassinen maailma alkoi vähitellen syntyä uudelleen ja muuttui Kirkon osaksi sekasorron ja taistelun jälkeen. Tuo suuri ja voittoisa aika oli myös oikeudenkäyntien ja surun aikaa Kirkolle. Ortodoksikristityt saivat monesti kärsiä kahleita, vainoa ja marttyyriutta. Liian aikaista oli puhua lopullisesta voitosta, sillä maailma oli vielä Kirkon "ulkopuolella". Pakanuus vallitsi edelleen yleisenä ja ilmeni jokapäiväisessä elämässä. Ei ole ihme, että munkkilaisuus ja pako erämaahan houkutteli monia. Syynä siihen oli paljon muukin kuin yksinäisyyden tavoittelu.

Keisari Julianoksen aikana pakanuutta yritettiin elvyttää uudelleen. Sen ilmentäjiä olivat Jamblikos ja neoplatonikkojen koulu Ateenassa. Lännessä sitä ilmensi riita voiton alttarista Gratianuksen hallitusaikana. Näissä yhteenotoissa hellenismin ja kristinuskon maailman välillä Kirkko ei koskaan kieltänyt klassista kulttuuria, mutta helleenit eivät hyväksyneet Kirkkoa. Tässä taistelussa ulkoisten ja poliittisten taistelujen lisäksi tapahtui sisäistä taistelua jokaisen helleenin sisällä. Jotkut tekivät liian aikaisin ratkaisuja. Tässä suhteessa Synesios Ptolemaioslainen (tunnetaan myös Synesios Kyreneläisenä) on tyypillinen. Piispaksi tultuaankin hän pysyi neoplatonistina.

Koko neljäs vuosisata oli jatkuvaa teologista keskustelua, joka keskittyi Kirkon taisteluun areiolaisuutta vastaan. Areiolaisuus ei ollut yhtenäinen liike. Syystäkin Areios voidaan yhdistää Lukianos Antiokialaiseen ja jopa Paavali Samosatalaiseen.

 

Lukianos Antiokialainen

Lukianoksesta tiedetään vähän ja hänen kuvansa on salaperäisen kaksijakoinen. Hän eli "kolmen piispan kaudella", kuoli marttyyrina ja hänen nimensä löytyy Kirkon kanoneista. Hän oli etevä Raamatun tutkija ja jatkoi Origeneen aloittamaa kreikankielisen Raamatun tekstien tarkastusta. Tässä työssä hän käytti syyriankielistä Peshittaa, jota hän tutki Edessassa yhdessä erään Makariuksen kanssa. Eksegeettinä Lukianus oli Origeneen vastakohta. Hän yritti uudelleen elvyttää Aleksandrian koulukunnan allegorisen raamatuntulkinnan historiallis-kielellisen menetelmän ohella. Juuri se aiheutti erimielisyyttä Aleksandrian ja Antiokian teologian välillä. Teologisissa näkemyksissään Lukianus oli lähellä Origenesta

 

Origeneen järjestelmä ja areiolaisuus

Areioksen teologian ongelmat voi ymmärtää vain origenelaisen oppijärjestelmän perusteista käsin. Taistelu areiolaisuutta vastaan oli itse asiassa taistelua origenelaisuutta vastaan, ainakin trinitaarisen teologian osalta.

Areioksen teologiassa Jumala on täydellinen ykseys ja monadi, Isä Jumala. Jumalan olemuksen ulkopuolella oleva ei ole Jumalaa. Jumala ei voi antaa olemustaan kenellekään muulle. Siksi Logos, Sana, Jumalan Poika, hypostaasina ja sellaisena, jolla on olemassaolo, on ehdottomasti täydellisesti erilainen kuin Isä. Hän saa olemisensa Isältä ja Isän tahdosta myös muutkin luodut. Hänen olemisensa on toimia välittäjänä maailman luomisen takia. Siksi isän ja Pojan välillä on "ero", eikä Poika ole ikuinen isän tavoin. Jos Hän olisi, olisi kaksi "ikuista" periaatetta, mikä ei sovi monoteismin totuuteen.

Toisin sanoen "Poika ei ole ollut aina", vaan Hänellä on alku. Hän on luotu ja on luonteeltaan muuttuvainen. Hän on saanut jumalallisen kunnian "armosta" ja Jumalan ennaltatietämisen kautta. Näin Areioksen oppi kohdistuu Pyhään Kolminaisuuteen. Hänen mielestään Kolminaisuus on kolmen erilaisen olemuksen yhdistymä, kolmen hypostaasin unioni, jolla on olemuksen yhteys. Areios oli jyrkkä monoteisti, lähes juutalainen. Kolminaisuus ei voi hänen mielestään olla yksi Jumala. On vain Isä-Jumala. Poika ja Henki ovat korkeimmat ja ensiksisyntyneet luodut olennot toimien välittäjinä maailman luomisessa. Tässä suhteessa Areios on samoilla linjoilla Paavali Samosatalaisen ja dynamistisen monarkialaisuuden kanssa, mutta vieläkin lähempänä Filonia. Luodulla on alku. Se ei ole olemassa itsestään. Areioksella "luominen" ja "syntyminen" ovat eri asia ja näin Logos tai Sana eivät olisi aluttomia. Jos Sana on Isästä, silloin Sana on syntynyt Isästä, muutoin Hän ei ole Isän Sana. Yhdistämällä Pojan syntymisen ja maailman luomisen ennen aikojen alkua Areios on sitä mieltä, että kaiken alkamista ei koskaan tapahtunut, vaan kaikki on aina ollut.

Origeneen mielestä kaikki olemassa oleva on ikuista ja että kaikki pysyy olemassa olevana Jumalassa, aivan kuten Areioksen opissa ikuisesta maailmasta. Kuitenkin Origeneen mielestä maailmaa ei luotu. Myös Areios myönsi tämän, mutta oli sitä mieltä, että maailma ei ole ikuinen. Origeneen järjestelmä sisälsi väistämättömän valinnan vaikeuden. Oli pakko hyväksyä joko se, että maailma on ikuinen tai kieltää Pojan ikuinen, jatkuva syntyminen Isästä.

 

Eusebios Kesarealainen

Hän kieltää Areioksen perusidean Pojan syntymisestä olemattomasta. Samalla hän kuitenkin kieltää, että Poika olisi "yhdessä Isän kanssa" ihminen. Isä on Pojan alku ja lähde, vaikkakaan ei ajassa. Ennen syntymäänsäkin Poika oli "Isässä potentiaalisena". Myöhemmin Hän syntyi Isän tahdosta todelliseksi hypostaasiksi ja vieläpä erilliseksi olemukseltaan Isän kanssa. Eusebiokselle Poika on "kaiken luodun esikoinen", demiurgi, näkyvän ja näkymättömän Luoja, ensimmäinen muiden joukossa, joissa on Lohduttajan Henki. Luotuna Poika on vähäisempi kuin Isä, välittäjä Isän ja maailman välillä. Hän on "toinen Jumala", mutta ei ensimmäinen. Vaikka Hän ei ole kuten kaikki luodut, Hän on kuitenkin luotu olento. Eusebiokselle Pojan olemassaolo omana hypostaasinaan on lähes identtinen maailman olemassaolon kanssa. Eusebios tekee jyrkän eron Isän ja Pojan välillä: "Pojan olemassaolo ei ole välttämätön olemisen täydellisyydelle ja Isän jumaluudelle". Pojan olemassaolo liittyy aikaan, koska maailma on ajallinen.

Aleksander Aleksandrialainen

Areiolaisuutta vastaan puolustautuessaan teologit kehittivät filosofisten käsitteiden ja termien järjestelmän. Kirkkohistorioitsija Sokrateen mielestä Aleksander Aleksandrialainen "esitti teologiansa filosofin tavoin". Hänen teologiansa käsittelee pääasiassa ajan ongelmaa. Perusoppi on se, että Jumala on muuttumaton ja siksi hän painottaa Isän ja Pojan erottamattomuutta: "Jumala on aina ollut ja Poika on olemassa yhdessä Isän kanssa". Tämä määritelmä sisältää ajatuksen Kolminaisuuden sisäisistä kehitysasteista. Isä on aina ja muuttumattomasti ollut Poikansa Isä. Poika syntyy "ehdottomasti Isästä" ja on "Hänen täydellinen kuvansa". Hän on täydellisesti ja tarkasti kaikessa samanlainen kuin Isä."

Aleksander yritti ymmärtää ja selittää Pojan jumaluuden sisäisenä tapahtumana eikä syntymisen hetkenä tai tapahtumana. Ajan ja ikuisuuden ongelma oli yhteydessä hänen oppiinsa Jumalan olemisesta ja olemuksesta. Nikean uskontunnustus kielsi kaikki jumaluuden määritelmät, jotka hyväksyivät erilaisia tasoja suhteessa aikaan, esimerkiksi sellaisia kuin: "Oli aika, jolloin Häntä ei ollut".

Kirkkohistorioitsija Sokrateen mukaan Hosios Cordovalainen nosti ensimmäisenä esiin kysymyksen olemuksesta ja hypostaasista..

 

"Homoousios" ja "ek tis ousias"

Termit "homoousios " ja "ek tis ousias" voidaan ilmaista sanoilla "yhtä olemusta" ja "olemuksesta". Termi "yhtä olemusta" esiintyy harvoin filosofisessa kirjallisuudessa. Aristoteles puhuu tähdistä, jotka ovat samaa olemusta toistensa kanssa. Porfyrios arveli, että eläinten sielut saattavat olla samaa olemusta ihmisen sielun kanssa. "Yhtä olemusta" merkitsi hänelle samaa kuin "samaa lajia". Plotinus käytti sanaa samassa merkityksessä. Gnostikot ja valentinolaiset ottivat ensinnä sanan uskonnolliseen käyttöön ja Kirkon käyttöön se tuli gnostilaisten tekstien käännösten välityksellä. Gnostikot käyttivät sitä emanaatio- käsitteen yhteydessä, ja siksi Origenes suhtautui kielteisesti sellaisiin ilmaisuihin kuin "Isän olemuksesta" tai "yhtä olemusta". Hänestä ilmaus näytti liian materialistiselta ja johti ajatukseen, että Jumalallinen Oleminen olisi jakautuva "samalla tavoin kuin ymmärretään raskaana olevalla naisella". Dionysios Aleksandrialainen vältti sanaa, luultavasti samoista syistä. Myöhemmät homoiousian puolustajat pitävät käsitettä "yhtä olemusta" aineellisesti painottuneena ja Origeneen tavoin teologiaan sopimattomana.

Ei ole täysin selvää, miksi ilmaus "yhtä olemusta" tuomittiin Antiokian kokouksessa v. 269, joka oli koolla Paavali Samosatalaista vastaan. Hänelle käsite merkitsi jumaluuden modalistista yhteyttä. Yleisesti ottaen käsite tarjosi runsaasti vaihtelua ilmaisulle ja olisi siksi epätarkka.

 

Hypostaasis

Hypostaasis- termi tuli käyttöön suhteellisen myöhään. Pitkään termiä käytettiin sen kirjaimellisessa merkityksessä, "se mikä on alapuolella". Septuagintassa sanaa käytettiin lähinnä merkityksessä "perusta", esimerkiksi "talon perusta" tai "toivon perusta". Filonille sana merkitsee "riippumattomuutta" ja "ainutlaatuisuutta". Uusplatonistit määrittelivät tämän termin hypostaasis ensiksi. Plotinos kutsuu hypostaaseiksi muotoja, jossa yksi ilmaisee itsensä. Samoihin aikoihin Origenes viittaa "kolmeen hypostaasiin", ja Dionysios Aleksandrialainen hänen jälkeensä. Voidaan sanoa, että 4. vuosisadan puolivälin paikkeille saakka olemus- ja hypostaasi- käsitteitä ei voinut sekoittaa keskenään. Nikean kokouksen määritelmässä käsitteet olivat selvästi identtiset. Myös Athanasios ymmärsi ne samoin. Merkille pantavaa on, että nämä kreikkalaiset termit voidaan ilmaista latinaksi vain yhdellä sanalla, substantia.

Vuonna 356 oli Aëtius perustanut Aleksandriaan opetuslapsiryhmän, ja hänen opetuksiaan jatkoi Eunomius. Aëtius opetti, että "Isä on ikuisesti ainoa Jumala", joka "ei muuta itseään yhdestä olemuksesta kolmeksi hypostaasiksi". Jumala on aluton, siksi Hänen olemustaan ei voi olla kenelläkään muulla. Pojan olemus ei voi olla Isän olemusta, koska se merkitsisi jakaantumista tai muuttumista. Samasta syystä ei voi olla hypostaasien kolminaisuutta, joka rikkoisi jumaluuden ykseyden ja ainutlaatuisuuden. Poika on "toista olemusta", eikä samankaltainen Isän kanssa. Poika eroaa muusta luodusta siinä, että Hän on Isän välitön luomus, kun taas kaikki muu, mukaan lukien Pyhä Henki, luotiin epäsuorasti Pojan kautta. Poika on Kaikkivaltiaan energian ja tahdon kuva ja leima.

Pyhä Basileios Ankyralainen yritti myös määritellä hypostaasi-käsitteen sisällön ja jumalallisten persoonien yksilöllisyyttä. Hänen mielestään Poikaa on tarkasteltava riippumattomana hypostaasina Isästä erillisenä. Basileioksen kannattajat, homoiousiaanit, yrittivät selvittää olemus- ja hypostaasi- käsitteiden sisältöä, joka ymmärrettiin olemuksen yksilöllisenä olemassaolona. Toisen persoonan yksilöllisyys on Hänen poikuutensa ja syntymisensä Isästä. Persoonien yhteyttä kuvattiin termillä "Henki". Kaiken kaikkiaan pääongelmana olivat käsitteet ja terminologia. Kirkon isät yrittivät löytää sanat, jotka tarkalleen ilmaisisivat heidän uskonsa. Sana antaa ulkonaisen muodon ajatukselle ja suullinen ilmaisu on välttämätön älyllisen sisällön täydelliselle ilmaisemiselle. Tätä päämäärää ei ollut helppo toteuttaa.

 

Athanasios Aleksandrialainen

Athanasios Aleksandrialainen syntyi Aleksandriassa luultavasti v. 295. Gregorios Teologin mukaan hän opiskeli vähän aikaa tavallisia asioita ja maallisia tieteitä. Hän tunsi myös klassista filosofiaa ja erityisesti uusplatonismia. Aleksanteri, Antiokian piispa, vihki hänet diakoniksi. Athanasios otti osaa Nikean kirkolliskoukseen. Vuonna 328 hänet vihittiin piispaksi. Viisitoista vuotta 47 vuotta kestäneestä piispuudestaan hän eli maanpaossa areiolaisten ja meletiaanien painostuksesta. Hän kuoli 2. tai 3. toukokuuta 373 vihittyään seuraajakseen piispa Pietarin.

Athanasioksen varhaisilta vuosilta ovat hänen apologeettiset teoksensa "Puhe pakanoita vastaan" ja "Puhe sanan lihaksitulemisesta". Ne on kirjoitettu luultavasti n. 317 - 319. Lisäksi on teos "Kaksi kirjaa pakanoita vastaa". Hänen teoksistaan ovat kadonneet "Psalmien selitys" sekä "Selitykset Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeihin". Hänen kommentaarinsa ovat luonteeltaan aleksandrialaisia. Athanasioksen käsitys Vanhasta testamentista käy ilmi hänen "Kirjeestään Marcellianukselle Psalmien kommentaarista". Häneltä ovat lähtöisin myös "Kolme puhetta Areiosta vastaan", "Thalia" sekä "Selitys Sananlaskujen 8: 22" Hän on kirjoittanut myös "Neljä kirjettä Serapionille, Thymusin piispalle". Dogmaattisista kirjoituksista tunnetaan "De Trinitate Libri XII" ja "De Spiritu Sancto", samoin "Epistula ad Epictetum episcopum Corinthi", "Epitula ad Adelphium episcopum et cofessorem" ja "Kirje Maksimus Filosofille". Apologeettisia teoksia ovat "Apologia Areiosta vastaan" ja "Keisari Konstantinosta vastaan". Historiallisista ja poleemisista teoksista mainittakoon "Areioksen historia munkeille", "Kirje koskien Nikean konsiilin asemaa" sekä lukuisia muita. Tunnetuin hänen teoksistaan on Pyhän Antonioksen elämäkerta. Hän on kirjoittanut myös kirjeet "munkki Amunille ja Dracontiukselle". Tunnetut ovat myös "Neitsyydestä" sekä ns. "Pääsiäiskirjeet".

Athanasioksen pelastusoppi pohjautuu Kristukseen historiallisena hahmona, Jumalaihmisenä ja Pelastajana. Trinitaarinen kysymys syntymisestä ja Pojan yksiolennollisuudesta Isän kanssa on hänelle ensisijaisesti kristologinen ja soteriologinen ongelma. Ainoastaan Ainosyntyisen Pojan inkarnaatio tuottaa pelastuksen. Pelastuksen ydin on siinä, että luotu inhimillinen luonto yhdistetään Jumalan kanssa. Tämä on mahdollista vain Jumalan lihaksitulon kautta. Pelastus on jumalallistuminen eli theoosis. Jumalan ja luomakunnan välillä on ehdoton vastakohtaisuus. Luominen tapahtuu tyhjästä, luodulla maailmalla on alkunsa ja loppunsa. Todellinen oleminen kuuluu vain Jumalalle. Luomakunta pysyy vakaana ja harmoonisena sanan kautta, joka on läsnä maailmassa. Jumalan sana on Jumalan Viisaus ja Voima ja maailman alku, rakentaja ja vartija, sen järjestyksen ja yhteyden perusta. Sana on ilmestyksen Jumala. Kaikki on täynnä Jumalan tuntemista. Jumalan Sanan ja Viisauden leima ja kaltaisuus on kaikissa luoduissa. Tässä suhteessa Athanasioksen ajattelu muistuttaa Plotinoksen opetusta. Hän painottaa luomisen kaksinaista luonnetta, luotu kantaa myös Sanan leimaa, jonka kautta se on olemassa. Luomakunnalla on "luonto", mutta myös "armo".

Athanasios erottaa kaksi loogista tilaa ihmisen luomisessa: ihmiskunnan luominen tyhjästä ja luodun voiteleminen Jumalan kuvaksi. Lapseksiottaminen on myös mahdollistettu Pojan kautta Hengessä. Elämän henki Aadamiin puhallettuna ei ollut sielu, vaan pyhä ja elämää antava Henki ja ensimmäinen ihminen oli "hengellinen ihminen", koska hänellä oli Henki sisällään. Armo ja lahjat annettiin ensimmäiselle ihmiselle ulkoapäin. Siksi oli mahdollista kadottaa ne, niin kuin tapahtuikin syntiinlankeemuksessa, joka merkitsee ensisijaisesti sitä, että ihminen kääntyi pois Jumalan sisäisestä katselemisesta antautumalla itserakkauteen. Sielu kääntyi älyllisestä ruumiillisiin, mikä mahdollisti pahan.

Luomakunnan uudelleen ennalleenasettaminen tuli välttämättömäksi. Jumalan kuva oli korjattava. Siksi Sana tuli lihaksi ja asetti kaiken ennalleen. Hän tuli kaikessa kaltaiseksemme, täydelliseksi ihmiseksi. Pelastus ja lunastus saavutettiin Herran maallisen elämän kautta, Hänen kärsimyksensä ja kuolemansa kautta. Ihmisen ylösnousemus on todellisuutta Kristuksen kautta ja Kristuksessa. Hän yhdisti omassa persoonassaan inhimillisen ja jumalallisen. Sana tuli lihaksi, jotta me voisimme tulla Jumalan pojiksi. Ihmisestä on tullut Jumalan temppeli, Hengen asunto. Henki asuu meissä ja tekee meistä Hengen ystäviä. Saamalla Hengen lahjat me yhdistymme Kristukseen. Henki antaa meille juotavaa ja me juomme Kristusta.

Lunastus, Sanan teko, on luomakunnan täydellistäminen ja uudistaminen. Paitsi että ihminen voi nyt saavuttaa ennen lankeemusta vallinneen tilan, ihminen voi pysyvästi olla Jumalassa. Turmelus on voitettu ja uusi luominen on alkanut. Kaikki Jumalan aikomukset täyttyvät Kristuksen toisessa tulemuksessa.

Athanasioksen kolminaisuusopin lähtökohta on käsitys Jumalasta olemassaolon hyvyytenä ja täyteytenä. Jumala on korkeampi mitään muuta olemusta ja inhimillisen ymmärryksen saavuttamattomissa. Isä on synnyttänyt Pojan omasta olemuksestaan. Kaikki syntynyt on samaa olemusta synnyttäjän kanssa. Jumala on ihminen ja ihmisyyden lähde. Siksi Viisaus- Sanan syntymän täytyy myös olla ihmistä. Jos olisi aika, jolloin Poikaa ei olisi ollut, silloin pitäisi olla myös aika, jolloin Isää Jumalaa ja Kolminaisuutta ei olisi. Athanasios korostaa, että Jumala on muuttumaton. Hän on aina ollut "oman Poikansa" Isä. Poika on "Isän kuva", todellinen ja "erottamaton kuva" ja "jumaluuden muoto", jossa Jumalan voi tuntea ja jota voi sisäisesti katsella. Missä on Isä, siellä on Poika.

Athanasioksen teologia perustuu Isän ja Pojan elävään yhteyteen. "Heitä on kaksi, koska Isä on Isä, eikä Poika, ja Poika on Poika eikä isä, mutta heidän luontonsa on yksi". Poika on syntynyt, mutta Hän on myös Jumala. Isän Sana, Jumalan Poika, on ensisijaisesti maailman Luoja ja Järjestäjä ja jumalallisen ilmoituksen lähde maailmassa. Kaikki luotu saa olemassaolonsa Sanan kautta, eikä mitään ole Sanan ulkopuolella. Isä ei luo mitään ilman Häntä. Kolminaisuus on pyhä ja täydellinen. Jos Pyhä Henki on luotu, ei ole olemassa Pyhää Kolminaisuutta. Pyhä Henki lähtee isästä. Hän on Isän Henki. Henki ei synny, ja siksi Henkeä ei kutsuta Pojan veljeksi, vaan tunnetaan aina nimellä Pyhä Henki. Samalla kun Pyhä Henki "ei ole Pojan ulkopuolella, mutta kutsutaan Pojan Hengeksi, Voiman ja Viisauden hengeksi, Jumalan Viisaus ja Voima on Kristus". "Missä on Sana, siellä on Henki". Pyhän Kolminaisuuden nimeen suoritettu kaste tuottaa pelastuksen.

 

Kyrillos Jerusalemilainen

Kyrillos syntyi n. 315 Jerusalemissa tai sen ympäristössä. Tiedetään, että v. 348 hän oli diakoni ja että tuona vuonna hän suuren paaston aikana ja Suurena Lauantaina hän esitti "Katekeettiset opetuksensa". Joskus vuosien 348 ja 351 välillä hänestä tuli Jerusalemin piispa. Hänet vihki Akakius Kesarealainen ja Patrofilus Scytopolislainen, joiden ortodoksisuutta epäiltiin. Siksi Jerome ja Rufinus asettivat piispuuden kyseenalaiseksi. Vuonna 382 Konstantinopolin kokouksessa vihkimys todettiin lailliseksi ja kanonien mukaiseksi. Kyrilloksen ja Akakioksen riita johti edellisen viraltapanoon 355 ja Kyrillos vetäytyi ensin Antiokiaan ja sitten Tarsoon. Siellä hänestä tuli homoiousiaanien tukija. Seleukian kokous vuonna 359 asetti hänet uudelleen Jerusalemin piispaksi, mutta hän joutui uudelleen maanpakoon seuraavana vuonna ja palasi vasta 362. Vuonna 381 Kyrillos otti osaa II ekumeeniseen kirkolliskokoukseen. Hän kuoli 387. Vain nämä tosiasiat tunnetaan hänen elämänvaiheistaan.

Kyrillos ei ole alkujaan teologi, mutta hän on tärkeä opettajana ja uskon todistajana. Häneltä jäi vähän kirjallista tuotantoa. Tärkeimmät ovat "Procatechesis" eli "Kahdeksantoista opetuspuhetta" kastekandidaateille sekä "Viisi mystistä opetuspuhetta". Merkitystä niillä on muinaisen kasteriituksen tietolähteinä sekä yhteenvetona Jerusalemissa tunnustetusta uskosta. Häneltä on myös jäänyt saarna, yksi ainoa, joka käsittelee halvatun parantamista. Jäljelle on jäänyt myös kolme katkelmaa saarnasta "Galilean Kaanan häistä", sekä lainaus saarnasta tekstiin "Minä menen Isän luo". Kyrillos saarnasi usein Jerusalemissa ja Tarsossa maanpakolaisuutensa aikana, mutta hän tuskin kirjoitti saarnojaan muistiin. Mainittava on myös "Kirje keisari Konstantinokselle", joka koskee ihmeellistä loistavan ristin ilmestymistä v. 351.

 

Kasteopetus varhaiskirkossa

Varhaisessa kirkossa katekumeenit katsottiin Kirkon jäseniksi. Eusebios Kesarealainen erotti "kolme astetta" Kirkon sisällä, ja kasteoppilaat kuuluivat heihin. Kandidaatit tarvitsivat piispan luvan ja heiltä vaadittiin testiaika, jonka aikana kastetut uskovat tukivat heitä. Sitten he kävivät läpi kätten päällepanemisen ja siunattiin ristinmerkillä ja heidän puolestaan rukoiltiin. Lännessä heidät myös voideltiin ja heidän sallittiin maistaa pyhitettyä suolaa. Apostolisissa konstitutioissa on erikoinen rukous, jolla katekumeeni hyväksytään. Kätten päällepaneminen teki kristityksi, mutta kristitty ei ollut vielä kastettu uskova. Kandidaattia kutsuttiin kristityksi ennen kuin hänestä oli tullut katekumeeni.

Kirkon valvonta ja kuri koskivat katekumeeneja. Heiltä vaadittiin erityisiä palveluksia ja heitä testattiin, oliko heidän pelastuksen halunsa vahva. Myöhemmin heitä koskeva kurinpito hämärtyi siksi, että katuvia koskevia määräyksiä alkoi myös ilmetä. Samoin katekumeeniasteet hämärtyivät. Ennen vanhaan niitä oli kaksi. Pitkän valmistautumisajan jälkeen kastekandidaatti ilmoitti päätöksensä ja hänen nimensä kirjattiin. Idässä heitä kutsuttiin sen jälkeen "valaistuiksi" tai "ristillämerkityiksi" ja Jerusalemissa heidät katsottiin välittömästi "kastetuiksi uskoviksi". Lännessä heitä kutsuttiin "valituiksi". Sitten alkoi kasteeseen valmistautuminen. Se kesti tavallisesti 40 päivää ja kaste toimitettiin suuren paaston aikana. Etheria- niminen pyhiinvaeltaja 4. vuosisadalta kuvaa kasteriittiä Jerusalemissa ja antaa lisävalaistusta Kyrilloksen antamaan kuvaan kasteen toimittamisesta. Kandidaatin piti paastota ja osoittaa katumusta sanoin ja teoin julkisessa synnintunnustuksessa. Kristuksen nimeä huudettiin avuksi ja eksorkismeja luettiin. Avuksihuutorukoukset sisälsivät Raamatusta otettuja rukouksia. Kasteeseen kuului myös Hengen sisään hengittämistä ja ristinmerkillä siunaaminen. Kastettavan kasvot peitettiin. Kaikki tämä vapautti tämän maailman ja demonien voimien vallasta. Samaan aikaan heille annettiin myös ohjausta uskossa, sekä heille selitettiin uskontunnustus ja Herran rukous. Kyrilloksen opetus koskee siis ennen kastetta koskevaa opetusta. Niiden sisältö oli pidettävä salassa.

 

Uskon sääntö

Kastetta edeltävä opetus oli sisällöltään pääasiassa dogmaattista. Kastetunnustus, jonka kastettava antoi, oli kastettavan täydellisesti ymmärrettävä. Kyrillos ei yritä jatkaa "pyhää ja apostolista uskoa" kaikessa täydellisyydessään. Hän myöntää, että on omaksuttu paljon ja yrittää olla tarkka. Uskon opetukseen kuului opetusta Pyhästä Kolminaisuudesta ja lunastuksesta, ihmisestä, sielusta ja ruumiista, moraalisesta elämästä ja Pyhistä Kirjoituksista.

 

Jumala ja Kolminaisuus

Jumala on yksi, aluton ja ikuinen. Hänen olemusta ei voi ymmärtää. Vain Poika ja Pyhä Henki näkevät Isän sellaisena kuin Hän on. Persoonien välillä ei ole välimatkaa, he ovat yhdessä. Poika on Poika luonnoltaan ja Isä synnyttää Ainosyntyisen Poikansa, "todellisen jumalan", ennen aikojen alkua. Isä luo ja järjestää kaiken Pojan kautta. Poika luo kaiken "Isän tahdosta". Poika on ilmoitettu Vanhassa testamentissa ja oli nähtävissä Mooseksessa ja profeetoissa. Isä voiteli Pojan ylimmäispapilliseen palvelukseen ja siitä saa alkunsa ihmisten pappeus.

Pyhästä Hengestä Kyrillos puhuu vain lyhyesti. Pyhä Henki on ikuinen yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Henki on ilmestyksen ja valaistuksen Henki, Kirkon pyhittäjä, auttaja ja opettaja, armon Henki. "Julistamme yhtä Jumalaa Hengen kanssa yhden Pojan kautta". Isä antaa Pojalle ja Poika antaa Pyhälle Hengelle. "Pelatukseksemme riittää tietää, että on Isä, Poika ja Pyhä Henki."

 

Lunastus

Ihmisluonnon omaksunut Poika on täydellisesti meidän luontomme kaltainen. Jos Kristus olisi vain Jumala, silloin olisimme pelastuksen ulkopuolella. Kristus on kaksinainen luonnoltaan, sekä Jumala että ihminen täydellisesti yhdistyneenä. Siksi Kyrillos puhuu Ainosyntyisen Pojan verestä, nöyryyttämisestä ja ristiinnaulitsemisesta. Kristus tuli, jotta "Isä voitaisiin tuntea" ja Poika on ainoa ovi Isän tuntemiseen. Herra kärsi puolestamme, mutta paholainen ei olisi uskaltanut lähestyä Häntä, jos olisi tuntenut Herran. Herra laskeutui tuonelaan yksin, mutta Hän nousi sieltä mukanaan suuri joukko. Hän syntyi uudesta Eevasta, uudesta Neitseestä, täyttääkseen profetiat. Kasteen Hän pyhitti omalla kasteellaan. Jordan on evankeliumin alku. Jeesuksen kuolema ristillä ei ollut vain näennäinen. Vapaaehtoinen kärsiminen oli todellista. Kristus nosti kuolleista kaikki antamalla ruumiinsa kuoleman kautta lunnaiksi. Synti sai alkunsa puusta ja päättyi toiseen puuhun. Noustuaan taivaaseen Hän on kuitenkin kanssamme. Risti on voiton merkki.

 

Kirkko

Herra nousi ylös lupaustensa täyttymykseksi ja helluntaina Henki, "Kirkon lohduttaja ja pyhittäjä", laskeutui maailmaan. Sama Henki puhui profeetoille ja Vanhan testamentin vanhurskaille. Uuden testamentin armo on kuitenkin suurempi. "Armo oli isien kanssa, mutta nyt se on vuotanut kaikille. Silloin he olivat yhteydessä Pyhään Henkeen, mutta nyt Hän on meidät kokonaan kastanut." Helluntaina apostolit saivat täydellisen "tulen" kasteen. "Hengellisten vesien" runsaus vuodatettiin maailmaan ja siitä lähtien apostolit ja koko Kirkko ovat siitä osalliset.

Kirkko sai nimensä, koska "se kokoaa ja yhdistää kaikki". Kirkko on katolinen, koska se ulottuu kaikkialle maailmankaikkeuteen. Se avaa iankaikkisen elämän portit pyhässä kasteessa ja muissa sakramenteissa. Kaste on Vanhan testamentin loppu ja Uuden alku. Ihminen ja kaste ovat kumpikin kaksinaisia luonteeltaan. Vesikaste on ruumista varten ja Pyhän Hengen kaste ruumiitonta sielua varten. Kasteessa kuolemme ja synnymme samalla kertaa. Kastevesi on meille hauta ja äiti samalla kertaa. Kasteessa annetaan synnit anteeksi ja Pyhä Henki sinetöi meidät. Sielu syntyy uudelleen. Taivaan valtakunta valmistetaan meitä varten. Ihmisestä tulee valittu hänen omasta tahdostaan.

 

Sakramentit

Kaste veden kautta on välttämätön pelastukselle. Vain marttyyrit ovat poikkeus. Kastevesi "kantaa Kristusta". Vesi pyhitetään kutsumalla avuksi Pyhää Kolminaisuutta. Kastetta ei voi uudistaa. Kaste täydennetään Hengen kasteella, öljyllä voitelemisella. Sama Henki, joka Eukaristiassa tekee leivän ja viinin Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi, vaikuttaa voitelun sakramentissa. Se antaa hengellisen suojan sekä ruumiille että sielulle.

Eukaristiaan tulemme Kristuksen kantajiksi, koska Kristuksen Ruumis ja Veri annetaan meille. Eukaristia on veretön ja hengellinen uhri. Ehtoolliseen tulisi osallistua jatkuvasti.

 

Basileios Suuri

Basileios Suuri syntyi Kappadokiassa varakkaaseen ja arvostettuun perheeseen. Basileioksen isä oli tunnettu puhetaidon opettaja Neokesareassa. Basileoiksen isoäidillä Makrinalla oli suuri vaikutus. Basileios opiskeli ensin Kesareassa ja myöhemmin Konstantinopolissa ja Ateenassa, jossa hän kohtasi Gregorios Teologin. Heidän välilleen kehittyi läheinen ystävyys. Näihin aikoihin Basileios oli kiinnostunut filosofiasta ja maallisista tieteistä, mutta myös askeettinen elämä kiehtoi. Hän oli loistava puhuja. Hän opiskeli filosofiaa, dialetiikkaa ja lääketiedettä. Vuonna 354 hän palasi kotimaahansa ja alkoi opettaa puhetaitoa, mutta pian hän antautui asketismiin. Hän otti vastaan kasteen ja kävi Syyriassa ja Egyptissä tutustumassa idän isien asketismiin.

Palattuaan hän perusti Neokesareaan ensimmäisen luostariyhteisön ja alkoi hedelmällisen yhteistyönsä Gregorios Teologin kanssa. Kutsumukseltaan ja luonteenlaadultaan Basileios oli pappi. Hänellä oli luja tahto ja hän täytti velvollisuutensa päättäväisesti. Luonteeltaan hän oli vakava ja autoritäärinen. Jopa hänen ystävänsä Gregorios valitti siitä. Pappina Basileios avusti Eusebios Kesarealaista. Eusebioksen kuoltua v. 370 Basileioksesta tuli piispa. Hän oli todellinen paimen, joka toi rauhan koko maailmaan. Hän on ainoa piispa, joka säilytti istuimensa Valensin hallitusaikana ja hänen onnistui uudelleen yhdistää vähitellen hajallaan olevat ja erimieliset idän piispat. Hän joutui osallistumaan riitoihin, jotka koskivat jumaluuden olemusta. Basileios kehitti uuden teologisen terminologian, josta tuli koko Kirkon käyttämä ja Nikean oppi levisi edelleen kappadokialaisin käsittein ja kielellä. Basileios kuoli 1.1. 379 alle 50- vuotiaana. Basileios oli yksi munkkielämän suurimmista organisaattoreista ja Vähä-Aasian munkkilaisuuden isä. Hän edisti ensisijaisesti kenobiittista luostarikilvoittelua. Basileioiksen mukaan munkkilaisuus on evankeliumin ihanne, "elämän kuva evankeliumin mukaan" ja "yhteisössä eläen yhdelle annetut Hengen lahjat annetaan myös toisille."

Basileioksella oli valtava vaikutus munkkilaisuuden myöhempään kehitykseen sekä idässä että lännessä Teodoros Studioslaiseen ja Benediktus Nursialaiseen. Basileioksen teoksista askeettista käytäntöä käsittelee "Basileioksen sääntö", joka on olemassa kahdessa muodossa. Häneltä on myös "80 moraalisäännön kokoelma", joihin on johdantona kaksi saarnaa, "Jumalan tuomiosta" ja "Uskosta". Dogmaattisista ja poleemisista kirjoituksista tärkeimpiä ovat "Eunomiosta vastaan" ja "Pyhästä Hengestä". Muut teokset ovat luonteeltaan homiliittisia. Basileioksen kirjeet, joita on 365, kokosi Gregorios Teologi. Johannes Skolastikko kokosi Basileioksen kanonit kokoelmaksi enne vuotta 565.

 

Basileios teologina ja ajattelijana

Taivaan ja maan luominen eivät tapahtuneet itsestään, vaan niillä on alkunsa Jumalassa. Pyörivä liike alkaa jostakin tuntemattomasta pisteestä. Kaikella, millä on alku, on myös loppu. Jumala loi ajan aineellisen maailman ympäristöksi. Aika etenee aina eteenpäin. Ajan alussa Jumala loi maailman. Mutta ajan alku ei ole itse aika. Alku on ilman kestoa. Ajan alkuun pääsemme menemällä taaksepäin tästä hetkestä. Luominen "alussa" ei tarkoita, että aika olisi luotu. Aika alkoi maailman kanssa.

Enkelit luotiin ennen näkyvää ja aineellista, siis ajan ulkopuolella ja ilman aikaa. Siksi aika ei ole enkeleille minkäänlainen edellytys. Enkelit ovat luodut Jumalan sanalla. He eivät ole muutoksen alaisia, heissä ei ole lapsia, nuorukaisia ja vanhuksia, vaan heidän luontonsa on aina puhdas ja muuttumaton. Pyhän Hengen armosta heidän hyveensä ovat pysyviä.

Maailma ei heti saanut lopullista muotoaan. Aluksi maailma oli ilman järjestystä. Se oli näkymätön ja kaaoksessa. Luomisen ensimmäinen päivä on ajan ja kehityksen ulkopuolella, erityisellä tavalla. Jumalan sana tai käsky sai aikaan luomisen ja tuo sana on jäänyt maan päälle tulevaan aikaan asti ja tuottaa hedelmää. Maailman järjestäytyneisyys on tulosta silmänräpäyksellisistä purkauksista. Maailma seuraten Jumalan lakia alkoi tuottaa kaikkea, mitä maailmassa on. Aika ei millään voinut pysäyttää luomista. Kaikki oleva sai alkunsa yhdessä silmänräpäyksessä. Kaikki lajit olivat alusta saakka omaleimaisia. Myös eläinkunta on Basileioksen mukaan saanut alkunsa spontaanisti.

Kaikessa on nähtävissä kuvaamaton viisaus. Ajallinen on samanlaista kuin ikuinen. Jos näkyvät ovat niin kauniita, niin myös näkymättömien on oltava sellaisia. Basileioksen mukaan koko maailma todistaa Jumalasta. Jumalan, Luojan, viisaus on nähtävissä kaikkein pienimmissäkin asioissa.

Ihminen luotiin eri tavalla kuin alempi maailma. Hänet luotiin Jumalan kuvaksi, kuolemattomaksi ja hengellistä elämää varten. Basileioksen mukaan ihminen on maanpäällisen elämän ainoa muoto, jonka Jumala loi. Luodessaan ihmisen Jumala pani häneen jotakin omasta itsestään, niin että ihminen tietää olevansa jotenkin samankaltainen Jumalan kanssa.

Maailma on kuolevien asioiden asuinpaikka. Koska ne ovat osallisia tämän kokonaisuuden olemuksellisesta luonnosta, ihmiset yhä uudelleen kuolevat, jopa ennen kuin kuolema erottaa sielut ruumiista. Ihminen on sielu. Ruumis on sielun asunto. Ihminen on sielu ja äly, koska hänet on luotu Luojansa kuvaksi. Ruumis on usein sielun vankila.

Viha, himo, arkuus ja kateus häiritsevät sielun sisäistä näkökykyä. Siksi meidän olisi vapauduttava niistä. Totuutta on mahdotonta tuntea, ellei sydämessä ole rauha. Järki pitää vallassaan sielua. Järki tekee meistä samankaltaisia Luojan kanssa. Järkeä alempana ovat ärtyisyys ja himo. Ärtyminen, toisien sanoen sielun kyky tahtoa, on alistettava järjelle. Himot ja halutkin voivat olla sielulle hyödyllisiä, jos ne alistetaan järjelle ja suunnataan Jumalan rakkauteen ja ikuisten siunausten kaipuuseen. Jokainen sielun kyky voi olla hyvä tai paha, riippuen tavasta, jolla sitä käytetään.. Kaikki riippuu hengellisen elämän harmoniasta tai "symmetriasta". Järki saa aikaan tämän harmonian. Synti on liikettä pois Jumalasta, toisin sanoen Elämästä. Se on "elämän kadottaminen" ja kuoleman alku. Ensimmäinen synti oli aineellisen ja aistillisen pitäminen parempana hengellistä.

Ihminen voi saada tietoa Jumalasta. Ensiksikin maailmassa vallitseva harmonia todistaa Hänestä. Toiseksi Jumalan voi tuntea tuntemalla itsensä. Itsetutkistelu voi johtaa Jumalan tuntemiseen. Ruumiiton sielu on kykenevä saamaan ihmisen ymmärtämään Jumalaa, joka on myös ruumiiton. Saamamme tieto Jumalasta on epätäydellistä. Pyhien Kirjoitusten kautta saamme valmiuden saada jumalallinen ilmoitus. Raamattu on Jumala-tiedon aarrekammio. Aistien todistusten nojalla tiedämme, että Jumala on olemassa. Ymmärrämme jopa, kuinka Jumala on olemassa. Mutta mitä Jumala on ja mikä Hänen olemuksensa on, sitä ihminen ei tiedä, eikä voi tietää, eivät taivaalliset voimatkaan. Ihmisen luodun mielen kyky on rajoitettu, mutta se ei tee tyhjäksi "uskonnollisen tiedon" objektiivisuutta. Se, mikä on epätäydellistä, ei välttämättä ole epätosi.

Eunomioksen opetus perustuu hänen tutkimuksiinsa inhimillisen käsityskyvyn yleispätevyydestä. Hän erottaa kaksi tyyppiä nimiä, joilla hän tarkoittaa kahdenlaista ymmärtämisen tapaa. On ihmisen nimeämät asiat, jotka ovat inhimillisen ajattelun tulosta. Mutta asioille on myös olemassa "ylemmät nimet". Niistä saamme objektiivista tietoa asioista, joita ne edustavat. Niissä on ilmoitettu Jumalan viisaus. Ne ovat "viisauden nimiä", jotka laajenevat käsitteiksi ja ideoiksi. Jumala on istuttanut "nimien siemenet" ihmisjärkeen. Näitä siemeniä kehittämällä puhtain loogisin analyysein kykenemme saamaan tietoa oleellisista.

Basileios kieltää kritiikissään nimien jakamisen ontologisiin ja tarkoituksettomiin nimiin. Hän myös vastustaa ideaa välittömästä ja suorasta objektin havaitsemisesta kokonaisuudessaan, minkä kautta objekti ilmentyy mielelle läsnä olevana ja todellisena.

Basileioksen suurin saavutus on hänen selityksensä ja määrittelynsä Kolminaisuudesta. Hänen teologinen systeeminsä pohjautuu Gregorios Thaumaturgoksen hyväksymiin Origeneen opetuksiin. Toiseksi hän pitää lähteenään "homoiousiaanien" määritelmiä ja perusteita. Opetuksessaan Pyhästä Hengestä hän nojaa uusplatonisteihin. Perustana Kolminaisuusteologialleen Basileios nojaa Aristoteleen metafysiikkaan.

Basileios puhuu useimmin Kolmesta. Se, mitä hän puhuu hypostaasista, on todellisuudessa lähempänä "olemusta" (ousia) tai "ensimmäistä olemusta". Samalla termi "olemus" on identtinen Aristoteleen "toinen olemus"- termille. Basileios hyväksyy vain määrättyjä Aristoteleen piirteitä, eikä hyväksy systeemiä kokonaisuudessaan.

Basileioksen mukaan Raamattu on meille ilmoittanut, että Yhdellä Jumalalla on nimet Isä, Poika ja Pyhä Henki. Yksi Jumala on tunnettavissa hypostaasien Kolminaisuudessa, ei moodien eikä yksilöiden kolminaisuutena. Jumala on yksi luonnoltaan ja "ykseys on läsnä Hänen olemuksensa perimmäisessä perustassa". Kolminaisuuden nimet ilmoittavat jumalallisen ykseyden salaisuuden. Ei voida ajatella Poikaa ilman Isää eikä Henkeä ilman Poikaa. Jokainen Hengen toiminta on näkymättömästi yhteydessä Isään ja Poikaan. Henki tekee täydelliseksi tai "täydentää". Kolminaisuuden mysteerio heijastuu luomiseen. jumalallisessa toiminnassa Isästä Pojan kautta Hengessä. Tunnemme ja sisäisesti näemme Isän Hengessä Pojan kautta. Henki lähtee ja lähetetään Isästä, ainoasta ikuisesta lähteestä, Pojan kautta. Siksi "tie Jumalan tuntemiseen on Hengestä Ainosyntyisen Pojan kautta yhden Isän luo".

Basileioksen opetus perustuu kastekutsumukseen. Herra itse opetti meille kasteesta ja "yhdisti Hengen Isän kanssa pelastuksemme välttämättömänä dogmina". Kristillisen elämän ensimmäinen päivä, kasteen kautta pelastuksen ja ylösnousemuksen päivä, pyhitetään kutsumalla ja tunnustamalla Henki yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Kasteessa kuolemme, jotta meillä olisi uusi elämä. Pyhässä Hengessä meidät yhdistetään Jumalaan ja Jumala elää meissä Hengen kautta. Henki on pyhityksen lähde ja periaate, lähde, joka ei koskaan kuivu. Basileioksen uskon tunnustus todistaa Kirkon traditiosta ja erityisesti liturgioista. Basileios perustaa uskonsa Raamattuun samalla kuvaten Hengen toimintaa uusplatonistien kielellä.

 

Lähdekirjallisuus:

 

Florovsky Georges: The Eastern Fathers of the Fourth Century. The Collected Works. Vol. VII. Büchervertriebsanstalt, Vaduz

von Campenhausen,Hans: The Fathers of the Greek Church .Pantheon Books. 1959. New York.

Campbell, James Marshall: The Greek Fathers. Cooper Square Publishers,Inc. 1963. New York

Armstrong,A.H. (Edit.): The Cambridge History of Later Greek and Early Medieval Philosophy. Cambridge University Press. Cambridge. 1967