Lasaruksen lauantai

 

Suuren paaston neljäkymmentä päivää kestävä taival päättyy oikeastaan viidennen paastosunnuntain jälkeisenä perjantaina. Ennen Suuren viikon alkua palmusunnuntai ja sitä edeltävä Lasaruksen lauantai muodostavat ikään kuin iloisen välisoiton ennen kärsimystä ja surua.

Neljännellä vuosisadalla Jerusalemissa tuli tavaksi aloittaa Suuri viikko Lasaruksen lauantaina, palmusunnuntain aattona, jumalanpalveluksella, joka pidettiin Betaniassa, pyhäkössä nimeltä Lasarium. Lasaruksen herättämisellä kuolleista juuri ennen Jeesuksen ratsastamista Jerusalemiin on syvällinen merkitys. Se on yhteydessä Kristuksen omaan ylösnousemukseen, ikään kuin profetia, joka toteutuu käytännössä viikkoa myöhemmin.

 Betanian kylä oli kahden evankeliumin tapahtuman näyttämönä: toinen oli Lasaruksen kuolleista herättäminen, ja toinen tapahtuma, jossa hänen sisarensa Maria voiteli Jeesuksen jalat viikkoa ennen ristiinnaulitsemista, siis Lasaruksen lauantain aattona. Paikan nimi on muunnos hebreankielisestä paikan nimestä [Beth] Ananiah, pieni lähikylä noin neljä kilometriä pääkaupungista, joka oli maanpaon, Baabelin vankeuden, jälkeen muutamien benjamilaisten asuttama Nehemian kirjan mukaan (Neh 11: 32). Kylä sijaitsee Öljymäen itäisellä rinteellä, hieman nykyisen ja nykyaikaisen el- Azarieh- kylän yläpuolella Jerusalemista Jerikoon menevän tien varrella. Se ylläpitää muistoa Lasaruksen ihmeestä ja Lasarus-nimestä. Niin sanottu ”Lasaruksen hauta”, lähellä kokonaan hävitetyn, neljänneltä vuosisadalta peräisin olevan, kirkon raunioita, saattaa olla alkuperäinen. Vähän matkan päässä el- Azarieh´sta Jerikon tien varressa on kreikkalainen kirkko perinteen mukaan paikalla, jossa Martta tuli Jeesuksen luo ja kertoi veljensä kuolleen.

Lasaruksen kuolleista herättämisen kuvaus on ainoa laatuaan , ja löytyy neljännestä , Johanneksen, evankeliumissa. Kertomuksen henkilöt ovat Lasarus itse, jota ei mainita missään muualla evankeliumeissa, hänen sisarensa Martta ja Maria, jotka jo aikaisemmin on mainittu evankeliumissa, Martta ahertamassa valmistaen ateriaa heidän vieraalleen Jeesukselle Marian istuessa Jeesuksen jalkojen juuressa.

Kuullessaan Jeesuksen saapumisesta Martta kiiruhtaa tapaamaan häntä: ”Herra, jos sinä olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut”. Maria kuolemantapauksen murtamana pysyi kotona. Martta rukoilee ihmettä, mutta se on tietysti mahdotonta hänen mielestään. Hän oli samaa mieltä kuin aikansa monet juutalaiset, jotka uskoivat viimeisenä päivänä tapahtuvaan ylösnousemukseen. Teoreettinen, etäinen ja persoonaton vakaumus. Jeesus kyseenalaistaa hänen uskonsa sanomalla: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä… jokainen joka uskoo minuun ei ikinä kuole, uskotko sinä sen? ” ”Kyllä Herra, minä uskon, että sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”, Martta vastaa. Maria surun murtamana ei edes rukoillut, hän vain toivoi.

Emme tiedä Lasaruksesta juuri muuta kuin mitä evankeliumit kertovat. Hän oli siis Betanian Martan ja Marian veli ja Jeesuksen ystävä. Lasaruksen ympärille muotoutui myöhemmin suuri joukko legendoja. Eräs niistä kertoo, että juutalaiset panivat Lasaruksen sisarineen veneeseen ilman airoja, peräsintä ja purjeita. Vene ajautuu ja rantautuu ihmeellisellä tavalla Etelä-Ranskaan, Provenceen. Lasarus julisti niillä seuduilla evankeliumia ja hänestä tuli myöhemmin Marseilles´n ensimmäinen piispa. Tälle legendalle lienee pohjana se, että viidennellä vuosisadalla eräs Lasarus vihittiin Marseilles´ssa Aix´in piispaksi ja hän lienee käynyt Palestiinassa.

Lasaruksen lauantai on oikeastaan ei vain hänen, vaan kaikkien kuolleiden juhla, jonka sanoma vahvistaa uskoamme ylösnousemukseen. Päivän evankeliumista (Joh. 11: 1 – 45) käy ilmi, että Martan usko ylösnousemukseen oli epätäydellinen, sillä hän uskoi yleisen ylösnousemuksen tapahtuvan sitten joskus kaukana tulevaisuudessa, aikojen lopulla. Mutta Jeesus osoittaa, että ylösnousemus on tosiasia jo nyt, sillä Hän itse on ylösnousemus ja elämä. Kuolleemme ovat eläviä Kristuksen kautta ja Kristuksessa. Lasaruksen kuolleista herättäminen on ainutlaatuinen siksi, että se on johdantona Kristuksen omalle ylösnousemukselle sekä meidän omalle osallistumiselle jumalallisesta kuolemattomuudesta "viimeisenä päivänä".

Lasaruksen herättäminen on myös kuvaus siitä, että Kristuksen persoonassa ovat yhdistyneenä jumalallinen ja inhimillinen luonto: Jumalana Hän herättää Lasaruksen, ihmisenä hän itkee ystävänsä haudalla. Näin tämä tapahtuma on eräs todiste kristillisestä dogmista koskien Kristuksen kahta luontoa. Tämä tapahtuma haudalla antaa myös toivoa meille kaikille. Vaikka olemmekin hengellisesti kuolleita, voimme tulla jälleen eläviksi.

Ilo, joka läpäisee ja valaisee Lasaruksen lauantain palvelusta korostaa yhtä pääaihetta. Kristuksen tulevaa voittoa Haadeksesta. ”Haades” on raamatullinen nimi kuolemalle ja sen universaalille voimalle, väistämättömälle pimeydelle, joka nielaisee kaiken elämän ja myrkyttää varjollaan koko maailman. Mutta nyt – Lasaruksen lauantain myötä- ”kuolema alkaa pelätä”. Ratkaiseva kaksintaistelu elämän ja kuoleman välillä alkaa antaen meille avaimen koko pääsiäisajan liturgiseen salaisuuteen.

Jo neljännellä vuosisadalla Lasaruksen lauantaita kutsuttiin ”pääsiäisen ilmoitukseksi”. Sillä todellakin se ennakoi ja ilmoitti seuraavan – Suuren lauantain, elämää antavan haudan- ihmeellisen valon ja rauhan. Lasarus, Jeesuksen ystävä on koko ihmiskunnan ja myöskin jokaisen ihmisen henkilöitymä, ja Betania – Lasaruksen koti - on koko maailma – ihmisen koti. Sillä jokainen ihminen luotiin Jumalan ystäväksi ja kutsuttiin tähän ystävyyteen, Jumalan tuntemiseen, yhteyteen Hänen kanssaan, jakamaan elämä Hänen kanssaan: ”Hänessä oli Elämä, ja Elämä oli ihmisten valkeus” (Joh 1: 4)

Ja kuitenkin tämän Ystävän, jota Jeesus rakasti, jonka Hän oli luonut rakkaudessa, tuhoaa, hävittää kuolema, voima, jota Jumala ei ollut luonut. Hänen omassa maailmassaan, joka on Hänen rakkautensa, viisautensa ja kauneutensa hedelmä, Jumala joutuu vastakkain voiman kanssa, joka tuhoaa Hänen työnsä ja tekee tyhjäksi Hänen suunnitelmansa. Maailma on vain vaikerointia ja surua, valitusta ja kapinointia. Kuinka se on mahdollista?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka kuuluvat Johanneksen hitaasti etenevään ja yksityiskohtaiseen kertomukseen Jeesuksen etenemisestä kohti ystävänsä hautaa. Ja sinne saavuttuaan Jeesus itki, kertoo evankeliumi (Joh 11: 35). Miksi Hän itki, jos Hän tiesi, että hetken kuluttua Hän kutsuisi Lasaruksen takaisin elämään? Bysanttilaiset hymnirunoilijat eivät onnistu täysin ymmärtämään näiden kyynelten merkitystä.

”Ihmisenä sinä itket ja Jumalana sinä herätät hänet haudasta…”. He sovittavat Kristuksen toiminnan Hänen kahden luontonsa , inhimillisen ja jumalallisen, mukaisesti. Mutta ortodoksinen kirkko opettaa, että kaikki Kristuksen toiminta on sekä inhimillistä että jumalallista, yhden ja saman persoonan, Lihaksitulleen Jumalan Pojan, toimintaa. Se, joka itkee, ei ole vain ihminen vaan myös Jumala, ja Hän joka kutsuu Lasaruksen ulos haudasta ei ole vain Jumala, vaan myös ihminen. Ja Hän itkee, koska Hän miettii Jumalan luoman maailman surkeaa tilaa ja ihmisen, luomakunnan kuninkaan, onnetonta tilaa.

”Se haisee”, sanovat juutalaiset tarkoittaen Lasaruksen ruumista ja yrittäen estää Jeesusta lähestymästä väkijoukkoja, ja tämä ”se haisee” voidaan soveltaa koko luomakuntaan. Jumala on elämä ja Hän kutsui ihmisen tähän jumalallisen elämän todellisuuteen ja ”hän haisee”. Lasaruksen haudalla Jeesus kohtaa Kuoleman – synnin ja turmion, vihan ja epätoivon voiman. Hän kohtaa Jumalan vihollisen.

Ja kun me seuraamme Häntä meidät johdatetaan tämän Jeesuksen hetken todelliseen ytimeen, hetkeen, jonka Hän niin usein mainitsee. Ristin tuleva pimeys, sen välttämättömyys, sen universaalinen tarkoitus, se ilmaistaan evankeliumin lyhyessä lauseessa: ”Ja Jeesus itki”.

Ymmärrämme , että hän itki sen vuoksi, että rakasti ystäväänsä Lasarusta ja sääli häntä, että Hänellä oli valta antaa hänen elämänsä takaisin. Ylösnousemuksen voima ei ole jumalallinen voima itsessään, vaan rakkauden voima tai paremminkin rakkaus voimana. Jumala on rakkaus, ja juuri rakkaus luo elämää, juuri rakkaus itkee haudalla ja sen vuoksi rakkaus herättää henkiin elämän. Tämä on näiden jumalallisten kyynelten tarkoitus. Ne ovat rakkauden kyyneliä, siksi niissä on elämän voima. Rakkaus, joka on elämän perusta ja sen lähde toimii uutta luoden pelastaen, saattaen uudeksi pimentyneen ihmiselämän. Siksi Jeesus huutaa: ”Lasarus, tule ulos!”

Evankelista Johanneksen kertomus ihmeestä tuo esille Kristuksen kaksinaisen luonnon salaisuuden täyteydellisesti. Haudalla yleinen tunne sai hänestä vallan. Hän itki kuten hän itki Jerusalemia ja kansaansa uhkaavaa hävitystä, joka toteutui v. 70 keisari Tiituksen hävittäessä Jerusalemin. Hän oli poissa tolaltaan aivan kuin sellainen, joka ei voi hillitä omia toimintojaan. Hänen kyyneleensä olivat aitoja kyyneleitä. ”Katsokaa, kuinka rakas hän oli hänelle”, juutalaiset sanoivat. Evankeliumin jokaisessa yksityiskohdassa näkyy selvästi Jeesuksesta säteilevä jumalallinen hyveellisyys.

Haudalla Jeesus puhuu auktoriteetilla, joka osoittaa hänellä olevan ainutlaatuisen tehtävän toteutettavanaan: ”Vierittäkää kivi pois!... ”Enkö minä sanonut teille, että te näkisitte Jumalan kunnian?” Ja Hän kiittää Isäänsä: ”Kiitän sinua, että sinä minua aina kuulet… mutta sanon nämä sanat kansan tähden… että he uskoisivat sinun lähettäneen minut”. Ja hän niin käskee kuollutta: ”Lasarus, tule ulos”. Ympärillä seisojille hän sanoo: ”Päästäkää hänet käärinliinoista ja antakaa hänen mennä!” Käärinliinat ja kasvopeite, jotka Lasaruksella olivat haudassa suuntaavat ajatuksemme niihin käsiin, jotka myöhemmin valmistelivat Jeesuksen hautaamista. Pietari ja Johannes löytäisivät myöhemmin hautaliinat tyhjästä haudasta, niin kuin evankeliumi kertoo: ”Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään.” (Joh 20: 6-7)

Ihme sai aikaan vastakkaisia ja ristiriitaisia ajatuksia Jerusalemin väestössä: ”Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen.

Mutta muutamat heistä menivät fariseusten puheille ja kertoivat, mitä Jeesus oli tehnyt.” (Joh 11: 45- 53). Heidän johtajansa erittäin hätäännyksissään ”etsivät keinoa, kuinka tappaa hänet”.

Jotkut kieltävät Johanneksen evankeliumin Lasaruksen herättämistä koskevan tapahtuman historiallisuuden sekä kertomukset monista muista vastaavista tapahtumista Vanhassa ja Uudessa testamentissa legendoina. Mutta monia muitakin on kutsuttu takaisin elämään, esimerkiksi ihmeet, jotka profeetat Elia ja Elisa tekivät herättämällä kuolleet, Sarpatin lesken pojan (1 Kun 17: 17-23) ja (2 Kun 4:18-37) sunemilaisen naisen pojan. Samoin Jairuksen tyttären herättäminen kuolleista, kun tämä vielä makasi kuolinvuoteellaan (Mt 9: 18; 23-26; Mk 5: 22-23, 35-43; Lk 8:41-42, 49-56) sekä Nainin lesken pojan herättäminen kuolleista, kun tätä oltiin viemässä hautaan (Lk. 7:11-15). Lasarus taas kutsuttiin takaisin elämään hänen oltuaan neljä päivää haudassa. Apostolien teoissa mainitaa Tabitan (kreik. Dorkas) herättäminen (Apt 9: 36-42)

 

Palmusunnuntai

 

Tämän ihmeellisen Betanian tapahtuman jälkeen meitä kutsutaan käymään sisälle vuoden pyhimpään viikkoon. Se alkaa palmusunnuntain juhlalla, jota vietetään Jeesuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi.

Ensimmäiset viitteet juhlan vietosta ajoittuvat kolmannelle vuosisadalle. Samalta ajalta ovat säilyneet myös varhaisimmat aihetta esittävät sommitelmat sarkofagien korkokuvina.

Jerusalemiin ratsastusta kuvaavat evankeliumikertomukset: Mt.21:1-11, Mk.11:1-10 ja Lk.19:29-44, sekä liturgiassa luettava Joh.12:12-19. Juhlaan sisältyy ennuskuvallisia merkkejä Vapahtajan tulevasta kärsimyksestä ja kuolemasta: "Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus saapui Betaniaan herättääkseen eloon neljä päivää kuolleena olleen Lasaruksen, ja edeltäpäin julistaakseen ylösnousemusta" . (Litaniastikiiroista).

"Täytyy huomioida päivä", kirjoittaa pyhä Ambrous Milanolainen," jona Jeesus Kristus meni Jerusalemiin, se oli kuukauden yhdeksäs päivä, jolloin valittiin pääsiäislammas, jonka israelilaiset surmasivat pistämällä kuukauden neljäntenätoista päivänä. Niin ollen Kristus, todellinen Karitsa, jonka piti tulla ristiinnaulituksi perjantaina, meni Jerusalemiin sinä päivänä, jona valittiin karitsan ennuskuva."

Kuten muutkin juhlaikonit, pyrkii Herran Jerusalemiin ratsastamisen ikoni kuvaamaan juhlan koko sisällön yhteen koottuna. Kuvaukseen sisältyy elementtejä Raamatusta ja apokryfisistä kirjoituksista, jumalanpalvelusteksteistä sekä perimätiedosta. Lopputuloksena on ainutkertaista väreihin puettua teologiaa.

Juhlan ikonissa Kristus ratsastaa aasin selässä Jerusalemiin, joka näkyy ikonin oikeassa laidassa. Yleensä kreikkalaisissa ikoneissa ratsastavan Kristuksen jalat ovat edessä näkyvillä, venäläisissä taas aasin takana. Kaupungin muurin ja rakennusten kirkkaat värit korostavat osaltaan juhlan riemullista sisältöä.

"Kristus tulee nyt pyhään kaupunkiin istuen aasin varsan selässä ja hävittää mitä pahimman, ikivanhoista ajoista paatuneen kansan järjettömyyden. " (Aamupalveluksen stikiiroista)

Kaupungin voidaan ymmärtää esittävän symbolisesti taivaallista Jerusalemia, Siionia (ks. Js.2:3), joka tarkoittaa Kristuksen hengellistä ruumista eli Kirkkoa. (ks. esim. kanonin 4:n veisun tropari)

Venäläisissä ikoneissa on aasin tilalle usein maalattu hevonen, koska aasi on maassa harvinainen eläin. Joissakin ikoneissa vasemmalla ylhäällä näkyy aasia hakevat opetuslapset. "Jeesus lähetti kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: Menkää tuolla näkyvään kylää. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle." (Mt.21: 1-2) Evankeliumi-tekstissä ei mainita ratsua hakeneita opetuslapsia nimeltä, mutta ikoniin on selvästikin kuvattu Pietari ja Johannes. Aasi oli muulin ohella tuohon aikaan kuninkaalle tai ruhtinaalle sopiva ratsu (ks. Tm. 10:3-4, lKn. 1:38), hevosia käytettiin vain sotaratsuina (ks. Ps.147:10, Js.31:1).

Pyhän Epifanios Kyproslaisen mukaan kaksi opetuslasta kuvaavat Vanhaa- ja Uutta testamenttia. Aasi tarkoittaa hänen tulkinnassaan synagogaa, joka toimi israililaisten uskon säilyttäjänä, aasin varsa puolestaan pakanallista kansaa, jota eivät taltuttaneet ei laki, ei enkeli, ei profeetta, eivätkä kirjoitukset, vaan yksin Jumala-Sana. Taustalla näkyvä vuori on Betania, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä Jerusalemista. Siellä asui Vapahtajan kuolleista herättämä Lasarus sisarineen. Kuolleista herättämiseen viittaa joissakin ikoneissa vuoreen kuvattu tyhjä hautaluolan aukko. Eräissä ikoneissa tavataan kaksikin aukkoa, jolloin toinen kuvaa Kristuksen hautaluolaa.

Välitön syy kansan juhlinnalle Kristuksen ratsastaessa Jerusalemiin oli Lasaruksen herättäminen, kun "levisi tieto, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin. Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin joukoin, ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan..." (J.12: 12-13). Juutalaisille palmu on ilon ja riemun vertauskuva (Leviticus 23:4), palmunoksin tervehdittiin ylhäisiä henkilöitä ja niitä käytettiin juhlissa (1 Mak.13, 2 Mak.10). Herraa vastaanottavien joukossa näkyy myös fariseuksia, jotka puhuivat keskenään "Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään." (Jh.12:19)

Juhla on saanut palmunoksista kansanomaisen nimensä "Palmusunnuntai" . Tapahtuman muistolle on tullut tavaksi ottaa vigiliassa siunatut palmunoksat, tai täällä pohjolassa pajunoksat, käsissä vastaan näkymättömänä tuleva Vapahtaja ja tervehtiä Häntä, tuonelana kuoleman Voittajaa. Kristuksen vastaanottaminen palmunoksat, "voiton merkit" käsissä kuvaa Kristuksen tulevaa ylösnousemista, toista tulemista ja tulevaa Valtakuntaa, jossa Kristus on aina kaikkien kanssa. Venäläisissä ikoneissa on palmunoksat joskus korvattu pajunoksilla.

Lapsilla on suuri rooli Jerusalemiin ratsastusta esittävissä ikoneissa. He levittävät vaatteitaan ratsastavan Herran eteen, katkovat palmunoksia ja ovat oksat käsissä vastassa Vapahtajaa. Evankeliumiteksteissä ei sanota, että mukana olisi ollut lapsia: "Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä." (Mt.21:8) Sen sijaan apokryfisen tekstin mukaan juuri lapset levittävät Kristuksen eteen tielle vaatteitaan. Myös Psalmien kirjasta löytyy tukea perimätiedolle: "Lasten ja imeväisten huudot todistivat sinun voimastasi" (Ps 8:9). Vanhan testamentin sääntöjen mukaan suuressa arvossa pidettyjen henkilöiden eteen levitettiin vaatteita syvän kunnioituksen merkiksi (2 Kun. 9: 13).

Lapset ovat ikonissa vertauskuvallisessa merkityksessä: "Nuoret, nuo kovasydämisten kansain vertauskuvat, hyppelivät ilosta, laulaen Sinulle oi Kristus, voittovirttä." (Kanonin l:n veisun tropari) Lapset ovat pakanakansojen symboleja. Palmunoksien katkominen ja hajoittaminen maahan puolestaan tarkoittaa Jumalan sanan leviämistä kaikkeen maailmaan. Sakarjan kirjassa siitä on ennustettu: "Hän julistaa kansoille rauhaa, hänen valtansa ulottuu merestä mereen, Eufratista maan ääriin asti" (Sak.9:10).

Jerusalemilaiset ottavat Herran vastaan maallisena, voideltuna kuninkaana huutaen: "Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä, Israelin kuningas!" (Jh.12: 13) Heidän oli mahdotonta nähdä Jeesus kuoleman Voittajana, vaan maallisena hallitsijana Palmunoksat käsissä Vapahtajan vastaanottaneet juutalaiset pettyivät huomattuaan, ettei Jeesus ollutkaan se "kuningas" joksi he luulivat. Havaittuaan asian he muutaman päivän kuluttua olivat valmiit huutamaan Pilatukselle: "Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!"

Ilman peitettyä syytä Vapahtajan vastaanottaneiden lasten ilo ja riemu on vastakohtana juutalaisten joukolle, joka odotti maallista valtaa. Puhdassydämiset lapset ottivat vastaan taivaallisen Kuninkaan, josta Jeesus itse todisti vangitsijoilleen: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta" (Jh.18:36). Näin ollen Herran Jerusalemiin ratsastus on matka tuleviin kärsimyksiin ja kuolemaan, sekä osoitus Hänen Kuninkuutensa kunniasta Taivaan Valtakunnassa.

Herran Jerusalemiin ratsastus on profetian täyttymystä Vapahtajan yli-inhimillisestä Kuninkuudesta: "Iloitse tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa." (Sak.9:9) Ehtoopalveluksen profetia Kristuksen tulevasta kuninkuudesta on avain tapahtuman todelliselle, syvälliselle sisällölle, jonka Vapahtaja paljastaa: "Kaiken on minun Isäni antanut minun haltuuni. . . " (Mt.11: 27-30). Sitä seuraava selittää vallan merkityksen ja todellisen luonteen: "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. "

Palmusunnuntain nimi on käytössä sekä ortodokseilla että katolisilla. Tiedetään, että Mesopotamiassa vuodesta 397 lähtien siunattiin kirkoissa palmunoksia. Samoihin aikoihin myös Jerusalemissa vietettiin juhlaa siten, että aamun koittaessa palmusunnuntaina uskovaiset kokoontuivat Pyhän Haudan kirkkoon, mistä he menivät Golgatan kirkkoon, jossa toimitettiin tavallinen sunnuntaipalvelus. Iltapäivällä kulkue meni Öljymäelle , jossa myöskin toimitettiin palvelus. Noin kello kolmelta kulkue eteni paikalle, jossa tradition mukaan tapahtui Jeesuksen taivaaseenastuminen. Sielläkin toimitettiin jumalanpalvelus. Kello viiden aikoihin kulkue laskeutui takaisin Jerusalemiin lasten kantaessa palmujen ja öljypuiden oksia ja lehviä. Ehtoopalvelus toimitettiin Pyhän Haudan kirkossa ja päivän jumalanpalvelukset päätettiin rukouksiin Golgatan kirkossa.

Palmusunnuntain vigilia toimitetaan Lasaruksen lauantain iltana. Ehtoopalvelusosassa luetaan kolme parimiaa, VT:n lukukappaletta. Ensimmäinen parimia (1 Moos.49: 1-2, 8-12) sisältää viimeiset asiat, jotka patriarkka Jaakob kertoi pojilleen. Tämä VT:n kohta lyhyesti sanottuna viittaa "valtikkaan", "aasinvarsaan" ja "rypäleiden vereen", joissa vaatteet tullaan pesemään. Nämä kaikki saavat uuden merkityksen Jeesuksen ratsastaessa ennen kärsimyksiään Jerusalemiin.

Toinen parimia on Sefanjan kirjasta (Sef.3: 14 – 19) ja julistaa lohdutuksesta, jonka kuninkaan läsnäolo saa aikaan: "Iloitse,tytär Siion, huuda riemusta, Israel!… Herra, Israelin Kuningas on keskelläsi, sinun ei tarvitse pelätä mitään pahaa."

Kolmas parimia on Sakarjan kirjasta (Sak.9: 9 – 15), ennustus, joka toteutuu palmusunnuntaina: "Iloitse, tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem. Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa."

Aamupalveluksessa kuullaan juhlaveisu, tropari, joka julistaa juhlan sanomaa:

"Vahvistaaksesi uskoa yleiseen ylösnousemukseen Sinä, oi Kristus Jumala, kärsimyksiesi edellä herätit kuolleista Lasaruksen. Sen tähden mekin lapsukaisten tavoin kannamme voitonmerkkejä ja huudamme Sinulle, kuoleman voittajalle: Hoosianna korkeuksissa, siunattu olet Sinä, joka tulet Herraan nimeen"

Muutkin aamupalveluksen veisut kutsuvat meitä vastaanottamaan tulevaa kuningasta: "Herra on Jumala ja Hän ilmestyi meille. Viettäkäämme juhlaa ja iloiten tulkaa, ylistäkäämme: Siunattu on Hän, joka tulee Herran, meidän Vapahtajamme nimeen" (Juhlakanonin 9.veisun irmossi)

Aamupalveluksen evankeliumi (Mt 21: 1-11,15-17) kuvaa Jeesuksen voitokasta ratsastusta Jerusalemiin. Evankeliumeissa voi huomata eron koskien ratsastuksen lähtöpaikkaa. Matteus kertoo ratsastuksen alkaneen Beetfagesta. Markus mainitsee sekä Beetfagen että Betanian. Beetfage tarkoittaa "vihreiden viikunoiden taloa". Mahdollisesti tällä on yhteys tapahtumaan, jossa Jeesus kiroaa hedelmättömän viikunapuun.

Aamupalvelusosan loppupuolella piispa tai pappi suorittaa palmun- ja öljypuunoksien , täällä meillä pajunoksien (virpovitsojen) siunaamisen, jolloin luetaan seuraava rukous:

"Herra, meidän Jumalamme! Sinä istut kerubien päällä ja olet ainokaiselle Pojallesi, meidän Herrallemme Jeesukselle Kristukselle, antanut voiman pelastaa ristillään, haudassa olemisellaan ja ylösnousemisellaan maailman. Kun Hän tuli vapaaehtoisiin kärsimyksiin Jerusalemiin, silloin pimeässä ja kuoleman varjossa istuva kansa otti käsiinsä puiden lehviä ja palmunoksia, noita voitonmerkkejä, joilla se ennalta kuvasi ylösnousemusta. Sinä itse, Herra, varjele ja suojele meitäkin, kun me nyt noudattaen tätä esimerkkiä tänä esijuhlan päivänä otamme käsiimme pajunoksia. Ja niin kuin kansanjoukot ja lapset huusivat Sinulle "Hoosianna!", niin mekin veisaamme kiitosvirsiä ja hengellisiä lauluja, että tulisimme otollisiksi saavuttamaan eläväksi tekevän, kolmantena päivänä tapahtuneen ylösnousemisen kunnian Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme, jonka kanssa sekä kaikkein pyhimmän hyvän ja eläväksi tekevän Henkesi kanssa Sinä olet kiitetty nyt, aina ja iankaikkisesti. Amen"

Virpovitsat jaetaan palveluksen lopulla seurakuntalaisille.

Palmusunnuntain aamuna toimitetaan Johannes Krysostomoksen liturgia. Liturgian epistola (Fil.4: 4-9) puhuu Herran läheisyydestä: "Iloitkaa aina Herrassa: sanon vielä kerran, iloitkaa! … Herra on jo lähellä."

Evankeliumi ( Joh.12: 1-18) kertoo, kuinka Maria suorittaa viimeisen voitelun Jeesukselle, voitelemalla Hänen jalkansa Betaniassa. Tämä tapahtuma itse asiassa tapahtui jo perjantaina ennen Lasaruksen herättämistä.

Palmusunnuntain sanoma opettaa meitä ymmärtämään, että Jeesus on meidän Kuninkaamme. Hän on enemmän kuin Mestari, joka opettaa opetuslapsiaan. Jeesus haluaa olla minun kuninkaani, joka odottaa minulta kuuliaisuutta. Hän on nöyrä kuningas, joka ratsastaa aasilla, nöyryyden vertauskuvana. Kerran Hän on kuitenkin tuleva kunniassaan tuomitsemaan maailman. Hän ei havitellut näkyvää valtakuntaa, vaan tahtoi tulla sydäntemme valtakunnan hallitsijaksi.

Väkijoukon heiluttamilla palmun- ja öljypuun oksilla on oma vertauskuvallinen merkityksensä. Palmut ovat voiton merkkejä, öljypuun oksat rauhan ja voitelun vertauskuvia.

Väkijoukko huusi: "Hoosianna! Siunattu on Hän, joka tulee Herran nimeen!" Hepreankielinen sana "hosannah" oli todennäköisesti menettänyt merkityksensä sille kansan osalle, joka ei Jeesuksen aikoihin enää puhunut hepreaa. Se oli pelkästään iloa ja tervetulotoivotuksen sisältävä suosionhuuto. Alkujaan sana tarkoitti: "Auta nyt, me rukoilemme". Sanan merkitys oli ensisijaisesti messiaaninen. Merkille pantavaa on, että Pyhä Henki pani tämän sanan ihmisten huulille palmusunnuntaina ilman, että he itse olivat tietoisia siitä.

"Hoosianna korkeuksissa, siunattu olet sinä, joka tulet Herran nimeen!"

 Suuren viikon alkaessa me otamme Jeesuksen Kristuksen vastaan Kuninkaanamme ja annamme itsemme Hänen tahtonsa alaisuuteen. Palmusunnuntain sanoma on siinä, että toivotamme tervetulleeksi Kristuksen, joka tulee luoksemme.

 

Virposunnuntaiperinne Karjalassa

 

Teoksessaan Karjalan praasniekat Niilo Sauhke kuvaa palmusunnuntain perinnettä Karjalassa:

”Palmusunnuntaita kansa odotti suurella hartaudella ja varhaisnuoriso odotti sitä muita aidommin. Nuoriso suoritti tarkastusmatkansa hyvissä ajoin ennen virboita niityillä ja kosteikkopaikoissa, missä pajuja kasvoi, etsien missä pajuihin oli kasvanut kukkasilmuja. He panivat visusti muistiin sen paikan, missä silmut olivat suurimmat, ja kävivät niiden kasvua tarkastamassa useita kertoja viikossa. Äiti herätti perheensä nuorimmat lapset virposunnuntain aattoaamuna varhain, hyvän hankikelin aikana, virpovitsoja, pajunoksia, hakemaan. He palasivat kotiinsa touhukkaina syli täynnä pajunkissoista rikkaita virpovitsoja ja antoivat ne äidilleen. Äiti palkitsi hyvien vitsojen hakijat antaen heille rinkelin jokaiselle, ja se saattoi heidät iloisiksi. Äiti sijoitti virpovitsat ikonien eteen Jumalan siunausta saamaan.

Lapsille muodostui aattopäivä työskentelyn ja touhuilun täyteiseksi. He koristivat virpovitsoja erivärisin paperileikkein ja samalla salapeäisesti nimesivät, ketä he virpovat milläkin koristetulla vitsalla. Perhe kävi aattona saunassa päivänvalon aikana. Saunasta palattua emäntä sytytti ikonien edessä lampukan palamaan ja tarjosi perheelleen iltateetä nisusien kera. Kodissa muodostui illanvietto lapsien keskeiseksi huomenaamuisen virpomissmatkan suunnittelemiseksi, ja vanhemmat innostivat heitä monin neuvoin ja ohjein. Illalla käytiin nukkumaan aikaisin, sillä huomenaamulla oli aikainen herääminen.

Emäntä heräsi virposunnuntaiaamuna aikaisin, ennen auringonnousua. Hän pesi kasvonsa, pukeutui pyhäpäiväisiin pukimiinsa, sytytti ikonien edessä olevan lampukan ja risti itsensä ja anoi Jumalalta siunausta virposunnuntain pyhälle toimitukselleen. Hän liikkui kuin aave, virpoi perheensä jokaisen jäsenen ja sitä suorittaessaan lausui ajatuksissaan: ”Virboitan varboitan tuoreheksi terveheksi, kulukettu(=entinen pinta) pois ja uusi sijaan, vuodeksi varpaa (varbu=risu) ja netjäliksi velkaa, Sinulle vitsa ja minulle jäitsä (kananmuna) ja jätti virpovitsan jokaisen viereen. ”

Muunkinlaisia virpoloruja oli, esim. ”Siulle vitsa miulle jäitsä, nätliksi velkoa, äijäpäivänä maksoa”. Kaikki virpojat eivät kuitenkaan kaipaa palkkaa: ”Virvon varvon vitsasella, raitasella rapsuttelen. En mi emittään palkkaa vaaji, enkä velkakirjaa laaji. Jumala sinua siunatkoon!”

”Sen jälkeen emäntä otti virpovitsoja mukaansa ja meni navettaan, virpoi siellä lehmät ja jätti käyttämänsä vitsan seinänrakoon, sen jälkeen meni talliin, virpoi hevoset ja jätti käyttämänsä vitsan seinänrakoon, edelleen hän kävi lampolassa, virpoi lampaat ja jätti käyttämänsä vitsan seinänrakoon. Hän palasi pirttiin, sijoittui ikonien eteen ja ristien itseään kiitti Jumalaa ja pyhää Spuassua hosiannankiitoksin tehtävänsä siunaamisesta. Hän vaihtoi pukimensa jokapäiväiseen vaatekertaan ja liikuskeli äänekkäämmin, jotta perhe heräisi.

Lapset olivat virposunnuntaiaamuna virkkuja, he kuulivat äitinsä liikkumisen ja syöksyivät vuoteistaan ylös kuin nuolet. He pukeutuivat nopeasti, virpoivat maamonsa ja taattonsa ja viivyttelemättä läksivät virpoivitsapuskat sylissään kylään virpomismatkalle.

Isäntä heräsi nukkumasta samaan aikaan lapsiensa kanssa, pukeutui kiireesti pyhäpäiväisiin juhlapukimiinsa, virpoi vaimonsa ja sen jälkeen kävi tallissa virpomassa hevoset ja palasi pirttiin ja juhlamielellä jäi odottamaan virpojia.

Kylä oli valveilla kokonaisuudessaan auringonnousun aikaan. Talojen savupiipuista nousi savu kohti kevätkuulasta taivasta, ja se juhlisti yleisnäkymän ainutlaatuiseksi. Ihmiset olivat kodeissaan pukeutuneina pyhäpäiväisiin juhlapukimiinsa ja odottivat virpojia pyhien legendojen kertomuksien mukaisin hosianna-tuntein, ikonien edessä palava lampukka lisäsi kodin juhlavuutta, ja tulkitsi ihmisten pyhien tunteiden herkkyyttä.

Lapsien keskuudessa oli keskinäinen kilpailu siitä, kuka heistä ensimmäisenä suorittaa virpomismatkansa, ja heidän toimintansa oli vastaavaa. Lapset kiiruhtivat hankea pitkin juosten kilpaa auringonnousun kanssa ja poikkesivat talosta taloon virpomassa tätejään, setiään ja heidän perheitään. Heitä saattoi saapua taloon samalla aikaa jopa kymmeniäkin, he suorittivat henkilökohtaisesti jokaisen perheenjäsenen virpomisensa, lukien laulavalla äänellä kiireisesti virpomislukunsa jättivät virpovitsan heille jokaiselle ja kiiruhtivat pois jatkamaan mieluisan tehtävänsä suorittamista toisissa taloissa. Kansantavan mukaan kyläläisten virpominen piti suorittaa auringonnousun kanssa samanaikaisesti, joten lapsilla ei ollut aikaa viivyttelyyn, sillä myöhistyneitä uhkasi nokiseen savupiippuun nostaminen ja virpomispalkan menettäminen.

Lapset palasivat kotiin iloisina ja reippaina. He kertoivat vanhemmilleen touhukkaasti, kuinka monessa talossa he olivat käyneet virpomassa ja kuinka monta jäitsää he odottavat pääsiäisenä saavansa palkaksi.

Emäntä paistoi ennen kirkkoaikaa piiraisia ja nisusia ja valmisti tavanomaisia paastoaikaisia juhlaruokia. Hän antoi lapsilleen lämmintä nisusta virpomismatkan hyvitykseksi ja niin lisäsi heidän juhlamieltään.

Perhe lähti kirkkoon tai pyhäkköön jumalanpalvelukseen pukeutuneena keväisiin juhlapukimiin ja ottaen nuorimmatkin lapset mukaansa. Emäntä otti mukaansa virpovitsanipun ja toiset ottivat muutamia vitsoja käteensä.

Kyläläiset saapuivat jumalanpalvelukseen virpovitsat käsissään. Kansa tervehti toisiaan iloisesti, mutta tavanmukaisesti, ennen jumalanpalvelusta pidättyvästi. Pyhäkkö oli koristettu virpovitsoilla juhlavasti. Emännät sijoittivat vitsanipun ikonien eteen niille varatuille paikoille, mutta jättivät muutaman vitsan käteensä jumalanpalveluksen ajaksi.

Pappi siunasi virpovitsat pyhällä mirhansavulla. Kirkkokuoro lauloi virposunnuntain Hosianna-laulua, ja kansa otti osaa lauluun seisoen vitsat käsissään ja hengellisessä mielessä otti osaa pyhän Spuassan riemukkaaseen kulkueeseen halki Jerusalemin.

Pyhäkönkellojen soidessa jumalanpalveluksen loppusoittoa emännät ottivat siunatut virpovitsaniput ikonien edestä pois, ja kansa poistui pyhäköstä herkin mielin. Ulos päastyä virpomismieli puhkesi kirkkokansan keskuudessa riemukkaaseen toimintaan. Kaikki virpoivat toisiaan. naapurit naapureitaan ja jokainen toisiaan hosianna-mielin ja iloisin tuntein.

Perheet palasivat koteihinsa virpovitsat käsissään, he olivat saavuttaneet hengellisen kevään, ja elämän onnellisuus huokui kaikista. Emäntä sytytti ikonien edessä olevaan lampukkaan tulen, asetti pyhäkössä siunauksen saaneet virpivitsat ikonien päälle ja suitsutusastialla levitti pyhän mirhan savua ikonien eteen. Perhe kokoontui ikonien eteen ja suoritti lyhyen palmusunnuntain hartaushetken. Virpvitsat saivat olla ikonien päällä seuraavaan virposunnuntaihin asti todistamassa perheen hosianna- mieltä pyhää Spuassaa kohtaan.

Emäntä tarjosi perheelleen, poikkeuksena paastonajasta, tavallista monipuolisempia paastoruokia ja saattoi juhlamielen yhä aidommaksi.

Pitkähkön päivälevon jälkeen emäntä tarjosi perheelleen iltapäiväteetä nisusien ja voimakkaasti sokeroidun marjasäilykkeen kera. Teen jälkeen perhe läksi ensimmäistä kertaa suuren paaston aikana kyläilemään seurustelumielessä, jokainen perheenjäsen omiin seurapiireihinsä. Virposunnuntain juhlaa vietettiin iloisin hosianna-mielin ja keskinäisen suvaitsevuuden merkeissä, silti paastoten.” Näin siis Niilo Sauhke teoksessaan Karjalan praasniekat.

Nykyisin monet antavat virpomispalkan heti virpomisen jälkeen. Virpomisen tarkoituksena on toivottaa virvottavalle kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta. Siksi vitsoja ei tulisikaan valmistaa tusinatuotteina, vaan vitsaa koristellessa olisi hyvä ajatella sitä, kenelle vitsan valmistaa. Virpomiseen liittyy muutakin kuin vain teksninen suoritus. Lasten kanssa vitsoja tehtäessä tulisikin tähän kiinnittää erityistä huomiota. Monille lapsille virpomisesta on tullut tapa ansaita rahaa; noidiksi pukeutuneet lapset kiertävät ”rahankerjuussa” mahdollisimman monissa paikoissa heilutellen huolimattomasti koristeltuja risuja.

Nykyaikana virpomaperinne ja trulliperinne ovat ikävällä tavalla sekoittuneet toisiinsa. Noidilla ja virpomisella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Lähinnä Pohjanmaalla elävän perinteen mukaan pitkäperjantaina ja pääsiäislauantaina pahan voimat ovat uskomuksen mukaan irrallaan ja trullit lähtevät tekemään pahojaan. Trullien karkottamiseksi on monia konsteja, mm. pääsiäiskokkojen polttaminen. Karjalasta peräisin oleva virpominen on kristillinen perinne, jonka tarkoituksena on onnen ja siunauksen toivottaminen lähimmäisille, pian koittavan pääsiäisjuhlan hengessä. Toivottavaa olisikin, ettei näitä kahta perinnettä sotkettaisi toisiinsa. Lasten kanssa työskentelevien tulisi kantaa vastuuta perinteen välittämisessä sen oikeassa muodossa. Silloin myös perinteen sisältö. Pääsiäisen iloinen odotus ja Jeesuksen ratsastaminen Jerusalemiin kärsimyksiinsä ja ylösnousemukseensa, pysyy mielessä ja tulee eläväksi.