Tsasounan suunnalta
                                                          WWW. TSASOUNA. NET

20.helluntainjälkeinen sunnuntai

Lk. 7:16

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

”Ja he ylistivät Jumalaa sanoen: ”Jumala on katsonut kansansa puoleen” (Lk. 7:16)”

Evankeliumi piirtää silmiemme eteen kuvan surusaatosta, joka hitaasti etenee kohti kaupungin ulkopuolella olevaa hautausmaata. Kuollutta kannetaan paareilla, ja itkijänaiset valittavat kuuluvalla äänellä. Leskiäidin ainoa turva, hänen poikansa, oli kuollut. Suruun liittyy pelkoa huomisesta. Kuinka hän jo vanhaksi käynyt selviytyisi tulevista päivistä, kun. ei olisi huolehtijaa. Lohduttomana äiti itkee vuodattaen Jumalan eteen surunsa ja hätänsä.

”Jätä asiasi Herran huomaan. Hän pitää sinusta huolen". Tämä perusajatus sisältyy psalmien lohduttavaan sanomaan. Jumala sallii kärsimysten ja koettelemusten tulla, mutta Hän on myös valmistanut niistä pääsyn.

Tuota hautajaissaattoa seurasi Jumalan Poika, elämän ja kuoleman Herra.

”Särjettyä ruokoa Hän ei murra, eikä suitsevaista kynttilää sammuta”.                                

Herramme näki kaikkitietävänä edessä olevan päivän, jolloin Hänen oma äitinsä oli itkevä ja valittava nähdessään Hänet ristillä riippumassa

Kuolema tuo aina mukanaan tyrmistyksen. Normaaliajattelu poikkeaa radoiltaan. Niin ehdoton ja kova on kuoleman isku, että se saattaa shokkitilaan läheiset. Vasta vähitellen iskun kipu turtuu ja tapahtuman näkee muitten tapahtumien joukossa todellisessa, valossaan ja sen hyväksyy.

"Ja hänet nähdessään Herra, armahti häntä ja sanoi: ”Älä itke”.

Samoin Jeesus sanoi toisenkin kerran, herättäessään Lasaruksen: ”Älkää itkekö, sillä hän nukkuu”. Muistamme myös Jairuksen tyttären tapauksen. Silloinkin Jeesus sanoi: ”Älkää itkekö ei tyttö ole kuollut, Hän nukkuu”.

Lukemattomat olivat ne ihmeteot, joita Jeesus oli tehnyt kansan keskuudessa. Mutta ylitse kaiken näkyy jumalallinen voima, siinä, että kuolleet heräävät Jumalan Pojan käskystä. Jos hänen kansansa ei muuten usko, niin ainakin sitten, kun he näkevät kuolleiden heräävän.

Kansa oli tietoinen siitä, että profeetta Hesekiel oli jo viisisataa vuotta aikaisemmin ennustanut tulevasta ajasta, jolloin kuolleetkin nousevat ylös haudoista. Mutta he olivat yhdistäneet tämän Hesekielin näyn Israelin tulevan onnen ajan vertauskuvaksi. Saddukeukset opettivat suorastaan, ettei ole ylösnousemusta. Jumalallinen valo ei vielä loistanut: Jumalan kirkkaus ei ollut vielä koittanut täyteydessään. Kristus ei ollut vielä kärsinyt eikä ylösnoussut. Kuolema, vallitsi vielä maailmassa. Siksi Jeesus lähestyy hautajaissaattuetta, osoittaakseen kansalle, että Hänellä on valta kuoleman yli.

Ehkä leskiäidin sydämessä oli syvällä toivo mahdollisesta jälleennäkemisestä rajan toisella puolella, sillä osalla juutalaisia oli käsitys haudantakaisesta elämästä. Se käsitettiin varjon omaiseksi olotilaksi, jossa unenomaisesti kuolleet vaelsivat.

Jumala ei luonut kuolemaa. Kuolema on synnin palkka, joka oli seurauksena tottelemattomuudesta Jumalaa kohtaan. Kaikkien ihmisten osaksi tuli käydä tämän maailman tietä.

Mutta jo Raamatun alkulehdillä on lupaus, että vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeen pään, mutta käärme on pistävä Häntä kantapäähän.

Jo ihmiskunnan historian alussa Jumalalla oli suunnitelma ihmissuvun pelastamiseksi siitä turmeluksesta, johon se oli saattanut itsensä hylätessään yhteyden heitä rakastavaan Jumalaan.

Tuo vaimon siemen, Neitseestä Mariasta syntynyt Jumalihminen, seisoi tuonkin hautajaissaattueen vierellä. Hän menee ja koskettaa paareja pysähdyttäen kulkueen.

Kansa katsoo ihmetellen häiritsijää. Eikö enää saa rauhassa saatella rakkaitaan hautaankaan?

Mutta jokin Jeesuksen olemuksessa saa itkun ja huokaukset vaikenemaan. Kuninkaallisina, iankaikkisesti pysyvinä ja aina yhtä voimallisina kantautuvat Jumalan rakkauden sanat hautaan saattajien korviin. Nuo sanat tunkeutuvat läpi kuoleman valtakunnan rajankin ja tavoittavat elämää antavina ja uudistavina, jo tästä maailmasta poismuuttaneen sielun.  Ehkä tuon pojan sielu olisi halunnut jatkaa oloaan siellä rajan takana, kaikista maailman suruista ja huolista vapaana, mutta jumalallisen käskevänä kuuluvat Jumalan Pojan sanat: ”Nuorukainen, minä sanon, sinulle: nouse".                

"Ja niin kuollut nousi istualleen ja alkoi puhua. Ja Hän antoi hänet hänen äidillensä” (Lk.7:16) Ja kansan valtasi suuri pelko ja he ylistivät Jumalaa sanoen: ”Jumala on katsonut kansansa puoleen".

”Niin on Jumala maailma rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä".

Luodessaan ihmisen Jumala teki hänet iankaikkisuutta varten. Maanpäällinen elämä on tarkoitettu sitä varten, että ihminen pyrkien elämään Jumalan yhteydessä vähitellen Jumalan armosta uudistuisi lankeemuksen turmeluksesta. Ruumis tosin lakastuu ja vihdoin kaatuu hautaan, mutta jumalallinen osa ihmistä, sielu, jonka Jumala puhalsi ihmiseen, elää ikuisesti. Aluksi ei ollut kuolemaa.  Se tuli maailmaan synnin seurauksena. Synti on tottelemattomuus Jumalaa, kohtaan. Aadamin tottelemattomuuden saattoi sovittaa vain täydellinen kuuliaisuus. "Ja hän oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan, ristin kuolemaan”.

Jumala oli hyväksi nähnyt kukistaa kuoleman ristin kautta. Tuo häpeäpuu, jolle roomalaiset naulitsivat rikolliset, olikin Jumalan salaisuus. Tuo ristinpuu, joka piirtyi synkkänä silloin kärsimyksen päivänä taivasta vasten, on myös kerran näkyvä merkkinä taivaalla Kristuksen toisessa tulemuksessa.

Risti toi meille elämän. Risti on eläväksi tekevä.

Nainin kaupungin hautajaissaatto palauttaa mieliimme toisen, samankaltaisen tapahtumana noin kaksisataa vuotta myöhemmin.

Keisarinna Helena oli suorittanut kaivauksia Jerusalemissa löytääkseen Jeesuksen ristin, jolla Hän oli kärsinyt. Sellainen oli löydettykin. Sairaat, jotka koskivat siihen, paranivat. Ristiä kannettiin juhlasaatossa kaupunkiin. Kaupungin muurin luona oli tulossa hautajaissaattue itkien ja valittaen. Silloin ristisaatto sekä hautajaissaatto pysähtyivät. Kuollut asetettiin paareille maahan ja Kristuksen risti asetettiin kuolleen päälle. Ja Jumalan eläväksi tekevä voima vaikutti ristin kautta herättäen kuolleen. Tätä tapahtumaa muistelemme ja vietämme 14. syyskuuta pyhän ristin ylentämisen ja kumartamisen juhlana.

”Vaikka minä menen ylös, en minä jätä teitä yksin. Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti”, Vapahtajamme lupasi ennen taivaaseen astumistaan.                

Hän on kanssamme jokaisessa elämämme vaiheessa kehdosta hautaan. Herramme jatkaa työtään Kirkossa. Pyhän ja eläväksi tekevän ristinsä voimalla Hän vaikuttaa tänäkin. päivänä. Kaikki pimeyden ja kuoleman voimat väistyvät ristinmerkin edessä. Se on Jumalan rakkauden merkki Sillä merkillä me siunaamme itsemme, läheisemme ja kaiken.

Jumalan rakkauden voima yltää kuoleman valtakuntaankin. Ne, jotka Jumala on kutsunut täältä kilvoittelevasta seurakunnasta luokseen, elävät Jumalan rakkauden vaikutuspiirissä. He rukoilevat meidän puolestamme, jotka vielä olemme täällä surun, vaivan ja koettelemusten keskellä. Me sytytämme heidän puolestaan rukoustulemme pyytäen heidän sieluillensa lepoa. Jumalan rakkaus ei tunne rajoja, se ylittää ne kaikki. Näkyväisen ja näkymättömän välillä ei oikeastaan ole rajaa. Yhdessä Jumalan enkeleiden, pyhien ja poisnukkkuneiden rakkaittemme kanssa kuulumme Jumalan rakkauden valtakuntaan.                

Niin kuin Vapahtajamme ääni kantautui täältä näkyväisestä maailmasta Nainin lesken kuolleen pojan sielun luo, niin meidänkin rukouksemme kantautuu Herramme luo.                

Jumala on rakkaus, joka tekee eläväksi. Meidänkin rakkautemme Jumalaa ja poisnukkuneitamme kohtaan on myös eläväksi tekevää ja uudistavaa.  Siksi me rukoilemme edesmenneittemme puolesta, ”sillä vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras”.

”Jumala on katsonut kansansa puoleen". Hän on kukistanut Kuoleman vallan. Enää ei kuoleman vierailu ole toivottoman surun ja hädän aiheuttaja. Kristus on ylösnoussut kuolleista ja ristinkuolemallaan kukistanut kuoleman vallan. Hänelle ovat kaikki eläviä. "Minä sanon sinulle: nouse".                

Kaikkina aikoina kaikuvat Jeesuksen majesteetilliset sanat. Kerran ovat kaikki aikojen alusta kuolleet nouseva haudoistaan kuullessaan nämä sanat.                 

Sen jälkeen alkaa loppumaton elämä kaikessa täyteydessään. Silloin Kuolema kukistetaan lopullisesti ja sitä ei enää ole oleva.                

Vaeltaessamme elämämme ristisaatossa, aina turvautuen eläväksi tekevän ristin voimaan, ja Kirkossa                toimivan Pyhän hengen täyteyteen sakramenteissa, ymmärrämme, että hautajaissaatot ovat osa elämämme ristisaattoa, kohti Jumalan kirkkautta, kohti turmeluksesta vapautumista ja kohti iankaikkista iloa.                

Vaeltaessamme tätä elämämme ristisaattoa kuulemme vuosien vieriessä rakkaitamme ja itseämmekin kerran saateltaessa veisattavan: ”Minä olen sanomattoman kunniasi kuva, vaikka kannankin synnintekojeni haavoja.  Ole, oi Herra, laupias luodullesi ja puhdista minut armollasi. Anna minulle toivottu isänmaa ja tee minut taas paratiisin asukkaaksi. Sinä, joka olet minut olemattomuudesta luonut ja jumalallisen kuvasi kunniaan saattanut ja käskyn rikkomisesta palauttanut maahan, josta minä otettu olin, jälleen ota minut muotosi mukaan entiseen kauneuteen.”

Kuolema on syntymä uuteen, parempaan elämään. Se on ilon ja riemun tapahtuma, vaikka itkemmekin kaipauksella heitä, sillä me olemme vielä täällä. Sydämissämme kuitenkin yhdymme äsken kuullun troparin riemuun:" Riemuitkoot taivaalliset ja maan päällä olevat, sillä Herra teki voimallisen työn käsivarrellansa. Hän kukisti kuolemallaan kuoleman ja tuli esikoiseksi kuolleitten joukossa. Helvetin kidasta Hän päästi meidät ja teki maailmalle suuren laupeuden”.

Nainin lesken suru muuttui iloksi ja riemuksi.

Iloksi ja riemuksi tämän päivän evankeliumi on meillekin. Koko evankeliumi on iloa ja riemua. Tätä evankeliumia me kumarramme ja kunnioitamme sillä se on maailman valkeus, Kristus itse. Kantaessamme evankeliumikirjaa jumalanpalvelusten saatoissa alttarista keskelle kirkkoa, me julistamme Kristuksen maailmaan, tuloa valkeudeksi ja pelastukseksi kaikille kansoille ja ihmisille.

Jumalanpalvelusten saatot, ristisaatot tai hautajaissaatot: kaikissa, niissä Kristus itse seuraa keskellämme ja kanssamme, aivan kuin Hän oli mukana, Nainin, hautajaisaatossakin. Niin kuin Jeesus sanoi lesken pojalle: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse”, niin myös evankeliumin ilosanoma on oleva kerran täydellisesti totta ja toteutunut meidänkin kohdallamme kuullessamme haudoissamme sanat: ”Minä sanon sinulle, nouse”.

”Sillä Jumala on katsonut kansansa puoleen"Aamen.