Kirkkoisä Johannes Krysostomoksen nimi on tuttu kirkkomme jäsenille. Tämä neljännellä vuosisadalla elänyt esipaimen oli voimakas persoonallisuus, jonka vaikutus jatkuvasti tuntuu kirkkomme elämässä. Hänen kirjoittamansa liturgia on edelleen eniten toimitettu jumalanpalvelus pyhäköissämme, hänen pääsiäissaarnansa luetaan aina pääsiäisyönä vuoden merkittävimmässä palveluksessa ja hänen mielipiteensä ovat antaneet suuntaa kirkkomme siveysopille.

 

JUMALAN ASIANAJAJAKSI

Johannes Krysostomos syntyi 300-luvun puolivälin maissa Syyrian Antiokiassa, kaupungissa, jossa alettiin Jeesukseen uskovia ensiksi kutsua kristityiksi. Hänen isänsä Sekundus oli roomalainen upseeri, joka kuoli Johanneksen ollessa vielä pikku poika. Hänen äitinsä oli hurskas kristitty nainen nimeltä Anthusa, joka miehensä kuollessa oli vasta 20 -vuotias ja uhrasi loppuikänsä poikansa hyväksi. Esimerkillinen äiti sai osakseen huomiota. "Millaisia naisia kristittyjen keskuudessa onkaan ", sanotaan Johanneksen opettajan sanoneen hänestä. Voi olla, että hyvän äidin vuoksi Johannes ei tuntenutkaan kutsumusta avioliittoon, vaan koettuaan 23-vuotiaana uskonnollisen herätyksen hän vihkiytyi munkiksi. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli hoikka ja hintelä. Hän luki ahkerasti Raamattua ja muita pyhiä kirjoja ja eli kuusi vuotta erakkona antautuen rukoukseen ja hartauden harjoituksiin.

Alkuaan hän pakanallisessa koulussa valmistui asianajajaksi, mutta kristinuskoon innostuttuaan hänestä tuli Jumalan asianajaja maailmassa. Erämaan yksinäisyydestä hänet kutsuttiin kotikaupunkinsa diakoniksi ja vähän myöhemmin 38-vuotiaana vihittiin papiksi. Näihin aikoihin hänen saarnataitonsa tuli kuuluisaksi ja häntä ruvettiin kutsumaan nimellä Krysostomos eli Kultasuu. "Voi tuota kultaista suuta", kerrotaan erään naisen huutaneen hänen saarnansa aikana, ja siitä uusi nimi sai alkunsa. Krysostomoksen saarnoja on säilynyt jälkimaailmalle kirjoitettuna suuri määrä. Ne muodostavat toistakymmentä sidosta kirjoina. Hän on kieltämättä kaikkien aikojen suurimpia saarnamiehiä.

 

KÖYHÄN KANSAN YSTÄVÄ

Paitsi hyvänä saarnamiehenä, isä Johannes tunnettiin myös köyhän kansan ystävänä. Kerran Antiokiassa kansa nosti metelin keisari Theodosioksen uutta veronkantoa vastaan. Keisarin kuvia kaadettiin ja häväistiin. Tämän jälkeen kansa pelolla odotti tulevaa rangaistusta. Mutta isä Johannes pysyi rauhallisena. Hän puhui kansalle ja ilmoitti itsekin osallistuvansa kansan mukana vaikeuksiin. Samalla hän vakuutti, että Jumalaa tulee pelätä enemmän kuin keisaria. Vaara vältettiin sillä kertaa, mutta tapaus aiheutti sen, että kansan ja heidän pappinsa välit tulivat entistä kiinteämmiksi.

Seurakuntalaisiaan rakastavana sielunpaimenena isä Johannesta järkytti rikkaitten ja köyhien elintasossa oleva ero. Hänestä tuli yhteiskunnallinen reformaattori, joka voimallisin sanoin ajoi köyhien ja sorrettujen asiaa. Hän kuvaili saarnoissaan rikkaita, joilla saattoi olla useita ylellisiä palatseja, ja vastapainoksi köyhien asuntokurjuutta. Hän ehdotti, että rikkaat varaisivat talossaan edes yhden huoneen Kristukselle ja antaisivat sen jollekin tarvitsevalle ihmiselle. Nälkäisiä ja sairaita tulisi parempiosaisten auttaa muistaen, että armeliaisuus on hyve.

 

KONSTANTINOPOLIN PATRIARKAKSI

Isä Johanneksen vaikutusmahdollisuudet lisääntyivät, kun hänestä tehtiin piispa ja hänet kutsuttiin Konstantinopolin patriarkaksi. Pääkaupungissa hän jatkoi entistä linjaansa, mutta sai vihamiehikseen rikkaiden lisäksi myös veltostuneet ja omaa voittoaan ajavat piispat ja papit, joiden suuriin tuloihin hän tarttui käyttääkseen niitä köyhien hyväksi. Vastustajiksi nousivat myös keisarin hovipiirit ja erityisesti heikon keisarin turhamainen puoliso, keisarinna Eudoksia. Esipaimen Johanneksen voimakkaat saarnat maailmallisuutta, irstasta elämää ja heikommassa asemassa olevien halveksuntaa vastaan herättivät voimakasta närkästystä näissä piireissä. Kadehtivia piispoja asettui hovipiirien puolelle Johannesta vastaan. Koottiin piispainkokous, jossa Johannes tuomittiin menettämään virkansa ja maanpakoon. Tämä karkotus kesti kuitenkin vain kolme päivää, sillä kaupungin köyhät ja sorretut nousivat uhkaaviin mielenosoituksiin Johanneksen puolesta, ja kun samanaikaisesti sattui myös maanjäristys, jota kansa piti Jumalan asioihin tarttumisena, Johannes kutsuttiin takaisin patriarkaksi.

 

ELÄMÄN PÄÄTÖS MAANPAOSSA

Hän ei kuitenkaan saanut kauan hoitaa virkaansa. Keisarinna oli järjestänyt pakanalliseen tyyliin juhlan. Hän oli teetättänyt oman kuvapatsaansa Konstantinopolin pääkirkon edustalle. Sen edessä pidettiin remuava tilaisuus soittaen ja tanssien, mikä tietenkin häiritsi jumalanpalvelusta. Krysostomos piti kirkossa kuuluisan puheensa, jossa hän rohkeasti sanoi: "Taas raivoaa Herodias, taas hän pyytää Johanneksen päätä vadissa". Tämän johdosta hänet tuomittiin uudestaan ja lopullisesti maanpakoon Armeniaan. Täältä hän oli laajassa kirjeenvaihdossa ystäviensä kanssa ja siksi hänet määrättiin maanpakoon vieläkin syrjäisempään paikkaan. Kun häntä lähdettiin sieltä kuljettamaan, hän matkalla kuoli rasituksiin. Puettuna valkeaan kaapuun hänet ennen kuolemaa laskettiin erään kirkon lattialle, jossa hän otti vastaan pyhän ehtoollisen. Viimeisinä sanoinaan hän lausui: "Kiitos olkoon Jumalalle kaikesta". Tämä tapahtui vuonna 407.

Vuonna 438 Johannes Krysostomoksen jäännökset tuotiin juhlasaatossa Konstantinopoliin. Sillä tavoin aivan kuin palautettiin hänen muistonsa siihen kunniaan, joka sille kuului ja hyvitettiin sitä vääryyttä, jota hän oli saanut osakseen.

Johannes Krysostomoksen muistoa vietetään marraskuun 13. päivänä ja lisäksi tammikuun 30. päivänä yhdessä Basileios Suuren ja Gregorios Teologin kanssa.

 

KRYSOSTOMOS OPETTAJANA

Krysostomos oli voimallinen saarnamies. Hän piti saarnaamisesta ja hänen mielestään se oli kristityn papin velvollisuus. Pappeus on vaikutusvaltaa, mutta sen arvovalta perustuu sanaan ja vakaumukseen. Vaikutusvalta perustuu määräyksiin, mutta arvovalta kehotuspuheisiin. Niinpä Krysostomoksella oli tapana sanoa itselleen: "Meidän tulee täydellistää ihmisten pelastuminen sanalla, nöyryydellä ja kehotuksilla". Krysostomokselle koko ihmiselämän tarkoitus oli siinä, että se oli ja sen tulee olla elämää vapaudessa, ja sen vuoksi palvelijan elämää. Saarnoissaan hän puhui alinomaa vapaudesta ja päätöksenteosta. Juuri vapaus tarkoitti hänen mielestään ihmisessä olevaa Jumalan kuvaa. Krysosomoksella oli tapana muistuttaa, että Kristus tuli parantamaan nimenomaan ihmisen tahdon. Jumala toimii aina siten, ettei tuhoa meidän omaa tahtoamme. Jumala itse toimii kutsumalla ja kehottamalla, ei pakottamalla.

Hän neuvoo oikealle tielle, kutsuu ja kehottaa, ja varoittaa synnillisten tekojen vaaroista, mutta ei rajoita. Kristittyjen paimenten tulee toimia samalla tavoin. Luonteenpiirteiltään Krysostomos oli pikemminkin suoran toiminnan kannattaja, jyrkkä ja ankara, mutta hän aina vastusti pakottamista, jopa taistelussa harhaoppisia vastaan. Hänen oli tapana pitää ehdottomasti kiinni siitä, että kristityn on kiellettyä käyttää väkivaltaa edes hyviin päämäärin pyrkiessään: "Taistelussamme emme tee eläviä kuolleiksi, vaan pikemminkin kuolleita eläviksi, koska se tapahtuu nöyryyden ja sävyisyyden hengessä. Minä ahdistelen sanoin, en toimimalla. Minä vainoan harhaoppia, en harhaoppisia. Minun tulee olla enemmänkin vainottu kuin vainota. Niinpä Kristus oli voitokas Ristiinnaulittuna, ei ristiinnaulitsijana" Kristinuskon voima Krysostomoksen mielestä on nöyryydessä ja kärsivällisyydessä, ei voimassa. Itseään kohtaan tulee olla ankara, mutta toisia kohtaan lempeä.

Kuitenkaan Krysostomos ei missään suhteessa ollut tunteileva optimisti. Hänen ihmisten tilan määrittelynsä oli kova ja armoton. Hän eli aikana, jolloin kirkkoon suurin joukoin tuli käännynnäisiä, jotka olivat vain nimellisesti kristittyjä. Hänellä oli vaikutelma, että hän saarnasi kuolleille. Hän tarkasteli lähimmäisenrakkauden puutetta ja itsetyytyväistä epäoikeudenmukaisuutta ja näki ne enimmäkseen maailmanlopun näkökulmasta: "Olemme luopuneet päämäärästä ja Kristuksen ruumis on kuollut". Hänellä oli vaikutelma, että hän puhui ihmisille, joille kristinusko oli pelkkä sovinnainen muoti, tyhjiä muotoja, tapa tai vähän enemmän: "Tuhansien joukosta voi tuskin löytää enempää kuin sata sellaista, jotka tulevat pelastumaan, ja epäilen jopa sitäkin". Hän oli oikeastaan kiusaantunut suuresta määrästä kaikenikäisiä kristittyjä: "lisää tulen ruokaa", kuten hän asian ilmaisi.

Vauraus oli hänestä vaara, pahimmanlaatuista vainoamista, pahempaa kuin avoin vaino. Kukaan ei huomaa vaaroja. Vauraus synnyttää piittaamattomuutta. Ihmiset vaipuvat uneen ja paholainen tappaa nukkujat. Krysostomosta häiritsi erityisesti avoin ja tarkoituksellinen arvojen ja vaatimusten polkeminen, jopa papiston joukossa. Suola oli käymässä mauttomaksi. Hän ei toiminut tätä vastaan vain nuhteilla ja muistuttamalla, vaan armeliaisuuden ja rakkauden teoin. Hän oli syvästi huolissaan yhteiskunnan uudistamisesta, yhteiskunnan sairauksien parantamisesta. Hän saarnasi lähimmäisenrakkaudesta ja toteutti sitä käytännössä perustamalla sairaaloita ja orpokoteja, auttamalla köyhiä ja puutteenalaisia. Hän halusi kristityiltä enemmän toimintaa ja sitoutumista. Hänelle kristinusko oli "Tie", niin kuin sitä joskus apostolien aikaan nimitettiin, ja Kristus itse oli "Tie". Krysostomos aina vastusti kompromisseja, myönnytys- ja sovittelupolitiikkaa. Hän oli täysipainoisen kristillisyyden julistaja.

Krysostomos oli pääasiallisesti moraalin julistaja, mutta hänen eettisyytensä oli syvästi uskoon juurtunutta. Hänellä oli tapana selittää raamattua laumalleen ja hänen mielikirjoittajansa oli pyhä apostoli Paavali. Juuri hänen lähetyskirjeissään oli nähtävissä uskon ja elämän elimellinen yhteys. Krysostomoksella oli tietyt suosikkiaiheet uskonopissa, joihin hän ennen muita alinomaa palasi, kirkko-teema, joka liittyy läheisesti lunastuksen aiheeseen, joka tarkoittaa Ylimmäisen Papin, Kristuksen, uhria. Kirkko on uusi olemisen muoto, elämää Kristuksessa, ja Kristuksen elämistä ihmisissä. Toisena eukaristia-aihe, sakramenttina ja uhrina. On aivan oikein kutsua Krysostomosta "eukaristian opettajaksi". Molemmat aiheet nivoutuvat toisiinsa. Eukaristian kautta ja Eukaristiassa Kirkko voi olla elävä ja pysyä elävänä.

Krysostomos todistaa elävästä uskosta ja siitä syystä hänen ääntään niin innokkaasti kuunneltiin sekä idässä että lännessä, mutta hänelle itselleen usko oli elämän ohje eikä vain teoriaa. Dogmeja pitää toteuttaa käytännössä. Krysostomos saarnasi pelastuksen evankeliumia, uuden elämän hyvää sanomaa. Hän ei ollut elämästä erillisen etiikan saarnaaja. Hän saarnasi Kristusta ristiinnaulittuna ja ylösnousseena, Karitsana ja ylimmäisenä pappina. Oikea elämä oli hänelle ainoa pätevä oikean uskon testi. Usko tuli täydelliseksi teoissa, laupeuden ja rakkauden teoissa. Ilman rakkautta usko, mietiskely ja Jumalan salaisuuksien näyt ovat mahdottomia. Krysostomos seurasi epätoivoisena oman aikansa yhteiskunnallista kamppailua totuudesta. Hän oli aina huolissaan elävistä sieluista, hän puhui ihmisille, eläville persoonille. Hän puhui aina laumalle, josta hän tunsi vastuuta. Hän keskusteli todellisista tilanteista ja tapauksista.

Eräs hänen vakio- ja suosikkiaiheistaan oli kysymys hyvinvoinnista ja kurjuudesta. Tämä aihe sai aikaan ja saneli Krysostomoksen toimintatavat. Hän joutui kohtaamaan suurten ja ylikansoitettujen kaupunkien elämän kaikkine ulottuvuuksineen köyhien ja rikkaiden välillä. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt välttämään elämässä yhteiskunnallisia ongelmia erillisenä kristinuskosta, mutta yhteiskunnalliset ongelmat olivat hänestä nimenomaan uskonnollisia ja eettisiä ongelmia.. Hän ei ollut ensisijaisesti sosiaalinen uudistaja, vaikkakin hänellä oli omat suunnitelmat kristillisestä yhteiskunnasta. Hän oli huolissaan kristittyjen tavoista maailmassa, heidän velvollisuuksistaan ja heidän kutsumuksestaan.

Hänen saarnoissaan huomaamme kaikkein ensimmäiseksi syvällisen analyysin yhteiskunnallisesta tilanteesta. Hänestä hänen oman aikansa yhteiskunnassa on liian paljon epäoikeudenmukaisuutta, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä sekä kärsimystä ja surua. Ja hän näkee hyvin, missä määrin siihen vaikuttaa sen ajan yhteiskunnan kulutusyhteiskuntaluonne, elämänmuodon omistushalukeskeisyys. Kulutusyhteiskunta on eriarvoisuutta ja sen vuoksi epäoikeudenmukaisuutta. Hän ei ole vain huolissaan elämän turhasta loistosta. Hän pelkää vaurautta jatkuvana houkutuksena. Vauraus viekoittelee rikasta. Rikkaudella itsessään ei ole arvoa. Se on vain valepuku, minkä alle ihmisen todelliset kasvot peittyvät, mutta ne joilla on omaisuutta, häärivät sen parissa ja pettävät itsensä. He antavat sille arvoa ja luottavat siihen. Kaikki omaisuus, ei vain suuri omaisuus, on vaarallista, mikäli ihminen alkaa luottaa siihen, mikä on perimmäiseltä luonteeltaan jotakin ohimenevää ja epätodellista.

Tässä kohtaa Krysostomos on hyvin evankelinen. Aarteita tulee koota taivaaseen eikä maan päälle, ja kaikki maalliset aarteet ovat valheellisia ja tuomittu katoamaan. "Rikkauden rakkaus on epänormaalia", Krysostomos sanoo. Se on vain sielun taakka ja vaarallinen taakka. Se orjuuttaa sielun. Se kääntää sielun pois Jumalan palvelemisesta. Kristillinen henki on kieltäymyksen henki, ja vauraus sitoo ihmisen hengettömiin esineisiin. Omistushalu vääristää näön, sotkee oikeat mittasuhteet. Krysostomos seuraa tarkasti Vuorisaarnan velvotteita. "Älkää huolehtiko elannostanne, mitä syötte, älkääkä ruumiistanne, mitä pukisitte päällenne...". Elämä on enemmän kuin vaatteet tai ruoka, mutta juuri huolestuneisuus on kulutusyhteiskunnan pysyvä piirre.

Kristittyjen kutsumus on luopua kaikesta omaisuudesta ja seurata Kristusta täydellä uskolla ja luottamuksella. Omaisuus on hyväksyttävissä vain sen käytön perusteella: nälkäisten ruokkimiseen, köyhien auttamiseen ja että antaa sitä kaikille tarvitseville. Tässä on pääjännite ja tärkein ristiriita, Kirkon hengen ja maallisen yhteiskunnan muodon välillä. Todellisen elämän julma epäoikeudenmukaisuus on yhteiskunnan vuotava haava. Surun ja avuntarvitsemisen maailmassa kaikki omaisuus on väärin – se todistaa ainoastaan kylmyydestä ja vähäisen uskon oireista. Krysostomos menee niinkin pitkälle, että tuomitsee temppelien loistokkuuden. "Kirkko", hän sanoo, " on enkelien riemuitseva yhteisö, eikä hopeasepän myymälä. Kirkko etsii ihmissieluja, ja ainoastaan sielujen takia Jumala hyväksyy minkä tahansa muun lahjan. Malja, jonka Kristus ojensi opetuslapsilleen viimeisellä ehtoollisella ei ollut kultainen. Kuitenkin se oli kalliarvoisempi kuin mikään muu. Jos haluat kunnioittaa Kristusta, tee se nähdessäsi Hänet alastomana, köyhän ihmisen persoonassa. Mitä hyötyä siitä on, jos tuot temppeliin silkkiä ja kallisarvoisia metalleja ja jätät Kristuksen kärsimään kylmissään ja alastomana ulkona. Mitä hyötyä siitä, jos temppeli on täynnä kultaisia astioita, mutta itse Kristus kärsii puutetta. Teette kultaisia kalkkeja, mutta laiminlyötte tarjota maljallista kylmää vettä tarvitsevalle. Kristus kodittoman kulkurina vaeltaa ympäriinsä ja pyytää, ja sen sijaan että ottaisitte Hänet vastaan, te koristelette".

Krysostomos pelkäsi, että kaikki mikä oli sivuun pantu oli eräässä mielessä köyhiltä varastamista. Ei voi olla rikas paitsi pitämällä toisia köyhyydessä. Vaurauden alkuperä on aina epäoikeudenmukaisuutta. Kuitenkaan Krysostomoksen mielestä köyhyys ei ollut itsessään vain hyve. Köyhyys merkitsi hänelle ennen kaikkea hätää ja puutetta ja kärsimystä ja tuskaa. Sen vuoksi Kristus oli löydettävissä köyhien joukosta ja Hän tulee luoksemme kerjäläisen valepuvussa eikä rikkaan. Köyhyys on siunaus ainoastaan silloin, kun se iloisesti hyväksytään Kristuksen tähden. Köyhällä on vähemmän huolia kuin rikkaalla ja hän on riippumattomampi – tai ainakin saattaa olla. Krysostomos oli täysin tietoinen siitä, että myös köyhyys voi myös olla kiusaus ei vaan taakkana, vaan yllykkeenä kateuteen ja epätoivoon. Juuri tuosta syystä hän halusi taistella köyhyyttä vastaan, ettei vain helpottaisi kärsimystä vaan myös siis poistaakseen sitä.

Krysostomos oli aina huolestunut eettisistä asioista. Hänellä oma näkemyksensä oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, ja ensimmäisenä välttämättömänä edellytyksenä oli hänen mielestään tasavertaisuus. Se on ensimmäinen vaatimus aidolle rakkaudelle. Mutta Krysostomos halusi mennä vielä pitemmälle. Hänestä maailmassa oli vain yksi omistaja – Jumala itse, kaiken Luoja. Tarkasti ottaen mitään yksityisomaisuutta ei ole olemassakaan. Kaikki kuuluu Jumalalle. Jumalaa antaa kaiken pikemminkin lainaksi kuin luottaen ihmiseen, Jumalan tarkoituksia varten. Krysostomos ikään kuin lisää: Kaikki on Jumalan paitsi ihmisen hyvät teot—se on ainoa asia, joita ihminen voi omistaa. koska kaikki kuuluu Jumalalle, yhteiselle Isännällemme, kaikki annetaan yhteiseen käyttöön. Eikö tämä pidä paikkaansa maallisiinkin asioihin nähden. Jumalan taloudenhoito on samanlaista. Vesi, ilma, aurinko ja kuu ja kaikki muu luomakunta, ovat tarkoitetut yleiseen käyttöön. Riidat alkavat tavallisesti silloin, kun ihmiset yrittävät omia itselleen asioita, jotka perimmäisen luonteensa mukaan eivät ole tarkoitetut jonkun yksityiseen omistukseen sulkien pois joltakin muulta.

Krysostomoksella oli suuria epäilyksiä yksityisomaisuuden suhteen. Eivätkö riidat ala, kun ensiksi pannaan alulle kylmä kahtiajako "minun" ja "sinun". Krysostomos ei ollut huolissaan niinkään seurauksista kuin siitä, mitkä ne aiheutti – tahdon suuntautumisesta. Missä on sellainen ihminen, joka kokoaa aarteita? Krysostomos tavoitteli oikeudenmukaisuutta puolustaessaan ihmisarvoa. Eikö jokainen ihminen ole luotu Jumalan kuvaksi? Eikö Jumala toivo jokaisen ihmisen pelastusta ja kääntymystä, katsomatta hänen asemaansa elämässä ja vieläpä katsomatta hänen käyttäytymiseensä menneisyydessä. Kaikkia kutsutaan katumukseen ja kaikki voivat katua. Hänen saarnoissaan ei kuitenkaan esiintynyt aineellisten asioiden laiminlyömistä. Aineelliset asiat tulevat myös Jumalalta, eivätkä ne itsessään ole pahoja. Pahaa on ainoastaan tavaroiden epäoikeudenmukainen käyttäminen joidenkin hyödyksi jättämällä toiset puutteeseen. Vastaus on rakkaudessa. Rakkaus ei ole itsekäs, "ei ole kunnianhimoinen, eikä itsekäs". Krysostomos etsi alkukirkkoa. "Pankaa merkille uskon lisääntyminen. He luopuivat kaikista rikkauksistaan ja iloitsivat, olivat suuresti iloissaan ilman työtä saamistaan suuremmista rikkauksista. Kukaan ei syyttänyt, kukaan ei kadehtinut, kukaan ei kitsastellut; kukaan ei ylpeillyt, kukaan ei ylenkatsonut. Ei ollut puhettakaan siitä, mikä "minun" ja "sinun". Näin ollen heidän pöydässään odotti ilo, kukaan ei näyttänyt syövän omastaan tai toiselta. Eivät he myöskään katsoneet veljiensä omaisuutta itselleen vieraana. Se oli heidän Isäntänsä omaisuutta, eivätkä myöskään ajatelleet tarvitsevansa omaansa, kaikki oli veljien". Kuinka tämä oli mahdollista, Krysostomos kysyy, ja vastaa: Rakkauden innoittamana, tunnustaen Jumalan käsittämättömän rakkauden.

Krysostomos ei missään nimessä saarnannut "kommunismia". Itse malli saattaa olla petollinen ja harhaanjohtava siinä missä mikä tahansa muu. Todellinen seikka on henki. Sitä mitä Krysostomos saarnasi kaupungeissa, munkit harjoittivat käytännössä palavalla innolla yhteisöissään osoittaen teoillaan, että Jumala oli Isäntä ja kaiken omistaja. Krysostomos ei pitänyt munkkielämää vain valittujen kehittyneenä elämäntapana, vaan pikemminkin normaalina kaikille kristityille tarkoitettuna evankelisena mallina. Tässä kohdin hän oli täysin yksimielinen varhaisen kirkon päätradition kanssa pyhistä Basileioksesta ja Augustinuksesta pyhään Teodoros Studionilaiseen myöhemmällä ajalla. Mutta munkkilaisuuden voima ei ole itsessään mallissa, vaan omistautumisen hengessä, "korkeamman kutsumuksen" valitsemisessa. Oliko tämä kutsumus tarkoitettu vain harvoille? Krysostomos oli aina epäluuloinen eriarvoisuuteen nähden. Eikö ollutkin vaarallista erotella "vahvoihin" ja "heikkoihin"

 

YHTEISKUNNALLISESTA PAHASTA

Johannes Krysostomoksen mukaan "synti on ainoa paha ja katkeruuden juuri, sillä ei ole mitään katkerampaa kuin synti". Yhteiskunnassa oleva sosiaalinen paha ei ole vain hyveen kieltämistä, vaan ennen muuta rakkauden hylkäämistä. Kirkkoisän mielestä rakkaus on yhteiskunnan olennainen elementti ja näin ollen se on voimakkaampi kuin synti. Siellä, missä on rakkauden tuli, ei voi olla syntiä. Jos yhteiskunnassa ilmenee rakkaudettomuutta, silloin yhteiskunta on epänormaali. Krysostomos taisteli lakkaamatta sosiaalista pahaa vastaan. Hän korosti hyvien töitten suurta merkitystä. Ne ovat hänen mukaansa toimintaa syntiä vastaan, "sillä usko ilman tekoja on kuin aave ilman voimaa".' Oikeasta uskosta ei ole hyötyä ihmiselle, joka kieltää moraalisen elämän. Kristityn hyveet ovat yhteiskunnassa kestävää taistelua sosiaalista syntiä vastaan. Krysostomos ei toiminut ainoastaan armeliaisuuden vaan ennen kaikkea ihmisoikeuksien puolesta. Hän on suuri Kirkon sosiaalisuuden ja oikeudenmukaisuuden profeetta. Sosiaalinen kurjuus ja epäoikeudenmukaisuus ovat Kristuksen jatkuvaa tuskaa ihmiskunnan historiassa. Krysostomos oli täysin vakuuttunut siitä, että sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus perustuu ihmisen luonnottomaan omaisuuden himoon, hänen haluunsa omistaa muita enemmän. Ja kuitenkin on vain yksi kaiken omistaja, Kaikkivaltias Luoja. Ihmiset ovat vain Hänen palvelijoitaan ja sen vuoksi heidän on käytettävä Jumalan lahjat yksinomaan Hänen osoittamiin tarkoituksiin - yleiseksi hyödyksi.

 

LASTEN KASVATTAMISESTA

Krysostomoksen mielestä kaiken kasvatuksen on Kirkossa pitäydyttävä Pyhään Raamattuun ja elämään. Vanhempien oma esimerkki on paras opettaja. Jo varhain lapsi on ohjattava sisälle Kirkon liturgiseen elämään. "Vanhempien on ennen muuta kasvatettava lapsensa iloitsemaan Jumalasta ja rakastamaan häntä... näin perhe saa luonnollisesti Hänen siunauksensa... minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat" (1. Kor. 19).

 

LAPSI KASVAA VANHEMMAN ESIMERKIN OHJAAMANA

Vanhempien tehtävänä on kasvattaa lapsista "taivaan kansalaisia". Krysostomos vertaa lapsen kasvattamista kuvanveistäjän työhön. Kuvanveistäjä ei saa työtään valmiiksi päivässä. Hän tarvitsee aikaa, pitkäjänteisyyttä ja luomisen intoa. Samoin on vanhempien laita. Joka päivä he tarvitsevat uutta voimaa ja intoa. Krysostomos neuvoo vanhempia rukoilemaan joka aamu ja ilta yhdessä lastensa kanssa. Näin lapset oppivat asteittain ymmärtämään Jumalan pelon viisauden, sillä Herran pelko on viisauden alku" (Snl. 1:7). Mutta Krysostomos tähdentää, ettei Jumalan pelko ole samaa kuin pelottelu tai kauhu. Se on tietoisuutta Jumalan läsnäolosta. Ja lapsi on mahdollisimman varhain opetettava kaipaamaan tuota läsnäoloa.

Yhteiset aamu- ja iltarukoukset kotialttarin ääressä, jumalanpalvelukset kirkossa ja näissä molemmissa koettu keskinäinen rakkaus auttavat lasta ymmärtämään, että Jumala on elämän keskus. Niin lapsi jo varhain alkaa seurata ainoata luonnollista tietään. Perheen yhteinen rukous kotialttarin ääressä on hyvin tärkeä. Kun lapsi näkee vanhempiensa rukoilevan, myös hän aloittaa oman rukouselämänsä. Meidän tulee opettaa lapselle "uskon sinetti", ristinmerkki, jossa sana yhdistyy liikkeeseen. Näin lapsi oppii, että koko elämä on rukouksen täyttämää.

Krysostomos sanoo, että "vanhempien tulisi opettaa lasta rukoileman hartaasti ja keskittyneesti. Mutta emme saa väsyttää häntä liiaksi, sillä näin hän helposti turhautuu. Tarkoitus on auttaa lasta, ei kokeilla hänen kestokykyään".

Kirkkoisä tähdentää, että verrattain varhain lapsi on perehdytettävä keskiviikon ja perjantain paastoon. Sielun ja ruumiin puhtaus kulkevat käsi kädessä. Vanhempien tulisi Krysostomoksen mukaan opettaa lapsilleen Kirkon liturgisia hymnejä. Tämä kirkkoisän ohje on tärkeä ajallemme, jossa lapset ovat vaarassa unohtaa liturgiset hymnimme. Kuinka moni ortodoksinen kasvattaja, äiti, isä tai kummi opettaa lapsilleen tai kummilapsilleen Kirkkomme liturgisia veisuja?

Kiireen ja levottomuuden ajan ihmisille Johannes Krysostomos muistuttaa, "ettei meillä koskaan saa olla niin kiirettä ruokailemaan, ettemme ehtisi lausuman tai laulaman Herran rukousta tai juhlapäivän sattuessa päivän hymniä. Ateria on ykseyden ja rakkauden ilmaus ja siksi siihen on suhtauduttava aina kunnioitukselle".

Lasten käyttäytyminen heijastaa vanhempien esimerkkiä. Lapset tekevät vanhempiensa suhtautumisesta elämään ja ympäröivään maailmaan tarkkoja havaintoja. Krysostomos on heikkojen ja sorrettujen puolella. Hän sanoo: "Lapset on opetettava auttamaan heikkoja ja vammaisia, sillä he ovat samalla tavalla Jumalan kuvia kuin terveetkin!"

 

ISÄN MERKITYS KASVATUKSELLE

Perheyhteys on lapselle tärkeä. Maailma olisi parempi paikka elää, jos kodeissa lyöntien ja syytösten sijaan osoitettaisiin rakkautta ja anteeksiantamusta. Useaan otteeseen Krysostomos varoittaa Kirkon jäseniä seuraamasta "pakanallisia tapoja". Omana aikanamme meidän on helppo löytää vertauskohtia näille pakanallisille tavoille ja uskomuksille. Horoskoopit ja lukuisat pelit muistuttavat siitä, miten Krysostomoksen ajan taikauskoisuus ja onnentavoittelu yhä rehottavat. Krysostomokselle Raamattu oli koko pastoraalisen toiminnan tärkein lähde. Hän tähdentää vanhemmille, kuinka merkittävää on lukea lapsille Raamattua. Kirkkoisän mukaan perheen isän velvollisuutena on lasten hengellinen kasvattaminen. Vain siinä tapauksessa, että isä ei ole Kirkon jäsen tai hän on moraalisesti kykenemätön kasvatustyöhön, äiti ottaa vastuun lasten hengellisestä valistamisesta.

 

LAPSI JA PYHÄT KIRJOITUKSET

Raamattu on Kristuksen "sanallinen ikoni", jota lapsen on opittava kunnioittamaan. Toisaalta Krysostomos painottaa, kuinka monet Raamatun kertomukset elävät juuri lapsille. Vanhempien tulisi iloita siitä, että heidän lapsensa haluavat mennä kirkkoon. Kirkon yhteinen jumalanpalvelus ja osallistuminen Kristuksen ruumiista ja verestä Pyhässä Ehtoollisessa on ortodoksisen kasvatuksen sydän.

Tarpeettoman usein ortodoksiset vanhemmat ja kasvattajat hakevat lääkettä lastensa psyykkisiin ongelmiin muualta kuin Kirkosta. "Vanhempien tulisi iloita, kun he näkevät lapsen kuuntelevan kirkossa sitä evankeliumin kertomusta, jonka he lukivat hänelle kotona". Raamatun kertomusten suhteen kirkkoisä lisää, "että on tiettyjä asioita kuten Helvetti, Sodoma ja Gomorra tai viimeinen tuomio, joista on kerrottava lapselle vasta kun hän on tarpeeksi vanha".

 

OIKEUDENMUKAINEN KURITUS

Johannes Krysostomos opettaa, etteivät "vanhemmat saa ottaa itselleen kurittajan osaa. Lapsi tarvitsee ohjausta. Kuri ja säännöt ovat lapselle rakennukseksi". Vanhempien tulee olla kuin "kuninkaiden ja kuningattarien kaltaisia lapsen sielun suhteen. Lapsi on kasvatettava Jumalalle". Krysostomos huomioi, että jo varhain alkaa lapsessa ilmetä taipumuksia itsekkyyteen ja oikutteluun. Paha on kitkettävä pois lapsesta, mutta milloin tahansa vanhemmat ojentavat lapsiaan tai antavat ohjeita heille, heidän tulee olla varmoja, että lapset myös tottelevat ja seuraavat niitä jatkossakin. "Muutoin", sanoo Krysostomos, "ne tulevat hyödyttömiksi ja tarpeettomiksi lapselle. Jos lapsi rikkoo jotakin sääntöä vastaan, häntä on kuritettava heti ja sitten unohdettava tapaus ja oltava lapselle ystävällinen. Näin vanhemmat opettavat käytännössä, mitä on anteeksiantava rakkaus".

Johannes Krysostomoksen lapsiin ja heidän kasvattamiseensa liittyvät opetukset ovat ajankohtaisia. Ne ovat ihanteellisia, mutta juuri ihanteellisuutta

ja päämäärän selkeyttä tämän päivän kristillinen kasvatus Kirkossamme kaipaa. Lapsi on tuotava Jumalalle.

 

VANHEMPIEN VASTUU

Vanhempien vastuusta pyhä Johannes opettaa: Jokainen isä huolehtii kaikin tavoin lastensa hyvästä koulutuksesta, että he oppisivat tietoja ja taitoja, mutta kukaan ei välitä heidän sielunsa kasvattamisesta. Kun lapsi on sairas, vanhemmat ovat tarpeen vaateissa valmiit matkustamaan maailman ääriin hänen kanssaan, että hän vapautuisi sairaudesta. Mutta kun lapsen sielu voi huonosti, kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. Kaikki annamme periksi, kaikki olemme välinpitämättömiä ja laiskoja.

Näet poikasi herjaavan Luojaansa etkä pane pahaksesi, et uhkaa häntä etkä moiti, eikö niin? Ja kuitenkin tiedät, että itse Jumala kieltää tämän teon, ei niin, että Hän itse kärsisi siitä vahinkoa (Jumala on vahingoittumaton), vaan herjaajan pelastuksen tähden. Ja kuinka paljon ennemmin se, joka on kiittämätön ja tunnoton Jumalaa kohtaan, onkaan valmis häpäisemään isäänsä ja omaa sieluaan.

Älkäämme siis laiminlyökö lapsia. Tiedämmehän, että kun heidän suhteensa Jumalaan on kunnossa, he menestyvät ja saavat kunniaa myös tässä elämässä. Kaikki arvostavat ja kunnioittavat ihmistä, jonka elämää koristaa hyve ja ystävällisyys, vaikka hän olisi kaikkia muita köyhempi. Pahaa ja ilkeää taas karttavat kaikki, vaikka hänellä olisi paljonkin omaisuutta. Ne jotka laiminlyövät lapsiaan, vaikka muuten olisivatkin ystävällisiä ja maltillisia, saavat tästä synnistä äärimmäisen rangaistuksen. Tutkikaamme synnin suuruutta ja käytyämme läpi sen eri asteet osoittautuu, että lasten laiminlyöminen on kaikista suurin synti, todellinen synnin huippu.

Kuudes pahuuden aste on, kun laiminlyömme, emme vain sukulaisiamme, vaan lapsiamme, jotka turmeltuvat sielullisesti. Seitsemäs aste on, kun emme yritä löytää edes muita soveliaita henkilöitä, jotka pystyisivät huolehtimaan heistä. Kahdeksas pahuuden aste on, kun lapset itse tahtovat hakeutua sopivien henkilöiden autettaviksi ja me estämme heitä ja käännytämme pois. Yhdeksäs aste on, kun emme ainoastaan estä heitä vaan taistelemme heitä vastaankin.

Ne jotka eivät kasvata lapsiaan hurskauteen, ovat ennemmin lastensa tappajia kuin heidän äitejään. Tätä en kuitenkaan sanoa ainoastaan naisille vaan myös miehille. Monesti näet isät tekevät kaikkensa, että heidän pojallaan olisi hyvä hevonen, hieno asunto ja arvokas peltoala, mutta heitä ei kiinnosta ollenkaan, kuinka pojan sielu kehittyisi hyväksi ja hänestä tulisi harrasmielinen.

Juuri tämä, siis lasten laiminlyönti, kääntää koko maailman ylösalaisin. Huolehdimme lasten aineellisesta menestyksestä, mutta halveksimme heidän sieluaan. - Meidän ei tule siis kiinnittää huomiotamme siihen, kuinka tehdä heistä aineellisesti hyvin toimeentulevia, vaan siihen, kuinka heistä tulisi hurskaudessa, hengellisessä kilvoittelussa ja hyveiden hankkimisessa kaikkia muita rikkaampia, niin etteivät he olisi vaativia aineellisissa asioissa eivätkä nuoruuden halut tempaisi heitä mukaansa. Tulee tarkkaan seurata heidän menemisiään ja tulemisiaan, missä he käyvät ja millaista seuraa heillä on. On tiedettävä, jos laiminlyömme tämän, Jumala ei anna meille sitä anteeksi.

Lasten kieroon kasvamisen syynä ei ole mikään muu kuin vanhempien raivoisa into hankkia aineellista hyvyyttä. Koska he kiinnittävät huomionsa ainoastaan aineellisiin eivätkä tahdo askaroida minkään muun parissa, he laiminlyövät pakostakin lastensa sielut. Tällaiset vanhemmat ovat pahempia kuin lapsentappajat. Lapsentappaja erottaa sielun ruumiista kun taas välinpitämättömät vanhemmat heittävät molemmat, niin sielun kuin ruumiinkin, helvetin tuleen. Ruumiillinen kuolema tulee joka tapauksessa kerran lasten osaksi, koska luontomme puolesta olemme kuolevaisia, mutta helvetin he olisivat voineet välttää, jollei vanhempien välinpitämättömyys olisi ohjannut heitä sinne. Ei ole niin kauheaa teroittaa miekka ja työntää se lapsen kurkkuun kuin tuhota ja turmella hänen sielunsa. Tämä on käsitykseni mukaan rikos, jolla ei ole vertaa.

Ojentakaamme auttava kätemme lapsillemme, ettemme joutuisi itse maksamaan heidän tekojensa seurauksia. Vanhemmat ovat syynä nuorten hillittömyyteen. He pistävät kyllä tallirenkinsä harjoittamaan huolellisesti hevosiaan eivätkä salli varsan jäädä pitkäksi aikaa ilman kasvatusta, vaan panevat hyvissä ajoin suitsen sen suuhun. Mutta nuorten he sallivat pitkän aikaa kierrellä ympäriinsä suitsitta vailla siveellistä ryhtiä ja häpäistä itseään siveettömällä elämällä, uhkapeleillä ja laittomilla huvitteluilla.

Syy miksi pahuutta on niin vaikea kitkeä pois, on siinä, ettei kukaan huolehdi lapsista. Kukaan ei keskustele heidän kanssaan sielun ja ruumiin puhtaudesta, siveellisistä periaatteista, rahan ja kunnian halveksunnasta, ei mistään Pyhiin Kirjoituksiin liittyvistä käskyistä.

Älä sano minulle, että "on mahdotonta vaikuttaa nuoriin". Pahan syynä on meidän välinpitämättömyytemme ja se, ettemme ohjaa lapsia hurskaaseen elämään pienestä pitäen. Sillä jos he olisivat kotona jatkuvasti kuulleet teidän keskustelevan hengellisestä elämästä ja neuvovan heitä hyvään, niin se mitä he täällä kirkossa kuulevat olisi tullut teidän neuvojenne täydennykseksi ja nämä hyvät siemenet olisivat nopeasti kantaneet runsasta satoa.

Mutta emme tee mitään tällaista, ja välttämättömiä asioita pidämme sivuseikkana, ja jo tällaisten neuvojen antaminenkin herättää heti hymyä. Siksi maailma onkin mennyt ylösalaisin ja niitä, joita vanhemmat eivät kasvata, kasvattavat ja rankaisevat sitten valtakunnan lait.

 

LOPUKSI

Tunnettu ja arvostettu ortodoksiteologi isä Georges Florovski (1892—1979), joka tiukasti pitäytyi Kirkon raamatulliseen ja patristiseen traditioon, kirjoittaa Johannes Krysostomoksesta: "Pyhä Johannes Krysostomos oli voimallinen saarnaaja. Hän piti saarnaamisesta ja näki sen kristillisen papin velvollisuudeksi. Pappeus merkitsee arvovaltaa. Tämä on kristillisen vallan tunnusmerkki. Kuningas pakottaa, pappi kehottaa. Pappi vetoaa ihmisten vapauteen ja tahtoon ja kutsuu heitä tekemään päätöksiä. Krysostomoksella oli tapana sanoa: "Meidän on pelastettava ihmiset sanoin, sävyisyydellä ja kehottaen."

Krysostomoksen mukaan koko kristillisen elämän päämääränä ja tarkoituksena oli ja tuli olla vapaudessa eläminen ja siitä johtuva palveleva elämä. Jatkuvasti hän puhuu opetuspuheissaan vapaudesta ja päättäväisyydestä. Vapaus oli hänelle Jumalan kuva ihmisessä. Krysostomoksella oli tapana muistuttaa, että "Kristus tuli parantamaan ihmisen tahdon ja Jumala toimii aina turmelematta meidän vapauttamme. Jumala toimii kutsuen ja kehottaen ei pakottaen. Hän osoittaa oikean tien, kutsuu, kehottaa ja varoittaa meitä pahuuden vaaroista mutta ei pakota meitä oikealle tielle. Krysostomoksen mielestä pappien tulee toimia samalla tavalla." (St. Vladimir's Seminary Quartely, IV, Nos. 3/41955).

 

Kirjallisuus:

 

Quasten.J.: Patrology, Vol. III, Christian Classics, INC. Westminster, Maryland 1986

St. John Chrysostom: Lessons on Education, Teoksessa: St Teophan the Recluse: "The Path to Salvation", Platina, California: St. Herman of Alaska Brotherhood, 1998, ss. 326 -330

John Chrysostom: Address on Vainglory and the Right Way for parents to Bring Up Their Children