Yleistä

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että pyhiinvaellusten aate on alkuisin kaukaa ennen kristillistä aikaa, ja liittyy paikallisiin pakanallisiin kulttipaikkoihin ja jumaluuksiin, ts. jumalallisien olentojen kunnioittamiseen, jotka valvoivat ihmisten ja luonnon liikkeitä. Kysymyksessä olivat luonnonvoimat ja -ilmiöt, ja niitä kunnioitettiin ikään kuin jumalina. Uskottiin, että luonto valvoi vain tiettyjä voimia ja määrättyjen rajojen puitteissa.. Näin ollen esim. joen jumalilla ei ollut voimaa niihin, jotka pysyttelivät poissa joelta, eikä tuulen jumaluuksilla ollut valtaa niihin, jotka elivät erämaissa tai aukeilla paikoilla tai paljailla vuorilla. Samalla kuitenkin oli kukkuloiden jumalia ja tasankojen jumalia, jotka saattoivat ainoastaan kaavailla omia suunnitelmiaan, tai ainoastaan suosia tai hävittää ihmisiä heidän omilla seuduillaan. ( 3 Kun 20: 23) Tämä näkemys ilmenee mm. Vanhassa testamentissa, esimerkiksi Kuningasten kirjasta. Esimerkiksi kun jotkut miehet, jotka kuuluivat vuoristoheimoon, joutuivat tasangolle ja tarvitsivat jumalallista apua, he tekivät pyhiinvaelluksen takaisin vuorille anomaan sitä jumalilta. Siksi voidaankin sanoa, että toivonsa menettäneet, vaikeuksiin joutuneet jonkun heimon jäsenet ensiksi panivat alulle pyhiinvaellukset.

Ennen kristillistä aikaa pyhiinvaelluksia tehtiin paikkoihin, missä jumalat tai sankarit olivat syntyneet tai suorittaneet jonkin suurteon tai kuolleet, tai sitten pyhäkköihin, joissa jumalat olivat katsoneet hyväksi tehdä ihmeitä. Kun jumalailmestykset eli teofaniat, olivat paikallistuneet johonkin, alettiin siihen paikkaan tehdä myös pyhiinvaelluksia.

Uuden testamentin aikana Kristuksen syntymä sai aikaan sen, että ihmiset kulkivat halki Euroopan käymään pyhillä paikoilla Pyhässä maassa, sillä itse tapa heräsi itsestään ihmisten sydämissä. Samoin on kaikissa uskonnoissa.

Erityisesti näin oli marttyyrien kohdalla, sillä heidän voitollisen marttyyriutensa tarkka paikka antoi heidän kärsimyksilleen ja kuolemalleen dramatiikkaa. Varhaiskirkossa sai alkunsa kuoleville marttyyreille suotu ihmeellinen erioikeus, kanonisten rangaistusten anteeksiantaminen. Se epäilemättä alkoi hyväntahtoisesta pyhän Stefanuksen ja Sauluksen suhteen hyväksymisestä. Mutta varmastikin jo varhaisina aikoina tämä tapa tuli niin järjestetyksi, että oli olemassa sovinnonteon valtakirja, määrätty kaavake, jolla syntiset hyväksyttiin takaisin kristilliseen yhteyteen kirkollisten rangaistusten jälkeen. Myöhemmin alettiin ajatella, että marttyyreilla ei ollut vain viimeisinä hetkinään tämä anteeksiantamisen voima kirkollisista rangaistuksista, vaan kuoleman jälkeisistäkin ja heidän hautojansa ja marttyyrikuoleman tapahtumapaikkoja pidettiin voimallisina myös - jos antaumuksella kunnioitettiin - poistamaan häpeätahrat ja syntien rangaistukset. Sen vuoksi alettiin pitää puhdistavana menettelynä käydä pyhien ihmisten haudoilla ja ennen kaikkea paikoilla, jotka liittyivät Kristuksen elämän keskeisiin hetkiin.

Edelleen voidaan huomata, kuinka Kirkon katumusjärjestelmän muotouduttua katumuksen sakramenttiin liitettiin asianmukaisena rangaistuksena tietyille rikoksille käynti pyhillä paikoilla, joka oli suoritettava synnin anteeksisaamiseksi. Matkan kärsimykset, katumusasuun pukeutuminen ja siihen liittyneenä kerjäämällä ravintonsa ja tarpeellisen hankkiminen, tekivät pyhiinvaelluksesta todellisen ja tehoavan rangaistuksen. Eräs historioitsija kuvaa: "Oli perinpohjainen rangaistus, kun maallikko pani aseensa syrjään ja vaelsi paljain jaloin eikä missään viipynyt yhtä yötä pitempään ja paastosi ja valvoi paljon ja rukoili hartaasti, päivin ja öin ja suosiolla kesti köyhyyden ja likaisuuden, eikä edes tukkaa tai kynsiä leikattu" (Thorpe: Ancient Laws, London 1840).

 

Historiaa

Neljännen vuosisadan loppupuolella pyhät Paula ja Eustochium kirjeessään roomalaiselle rouvalle Marcellalle kehottivat häntä käymään pyhillä paikoilla pitäen kiinni yleismaailmallisesta tavasta tehdä pyhiinvaelluksia Palestiinaan ja kirjoittavat mm: "Jokainen jalosukuinen Galliassa tulee tänne. Ja Britanniakin meistä erillään olevana kiiruhtaa auringonlaskun maastaan näihin pyhäkköihin, jotka se on oppinut tuntemaan Raamatusta".

He jatkavat luetellen eri kansallisuuksia, joita pyhät paikat ovat tupaten täynnä, armenialaisia, persialaisia, intialaisia, etiopialaisia ja monia muita.

Mutta kiintoisampaa on tietää, että he selittävän tämän tavan jatkuneen apostolien ajoista saakka. Kristuksen taivaaseen astumisesta heidän aikaansa saakka, piispat, marttyyrit, opettajat ja ihmisjoukot, niin kuin he sanovat, olivat joukoittain liikkeellä nähdäkseen Betlehemin ja kaikkien niiden paikkojen pyhät kivet, joissa Herra oli liikkunut. On arveltu, että tämä on liioittelua, ja varmastikaan ei voida todistaa käytäntöä niin kauan jatkuneeksi. Kuitenkin kun ensimmäisiä esimerkkejä alkaa ilmaantua, ne esitetään olematta lainkaan hämmästyneitä tai että se olisi aivan uusi tapa, aivan kuin ihmiset olisivat jo täysin tottuneet niihin. Niinpä Eusebius historianteoksessaan kertoo, että piispa Alexander "suoritti matkan Kappadokiasta Jerusalemiin täyttääkseen lupauksensa ja tuon paikan kuuluisuuden takia". Ja ajoituskin on huomionarvoinen, nimittäin vuonna 217. On myös olemassa kertomus kahdesta vaeltajasta nimeltään Johannes ja Antonius Vanhus, vuosilta 303 - 304, kotoisin Placentiasta.

Pyhiinvaellukset yleistyivät tietenkin keisari Konstantinuksen käännyttyä kristinuskoon sekä keisarinna Helenan käytyä Jerusalemissa. Kaikille on tuttu kertomus pyhän ristin etsimisestä ja löytämisestä, tapahtumasta, jota Kirkkomme muistelee syyskuun 14. päivänä, ja sen merkitys on huomattava. Pappi Eustatius rakensi ensimmäisen Ylösnousemuksen kirkon, perinteen mukaan Jeesuksen haudan paikalle. Mutta pyhiinvaeltajien virta alkoi voimistua neljä vuotta keisarinna Helenan käynnin jälkeen. Kirkko osaksi oli tulosta Nikean kirkolliskokouksesta, ja pysyi edelleenkin tärkeimpänä pyhiinvaelluskohteena.

Vuonna 333 oli kuuluisa Bordeauxin pyhiinvaellus. Se oli ensimmäinen sarjasta pyhiinvaelluksia, joita tehtiin Etelä-Euroopasta, ja jotka antavat tietoa reiteistä ja paikoista, joiden kautta kuljettiin, ja paikoista, jotka ovat mainitut evankeliumeissa. Pyhiinvaellukset lisääntyivät valtavasti neljännen vuosisadan lopulla pyhän Jeromen toimesta, jonka persoona ja toiminta vaikuttivat tuolloin voimakkaasti sekä idässä että lännessä.

Hieman aikaisemmin pyhä Johannes Krysostomos korosti sitä, että vierailut jopa "autioissa paikoissa", joissa pyhät ovat eläneet, herättävät syvää hartautta. Hänen henkilökohtainen toiveensa olisi ollut käydä apostoli Paavalin haudalla Roomassa, mutta se ei toteutunut hänen piispallisten tehtäviensä estäessä hänen haaveensa. Hän kirjoittaa: "Jos olisin vapaa työstäni ja jos ruumiini olisi terveessä kunnossa, tekisin innolla pyhiinvaelluksen nähdäkseni kahleet, joita hän kantoi ja vankilan, jossa hän oli".

Myös pyhien haudoilla tapahtuneet parantumis- ym. ihmeelliset tapahtumat vetivät ihmisiä noille paikoille. Niiden seurauksena kehittyi myös pyhäinjäännösten kunnioituksen perinne.

Aikojen kuluessa edellä mainittujen kaltaiset pyhiinvaellukset ovat tulleet harvinaisemmiksi. Kristillisessä maailmassa kuitenkin ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa perinne on edelleenkin säilynyt, joskin pyhiinvaellusten luonne on muuttunut. Nykyisin pyhiinvaellusmatkoja tehdään eniten luostareihin, jotka koetaan hiljentymisen ja hengellisen syventymisen paikoiksi. Motiivina saattaa nykyisinkin olla Jumalalle annetun lupauksen täyttäminen esimerkiksi sairaudesta parantumisen vuoksi. Psalmikirjoittaja kehoitta: "Tehkää lupauksia ja täyttäkää ne Herralle, Jumalallenne!"

Voitaneen sanoa, että yleisimmin pyhiinvaellusperinteestä on tullut osa turismia tai että parhaimmillaan turismi voi luonteeltaan olla pyhiinvaeltamista.

 

Pyhiinvaellusperinne nykyaikana

Koulun uskontotunneilta on jäänyt mieleen, kun puhuttiin pylväspyhimyksistä ja muista erakoista. He kieltäytyivät tämän maallisen elon nautinnoista ja vetäytyivät vuorille tai autiomaitten luoliin. Tuntui mahdottomalta kestää sellaista elämää. Iän myötä alkoi kuitenkin miettiä, että jos kerran mielettömyys ei ajanut noita pyhimyksiä autiomaahan, niin ehkäpä he sitten tavoittelivat jotain poikkeuksellisen arvokasta

Jos ihminen on sairas, niin hän menee etsimään apua lääkäriltä. Samalla tavalla myös uskoasioissa neuvoa etsivä ihminen menee spesialistin luo. Pyhät ihmiset, erakot ja munkit ovat uskonnon erityisasiantuntijoita. Vuosien mietiskelyn ja kilvoittelun kokemuksella he tietävät näistä asioista varmasti enemmän kuin me muut. He tietävät myös vastauksen kysymyksiin tämän elämän tarkoituksesta ja ihmisen päämäärästä.

Tällä hetkellä tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita ortodoksisessa maailmassa ja samalla tunnetuin on Athoksen munkkiyhdyskunta, joka sijaitsee Koillis-Kreikassa, Egeanmeressä, Khalkidiken kolmoisniemimaan itäisessä "sormessa". Sitä hallitsee Athoksen vuori. Sen rinteillä on kaksikymmentä varsinaista luostaria sekä satoja pienempiä keljoja. Niissä yhteensä puolitoistatuhatta munkkia kilvoittelee kohti paratiisia. Ensimmäinen isompi luostari syntyi vuorelle vuonna 963, ja alue on ollut siitä lähtien Idän kirkon hengellisen elämän keskus. Naiset eivät pääse Athoksen luostariniemelle pientä rantakaistaletta pidemmälle. Vanhan legendan mukaan Neitsyt Maria purjehti myöhemmällä iällään Kyprokselle, mutta haaksirikkoutuikin myrskyssä Athoksen rantaan. Hän perusti sinne pyhän puutarhan, pelastuksen sataman paratiisin etsijöille. Tässä puutarhassa edellytetään ehdotonta omistautumista Marialle eikä siedetä häiritseviä "kilpailijoita". Niinpä Pyhän Vuoren rinteillä ei tänäkään päivänä nähdä naispuolisia kulkijoita - ei edes naaraspuolisia kotieläimiä! Legendan lisäksi naiskiellolle löytyy myös opillisia selityksiä.

Tämä saattaa tuntua oudolta. Kuitenkin munkit etsivät vain rauhaa. Historiasta tiedetään, että aikoinaan kokeiltiin yhteisluostareita, joissa munkit ja nunnat elivät rinnakkain. Mutta eihän siitä hengellisestä elämästä niissä mitään tullut, ja ne jäivät hyvin lyhytikäisiksi ilmiöiksi.

Athoksen luostaritasavaltaa on sanottu Jumalanäidin puutarhaksi ja se on oikeastaan ortodoksisen maailman dynamo ja hengellinen energialähde. Athoksen kilvoittelijoitten määrä on ollut vuosittain jatkuvassa kasvussa ja siitä on tullut entistä kansainvälisempi. On jopa keskusteltu, olisiko mahdollista perustaa sinne oma suomalainen skiitta, sivuluostari. Siellä Valamon luostarin veljet ja kirkkomme papit voisivat vuoron perään viettää hengellistä sapattivuottaan. Näin Athoksen isien uskon kokemus ja sen hengelliset rikkaudet tulisivat lähemmäksi Suomea.

Luostareitten elpymisen myötä Athokselle matkaavien pyhiinvaeltajien joukko on kasvanut yllättävän nopeasti. Väki on kaksinkertaistunut kymmenen vuoden aikana. Vuosittain luostariniemelle vaeltaa nelisenkymmentätuhatta pyhissäkävijää. Kreikkalaiset pyrkivät vierailemaan Pyhällä Vuorellaan säännöllisesti, mutta yhä useampi vaeltaja tulee muualta, erityisesti Keski-Euroopasta. Ja yhä useamman on ajanut matkaan elämän tyhjyyden tuntu, nykyisen elämänmenon kriisit ja stressi.

Pyhällä Vuorelta löytyy rauha, kun taas maailmassa hallitsee sota. Munkit elävät sopusoinnussa itsensä, toisten ihmisten, luonnon ja maailman kanssa. He ovat aitoja ja henkisesti rikkaita ihmisiä. Me täällä "maailmassa" olemme pakotetut kamppailemaan keskenämme toimeentulosta ja elintilasta. Kaikenlaisten tyhjänpäiväisyyksien tavoittelussa ihmiset muuttuvat valheellisiksi ja pinnallisiksi. Pyhiinvaellusmatkoilla luostareihin ja pyhiin paikkoihin on mahdollisuus nähdä itsensä ja elämänsä mittasuhteet uusin silmin ja saada rauha mielelleen.

Jos haluaisi jotenkin määritellä, mitä pyhiinvaellus on syvimmältään, ehkä voisi sanoa, että pyhiinvaellus on matka arjesta pyhyyden maailmaan. Pyhän kohtaamisen jälkeen vaeltajan sielussa on vanha ihminen kuollut ja uusi syntynyt. Itse asiassa moni matkailija havahtuu vasta kotiinpaluun jälkeen tähän sisäiseen muutokseen. Vaikuttavimpana muistona matkalta eivät säilykään sen ulkoiset vaiheet, vaan matkan synnyttämä liikahdus sielussa, ajattelutavan vähittäinen muuttuminen. Vaellus ja matka ovat vain sisäisen matkan ulkoinen muoto. Mutta se on tärkeä, koska matkan vaiheita, sen elämyksiä ja kokemuksia ei voi mitätöidä tapahtumattomiksi. Muutosta ei voi mitätöidä.

Kun luostarielämä alkoi 300 - 400-luvuilla, alettiin puhua askeettisesta pyhiinvaelluksesta. Pyhiinvaellusmatkoja tehtiin luonnollisesti Jerusalemin pyhille paikoille niin kuin jo edellä on todettu, mutta kun pääsy sinne vaikeutui, tuli uusia pyhiinvaelluskohteita. Niiden avulla on tietyllä tavalla syntynyt eräänlainen verkosto, joka on lisännyt ja edistänyt myös kristittyjen keskinäistä ymmärrystä.

Venäläisten pyhiinvaelluskertomusten perusteella pyhiinvaelluksia on tehty Venäjältä 1100-luvulta aina viime vuosisadalle asti. Pyhän maan ohella Athos ja Konstantinopoli olivat suosituimpia kohteita.

Vanha Valamo Laatokalla oli karjalaisten luostari ja myös sinne tehtiin paljon pyhiinvaellusmatkoja koko Karjalan alueelta, samoin muualtakin Suomesta ja tietysti Venäjältä. Luostarin pyhiinvaeltajista käytettiin karjalankielistä ilmaisua pyhissäkävijä. Pyhiinvaelluksen tärkeintä antia voidaan kuvata muutokseksi, pyhissäkävijän hengelliseksi uudistumiseksi. Valamon isät luokittelivat luostarissa kävijät joko toisuskoisiksi turisteiksi tai ortodoksisiksi pyhiinvaeltajiksi. Kävijöitä oli paljon ja massaturismin vaarat uhkasivat Valamon saarirykelmää jo talvisotaa edeltävinä vuosina.

Pistäytyminen ortodoksisessa kirkkorakennuksessa on jo itsessään pieni pyhiinvaellus, voisi sanoa, matka kohdusta hautaan. Kirkkohan on samaan aikaisesti sekä Neitseen taivaita avarampi kohtu että Kristuksen tyhjä kalliohauta.

Liturgiassa matkaseuranamme ovat ruumiittomat enkelivoimat, kaikki pyhät ja kaikki ennen meitä täältä uskossa ikuisuuteen siirtyneet. Ehtoollislahjoja siunatessa matkareittimme välietapit on jo tarkoin määritelty: risti, hauta, ylösnouseminen, taivaaseen meneminen, oikealla puolella istuminen ja Herran toinen ja kunniallinen tuleminen.

Liturgian jälkeen toivomme saavamme jatkaa elämämme pyhiinvaellusta rauhassa. Rukoilemme eräässä kirkon rukouksessa: "Sielujemme hyväntekijä, ojenna ja suorista meidän tiemme ja vahvista meidän askeleemme, että lähdettyäni iankaikkisen elämän toivossa pois tästä elämästä pääsisin ikuiseen lepoon, jossa juhlavierasten riemuääni on loppumaton". Koko kristityn elämä on oikeastaan pyhiinvaellusta. Matkallaan pyhiinvaeltaja kohtaa Jumalan Sanan, hän kohtaa Kirkon täyteydessään, anteeksiannon katumuksen sakramentissa, Kristuksen pyhässä Ehtoollisessa, hän kohtaa lähimmäisen rakkaudessa sekä kohtaa oman itsensä ja Jumalan. Vaeltaminen on jokaisen ihmisen elämänmuoto ja ihmisen elämä kokonaisuudessaan on siten pyhiinvaellus.

Pyhiinvaellus on myös ymmärrettävissä eräänlaisena prosessina: kaipauksena Jumalan puoleen, kääntymisenä ja liikkeelle lähtemisenä ja luottamuksen ja uskon ilmauksena. Ja ihminen, elämänsä mittaista pyhiinvaellusta tekevä, on vieras ja muukalainen vieraassa maassa. Jeesus Kristus astui pelastushistoriaan tienä, totuutena ja elämänä - itsekin hän oli usein myös pyhiinvaeltaja jo lapsuudestaan alkaen.

Helluntaista lähtien alkukirkko on ollut liikkeellä. Koko kirkko on yhteisellä pyhiinvaelluksella kohti tulevaisuutta ja pyhää kaupunkia. Sillä matkalla mekin olemme tänään. Suokoon Jumala, että tämä matka olisi meille itse kullekin siunaukseksi, sielun ja ruumiin voimien vahvistukseksi ja pyhittymiseksi sekä hengelliseksi rakentumiseksi.