Tämän aikakauden ihminen apeana ja väsyneenä etsii apua erilaisiin ongelmiin, jotka häntä vaivaavat, sekä lepoa ja virkistystä. Pohjimmiltaan hän etsii sielunsa parantumista, ja niinpä hän pääaisassa tuntee sillä alueella ongelmia. Toisin sanoen hän potee ”mielen masennusta”.

Isien opetuksista käy ilmi, olemme kaikki sairaita ja etsimme Lääkäriä. Olemme sairaita ja etsimme parannusta. Ortodoksinen kirkko on majatalo ja sairaala, jossa jokaista sairasta ja hädänalaista henkilöä voidaan hoitaa. Mm. Filokalian isien tekstejä on käytetty näkemyksenä ja kuvauksena Kirkon opetuksesta sielun, mielen, sydämen ja ajatusten sairaudesta ja parantamisesta. Monissa paikoin painotetaan Kirkkomme sakramentaalisen elämän suuta arvoa. Jumalallinen Eukaristian sakramentti on Kirkon sakramentaalisen elämän ja hengellisen elämän keskus. Pyhä Ehtoollinen erottaa ortodoksisen kirkon askeesin kaikesta muusta ”asketismista”. Se on hyvin tarpeellinen ihmisen hengelliselle elämälle ja hänen pelastukselleen. Mutta tarvitaan valmistautumista, jotta tulisi arvolliseksi vastaanottamaan Kristuksen Ruumiin ja Veren yhteys. Sillä pyhä Ehtoollinen on liturgisten rukousten mukaan niille, jotka valmistautuvat, valo, joka valaisee, ja niille, jotka eivät valmistaudu, kuluttava tuli. Kirkko, pyhä Eukaristia ja eskatologia eli lopun aika, ovat läheisesti yhteydessä askeettiseen elämään.

Ns. psykologiset ongelmat ovat pääasiassa ajattelun, pimentyneen mielen ja epäpuhtaan sydämen ongelmia. Isien kuvaamana epäpuhdas sydän, pimeä ja synkkä mieli ja epäpuhtaat ajatukset ovat kaikkien ns. psykologisten ongelmien lähde. Kun ihminen parantuu sisäisesti, kun hän löytää sydämensä paikan, kun hän puhdistaa sydämensä mieltä koskevan osan ja vapauttaa älynsä, hänellä ei ole psykologisia ongelmia. Hän elää autuaallisessa ja häiriintymättömässä Kristuksen rauhassa. Ruumis tietenkin voi tehdä ihmisen sairaaksi uupumuksellaan, väsymyksellään, heikentymisellään ja rappeutumisellaan. Silloin liikutaan lääketieteen alueella.

 

Kuinka sielu parannetaan? Mistä sielun parantamisessa, josta isät puhuvat, on kysymys?

Pyhä Maksimos opettaa: ”Henkilö, joka on tullut tietämään ihmisluonnon heikkouden, on saavuttanut kokemuksen jumalallisesta voimasta”, ja hän on innokas saamaan joitakin asioita, ja on jo saanutkin joitakin asioita, tämän taivaallisen voiman kautta.

Kiistämätön tosiasia on, että useimmat tämän päivän kristityt ovat tietämättömiä hengellisestä tilastaan. Kuinka katumuksen ja murehtimisen suuri lahja voi ilmetä sydämessä, joka ei tunne lohduttomuuttaan, kun sisäinen elämä on kykenemätöntä kehittymään? Mutta tunne siitä, että on sairas, ei itsessään riitä. Tarvitaan joka tapauksessa myös parantajaa. Tämä parantaja ortodoksisessa perinteessä on pappi, hengellinen isä. Hän on ensin itse parantunut omasta sairauksistaan tai ainakin kamppailee parantuakseen, ja sitten hän myös parantaa hengellisiä lapsiaan. Hengellisen isän on oltava teologi, ja päinvastoin.

Monet oman aikamme kristityt pitävät pappeja Kaikkein Korkeimman palvelijoina ja kirkon palvelijoina, jotka auttavat erilaissa byrokraattisissa asioissa, jotka toimittavat eri sakramentteja, kun tarvitaan tai toimittavat Jumalallista Liturgiaa, ja tällä tavoin voivat tyydyttää heidän sielujensa tarpeita tai täyttää perinteisiä velvollisuuksia. Heitä pidetään poppamiesten kaltaisina, jotka toimivat heidän tavallaan. Tiedämme kuitenkin, että Jumalan armo ei välity maagisesti tai mekaanisesti, vaan sakramentaalisesti. On totta, että arvotonkin pappi toimittaa sakramentteja, mutta hän ei voi parantaa. Sillä syntien anteeksiantaminen on toinen asia ja parantaminen toinen. Useimmat kristityt ovat tyytyväisiä muodolliseen tunnustamiseen tai muodolliseen liturgiaan osallistumiseen ja jopa muodolliseen Ehtoolliseen, ja siinä kaikki. He eivät ryhdy parantamaan sieluaan. Mutta papit, hengelliset isät, eivät vain toimita pyhää Ehtoollista, vaan he parantavat ihmisiä. Heillä on terve tieto himoista, parantumisen polusta, ja he tekevät sen tiettäväksi hengellisille lapsilleen. He osoittavat heille, kuinka heidän tulee vapautua vankeudesta, kuinka heidän mielensä vapautuu orjuudesta.

Tässä yhteydessä on tarpeellista viitata asketismiin. ”Itsetarkkailun ja rakkauden, kärsivällisyyden ja hiljaisuuden voimallinen harjoittaminen tuhoaa sisällemme kätkeytyneet himot”. Näin pyhä Niketas Stithatoslainen, pyhän Simeon Uusi Teologin oppilas kuvaa tätä askeettista harjoitusta. Lyhyesti voi sanoa, että askeesin harjoittaminen on Jumalan lain soveltamista, Hänen käskyjensä pitämistä. Askeesiksi nimitetään ponnistustamme alistaa ihmistahto Jumalan tahtoon, jotta se muuntuisi tällä tavoin. Pyhien isiemme opetusten mukaan koko evankeliumi koostuu ”pelastuksen ohjeista”. Raamattu sisältää Jumalan käskyt, joita niiden tulee noudattaa, jotka etsivät pelastustaan. Tämä käy selvästi ilmi autuudenlauseissa (Matt.5 :1-12).

Isien mukaan almujenanto parantaa sielun vihastuttavat voimat ja rukous puhdistaa mielen, paastoaminen kuihduttaa aistilliset nautinnot ja siten tarjoaa Jumalalle koko parantuneen sielun. Paastoaminen myös nöyryyttää ruumiin. Pyhä Portaiden Johannes puhuu tyypillisesti paastoamisesta: ”Paasto on ankaruuden osoittamista luontoa kohtaan. Se on kaiken sen poistamista, mikä maistuu hyvältä kitalaesta. Paastoaminen lopettaa halun, juurii pois pahat ajatukset, vapauttaa pahoista unista. Paastoaminen edistää rukouksen puhtautta, sielun valaistumista, tarkkaavaista mieltä, sokeudesta vapautumista. Paastoaminen on katumuksen ovi, nöyriä huokauksia, ilontäyteistä katumusta, jaarittelun loppu, tilaisuus hiljaisuuteen, kuuliaisuuden vartija, unen keventyminen, ruumiin terveys, himottomuuden aikaansaaja, syntien anteeksisaaminen, todellinen portti Paratiisin riemuun”. Kaikki nämä hänen mainitsemansa seikat osoittavat toisaalta paastoamisen laaja-alaisuutta, ja toisaalta osoittavat sen tuottamat hedelmät ponnistelevalle sielulle. Sen vuoksi kaikki isät rakastivat paastoamista. On hyvin tärkeää mainita, että jos henkilö alkaa katua, hän myös alkaa paastota omaksi hyödykseen, mikä osoittaa, että paasto kulkee yhdessä rukouksen ja katumuksen kanssa.

Tietysti paastoaminen on keino eikä päämäärä, se on ”valmennusväline niille, jotka pyrkivät itsehillintään”, mutta ilman sitä on melkein mahdotonta voittaa himoja.

Paaston lisäksi toinen parantumiskeino on yövalvominen. Yövalvomisien kautta, joka myös on askeettinen parannusmenetelmä, henkilö puhdistuu ja parantuu himoista. Vapahtaja opetti meille, kuinka tulee rukoilla yöllä. Hän itse vietti kokonaisia öitä vuorella.”Kun ihmiset olivat lähteneet, hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Illan tultua hän oli siellä yksin” (Matt.14:23).

Rukous kulkee yhdessä yövalvomisen kanssa. Tämä on esimerkiksi kelpaava menetelmä, joka parantaa sielun sairaudet. Sillä ihmisen sieluun tulee paljon armoa rukouksen kautta.

Joku ehkä ajattelee, että näitä kaikki parannuskeinoja voivat käyttää ainoastaan munkit. Tämä ei varmastikaan ole totta. Jokainen, maailmassa eläväkin, voi elää Kristuksen käskyjen mukaan. Rukous, katumus, murehtiminen, tunnonvaivat, paastoaminen, yövalvomiset jne. ovat Kristuksen käskyjä, mikä tarkoittaa, että jokaisen noudattaa niitä. Kristus ei sanonut sellaisia asioita, jotka ovat mahdottomia ihmiselle. Pyhä Gregorios Palamas puhuessaan sydämen puhtaudesta painottaa, että ”avioelämää elävillekin on mahdollista tavoitella tätä puhtautta, mutta se on hyvin vaikeata. Jokainen voi kehittyä evankeliumin mukaisessa elämässä tekemällä vastaavia säätelyjä.

 

Sielun sairaus

Isien mukaan ihmisen koko olemus on sairas. Sairauden keskus sijaitsee ihmisen mielessä. Mieli on sairas ja sitten siirtää sairauden seuraukset koko ihmisolemukseen. Ihmisen sielu muodostuu mielestä, logoksesta (sanasta) ja hengestä Kaikkein Pyhimmän Kolminaisuuden olemassaolon muodon mukaan. Pyhä Johannes Damaskolainen sanoo, että Jumala loi ihmisen sielun yhtä järjelliseksi ja noeettiseksi: ts. se on myös varustettu hengellä, mikä isien sanojen mukaan on ”sielun noeettinen rakkaus”. Siten erotamme mielen energian järjen energiasta. Mieli on toinen asia, ja järki on toinen. Mieltä nimitetään sielun silmäksi. Ja niin kuin ruumiin silmä näkee Jumalan luomakunnan, samalla tavoin myös sielun silmä, joka on mieli, saavuttaa kokemuksen Jumalasta. Tällä tavoin sielun voimat toimivat ennen syntiinlankeemusta. Jos mieli on terve, rakkauskin on terve. Jos mieli on sairas, lankeamme todellisesta rakkaudesta, jota isät nimittävät ”maailmalliseksi rakkaudeksi”.

Ortodoksiset isät pitävät mieltä teologian perustana, kun taas lännessä järki asetetaan teologian keskukseksi. Tässä kohdin ilmenee ero ortodoksisuuden ja harhaoppisuuden välillä. Pyhillä isillä on valistunut mieli, kun taas harhaoppisilla tavallisesi on pimentynyt mieli ja liiallisesti paisunut järki. Tämä käy ilmi Aadamista ennen ja jälkeen lankeemuksen. Ennen lankeemusta Aadam oli mielen valaistuneisuuden tilassa, joka on hengellisen elämän toinen vaihe. Mutta lankeemuksen jälkeen mieli pimeni ja rajoittui. Niin ilmeni mielen sokeus; sen pimentyminen ja vankeus. Mitä oikeastaan tapahtui? Järki yritti piirittää ihmisen mielen. Se kapinoi mieltä vastaan. Se yritti paholaisen houkuttelutoiminnan keinoin tulkita, kuinka ihminen on saavuttava theoosiksen, jumalallistumisen, toisin sanoen kumoten Jumalan käskyt. Niinpä me pidämme mieltä samana kuin järki. Mieli sen sijaan että hallitsisi järkeä, on nyt sama kuin se, siis järki.. Itse asiassa puhuessamme alkusynnistä ja sen seurauksista, tarkoitamme kolmea asiaa: mielen häiriöllistä toimintaa, ts. mieli lakkasi toimimasta normaalisti; mielen samaistamista järkeen, joka tietyllä tavalla aiheutti järjen jumaloimisen ja lopuksi mielen joutuminen himojen, ympäristön ahdistuksen ja olosuhteiden alaisuuteen. Tämä on ihmisen kuolema; hänen kokonaisvaltainen hajaannuksensa; hänen sisäinen surkastumisensa. Mieli pimeni. Ja aivan kuten ruumiin silmän vahingoittuessa koko ruumis tulee pimeäksi, samalla tavoin sielun silmän - mikä on mieli – sokeutuessa koko hengellinen järjestelmä sairastuu ja joutuu syvään pimeyteen. Luultavasti Jeesus viittaa tähän sanoessaan: ”Jos siis valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!” (Matt.6:23).

 

Mielen sairaus

Syntiinlankeemus himmensi, pimensi ja sairastutti mielen. Se lakkasi olemasta täydellinen. Tämä tapahtuu joka kerran, kun ihminen tekee syntiä.

Paholaisen ensimmäinen taistelu tapahtuu mielen kanssa. Pahat henget yrittävät orjuuttaa sitä, kun ihminen myöhemmin suostuu ja lankeaa syntiin. Pyhä Maksimos opettaa, että pahat henget käyttäen hyväkseen himoja, jotka ovat olemassa sielussa, synnyttävät himollisia ajatuksia, joiden kautta ne taistelevat mieltä vastaan ja pakottavat sitä suostumaan syntiin. Pahat henget käyvät suureen taisteluun temmatakseen mielen ja houkutellakseen sen himollisiin ajatuksiin. Kun mieli joutuu tappiolle, ”ne johtavat sen tekemään syntiä mielessä ja kun tämä on tapahtunut, ne suostuttelevat sen vankina ollessa tekemään synnin käytännössä”. Mutta paholainen ei lopeta tähän. Lannistettuaan sydämen himollisilla ajatuksilla, pahat henget vetäytyvät takaisin. Kuitenkin siitä huolimatta synnin kuva jää mieleen. Tämä on mielen sairaus. Se ei ole vain vankina, vaan se myös sairastuu, koska synnin kuva pysyy jatkuvana haavana ja aiheuttaa uuden synnin. Tässä tilanteessa paholainen ja himot ovat ottaneet mielen vangiksi, ”ja mieli himojen hallitessa ajattelee alhaisia ajatuksia”. Tämä ilmenee sanoissa ja teoissa. Kaikki, mitä ihminen sanoo ja tekee, paljastaa mielen sairauden tai terveyden.. Sen vuoksi ne, joilla on erottelemisen lahja, havaitsevat jokaisen ihmisen mielen tilan ulkoisesta liikehdinnästä ja hänen sanoistaan. Mielen kiinnittyminen aisteihin ”orjuuttaa sen ruumiillisiin nautintoihin”

Kun ihmisen mieli ei toimi kunnolla, silloin tapahtuu monia poikkeavuuksia. Kaikki himot kapinoivat ja ihminen käyttää sekä Jumalaa samoin kuin kanssaihmistään omakohtaisen turvallisuutensa ja onnellisuutensa lujittamiseen. Hän on jatkuvan ahdistuksen tilassa. Todellinen ongelma, joka vaivaa meitä, on epäilemättä sisäinen ongelma, mielen pimeys. Langenneessa tilassa syytämme kaikkea, jopa elämämme hyviä jaksoja. Olemme suljetut maailman ja aistiemme vankilaan, koska mielemme on sairas. Mielen sairautta luonnehtii myös sana ”pimentyminen”. Mieli Jumalan kuvana on ”itsevalaiseva”. Mutta kun se vetäytyy Jumalasta ja menettää luonnollisen tilansa, se himmenee, pimenee.

 

Mielen parantaminen

Pyhien isien perusopetus on, että mieli parannetaan mielen vartioimisella; tätä kutsutaan tarkkaavaisuudeksi. Filoteos Siinaialaisen mukaan meidän tulisi olla äärimmäisen tarkkoja mielemme vartioinnissa. Kun huomaamme pahan ajatuksen, meidän on torjuttava se ja välittömästi muistettava Kristusta. Mielen vartioiminen alkaa itsekontrollilla ruuan ja juoman suhteen, torjumalla kaikenlaiset pahat ajatukset sydämen hiljaisuudella. Mielen vartioiminen yhdistetään tarkkavaisuuteen ja Jeesuksen rukoukseen, ”koska minkäänlaista edistymistä ei tapahdu vartioimalla mieltä ilman tarkkaavaisuutta, nöyryyttä ja Jeesuksen rukousta.

Niketas Stitatoslainen kuvailee, kuinka mieli puhdistetaan. ”Kun meillä on viisi aistia, niin meillä on myös viisi vastaavaa askeettista harjoitusta. Viisi askeettista harjoitusta ovat yövalvomiset, mietiskely, rukous, itsetarkkailu ja hesykia. Joku liittää näön yövalvomisiin, kuulon mietiskelyyn, hajuaistin rukoukseen, makuaistin itsehillintään ja tuntoaistin hesykiaan. Tällä tavoin mieli nopeasti puhdistuu, jalostuu ja tulee himottomaksi ja tarkkanäköiseksi. Pappi Hesykios panee suuremman huomion Jeesuksen rukoukseen, koska se puhdistaa mielen saastuneista ajatuksista.

Hajaantuneen mielen palaaminen sydämeen – ts. energian palaaminen olemukseen – on mielen parantuminen. Siellä mieli löytää todellisen paikkansa.

Isät opettavat, että mieli on Jumalan kuva. Ja kuten Jumala on valo, mielelläkin on valo. Tässä mielessä pyhät sanovat, että ihminen voi nähdä mielensä valon. Mutta nämä asiat tapahtuvat luonnolliselle (=puhdassydämiselle) ihmiselle, kun taas langenneessa ihmisessä mieli on himmentynyt: himot ovat pimentäneet ja piilottaneet sen. Kuitenkin kun ihminen vapautuu himoista ja Jumala valaisee, silloin rukouksen aikana hän kykenee näkemään mielensä valon.

 

Sielun parantaminen

Kirkko on hengellinen sairaala, joka parantaa ihmisen, Kirkko ei ole vain hyvien ja hurskaiden ihmisten yhdistys, vaan siunattu Kristuksen Ruumis, jonka sisällä ihmiset parantuvat. Se vastaanottaa sairaita ihmisiä ja parantaa heidät hengellisistä haavoista. Voidaan sanoa, että Kirkon sisällä on kolmenlaisia kristittyjä. Ensiksikin sielultaan vielä parantumattomat; he eivät vielä ole parantuneet eivätkä tiedä, mitä parantuminen tarkoittaa. Toiseksi sellaisia, jotka ovat parantumassa. He ovat kristittyjä, jotka ponnistelevat parantuakseen ortodoksisen perinteen tapojen keinoin. Tasaisesti he edistyvät parantumisessa. Ja sitten Kirkon pyhät, jotka ovat jo parantuneet hengellisesti ja kuuluvat kolmanteen luokkaan.

On kuitenkin muistettava, että on ollut tapauksia, joissa jopa pyhät ovat tehneet erilaisia virheitä elämässään. Jumala yksin on täydellinen, ja tästä syystä emme voi väittää, että pyhät ovat täydellisiä. Kun sanotaan, että pyhät ovat niitä, jotka ovat parantuneet, tarkoitetaan, että ovat yhdistyneet Jumalaan. Ja he tuntevat tämän yhteyden lakkaamattomana Jumalan muistamisena mielen rukouksen kautta. Lakkaamaton Jumalan muistaminen pyhän Basileios Suuren opetuksen mukaan on selvä osoitus siitä, että Jumala asuu heissä ja sydämen rukous osoittaa, että heidän mielensä on valaistunut. Mielen valaistuminen sen vuoksi merkitsee ihmisen parantumista. Ja tarkasti ottaen voimme sanoa, että se on parantumisen alku, joka jatkuu. Siten pyhät ovat saattaneet tehdä joitakin virheitä elämässään, mutta heidän mielensä on valaistunut.

Isät opettavat, että ortodoksinen kirkko on olemassa edelleenkin samanlaisena kuin muinaisina aikoina. Siinä on Jumalan armo, askeettisen perinteen salaisuudet, ja se voi parantaa meidät hengellisestä sairaudestamme. Koska Kirkko on olemassa, Kirkon paimenet ovat olemassa, jumalallista Liturgiaa ja sakramentteja toimitetaan, pelastus on myös todellisuutta. Ja luonnollisesti emme voi käsittää pelastusta erillisenä mielen parantamisesta, sillä pelastus ei ole abstrakti olotila. Sielun pelastus ei ole pakoa maailmasta, vaan yhteyttä ja yhdistymistä Kristuksen kanssa, ja Hänen kauttaan koko Pyhään Kolminaisuuteen, koska Pyhän Kolminaisuuden energia on yhteinen. Siten Kirkko voi parantaa ihmisen sakramentaalisella ja askeettisella elämällään.

Sielun parantamisen suhteen yleinen patristinen opetus on pysäyttää synnin aiheet ja yllykkeet. Jumala, sielujen ja ruumiiden Lääkäri, ei kehota meitä antautumaan ”seurusteluun ihmisten kanssa”, ”vaan irrottautumaan pahan syistä itsessämme. Heikentääksemme himoja meidän on ryhdyttävä kovaan kamppailuun, ja silloin tarvitaan hengellistä valppautta ”etteivät ne lisääntyisi uudestaan”. Pyrkimys rakkauden elämään ajaa pois kaikki himot. Lakkaamaton rukous, lakkaamaton Jumalan nimen kutsuminen on tuhoava lääke ei vain kaikkiin himoihin, vaan myös niiden käyttäytymiseen”. Ja niin kuin lääkäri asettaa siteen potilaan haavaan ja se toimii potilaan tietämättä miten, niin myös Jumalan Nimen kutsuminen ”poistaa himot ilman että tiedämme miten ja miksi”. Nöyryys on parannus kaikkiin himoihin.

 

Hengellinen isä vai psykologi

Harjoittamalla työtään ortodoksisen tradition mukaan hengellinen isä eroaa selvästi psykologista, joka työskentelee ihmiskeskeisen ihmisnäkemyksen ja elämänsä pohjalta. Psykologi haluaa tasapainottaa ihmisen psykologisesti. Hengellisen isän päämääränä on ihmisen jumalallistaminen. Psykologi käyttää tiettyyn psykologiseen koulukuntaan perustuvaa teoriaa. Hengellinen isä käyttää työssään Jumalan iankaikkista sanaa, joka on ilmoitettu profeetoille, apostoleille ja pyhille. Psykologi uskoo, että ihmisen sairaus johtuu ensisijaisesti menneisyyden traumaattisista kokemuksista, tai niin sanotuista alitajuisista kokemuksista. Hengellinen isä tietää hyvin, etteivät pelkästään menneisyyden muistot, jotka ovat varastoituneet alitajuntaan, vaan juuri sielun erityinen energia, joka on sairas – ts. mieli, jota sanotaan sielun silmäksi. Psykologi käyttää kyselemis- ja kuuntelemismenetelmää, ja yrittää saada ihmisen tietoiseksi ongelmastaan ja auttaa häntä kypsymään psykologisesti. Hengellinen isä, Jumalan armon valaisemana, paikallistaa ongelman, joka on mielen, mielikuvituksen jne. pimentyminen, ja yrittää johtaa ihmisen Jumalan näkemiseen (teoriaan), puhdistumisen ja valaistumisen ortodoksisen menetelmän keinoin. Psykologi toimii ihmiskeskeisesti, käyttäen ajatuksia ja ideoita. Hengellinen isä toimii Jumalihmis-keskeisellä tavalla. Hän käyttää parantavaa menetelmää, mutta myös sakramentteja, joiden avulla sydän saa Jumalan armon. Psykologi uskoo, että kaikki muuttuu inhimillisellä tasolla. Hän ei tunnista paholaisen olemassaoloa eikä luomatonta Jumalan armon energiaa. Hengellinen isä tuntee eron Jumalan armon ja paholaisen energian välillä; hengellisen ja fyysisen sairauden välillä. Psykologi pitäytyy kohtaan, jossa sairas henkilö tulee tietoiseksi ongelmastaan ja kykeneväksi käsittelemään sitä. Hengellinen isä ohjaa ihmisen katumukseen, johon sisältyy ihmisen sisäinen muuttuminen. Hän ei vain auta ihmistä ylittämään tietyn sisäisen tilan, vaan muuttamaan hänen himonsa.

 

Hesykia parannusmenetelmänä

Sielun parantamisen eräs perusmenetelmistä on hiljaisuus sanan täydellisessä merkityksessä. Tämän ajan ihminen etsii parannusta elämäänsä, erityisesti sisäiseen tilaansa täsmälleen siksi, että hän on ylirasittunut. Siksi yksi tieto, jonka ortodoksisuus voi antaa tämän ajan väsyneelle, apealle ja kompastelevalle maailmalle on tieto hiljaisuudesta. Ortodoksisella perinteellä on paljon annettavaa tällä alueella. Hesykasmi on arvokas sielun, mielen, sydämen ja älyn parantamiseksi. Hesykia ja hesykasmi ovat kaikkein ensiarvoisimpia lääkkeitä sisäisen terveyden saavuttamiseksi. Ja koska hiljaisuuden puuttuminen synnyttää ongelmia, painetta, ahdistuneisuutta ja epävarmuutta, samoin psykologisia, psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia. Niiden syinä on anti-hesykasmi. Anti-hesykastinen (hiljaisuudeton) erämaan tuuli, joka puhaltaa ja polttaa kaiken on vallitseva kaikkialla ja on pääsyynä epänormaaliin tilanteeseen.

Varmasti erämaa auttaa sisäisen hiljaisuuden saavuttamisessa. Mutta isät eivät ymmärtäneet hesykasmia ”erakkoelämän kaltaisena tai vetäytymisenä erämaahan, vaan keskeytymättömänä elämänä Jumalassa” (Arkkim. Sofrony). Vaikka erämaalla on suuri arvo tässä, se auttaa rajoittamaan ulkopuolisesta maailmasta tulevia kuvia ja esityksiä, se ei kuitenkaan ole ehdoton. Pyhän Gregorios Siinalaisen mukaan ”hesykia tarkoittaa kaikkien ajatusten katkaisemista paitsi kaikkein jumalallisimpien, jotka tulevat Hengestä, ettemme hyväksymällä edellistä menettäisi sitä, mikä on suurempaa”.

Ortodoksisen hesykian menetelmällä ja opetuksella parannumme, ”vapautumalla alhaalla olevista asioista ja kääntymällä Jumalan puoleen”. Jatkuvalla anomisella ja rukouksella ”me jotenkin kosketamme koskettamatonta ja autuaallista olemusta. Ja siten ne, jotka ovat hesykian kautta puhdistuneet sydämeltään sen jälkeen kun ovat sanoinkuvaamattomalla tavalla tulleet valon läpäisemiksi, joka on aistien ja mielen yläpuolella, näkevät Jumalan itsessään kuin peilissä”.

 

Lopuksi

Kristittyjen päämäärä on saavuttaa jumalallistumisen autuas tila. Jumalallistuminen on samaa merkitsevä kuin ”kaltaisuus”, toisin sanoen olla Jumalan kaltainen. Kuitenkin tämän kaltaisuuden saavuttamiseksi, päästä Jumalan näkemiseen, ja ettei tämä näky olisi kuluttava tuli vaan elämää antava valo, on ensin tapahduttava puhdistuminen. Tämä puhdistuminen ja parantuminen ovat Kristuksen teko. Kun kristitty osallistuu jumalanpalvelemiseen kokematta elämää antavaa puhdistumista – ja myös näiden jumalanpalvelusten päämäärä on ihmisten puhdistuminen – silloin hän ei todella elä Kirkon sisällä. Kristinusko ilman puhdistautumista on utopiaa. Kirkon työ on parantavaa. Se pyrkii parantamaan ihmisten sairauksia, pääasiassa sielun sairauksia, jotka vaivaat heitä. Tämä on Uuden Testamentin ja Kirkon isien perusopetus.

Professori John Romanides kirjoittaa: “Patristinen traditio ei ole sosiaalista filosofiaa eikä eettinen järjestelmä eikä se ole uskonnollista dogmatiikkaa. Se on terapeuttinen hoitomenetelmä. Tässä suhteessa se läheisesti muistuttaa lääketiedettä, erityisesti psykiatriaa. Sielun hengellinen energia, joka rukoilee lakkaamatta sydämessä, on fysiologinen väline, joka on jokaisella ja joka vaatii parantamista. Ei filosofia eikä mikään tunnetuista positiivisista tai sosiaalisista tieteistä kykene parantamaan tätä välinettä. Se voi tapahtua vain isien hengellisen ja askeettisen opetuksen kautta. Siksi ne, jotka eivät ole parantuneet, tavallisesti eivät edes tiedä tämän välineen olemassaolosta”.

Niinpä Kirkossa meitä on sairaita – jotka joutuvat terapeuttisen hoitomuodon alaisiksi ja niitä – pyhiä – jotka ovat jo parantuneet. ”Isät eivät luokittele ihmisiä moraalisiin tai moraalittomiin tai hyviin ja pahoihin moraalisten lakien perusteella. Tällainen jako on pintapuolinen. Syvimmiltään ihmiskunta jakautuu sielultaan sairaisiin, niihin, jotka ovat parantumassa ja niihin, jotka ovat parantuneet. Kaikki, jotka eivät ole valaistuneisuuden tilassa, ovat sairaita sielultaan … Ortodoksiksi ei tee vain hyvä tahto, hyvä selkeys, moraalinen käytäntö ja omistautuminen ortodoksiseen perinteeseen, vaan myös puhdistuminen, valaistuminen ja jumalallistuminen. Nämä parantumisen tasot ovat Kirkon mystisen elämän tarkoitus, niin kuin liturgiset tekstit todistavat”.