Kuka on minun lähimmäiseni

Aikoinaan lainoppinut kysyi Jeesukselta, kuka on hänen lähimmäisensä. Tähän löydämme vastauksen kertomuksesta laupiaasta samarialaisesta (Lk 10: 25- 37). Kertomus sisältää monenlaisia opetuksia. Yksi niistä on se, että lähimmäisyys on sitä, mitä ihminen tekee toiselle. Se ei ole vain kauniita periaatteita. Toinen on se, että jokainen on jokaisen lähimmäinen.

Kristillisen etiikan ytimenä on rakkaus, jonka tulee ilmetä myös ihmisen käytännön elämässä ja pyrkimyksissä, kuten huolenpitona lähimmäisestä ja tämän arvostamisena ainutlaatuisena iankaikkisena olentona.

Kysymys on siis siitä, kuinka kohtaamme lähimmäisemme. Tuo kohtaaminen ei saisi olla vain pinnallista, satunnaista yhteen osumista, vaan se on rehellistä avoimuutta kuulla, nähdä ja tuntea toinen ihminen. Se vaatii vahvaa itsetuntoa ja suurta rohkeutta,mutta myös herkkyyttä toisen ihmisen ymmärtämiselle

Elämällä on kaksi puolta, hengellinen ja maallinen. Me ihmiset elämme kahta eri elämää; toista kirkossa ja toista kirkon ulkopuolella

 

Ikääntyvä lähimmäinen

Ihminen muodostaa erikoislaatuisen kokonaisuuden, tieteen kielellä sanottuna psykofyysisen ykseyden, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei ole erikseen ns. sielullisia tapahtumia, ja niistä täysin erillisiä ruumiillisia toimintoja, vaan nämä ovat saman yhden kokonaisuuden eri puolia, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa. Fysiologisesti, elimistön toimintojen kannalta vanhenemistapahtuma on edellä todettu elimistön heikentymiseksi, kulumiseksi. Se vie lopulta vähittäiseen rappeutumiseen, jolla on samalla omat heijastusvaikutuksensa myös sielunelämän tapahtumiin: Muisti huononee, uusien asioitten oppimiskyky heikkenee, uusiin tapahtumiin kuten olosuhteiden muutoksiin sopeutuminen vaikeutuu. Mielenterveys alenee, kiinnostus asioihin vähenee, tapahtuu herkistymistä mielipahan kokemiselle tai tunnereaktioiden heikkenemistä.

Toisaalta on huomattava, että ihminen on jatkuvasti sidoksissa siihen ulkonaiseen ympäristöön ja olosuhteisiin, joissa hän elää ja joista hänen jokapäiväinen toimeentulonsa

riippuu. Tähän kuuluvat olennaisena puolena ihmissuhteet kotona, työssä ja vapaa-aikana. Kuuluminen erilaisiin yhteisöihin, osallistuminen työhön ja vapaa-ajan harrastuksiin ja täten toteutuva yhdessäolo toisten ihmisten kanssa, ystävyyssuhteiden ylläpitäminen ovat normaalisti elämän keskeisiä tekijöitä.

Kun vanhetessa myös tällä alueella tapahtuu suuriakin ja ehkä äkillisiä muutoksia, ei ole liioittelua jos todetaan, etta vanhetessaan moni ihminen joutuu jopa vaikeaankin henkiseen kriisitilanteeseen. On tietysti yksilöllistä, miten vaikea se on ja mitä kaikkea siihen sisältyy, sekä miten kukin siitä selviää. Työstä luopuminen, 1ähiomaisista eroonjoutuminen (lapset ''maailmalle”, puolison kuolema yms.), asuinpaikan muutto vievät yksinäisyyteen. Tämä herättää hyljätyksi tulemisen tunnetta, omanarvontunnon menetystä. Toimeentulohuolet ym. vaikeudet voivat käjistääilannetta niin, että masennus tai muunlaiset mielenterveyden häiriöt pääsevät valtaan. Onneksi niitä voidaan osittain lääketieteen keinoin hoitaa, mutta miltei tärkeämpää on ymmärtävä inhimillinen suhtautuminen lähiympäristön taholta sekä konkreettinen apu pulmassa.

 

Eräitä tyypillisiä suhtautumistapoja

 

Elämänmuutosten sattuessa iäkäs ihminen voi suhtautua esimerkiksi seuraavin tavoin:

-kieltäytyy tunnustamasta muutoksia, jotka tuntuvat liian kipeinä. Tällainen tosiasioiden torjunta on oman minän suojelua, joka helposti vie eristäytymiseen ja menneisyyteen pakenemiseen

-käyttää sairautta puolustuskeinona, jonka avulla ikäänkuin kiristää huomiota toisilta ja pyrkii saamaan uutta tärkeyden tuntua

-alistuu yksinäiseen, hyljättyyn asemaan, tyytyy vähimpäänkin

-on valmistautunut muutoksiin, ottaa menetykset tosiasioina ja pystyy korvaamaan ne uusilla harrastuksilla ja ihmissuhteilla.

Mikäli asuminen omassa kodissa ei enää käy, siirtyminen laitoksen asukkaaksi saattaa muodostua kriisitilannetta kärjistäväksi. Todellinen tai kuviteltu hylkääminen lähiomaisten taholta, sairauden tai raihnaisuuden tuoma epävarmuus, joutuminen vieraisiin olosuhteisiin outojen ihmisten pariin synnyttää turvattomuuden tunnetta, pelkoa, epäluuloa, mielipahaa. Moni iäkäs kokee nöyryytyksenä oman avuttomuutensa ja sen alentavan leiman, joka yleisessä tietoisuudessa edelleenkin pyrkii liittymään sosiaalihuollon tarjoaman avun vastaanottamiseen ja laitokseen joutumiseen.

Vanhuus ei siis ole jokin pysyvä tila, johon yhtäkkiä joudutaan, vaan vaihe koko elämän kestävässä tapahtumasarjassa. Vanheneminen on näinollen prosessi, joka käy ymmärrettäväksi vasta kun tunnetaan, mitä persoonallisuuden tyyppiä tämä tietty yksilö edustaa ja millaisia vaiheita hän on läpikäynyt. Vanhuus on siis yksilöllisen kehityksen tulos ja samalla vieläkin jatkuvaa kehitystä sisältävä vaihe, johon voi myös vaikuttaa. Oma asennoituminen on tällöin avainasemassa. Vanhustyön tekijä tietoineen ja taitoineen on toisena osapuolena, ja näiden kahden yhteisymmärrys, samalle aaltopituudelle pääseminen ratkaisee, miten jatkossa onnistutaan.

Eräs tutkija (Reichard: 1:23-24) on erottanut viisi erilaista persoonallisuustyyppiä, joiden mukautumista eläkkeelle siirtymiseen hän on lähemmin tarkastellut. Tyyppien nimet ovat kuvaavia:

-kypsät ''keinutuolilaiset''
-torjuvat

-vihaiset

-itseään vihaavat

Kypsiä ihmisiä luonnehtii elämänmyönteisyys. He ovat lämpimiä ihmisiä, jotka osaavat nauttia elämästä. He ovat ulospäiin suuntautuneita, osallistuvia, realistisia, joustavia.

Työnjättö antaa heille tilaisuuden antautua harrastuksilleen. Elämä on heille eläkeläisinäkin rikasta ja arvokasta.

 

''Keinutuolilaiset'' ovat mukavuutta harrastavia, kotipiirissä viihtyviä. Heille eivät ulkopuoliset sosiaaliset suhteet paljon merkitse. Lepo ja rentoutuminen, hyvä ruoka ja juo- ma liittyvät heidän passiiviseen elämäntyyliinsä. Työstä luopuminen koetaan helpotuksena.

Torjujat pyrkivät säilyttämään itsenäisyytensä ja aktiivisuutensa mahdollisimman pitkään. Suhtautumiinen eläkkeelle siirtymiseen on kielteistä, sitä ei etukäteen suunnitella, joten se tulee heille epämiellyttävän yllätyksen tapaan. He pyrkivät työskentelemään niin kauan kuin mahdollista eläkkeelläkin, esimerkiksi osapäivätyössäkin tai muutoin aktiivisena. 'Tätä voi tulkita yritykseksi vanhuudenpelon kätkemiseen. Passiivisuus ja avuttomuus ovat heille kauhistus.

''Vihaiset'' kohdistavat omien epäonnistumistensa aiheuttamat aggressiot toisiin. Näiden syyttäminen ja vihaaminensaattaa joskus mennä sairaalloisuuteen asti. Epärealistinen elämänasenne, 'musta-valkoinen'' suhtautumis- ja ajattelutapa on heille tyypillistä. Muutoksiin mukautuminen on vaikeata. Vanhuuden tosiasian hyväksyminen heillä on näistä viidestä vähiten edellytyksiä. He kokevat ikääntymisen psyykkisten ja fyysisten voimien vähenemisenä, eivätkä pysty korvaamaan työtä millään harrastuksella. Eläkkeellesiirtyminen on ikäänkuin kaiken loppu.

Itseään vihaavat katsovat kaiken epäonnistumisen aiheutuneen heistä itsestään. Itsesyytökset, halveksinta, itseluottamuksen puute on tyypillistä, masentumistaipumus saattaa viedä itsemurhaan saakka. He eivät hyväksy menneisyyttään eivätkä haluaisi elää elämäänsä samoin uudelleen. Vaikka eläkkeel . le siirtymiseen mukautuminen on huonoa, vanhuuden hyväksyminen onnistuu kui tenkin paremmin kuin ''vihaisill a''.

 

Onnistuvan vanhenemisen edellytyksiä

Englantilainen tutkija A. Heron on esittänyt seuraavat kuusi suotuisan eläkekauden perusedellytystä:

-hyvä fyysinen ja tunne-elämän terveys
- riittävä toimeentulo
-sovelias asunto
-ystäviä ja naapureita
-yksi tai useampia harrasteita
-yksilöllisesti omaksuttu elämänkatsomus

Toisaalta on siis kysymys eräistä ulkonaisen elämäntilanteen keskeisista seikoista, joihin viihtyminen ja turvallisuus perustuvat. Mutta toisaalta on kysymys ihmisestä itsestään, hänen luonteestaan, suhtautumistavoistaan, perusasenteistaan elämään (16:44).

Saksalainen lääkäri A. Jores sanoo, että jos haluaa nauttia vanhuudesta on pohjaa alettava luoda parikymmenvuotiaana. On myös sanottu, että ihminen kantaa menneisyyttään mukanaan. Niinpä siis keräämme matkaeväät elämän kolmanteen pääjaksoon vähitellen, nuoruusvuosista alkaen, esimerkiksi terveystottumukset ja taipumustemme ja mahdollisuuksiemme mukaiset harrasteet ja vapaa-aikojen viettotavat. Pyrimme muuntamaan ja sopeuttamaan ne karttuvan iän ja elämäntilanteen aiheuttamiin muutoksiin. Niinpä on ajanmittaan pystyttävä tarkistamaan tavoitteita, tinkimään ylivoimaiseksi käyneistä suorituksista, luopumaan niistä asiallisesti ja todellisuudentajuisesti. Samalla on mahdollista omaksua tosia, edellytysten ja mahdollisuuksien rajoissa olevia päämääriä.

Vanha koira ei opi haukkumaan oravaa''. Jonkin aivan uuden tottumuksen luominen vasta eläkeiässä on vaikeaa. Jos on koko ikänsä tehnyt kovaa työtä, ei helposti pysty kokemaan mielekkäästi toimia, joita on tottunut väheksymään ”ajan tappamisena'' tai joita ei ole ennestään ollenkaan tuntenut.

 

Toisten suhtautumisen merki

Ihminen on sosiaalinen olento. Ihmisenä olemisessa keskeistä on yhteiselämä toisten yksilöiden kanssa kotona, työssä, yhteiskunnassa. Tässä on merkittävä osuus tunnepohjaisilla asennoitumisilla toisiimme. Ne koetaan odotuksina toisen yksilön käyttäytymiseen nähden. Mukana saattaa olla esimerkiksi toiveita, joskus pelkoja.

 

Miten vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan?

Tätä kysymystä on syytä erikseen tarkastella, sillä vanhenemisen ja vanhuksena elämisen eräät ongelmat on nähtävissä ja selitettävissä juuri tältä pohjalta. On yleisinhimillistä, että emme halua tutustua lähemmin sellaiseen, mitä pelkäämme. Itsekukin luonnostaan pyrkii torjumaan tietoisuudesta ns. ''ikävät asiat'': että toimeentulo olisi uhattu, että sairastuminen tai tapaturma voisi juuri minua kohdata, että kuoleman vaara olisi , korkeintaan jossain kaukana, epätodellisena. Emme ikäankuin katso tosi asioita silmiin, emme hyväksy niitä omalle kohdallemme.

Yleinen suhtautuminen myöskin vanhuuteen on aivan vastaavasti yleensä perin kielteistä. Asennetutkimuksissa on melko synkkä, ennakkoluulojen sävyttämä mielikuva siitä, millaista on olla vanha, millaisia vanhukset ovat. On ehkä joitakin kielteissävyisiä yksityistapauksia näköpiirissä, jotka yleistetään (”Kaikki ne ovat äreitä, masentuneita, saitoja, epäluuloisia''). Tällaiset kielteiset käsitykset ja asenteet ovat turhana rasituksena sekä vanhuksille itselleen että niille, jotka eivät itse ole vanhoja.

Väärien ennakkoluulojemme vuoksi saatamme pelätä tai vain kaukana kunnioittaa vanhuutta. Koska yleensäkään emme halua tutustua lähemmin sellaiseen mitä pelkäämme, emme saa oikeata kuvaa vanhuudesta, emme pysty laajentamaan tietojamme jotka kumoaisivat väärät ennakkoluulomme. Näin ollen emme myöskään pysty tekemään suunnitelmia ja järjestelyjä etukäteen oman vanhuutemme varalta (16:23-24). Vanhuus on

itse asiassa eräs rooli sosiaalisessa kentässä, johon nuoremmat ikäpolvet asennoitumisineen ovat ikäihmisiä pakottamassa: passiivisia autettavia ja holhottavia, joista ei ole mitään hyötyä. Ei ole kauan siitä kun oli tarkkoja vaatimuksia siihen nähden, mikä oli 'sopivaa vanhoille’ asusteista alkaen: missään tapauksessa ei kirkkaita värejä -mieluimmin mustiin pukeutuneita, syrjään vetäytyneitä, uskonnollismielisiä. Jotkin tämän tyyppiset yksityistapaukset yleistetään. Jää huomaatatta, että ikäeläkkeelle siirtyneet sijoittuvat asteikkoon, jonka toisessa ääripäässä ovat yhä täysin aktiiviset, iästään huolimatta vireytensä ja toimintahalunsa säilyttäneet ''osallistujat". On sitten kyllä toinenkin ääriryhmä, passivisoituneet, laitostuneet ongelmavanhukset. Heidän kohdallaan on syytä pysähtyä selvittämään, mikä on syynä tällaiseen. Onko ehkä juuri tuota ympäristön väärä suhtautumista, joka ajaa puolustautumaan ympäristöä vastaan tuollaisin mielenterveyden kannalta vahingollisin puolustusmekanismein.

Kristinusko opettaa, että on kaksi erityistä vaihetta ihmisen elämässä, joissa tarvitsemme erityisesti toista ihmistä: varhaislapsuus ja vanhuus. Niinpä meidän hengellinen kypsyytemme kristittyinä, samalla yhteiskunnan kehittyneisyys, punnitaan siinä, kuinka suhtaudumme lapsiin ja vanhuksiin.

Pyhä apostoli ja evankelista Johannes Teologi sanoo, että meidän on mahdotonta rakastaa Jumalaa, ellemme me ensin opi rakastamaan lähimmäsitämme. Kun me rakastamme veljeämme, me noudatamme lähimmäisenrakkauteen liittyviä Kristuksen käskyjä (2 Joh. 1:6). Samaa julistavat myöskin munkkeuden pyhät opettajat. Pyhittäjä Antonios Suuri sanoi: "Lähimmäisestä riippuu (sielun) elämä ja kuolema. Jos me löydämme veljen, löydämme Jumalan, mutta jos loukkaamme veljeä ja saatamme hänet kiusaukseen, teemme synnin Kristusta vastaan." Pyhittäjä Johannes Lyhyt (Kolobos), yksi Egyptin Skiitan suurimmista isistä, on sanonut: "Et voi rakentaa taloa ylhäalta alaspäin. Ensin on laskettava perustus ja sitten voimme jatkaa ylöspäin." Häneltä kysyttiin: "Mitä perustus on?" ja hän vastasi: "Perustus on lähimmäinen. Meidän on löydettävä hänet, aloitettava lähimmäisestä. Häneen pohjautuvat kaikki Kristuksen käskyt." Pyhä Markus Askeetti opettaa: "Mahdotonta on pelastua muutoin kuin lähimmäisen kautta." Näin opettavat kaikki pyhät isät; se on yleiskristillinen oppi, kirkon ja Kristuksen oppi.

Markus Askeetti jatkaa: Sinun on rakastettava lähimmäistäsi seuraavalla tavalla: Älä suutu äläkä kanna hanelle kaunaa. Älä moiti häntä älakä puhu rumasti ja kiroile hänelle, älä pilkkaa tai pistele häntä. Pysy sovussa hänen kanssaan ja ole nöyrä häntä kohtaan. Älä kosta hänelle suoraan äläkä välillisesti. Anna hänelle periksi kaikessa missä voit. Opettele olemaan väittelemättä ja kiistelemättä - ne ovat ylpeyden ja itserakkauden merkkejä. Puhu hyvää niistä, jotka puhuvat sinusta pahaa. Maksa paha hyvällä. Rukoile niiden puolesta, jotka aiheuttavat sinulle vastoinkäymisiä ja loukkaavat ja vainoavat sinua (Matt. 5: 21-48) .

Älä milloinkaan, millään tekosyyllä, tuomitse ketään. Älä edes mieti, onko joku hyvä vai paha. Pidä silmiesi edessa vain se paha ihminen, josta sinun on tehtävä tiliä Jumalan edessa - oma itsesi. Suhtaudu lähimmäisiisi niin kuin toivot heidän suhtautuvan sinuun (Matt. 7:1-12). Anna sydämesi pohjasta anteeksi lähimmäisesi synnit, joilla hän on rikkonut sinua vastaan, jotta taivaallinen Isä antaisi sinulle anteeksi lukemattomat syntisi...

Pyhä Simeon Uusi Teologi on sanonut: " ... se, joka rakastaa laupiaasti kaikkia yhtä lailla, ketaän erottelematta, on saavuttanut täydellisyyden.