Näyttää siltä, että ihmiskunta kohtaa yhä uusia ongelmia ja että nämä ongelmat sekoittavat syvästi kaikkien ihmisten sielua. On aivan selvää, että me emme voi emmekä saa hylätä tätä uutta pelottavaa maailmaa, joka on jo keskellämme ja jonka keskellä elämme. Erityisesti me kristityt emme voi tehdä tätä, koska Kristus itse on tullut tähän maailmaan ja me olemme hänen kansaansa, hänen ruumiinsa. Niinpä me kuulumme – niin kuin Hänkin kuuluu - tähän maailmaan, joka tuo päivittäin valtavia ongelmia mieliimme, sydämiimme ja sieluihimme. Sillä tiede kehittyy yhä nopeammin. niin paljon nopeammin kuin tämän päivän ihminen kykenee käsittämään ja sulattamaan.

Yhteiskunnan alituinen muuttuminen synnyttää ahdistuneisuutta. Muutosten kohteista herkimpiä ja haavoittuvimpia ovat luonnollisesti olleet perheet. Perheen yhdessä oleminen ja ennen kaikkea yhteinen toiminta on rajusti vähentynyt.

Vanhassa yhteiskunnassa, jota ei tietenkään tarvitse kaikessa ihannoida, oli suhteellisen selkeät kristilliset arvot ja perinteet. Nyt elämme yksilöllisyyden kriisiä suureksi osaksi juuri siksi, että nämä arvot ovat hämärtyneet ja työstä on tullut perinteetöntä ja konemaista. Yhä selvemmin tavaroista ja asioista on tullut "inhimillisiä" tekijöitä, itsekeskeisen ihmisen aikuisiän leikkilaatikon esineitä.

Kun yhdessäolon määrä näyttää vähentyvän, nousevat esille myös yksinäisyyden ja irrallisuuden ongelmat. Tutkijat puhuvat ajastamme "hylättyjen ja torjuttujen ihmisten" aikakautena.

Ja juuri tämä hylätyksi tulemisen pelko ajaa meidät etsimään yhteyttä mitä erilaisimpiin yhteisöihin ja järjestöihin. Kun ihminen ei päästä ketään lähelleen, hän uskottelee, ettei silloin kukaan koskaan myöskään hylkää. Usein on tarve myös uskotella, että hyvin läheisellä ihmisellä on joku ihmeellinen "avain" meihin. Sellaista avainta ei ole kuitenkaan kenelläkään!

Ortodoksinen näkemys ihmisestä sisältää ajatuksen ihmisen kasvusta tai kehityksestä, ns. jumalallistumisesta. Muodollisesti, vaikkakaan ei sisällöllisesti samanlaista ajatusta markkinoidaan nykyään elämänhallinnan nimikkeellä. Näitä kahta asiaa ei kuitenkaan pidä samastaa.

Elämänhallinnassa ihminen pyrkii maksimoimaan oman kykynsä hallita ja ennakoida tapahtumia. Tällöin hän samalla ikään kuin asettuu maailman ja sen ilmiöiden ulkopuolelle - asemaan, joka on todellisuudessa mahdoton. Tosiasiassa elämänhallintaan pyrkiminen johtaa usein tiukkaan muoti-ilmiöihin sitoutumiseen, yritykseen hallita jatkuvasti muuttuvaa tapahtumien virtaa. Jumalallistumisessa tavoitteena on oman itsen hallinta, ts. kyky elää mukana maailman muutoksissa. Jumalallistumaan pyrkivä ihminen luottaa siihen, että se mitä tapahtuu, ei ole merkityksetöntä, mutta ei myöskään ihmisen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Tässä mielessä jumalallistuminen on ihmisjärjelle paradoksi: pyrkimys hallita johtaa yhtä suurempaan hallitsemattomuuteen, kun taas luottamus - asioiden mukana eläminen ilman pyrkimystä pakottaa niitä - johtaa loppujen lopuksi asioiden hallintaan.

Lopputuloksessa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että minä hallitsen vaan siitä, että asioiden kokonaisuus on hallinnassa. Toisin sanoen asiat kokonaisuuksina muodostavat mielekkäitä järjestelmiä.

Nykyisessä yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa toisen ihmisen esineellistämistä ei välttämättä pidetä pahana. Ajatellaan, että kaikki keinot ovat sallittuja oman ainutlaatuisuuden toteuttamisessa. Esineellistetyissä ihmisissä on vain se vika, etteivät he useinkaan muutu esineiksi. Heillä on erilaisia tunteita, tarpeita, mieltymyksiä ja haluja, joita esineillä tai koneilla ei ainakaan toistaiseksi ole.

 

Yksinäisyyden taakka

Yksinäisyys on yksi yleisimmistä tunteista, joissa ihmiset ottavat yhteyttä auttaviin puhelimiin ja tukiverkostoihin. Yksinäisyys voi olla todellista yksin olemista, niin että elämässä on hyvin vähän ihmiskontakteja tai se voi olla itsensä yksinäiseksi tuntemista, vaikka on paljonkin muita ihmisiä ympärillä. Yksinäisyyden kokemiseen voi liittyä ujoutta, arkuutta puhua toiselle ihmiselle tai se voi olla seurausta hankalista kokemuksista ihmisistä ja vaikeutta nyt luottaa siihen, että kukaan todella haluaisi olla minun kanssani tai olisi kiinnostunut kuulemaan minun ajatuksiani.

Läheinen ihmissuhde tuo kokemuksen siitä, että on tarvittu ja merkityksellinen jollekin toiselle ja omissa silmissään. Luottamuksellisia, tiiviitä ystävyyssuhteita ei tarvitse olla kuin yksi tai muutama, jotta tämä kokemus syntyy. Hyvä ystävä on ihminen, johon voi luottaa kaikissa tilanteissa, joka ei tuomitse, ei vähättele, ei arvostele ei toivo pahaa vaan on ”minun puolellani”. Mielipide-erojakin voi olla, mutta ne eivät revi ystävyyttä hajalle vaan ovat aineksia ajatusten vaihtoon. Yksin olemista voi kaivata vasta sitten, kun on kokenut läheisyyttä jonkun toisen kanssa ja voi vapaaehtoisesti valita olevansa yksin tai yhdessä. Kun yksinäisyyden tunteesta tulee jokapäiväinen kumppani sen läsnäolo tuntuu paljon ahdistavammalta ja vaikeammalta kuin hetkittäinen yksin oleminen.

Huono itsearvostus voi joskus johtaa siihen, että muutkaan eivät osaa arvostaa meitä yksilönä. Huono itsetunto tuo käyttäytymiseen epävarmuutta ja jännitystä, jonka muutkin aistivat ja se saa heidät tuntemaan itsensä epävarmoiksi seurassasi. Missä asioissa koet olevasi huonompi kuin muut? Missä olet parempi? Minkälaisen kuvan annat itsestäsi muille?

Voimakas yksinäisyyden tunne ja ihmisryhmien ulkopuolelle jääminen saattavat lamauttaa ja aiheuttaa alakuloisuutta. Kun yksinäisyys jatkuu pitkään, on yhä vaikeampi tutustua uusiin ihmisiin.

 

Yksinäisyyden siunaus

Vaikka monet ihmiset kokevat yksinäisyyden taakkana ja olisivat valmiita monenlaisiin uhrauksiin, etteivät tuntisi itseään yksinäisiksi, yksinäisyys on monelle myös siunaus ja lahja. Riippuu ihmisestä ja tilanteesta.

Useimmalle yksinäisyys on joko suuren taistelun tai suuren kohtaamisen paikka, tai molempia. Yksinäisyydessä ihminen kohtaa oman itsensä ja kamppailee vääristynyttä minuuttaan vastaan, ja siellä hän kohtaa myös Jumalan. Jotta ymmärtäisimme yksinäisyyden merkityksen, meidän on tarpeen ensiksi riisua ne naamiot, joihin meidän maailmamme on verhonnut yksinäisyyden idean. Yksinäisyys merkitsee useimmalle yksityisyyttä. Yksinäisyydessä vapautuu ympärille pystytetyistä ja minua pystyssä pitävistä rakennustelineistä. Se saattaa olla oikein ymmärrettynä vapauttavaa: ei ole ystäviä juttelemassa kanssani, minun ei tarvitse välttämättä vastata puhelimeen, ei tarvitse käydä kokouksissa. Vain minä olen yksin, haavoittuvana, heikkona, syntisenä, torjuttuna, murtuneena, pelkkänä nollana, niin kuin joskus saatamme tuntea. Juuri tämä mitättömyys minun on kohdattava yksinäisyydessä, mitättömyys, joka on niin pelottava, että kaikki minussa tahtoo panna minut juoksemaan suin päin ystävieni luo, jos minulla niitä on, työni ja ajanvietteiteni luo, että voisin unohtaa mitättömyyteni ja saada itseni tuntemaan, että olen sentään jotakin.

Olosuhteista johtuvan fyysisen yksinäisyyden voimme tietoisesti muuttaa pyrkimykseksi, että kohtaisimme Herramme ja olisimme vain Hänen kanssaan. Ensimmäinen tehtävämme yksinäisyydessä ei siis ole kiinnittää aiheettomasti huomiota niihin moniin kasvoihin, jotka meitä piirittävät, vaan pitää mielemme ja sydämemme silmät suunnattuina Vapahtajaamme. Jokapäiväisen elämämme kannalta tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulisi laatia itsellemme harjoitusohjelma, eräänlainen ”erämaa”, jonne voisimme vetäytyä joka päivä ja jossa voimme ravistautua irti kaikesta siitä, mikä meitä ahdistaa, sekä asua Herran parantavassa läsnäolossa.

Hiljaisuus

Tuntuu ehkä kummalliselta, mutta juuri hiljaisuus, yksinäisyys, auttaa modernia ihmistä löytämään vastaukset oman olemassaolon mysteeriin ja hänen salaisuuteensa, jonka kuvaksi ihminen on luotu. Nykyajan ihmiset tarvitsevat näitä asioita vieläpä enemmän kuin entisajan erakot.

Jos meidän on oltava Kristuksen apostoleja nykyajan markkinapaikoilla, missä vaaditaan jatkuvasti meidän koko persoonaamme, me tarvitsemme hiljaisuutta. Jos me aiomme olla lähimmäisiä toisille, aina saatavilla, ei vain fyysisesti, vaan ennen kaikkea osoittamalla empatiaa, sympatiaa, ystävyyttä, ymmärtämystä ja rajatonta rakkautta, me tarvitsemme hiljaisuutta.

Kyetäksemme osoittamaan iloista, eleetöntä vieraanvaraisuutta, ei vain majapaikan ja ruuan suhteen, vaan myös mielemme, sydämemme, ruumiimme ja sielumme suhteen, me tarvitsemme hiljaisuutta. Todellinen hiljaisuus on sitä, että ihminen etsii Jumalaa. Todellinen hiljaisuus on riippusilta, jonka Jumalaa rakastava sielu rakentaa ylittääkseen oman mielensä pimeät, pelottavat rotkot, kiusauksen oudot kuilut, omien pelkojen pohjattomat jyrkänteet, jotka estävät meidän tiettämme Jumalan luo. Tosi hiljaisuus on suljettu puutarha, missä sielu yksin voi kohdata Jumalansa. Se on sinetöity lähde, jonka Hän yksin voi avata sammuttaakseen sielun loputtoman Jumala-janon.

Tällainen hiljaisuus ei ole vain luostarien yksinoikeus. Tämä yksinkertainen. rukouksellinen hiljaisuus on jokamiehen hiljaisuutta, tai jos se ei ole, niin sen tulisi sitä olla. Se kuuluu jokaiselle kristitylle, joka rakastaa Jumalaa, jokaiselle, joka on kuullut sydämessään Jumalan äänen kaiun, jokaiselle, jonka sielu on noussut etsimään totuutta, etsimään Jumalaa. Sillä missä on melua, sisäistä melua tai epäjärjestystä, siellä Jumala ei ole!

Hiljaisuus, yksinäisyys eivät ole välttämättä paikkoja, vaan pikemminkin mielen ja sydämen tiloja. Näitä ”erämaita” voi löytää kaupungin sydämessä ja elämämme arkipäivässä. Meidän on vain etsittävä niitä ja tajuttava se suunnaton tarve, joka meillä niihin on. Ne ovat pieniä yksinäisyyksiä, pieniä erämaita, aivan pieniä hiljaisuuden yhteen keräytymiä, mutta niiden mukanaan tuoma kokemus saattaa olla yhtä riemukas ja yhtä pyhä kuin kaikki tämän maailman erämaat. Sillä juuri Jumala tekee yksinäisyyden, erämaat ja hiljaisuuden pyhäksi.

Ajatelkaamme yksinäisyyttä, jota tuntee kulkiessa bussilta kotiin illalla, kun kadut ovat hiljaiset ja vain jokunen jalankulkija on liikkeellä. Tai sitä yksinäisyyttä, joka tervehtii, kun astuu huoneeseen vaihtamaan työvaatteita mukavampaan kotiasuun. Ajatelkaamme perheenäidin yksinäisyyttä, kun hän istuu yksin keittiössä kahvikupin ääressä ennen kuin aloittaa päivän työt. Ajatelkaamme sellaisten vähäpätöisten tehtävien kuten siivoamisen, silittämisen ja ompeleminen luomaa yksinäisyyttä.

Eräs ensimmäisistä askelista kohti yksinäisyyttä on poislähteminen. Jos lähtee todelliseen erämaahan, voi matkustaa sinne lentokoneella, junalla tai autolla päästäkseen sinne. Mutta me olemme sokeita noille "pienille lähdöille", jotka täyttävät meidän päivämme. Nämä "pienet yksinäisyydet” ovat usein sen oven takana, jonka me voimme avata. Autossa, jossa palaamme työstämme, on yksinäisyyttä. Tämäkin voi toimia "lähtöpaikkana" erämaahan, hiljaisuuteen, yksinäisyyteen. Mutta meidän sydämemme ja mielemme täytyy tajuta nuo yksinäisyyden hetket, jotka Jumala on meille antanut. Sopeutuaksemme meidän täytyy muuttaa nykyinen aikakäsityksemme. Jumala nauraa ajalle, sillä jos sielumme ovat avoimet hänelle, jos hän pääsee sisälle niihin, hän voi muuttaa ne yhdessä silmänräpäyksessä. Hän voi sanoa sille, joka ajaa autoa: "Minä johdatan sinut yksinäisyyteen ja siellä minä puhun sinun sydämellesi..” (Hoosea 2:14)

Yksinäisyyttä ei ole olemassa ilman hiljaisuutta. On kyllä totta, että hiljaisuus on joskus pelkkää puheen puuttumista. Mutta hiljaisuuden pitäisi olla aina kuuntelemista. Pelkkä melun poissaoleminen ei ole vielä tätä hiljaisuutta. Päivä, joka on täynnä melua ja ääniä voi olla hiljaisuuden päivä, jos melu tulee maille Jumalan läsnäolon kaiuksi, ja jos äänet ovat meille Jumalan viestejä ja pyyntöjä. Kun me puhumme itsestämme ja olemme täynnä itseämme, jätämme hiljaisuuden taaksemme. Kun me toistamme Jumalaa lähellä olevia sanoja, jotka hän on jättänyt maille, meidän hiljaisuutemme jää rikkumattomaksi.

Erämaat, hiljaisuus, yksinäisyys. Sellaiselle sielulle, joka tuntee näiden kaikkien suunnatonta tarvetta, tarjoutuu tähän mahdollisuus kaupunkien vilskeen keskellä. Mutta miten me todella voimme saavuttaa sellaisen yksinäisyyden? Pysymällä hiljaa ja katsomalla syvälle elämän perusteisiin. Ovatko ne sellaisia, että niille voi rakentaa tosi pyhyyttä? Sillä ihminen on syntynyt tänne tullakseen pyhäksi, sen Rakkauden rakastajaksi, joka kuoli meidän puolestamme. Traagista vain on se, että me emme ole pyhiä. Jos huomaamme rakentaneemme väärille perusteilla, silloin täytyy sielun aloittaa kaikki alusta uudestaan ja löytää mutta perusteita. Se täytyy tehdä. Ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa uudestaan.

Pysymällä hiljaa ja kohottamalla sydämensä ja kätensä Jumalan puoleen, rukoilemalla, että Hänen Pyhä Henkensä mahtava tuuli pyyhkisi pois kaikki pelkojen, itsekkyyden, ahneuden ja pikkumaisuuden hämähäkinverkot sielustamme, että Hänen tuliset kielensä laskeutuisivat antamaan rohkeutta alkaa taas alusta.

Aluksi tällaiset hiljaisuudet voivat olla harvinaisia. Mutta jos ravitsemme itseämme liturgisella rukouselämällä, mielen rukouksella ja kirkon sakramenteilla, niin hitaasti alkaa hiljaisuus kasvaa ja asua sielussa yhä enemmän. Sitten yhtäkkiä eräänä päivänä se on tullut jäädäkseen. Hitaasti ja huomaamattomasti maailma ympärillämme alkaa muuttua, sillä meissä oleva hiljaisuus tulee osaksi Jumalan rakastavaa, mahtavaa, luovaa, hedelmällistä hiljaisuutta.

On olemassa kuitenkin vaara, ettemme erota toisistaan rukousta ja yksinäisyyttä. Nämä ovat hengellinen elämän kaksi eri puolta. Rukous kuuluu tietenkin jokaisen kristityn elämään. Ilman rukousta, ilman kosketusta Jumalaan, hengellinen elämä kuolee. Yksinäisyys toisaalta on erityinen kutsumus. Se on tarkoitettu harvoille, ei ainakaan kovin useille., Kuitenkin nykyisin monet ajattelevat erilaisia yksinäisyyden paikkoja. Monet sisaret ja veljet, joiden kutsumus itse asiassa olisi aktiivin ihmisen, päättävät yhtäkkiä, että he haluavat päästä vaikkapa luostarin yksinäisyyteen. Suurimmaksi osaksi tämä on vain päiväuni ja hengellisen elämän romanttinen kiusaus. Täytyy hyväksyä ensin yksinäisyys omassa sydämessäsi. Rukous aivan kuten hiljaisuuskin on matka sisäänpäin, niin kuin kaikki pyhiinvaellukset hengessä. On tehtävä matka sisäänpäin kohdatakseen Kolmiyhteisen Jumalan, joka asuu meissä. On hyvin tärkeätä huomata, että me emme tarvitse välttämättä erakkomajoja viettääksemme rukouselämää. Rukous on sisässämme. Erakkomaja on ihmissydän, jossa meidän tulee oppia, miten rukoillaan. Yksinäisyys auttaa joskus rukousta ja erityisessä kutsumuksessa se toimii voimallisen rukouksen tukena. Mutta keskivertokristitylle rukous ei tarvitse maantieteellistä paikkaa. Rukous on rakkauden yhdysside Jumalan ja ihmisen välillä.

Jos yhdistämme rukouksen yksinäisyyteen ja sanomme, että meillä tulee olla yksinäisyyttä, jotta voisimme rukoilla, on tämä väärin. On hyvä, jos meillä on ajoittain yksinäisyyttä. Mutta tämä yksinäisyys vaatii vain pienen paikan. Se voi olla huone isossa luostarissa. Se voi olla paikka perheasunnon ullakolla tai kellarissa. Se voi olla osa huonetta, verhoilla eristetty nurkka. Kadun päivittäinen meteli ja perheen äänet saattavat muistuttaa hienovaraisesti siitä, että me emme koskaan rukoile yksin emmekä vain itsemme puolesta.

Rukous on kokopäiväistä työtä. Sen sijaan yksinäisyys, jollei Jumala ole meitä siihen kutsunut eliniäksi, on aina ajoittainen asia, eikä se saa tulla pakopaikaksi. Valitettavasti nämä kaksi mainitaan usein samassa hengenvedossa, vaikka niiden roolit meidän elämässämme Jumalan-yhteydessä ovat erilaiset.

Isät opettavat, että yksinäisyys on puhdistautumisen, muuttumisen ja pelastuksen paikka, suuren taistelun ja suuren kohtaamisen paikka. Se ei ole vain keino päämäärämme saavuttamiseksi, sen tulisi olla itse päämäärä. Yksinäisyydessä Kristus muovaa meitä uudelleen omaksi kuvakseen, ja vapauttaa meidät joutumasta maailman uhriksi. Tämä kuitenkin tapahtuu Kirkon elämän yhteydessä.

Pyhät ihmiset lähtivät pois ihmisten parista yksinäisyyteen voidakseen omistautua kokonaan rukoilemaan ja palvelemaan Jumalaa. He eivät eläneet tullakseen täydellisiksi tai pyhiksi. He eivät paenneet maailmaa, vaan rukoilivat maailman puolesta. He halusivat maailman tulevan kokonaiseksi ja täyttyvän Jumalasta. Jumalan rakkaus on niin suuri, että siitä riittää koko maailmalle. Jumala tuntee ihmisen koko tien eikä tee päätöksiä vain pienestä osasta elämäämme.

Rukouksessa annamme elämämme Jumalan haltuun. Rukous ei ole vain sanojen lausumista, se on kutsu toimimaan. Kaikki, lukuun ottamatta syntiä, on rukousta. Rukoilla voi joka hetki ja joka paikassa ja joka tilanteessa. Tällainen rukous on sydämen rukous: Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Alkaessaan rukoilla stressattu, yksinäinen, turvaton ihminen, alkaa tuntea olonsa turvalliseksi, yksinäisyys jää taka-alalle, olo tuntuu helpottuvan. Eheytyminen on alkanut.