Syyrian kristillisyyden tyypillisin piirre oli asketismin korostuminen, mikä ilmeni köyhyytenä. Perustana oli Jeesuksen käsky, ettei kristityn tule omistaa mitään tässä maailmassa. Myös neitsyyttä ihannoitiin ja se ilmeni useinkin avioliitosta kieltäytymisenä. Liittotietoisuus oli selvästi korostuva piirre. Kristinusko nähtiin uutena liittona Jumalan kanssa ja se oli määräävä tekijä arvioitaessa muita tekijöitä. Liitto, q e i a m a, tarkoitti myös "valaa" tai "juhlallista lupausta". Kristittyjä kutsuttiin nimellä "benai qeiama", liiton pojat ja "benat qeiama", liiton tyttäret. Heidät oli kutsuttu taistelemaan ei vain pahaa vastaan, vaan myös maailman fyysis- luonnon tilaa vastaan, mikä ilmeni negatiivisena suhtautumisena maailmaan ja näkyy asketismissa. Omaisuus, avioliitto ja kaikki sidokset maailmaan tuli uhrata tämän uuden liiton hyväksi. Näkemys ilmenee uskonnollisessa kielessä sotilastermien käyttönä. Teologiassaan ja hengellisissä harjoituksissaan he käyttivät sellaisia termejä kuin "kamppailu" tai "ottelu", "taistelu" ja "sota". Heillä oli sotilaallinen ajatusmaailma, jossa nämä Jumalan sotilaat elivät. Vaatimukset koskivat kaikkia kristittyjä, ei vain vihittyjä, mutta vain vihityt olivat arvollisia osallistumaan sakramentaalisesta elämästä. Vain vihityistä voi tulla "liiton poikia" ja "liiton tyttäriä", kirkon täysvaltaisia jäseniä.

F. Crawford Burkitt tutkiessaan hieman ennen Efraim Syyrialaista eläneen syyrialaisen isän, Afraatin, tekstejä, on esittänyt näkemyksenään, että nämä liiton pojat olivat alun perin yksinkertaisesti kastettuja maallikoita, joiden täytyi luopua avioliitosta. Muut olivat katekumeeneja, jotka saivat avioitua. Näin ollen liitto-käsite olisi lähes identtinen kirkko- käsitteen kanssa. Myöhemmin lapsikasteen yleistyessä "liiton pojat" alkoivat merkitä eräänlaista munkkilaisuuden muotoa seurakunnassa, ei erakkoja eikä kenobiitteja, vaan askeetteja, jotka elivät muiden uskovien joukossa. Burkittin mukaan Afraat näyttää tunteneen vain kaksi kristittyjen ryhmää: selibaatissa elävät kastetut, joiden joukosta kirkon palvelijat valittiin sekä kastamattomat katujat.

Koch, ollen samaa mieltä Burkittin kanssa, kuvaa liiton poikia 5.vuosisadalta kertoen heidän olleen askeetteja, mutta erilaisia kuin erakot, luostarimunkit tai tavallinen kansa. He kuuluivat papistoon laajassa mielessä. Heitä koskivat munkeille tarkoitetut kanonit sekä käskyt ja kehotukset, jotka oli annettu maaseudulla eläville liiton pojille. He olivat erilaisia kuin maallikot, toimivat kirkonpalvelijoina ja asuivat, jos mahdollista, kirkoissa.

He eivät saaneet astua alttarin portaille eivätkä tuoda ruokaa apsikseen. He eivät saaneet kantaa pyhiä astioita yhdessä maallisten kanssa säilytyslaatikoissa tai kirstuissa. Omaisuutta he saivat pitää, mutta eivät puimatannerta eivätkä viinitarhaa.

Heille oli kiellettyä palvella päiväpalkkalaisena maallikoita, eivätkä he saaneet olla heidän asiainhoitajanaan eikä oikeusasiamiehenään. Käsityön harjoittaminen voiton saamiseksi oli kielletty. Hätätapauksissa liiton pojista ja tyttäristä oli pidettävä huolta. Jos heidän kohdallaan tapahtui rikkomuksia, heidät lähetettiin luostariin. Toisin kuin Vööbus, jonka mukaan vain vihityt olivat arvollisia osallistumaan sakramentaalisesta elämästä, Koch, nojautuen Afraatin teksteihin, on sitä mieltä, että Afraatin aikoihin tai jo ennen häntä, Syyrian maakunnissa myös avioliitossa eläviä päästettiin kasteelle ja Ehtoolliselle. Kaste ja Ehtoollinen eivät myöskään olleet esteenä avioliittoon menemiselle. Afraatin mielestä kaste kuului kuitenkin vain askeeteille, liiton pojille, jotka kuuluivat varsinaiseen seurakuntaan.

Apostoli Paavali ihannoi naimattomuutta (l Kor 7:7). Neitseys on ihanne, mutta Paavali hyväksyy myös muunlaisen elämän. Vanhin kristillisyys näki kristityt sankareina, jotka olivat voittaneet maailman ja halunsa. Jokaista kristittyä pidettiin filosofina.

Kristinusko oli todellinen filosofia. Myöhemmin tämä filosofi- nimitys varattiin munkeille, joiden askeesi oli todellista filosofiaa. Tämä katsantokanta johti siihen, että Syyrian kirkossa oli ikään kuin kahtiajako: avioliitossa elävät puolikristityt varsinaisen seurakunnan ulkopuolella, ja täyskristityt, joihin kuuluivat liiton pojat ja liiton tyttäret. Liiton pojat ja tyttäret eivät eläneet luostareissa, mutta he eivät myöskään olleet tavallisia maailmassa eläviä ihmisiä. Jos mahdollista, heidän edellytettiin elävän yhteiselämää, miehet miesten kanssa, neitsyet neitseiden kanssa.

Saksalainen tutkija Schwen teoksessaan (Schwen: Afrahat. Seine Person und sein Verständnis des Christentums. Neue Studien zur Gesch.d.Theol.u.d.Kirche No. 2. Berlin 1907) pitää jokseenkin oikeana Burkittin näkemystä siitä, että kirkko ja liitto merkitsisivät samaa. Hänen mukaansa itäsyyrialaisten kristittyjen joukosta olisi erottunut "liiton" tai "kirkon" ryhmä, toisin sanoen kastettujen selibaatissa elävien ryhmä. Myöhemmin, kun kirkko alkoi saada sijaa ympäröivässä maailmassa, selibaatin ankaraa vaatimusta piti lieventää. Kirkko muodostui silloin pääosiltaan avioliitossa elävien kastettujen yhteisöksi, kun taas "liitto" eristyi siitä pienemmäksi selibaatissa elävien ryhmäksi. Tämä oli eräänlaista munkkiaskeesin esimuotoa ja kehittyi nimenomaan Syyriassa.