Ulkonaiset tavat vaikuttavat sisimpäämme uudistavasti

Ortodoksisuudelle on ominaista uskon ja elämän yhteenkuuluvuus ja sen vuoksi on ortodoksin kannalta olennaisen tärkeää se, minkälaista on hänen elämänsä kirkon ulkopuolella jumalanpalvelusten päätyttyä.

Ortodoksinen uskonelämä on kokonaisuus, jossa ulkoisen ja sisäisen välillä vallitsee vuorovaikutus. Samaa koskee myös ortodoksista näkemystä ihmisestä. Jumalanpalveluksissa myös ruumiimme osallistuu rukoukseen, ei vain järkemme ja sielumme. Ruumiimme heijastaa sielun liikkeitä ja mielialoja ja päinvastoin. Siksi ortodoksista uskonelämää emme voi käsittää ilman sitä ilmentäviä tapoja, niiden monimuotoisuutta ja rikkautta.

 

Siunaaminen

Raamatussa VT:ssa vielä heijastuu joissakin kohdin vanha yleisuskonnollinen käsitys siunauksesta ja kirouksesta ikään kuin maagisesti vaikuttavina, peruuttamattomina mahteina. Kaikki siunaus tulee kuitenkin viime kädessä Jumalalta. Laajasti ymmärrettynä siunauksella tarkoitetaan Raamatussa elämää, menestystä ja hyvinvointia apua, rauhaa, vanhurskautta ja pelastusta Luomisessa Jumala siunasi kaiken elollisen: »Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää meren vedet, ja linnut lisääntykööt maan päällä». Siunaus oli myös ensimmäinen, mitä Jumala teki ihmiselle hänet luotuaan. Myös ihmiset siunaavat toisiaan, mutta tällöinkin siunaus tulee perimmältään Jumalalta.

Vaikka siunaus tuleekin Jumalalta, myös ihminen voi "siunata" Jumalaa, jolloin sana "siunata" tarkoittaa Jumalan kiittämistä ja ylistämistä. Siunaaminen sisältää myös ajatuksen pyhittämisestä ja pyhittymisestä, kaiken saattamisesta alkuperäiseen tilaansa, sellaiseksi kuin kaikki oli ennen syntiinlankeemusta.

Siunaus ja siunaaminen seuraavat kristittyä koko hänen elämänsä ajan: Ne välittyvät hänen elämäänsä ennen kaikkea kirkon sakramenteissa ja sakramentalioissa, mutta myös jokaisen oman henkilökohtaisen rukouselämän välityksellä.

 

Kasteristi

Ortodoksinen tapa on, että jokainen kastettu kantaa koko elämänsä ajan kaulassaan ns. kasteristiä, jonka kummi on kastepäivänä lahjoittanut ja jonka pappi kastetoimituksen yhteydessä on siunannut ja kaulaan ripustanut. Se muistuttaa kantajaansa siitä liitosta, joka kasteessa solmittiin Jumalan ja hänen välillään. Tämän kaularistin merkitys on niin suuri, että esim. venäläisessä perinteessä on vanhastaan suorastaan samaistettu kristitty ja ristiä kaulassaan kantava. Karjalassa on ollut tapana, että tätä kaularistiä ei pantu vainajan mukana hautaan, vaan se annettiin jollekin hänen läheiselleen, esim. kummilapselle. Kun ruumis puettiin hautaamista varten se varustettiin uudella, vähemmän kestävästä materiaalista, esim. puusta tehdyllä kaularistillä, joka on kuolinvaatteiden ohella saattanut olla vainajalla valmiiksi varattuna jo vuosia ennen kuolemaa. Slaavilaisessa perinteessä kaularistin vaihtaminen ystävysten kesken merkitsi erityisen veljeyden syntymistä, ja tätä "ristiveljeyttä" voisi rinnastaa monessa suhteessa eräissä kulttuuripiireissä tunnettuun veriveljeyteen. Kaularistiin ja sen käyttöön – samoin kuin ristinmerkkiinkin - liittyy näin ollen myös tapoja, jotka eivät perustu niinkään paljon kirkon uskoon kuin kansanuskomuksiin.

 

Ristinmerkin tekeminen

Kaikista jokapäiväiseen uskonnonharjoitukseen liittyvistä asioista yleisin on ehdottomasti pyhä ristinmerkki. Ristinmerkki on sanaton rukous, siunaus ja uskontunnustus. Ortodoksinen ns. Lavea Katekismus neuvoo: ". . . ristinmerkillä, jota uskolla tehdään käden liikuttamisen kautta on se sama voima, joka on ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen nimellä, kun sitä huulten liikuttamisen kautta lausutaan".

Kirkkoisä Tertullianus toisella vuosisadalla puhuu ristinmerkin käytöstä: "Lähtiessämme ja kulkiessamme, tullessamme ja mennessämme, pukeutuessamme ja pannessamme kengät jalkaamme, syödessämme, sytyttäessämme lampun, mennessämme nukkumaan tai istuutuessamme, kaikissa jokapäiväisissä asioissa me painamme otsaamme ristin merkin". Kirkkoisä Johannes Krysostomos neljännellä vuosisadalla sanoo: "Me piirrämme ristin koteihimme, seiniin ja ikkunoihin, otsalle ja sydämiin...", ja Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen kirjoittaa myös neljännellä vuosisadalla: "Älkäämme hävetkö tunnustaa Ristiinnaulittua Rohkeasti tehkäämme sormillamme ristinmerkki otsallemme sekä kaiken muun päälle: leivän päälle, jota syömme, astian päälle, josta juomme, tehkäämme se sisään tullessamme ja ulos mennessämme; yhtä hyvin maata käydessämme kuin makuulta noustuamme matkalla ollessamme tai levätessämme. Se on suuri suojeluksen välikappale, joka on annettu köyhille lahjaksi ja heikoille ilman vaivaa, sillä se on armo Jumalassa, uskoville tunnusmerkki ja pahoille hengille pelko". Mainitut sitaatit selvittävät erinomaisesti ristinmerkin tärkeyttä.

Ennen vanhaan oli tapana siunata jokainen karjaeläin niitä keväisin laitumelle laskettaessa Kun ne iltaisin saateltiin karjapihaan, ne siunattiin jälleen, kukin vuorollaan ennen lypsyn alkamista. Lehmät siunattiin myös, kun lypsäjä nousi istuimeltaan. Isäntä siunasi kylvösiemenen. Taikinapytty siunattiin joka kerran, kun se otettiin tehtäväänsä. Jokainen leipä siunattiin, kun se valmistettiin ja jätettiin kohoamaan. Niin tehtiin niitä uunista otettaessa, kun ne asetettiin jäähtymään hellan perällä olevaan syvennykseen. Hiljaisella rukouksella oli tapana aloittaa ateria: isä tahi äiti otti leivän, ja vasta sen sylissänsä siunattuaan alkoi leikata siitä antaen jokaiselle palan. Verkonlaskija siunasi kalan pyydyksensä ristinmerkillä laskiessaan ne jne.

Tämänkin päivän ortodoksit käyttävät pyhää ristinmerkkiä sillä itsensä siunaten: vanhemmat siunaavat sillä lapsensa näiden mennessä nukkumaan, ystävät siunaavat toisensa ottaessaan jäähyväisiä, äiti tai isä vie ensi kertaa kouluun lähtevän pienokaisensa ikonin eteen ja siunaa hänet ristinmerkillä, ja vainajan hauta siunataan samalla merkillä. Sitä käytetään, kuten kirkon isätkin todistavat, mitä moninaisimmissa arkielämän tilanteissa.

Jumalanpalveluksesta siunaamisen tapa välittyy kaikkeen elämäämme. Herättyämme aamulla siunaamme itsemme ristinmerkillä. Näin teemme myös käydessämme syömään Jumalan lahjoittamaa ateriaa niin kuin aterialta noustessammekin lausumme asiaankuuluvat rukoussanat. Illalla siunaamme rukoillessamme itsemme, ja rukouskirja neuvoo siunaamaan vuoteemmekin. Ristinmerkillä siunasi entisajan eläjä talonsa ulko-oven, kun hän matkalle lähtiessään laittoi sen salpaan. Ristinmerkillä hän niin ikään siunasi oven iltaisin sulkiessaan sen levolle käydessään.

 

Koti ja sen siunaaminen

Suurin osa tavallisen ihmisen uskonharjoituksesta tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella kodin ja arkisen työelämän piirissä. Koti on epäilemättä eräs seurakunnan perusyksiköitä, sillä sen piirissä saavat lapset ja aikuiseksi varttuva nuoriso usein uskonnollisen elämänsä ratkaisevimmat ensivaikutteet, ja siellä annettu kristillinen kasvatus on ensiarvoisen tärkeätä uskon perinnön siirtyessä sukupolvelta toiselle.

Kodin merkitys kristillisessä elämässä ilmenee selvästi myös siitä, että kirkolla on pyhien toimitustensa joukossa erityinen kodinsiunaamistoimitus; rukoushetki, jossa koti siunataan pyhitetyn veden vihmomisella sekä pyydetään samalla Jumalalta, että "Pyhän Hengen armo, voima ja siunaus" pyhittäisivät kodin.

 

Kotialttari

Ortodoksisessa kodissa oleva kotialttari, yksi tai useampi ikoni ja niiden edessä oleva vahakynttilä, tuohus tai lampukka muistuttavat myös omalta osaltaan jatkuvasti Jumalan ja koko näkymättömän maailman alituisesta läsnäolosta keskuudessamme. Ikoni on keskeisen tärkeä ortodoksin elämässä. Sen edessä hän lapsena oppii ensimmäiset rukouksensa ja se pannaan myös vainajan rinnalle, kun hänet kannetaan hautaan. Ensimmäisen ikoninsa ortodoksi saa usein jo lapsena kummiltaan, vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan - yleensä henkilöltä, joka kantaa vastuuta lapsen hengellisestä kasvamisesta. Monissa elämän ratkaisevissa kohdissa ortodoksikristitty asettuu rukoillen ikoninsa eteen ja esim. kotoa avioliittoon menevän lapsensa ovat vanhemmat aina siunanneet leivällä, suolalla ja erityisesti ikonilla, joka tulee seuraamaan nuoria heidän yhteiseen kotiinsa.

Ikonin perinteellinen paikka venäläisessä tai karjalaisessa kodissa on huoneen ovea vastapäätä oleva nurkka, ns. suuri tsuppu. Vanha tapa on että huoneeseen tulija tervehtii ensin ikoneja ristinmerkillä ja kumarruksella ja vasta sen jälkeen huoneessa olevia henkilöitä. Ikoneja ei nykyaikaisen huoneiden suunnittelun vuoksi aina voi asettaa perinteelliselle paikalleen, mutta tärkeätä on että ne ovat kunniapaikalla huoneessa, näkyvästi sijoitettuina siten, etteivät ne huku seinillä mahdollisesti olevaan taulujen ja koriste-esineiden joukkoon.

Nurkan ohella perinteellisiä pyhäinkuvan sijoituspaikkoja ovat esim. ruokapöydän, vuoteen tai oven yläpuolella oleva seinä. Kotialttari on perheen hengellisen elämän keskus; sen edessä, lampukan rukoustulen loisteessa hiljentyy ortodoksi aamu- ja iltarukoukseensa ja sen luona toimitetaan myös yhteinen kotihartaus. On tosin valittaen todettava, ettei kotialttarin lampukkaa enää pyhäpäivienkään aikana sytytetä yhtä uskollisesti kuin aikaisemmin ja että perhehartaudetkin ovat käyneet harvinaisemmiksi. Tähän on luonnollisesti syynä kaikkialla havaittava elämäntavan maallistuminen, mutta myös seka-avioliitot ovat osaltaan vaikuttaneet ortodoksisen elämäntyylin vähenemiseen kotien piirissä. On kuitenkin mahdollista, että meidän aikanamme, jolloin ortodoksisuuden hengellinen perintö on saanut yleisestikin aivan uudenlaista arvostusta, myös kotien ja perhe-elämän piirissä herätään näkemään ortodoksisuuden merkitys.

 

Siunaaminen jumalanpalveluksissa

Kirkkosäännöt sanovat, että kun jumalanpalveluksen toimittaja, piispa tai pappi, siunaa lausuen: Rauha olkoon teille kaikille, tai: Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo. Jumalan Isän rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne, ja kuoro laulaa vastaukseksi Niin myös sinun hengellesi tai: Myös sinun henkesi kanssa, tulee tehdä pieni kumarrus ilman ristinmerkkiä. Kumarrus tehdään aina, kun palveluksen toimittaja siunaa kaikkia rukoilijoita, myös loppusiunauksen aikana, jos se suoritetaan ilman ristiä. Mutta jos loppusiunauksen toimittaja suorittaa ristin kanssa, jolla hän siunaa rukoilijat, silloin tulee kumarrus tehdä ristinmerkin kanssa.

Kun lausutaan: Kumartukaamme Herran edessä, taivutetaan pää ja seistään niin papin lukeman rukouksen loppuun asti; sinä aikana pappi rukoilee kaikkien niiden puolesta, jotka ovat kumartaneet päänsä.

Kun kirkossa siunataan kansaa ristillä, pyhällä evankeliumilla, ikonilla tai pyhällä kalkilla, tulee kaikkien tehdä ristinmerkki ja kumartaa päänsä. Mutta kun siunataan kynttilöillä tai kädellä tai suitsutetaan kansalle, ei pidä tehdä ristinmerkkiä, vaan on vain kumarrettava. Valoisalla viikolla, pyhänä pääsiäisenä, kun pappi suitsuttaa risti kädessään, tehkööt kaikki ristinmerkin ja vastaukseksi papin tervehdykseen: Kristus nousi kuolleista, sanokoot: Totisesti nousi!

Niin on erotettava toisistaan kumartaminen pyhän edessä ja ihmisen, papinkin, edessä.

 

Siunauksen pyytäminen piispalta tai papilta

Ottaessaan vastaan siunauksen papilta tai piispalta, kristityt asettavat kätensä ristiin, oikean käden vasemman pääl1e, ja suutelevat siunaajan oikeaa kättä, mutta eivät tee ristinmerkkiä.

Kun kumarretaan pyhää evankeliumia, ristiä, pyhäinjäännöksiä ja ikoneita, tulee niitä 1ähestyä hyvässä järjestyksessä, kiirehtimättä ja tunkeilematta, tehdä kaksi kumarrusta ennen suutelemista ja yksi pyhän esineen suutelemisen jälkeen; kumarrukset tehdään päivän mukaisesti — suuri maahan asti tai pieni, jolloin vain käsi koskettaa maata. Kun kumarretaan Vapahtajan, Jumalan Äidin ja pyhien ikoneita, ei niitä pidä suudella kasvoihin.

Kirkkosäännöissä on sanottu, että kun kumarretaan Vapahtajan kuvaa, on suudeltava jalkoja (rintakuvassa kättä); Jumalan Äidin ja pyhien kuvissa kättä; Vapahtajan käsittä tehdyssä ikonissa ja pyhän Johannes Kastajan päänleikkaamisen ikonissa hiuksia.

Ikoniin voi olla kuvattu useampia pyhiä, mutta sitä suudellaan yhden kerran, ettei tungoksessa viivytettäisi toisia ja siten häirittäisi hyvää järjestystä kirkossa.

 

Eräitä pyhään liturgiaan liittyviä tapoja

Proskomidissa, joka tavallisesti toimitetaan luettaessa 3:tta ja 6:tta hetkeä, muistellaan Vapahtajan syntymää. Sen aikana muistellaan myös Vanhan testamentin ennustuksia Hänen kärsimyksistään ja kuolemastaan. Proskomidissa valmistetaan aineet eukaristian toimittamista varten ja muistellaan Kirkon eläviä ja nukkuneita jäseniä Vainajien sieluille on suurta lohtua siitä, että niitä muistellaan jumalallisessa liturgiassa. Olisi suotavaa ja toivottavaa olla läsnä jo proskomidin aikana muistellaksesi omaistesi, tuttaviesi ja kaikkien oikeauskoisten kristittyjen terveyden ja levon puolesta. Vainajien puolesta voi rukoilla näin:

Muista Herra nukkuneiden palvelijaisi (nimet) sieluja anna heille anteeksi heidän tahtoen tai tahtomattaan tekemänsä synnit, lahjoita heille valtakunta ja osallisuus iankaikkisista hyvyyksistäsi ja suo heidän periä loppumaton autuas elämä

Epistolaa luettaessa, kun diakoni suitsuttaa, sopii vastata pään kumarruksella. Epistolan lukeminen ja suitsuttaminen merkitsevät apostolien saarnaamista koko maailmalle. Sen vuoksi papit istuvat alttarissa epistolan aikana. Kansa kuuntelee epistolan kuitenkin seisoen.

Evankeliumia luettaessa seistään kumarretuin päin, niin kuin kuuntelisimme itseään Herraa Jeesusta Kristusta.

Pyhän Eukaristian salaisuutta toimitettaessa - kun leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi ja edeskannetaan veretöntä uhria elävien ja kuolleitten edestä; tulee rukoilla erityisen hartaasti. Kun on laulettu: Sinulle veisaamme sanottaessa: Ja rukoilemme Sinua meidän Jumalamme, tulee kumartaa maahan asti Kristuksen ruumiin ja veren edessä. Tämä hetki on niin tärkeä, ettei siihen voi verrata mitään muuta elämämme hetkeä. Tähän pyhään hetkeen sisältyy koko pelastuksemme ja Jumalan rakkaus ihmissukua kohtaan.

Kun pappi on lukenut ehtoolliseen osallistumista edeltävät rukoukset ja lähestytään Kristuksen ruumiin ja veren pyhiä salaisuuksia, tehdään maahankumarrus ja pannaan kädet ristiin rinnalle (missään tapauksessa ei tehdä ristinmerkkiä kalkin edessä, ettei vahingossa tyrkättäisi ja kaadettaisi pyhää kalkkia; käsien ristiin paneminen kuvaa tällä hetkellä ristinmerkkiä) ja kiirehtimättä, hartaasti. Jumalan pelvossa lähestytään pyhää kalkkia, lausutaan oma nimi, ja kun on saatu pyhät salaisuudet, suudellaan kalkin alaosaa ikään kuin Kristuksen puhdasta kylkeä, ja sitten siirrytään rauhallisesti sivulle eikä tehdä ristinmerkkiä eikä kumarruksia, ennen kuin on nautittu jälkiviini. On erityisesti kiitettävä Jumalaa Hänen suuresta armostansa, pyhän ehtoollisen armollisesta lahjasta: Kunnia olkoon Sinulle Jumala! Kunnia olkoon Sinulle Jumala! Kunnia olkoon Sinulle Jumala!

Ne, jotka ovat osallistuneet ehtoollisesta, eivät sinä päivänä enää tee maahankumarruksia. Niiden, jotka eivät osallistu ehtoollisesta Jumalallisessa liturgiassa, tulee seistä kirkossa hartaasti rukoillen, maallisia ajattelematta. Sinä aikana ei pidä lähteä kirkosta, ettei pahoitettaisi Herran pyhyyttä eikä rikottaisi Kirkon hyvää järjestystä.

Kun pyhät lahjat tuodaan viimeisen kerran näkyville, jolloin ne kuvaavat Herran Jeesuksen Kristuksen taivaaseen nousemista, ja kun pappi lausuu: Alati, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen, ne, jotka eivät ole tulleet osallisiksi pyhistä salaisuuksista, kirkkosääntöjen mukaan tekevät kumarruksen maahan, kun taas ehtoollisesta osallistuneet tekevät ristinmerkin ja pienen kumarruksen. Sen, joka ei vielä tuohen hetkeen mennessä ole onnistunut saamaan jälkiviiniä, tulee kääntyä pyhää kalkkia kohti ja siten ilmaista hartautta suuren pyhyyden edessä.

 

Paastoliturgia

Ennenpyhitettyjen lahjain liturgian ehtoopalveluksessa kun luetaan 18:nnen katisman kolmatta antifonia ja pyhät lahjat siirretään uhripöydältä alttaripöydälle, sekä myös kun pappi tulee näkyviin kynttilöineen ja suitsutusastioineen avoimista kuninkaanovista ja lausuu ennen toista parimiaa: Kristuksen valkeus säteilee kaikille! tulee langeta alas maahan. Kun veisataan Nouskoon minun rukoukseni koko kansa rukoilee polvistuneena; laulajat ja lukijat seisovat vuorotellen polvillaan a.o. jakeen aikana: kun kaikki säkeet on laulettu, tehdään kolme maahankumarrusta luettaessa pyhän Efraim Syyrialaisen rukousta. Suuren saaton aikana, kun ennenpyhitetyt lahjat kannetaan uhripöydältä alttaripöydälle, tulee kansan ja laulajien langeta kasvoilleen maahan ja siten osoittaa hartautta Kristuksen ruumiin ja veren pyhiä salaisuuksia kohtaan. Kun Nyt taivasten voimat on veisattu, tehdään tavan mukaisesti kolme suurta kumarrusta luettaessa pyhän Efraim Syyrialaisen rukousta

Kirkkosäännöissä sanotaan, että Suurella viikolla maahankumarrukset lopetetaan suurena keskiviikkona. Siitä on typikonissa sanottu näin: "Kun on veisattu: Olkoon Herran nimi: kolme kumarrusta, ja niin on suoritettu loppuun kirkossa tehtävät maahankumarrukset; luostarien keljoissa niitä tehdään suureen perjantaihin asti. Kuitenkin kumarrettaessa pyhää hautakuvaa suurena perjantaina ja lauantaina, tehdään kolme maahankumarrusta, niin kuin pyhälle ristillekin."

Ennen suuria juhlia maahankumarrukset lopetetaan esijuhlan aattona. Pyhän ristin kumartaminen Ristin ylentämisen juhlana suoritetaan aina maahankumarruksin, vaikka se sattuisi sunnuntaiksikin.

Kun luetaan parimioita ja katismoita tropareineen, saa istua.

Pääsiäisestä Helluntaihin juhlaan asti, ja Kristuksen syntymän juhlasta Herran kasteen juhlaan asti, ja yleensä kaikkina Herran suurina juhlina ei maahankumarruksia suoriteta temppelijumalanpalveluksissa.

Kristillisiä ortodoksisia tapoja voidaan tarkastella monesta kulmasta. Ortodoksiset tavat eivät ole vain tapoja sinänsä, ne kasvavat uskonnäkemyksestä ja ovat uskon ilmauksia. Puhuessamme ortodoksien tavasta käydä Ehtoollisella, osallistua jumalanpalvelukseen, viedä tuohuksia pyhien kuvien eteen, rukoilla, polvistua, langeta maahan, suudella ristiä, ottaa hengelliseltä isältä siunaus, - tarkoitamme tavan lisäksi uskonelämän ilmausta. Se on näkyvää ojentautumista sen mukaan mikä ei näy

 

Kirkkovuoden juhliin liittyvistä tavoista

Kristuksen kirkastumisjuhlan liturgian jälkeen elokuun 6.:na siunataan kesän sadon ensimmäiset hedelmät ja marjat, jotka sitten jaetaan kirkkokansalle. Näin julistetaan Kristuksen ruumiillisen kirkastumisen todistavan, että vaikka kokoluomakunta onkin ihmisen syntiinlankeemuksen vuoksi saatettu alennustilaan, niin silti se voi osalliseksi Jumalan kirkkaudesta.

Syyskuun 14. päivänä vietettävän kunniallisen ja eläväksitekevän ristin löytämisen ja ylentämisen muistojuhlan aattoillan jumalanpalveluksessa tapahtuu pyhän ristin ylentäminen ja kunnioittaminen. Pyhällä pöydällä pidettävä risti tuodaan juhlallisesti keskelle kirkko ja asetetaan lukupöydälle. Tämän jälkeen seurakunta kolmesti kumartaa maahan ristin edessä kuoron veisatessa: "Sinun ristillesi me kumarramme Valtias ja Sinun pyhää ylösnousemistasi ylistämme"

 

Joulupaaston aika Karjalassa

Rovasti Erkki Piiroinen kuvaa teoksessaan "Kipinöitä kirkkaudessa" (ss.46 - 47) jouluun valmistautumista: "Ortodoksisessa Karjalassa joulupaasto oli hiljaisen ja yksinkertaisen elämän aikaa: juhlia, häitä tai nykyisin muodissa olevia pikkujouluja ei järjestetty. Tavanomaiset työt kotipiirissä ja metsissä suoritettiin, mutta vapaa - ajan vietossa vallitsi paaston tunnelma. Kuuden viikon aikana syötiin kasvikunnan tuotteita. Liha ja maitoruoat olivat kiellettyjä. Poikkeuksia sallittiin maitoon nähden vain pienille lapsille ja sairaille. Kaikenlaista koreilua vältettiin ja monissa kodeissa tästä syystä peitettiin peilit liinalla koko paaston ajaksi. Paaston vuoksi eivät vierailut sukulaisissa olleet suotavia. Karjalaisille tavanmukaisen vieraanvaraisuuden osoittaminen oli silloin hankalaa.

Joulupaaston aikana lisättiin perheen kotihartauksia. Tavallista useammin sytytettiin pyhä tuli lampukkaan ikonin edessä ja hiljennyttiin rukoukseen. Ahkera kirkossa käyminen, syntien tunnustaminen rippi-isän edessä ja Ehtoolliseen osallistuminen kuuluivat paaston aikaan. Kerjäläisten ja muiden apua tarvitsevien auttaminen on kautta aikain katsottu kristityille kuuluviin tehtäviin varsinkin juuri paaston aikana, jolloin omasta kulutuksesta jää säästöön maallisia hyvyyksiä. Paasto yksinään ei tuo harjoittajalleen sitä hengellistä hyötyä kuin jos siihen liittyy myös almu ja laupeudentyö.

Jouluaatto oli Karjalassa paastopäivä loppuun saakka. Kansa nimitti sitä synnyinpäiväksi. Aamulla tähtien vielä tuikkiessa taivaalla lämmitettiin sauna ja kylvettiin. Emännät paistoivat valloita, eräänlaisia leivonnaisia, sekä erityisen synnyinleivän, jonka annettiin olla kokonaisena koko synnyinmaa-ajan eli joulusta loppiaiseen. Jouluaaton illalla käytiin kirkossa tai tsasounassa. Kotiin tultua nautittiin paastoateria ja laskeuduttiin levolle. Joulukuusi ja joulupukki eivät kuuluneet entisen ortodoksisen Karjalan joulunviettoon.

Jouluaamuna kuului asiaan mennä koko perheen voimalla joulukirkkoon, jossa voitiin sytyttää vahakynttilät eli tuohukset palamaan Kristuksen syntymää esittävän ikonin eteen ja osallistua juhlavaan palvelukseen ja pyhään Ehtoolliseen. Kirkosta tultua syötiin juhla-ateria, josta näkyi ja tuntui, että paasto oli päättynyt. Perheen vanhin siunasi sen kuadimalla eli suitsuttamalla pöydän ympärillä pyhää savua. Aterian jätteet vietiin kotieläimille ja niitä tervehdittiin sanoilla: »Syökää, mitä me söimme. Kesällä muistakaa tulla kotiin.»

 

Juhlakausi joulusta loppiaiseen

"Ortodoksisen kirkon perinteisiin tapoihin kuuluu, että papisto kiertää joulupäivinä kodeissa toimittamassa slaavimisen eli lyhyen rukoushetken Kristuksen ylistämiseksi. Tarkoitus on ollut viedä joulun sanoma erityisesti sellaisiin perheisiin, joissa on ollut liikuntakyvyttömiä ja sairaita, jotka eivät päässeet joulukirkkoon. Tämä tapa on säilynyt meidän päiviimme saakka.

Rajan takaisessa Karjalassa ei tunnettu eikä laulettu meille tuttuja joululauluja ja -virsiä.

Koska joulun edellä paaston takia kaikenlainen juhliminen katsottiin sopimattomaksi, niin sitä suuremmalla syyllä se kuului asiaan juhlakautena joulusta loppiaiseen. Näitä nimityksiä entisessä Karjalassa ei kyllä käytetty, vaan joulun nimenä oli rastava joka tulee juhlan slaavilaisesta nimityksestä ja tarkoittaa syntymistä, ja loppiaisen nimenä oli vieristä, joka johtunee siitä, että Kristuksen kasteen muistoksi vietettävässä juhlassa risti upotetaan veteen, kun se pyhitetään joella, järvellä tai lähteellä ns. suuressa vedenpyhityksessä. Siunattua vettä pidetään ortodoksisessa kirkossa suuressa arvossa. Sillä priiskotetaan kodin ja sitä säilytetään ikonien läheisyydessä, sitä nautitaan hartaudella ja rukouksella.

Juhlakaudella kuului asiaan käydä vierailulla sukulaisissa, jonka myötä karjalaiset saivat kilpailla runsaalla vieraanvaraisuudella.. Juhlakauden ohjelmaan kuuluivat myös ns. smuutat, jotka olivat tuntemattomiksi pukeutuneita kummittelijoita, tavallisesti nuorukaisia ja neitoja, jotka kiertelivät talosta taloon tekemässä pientä kiusaa ja järjestämässä hauskoja tilanteita ja avasi erheisiin hauskoja ja jännittäviä hetkiä."

 

Ortodoksisista pääsiäistavoista

Kirkon sanoma pukeutuu eri kansojen keskuudessa ja eri aikoina uudenlaiseen asuun, mutta sen ydin pysyy samana. Toisten kulttuurien ja aikakausien ortodoksisista tavoista voi oppia paljonkin siitä, mikä on omien perinteittemme tausta ja niiden yhteinen sisältö, kirkon pyhä perinne. Pääsiäinen on kirkkovuoden suurin juhla, ja siihen liittyy rikas perinne niin Karjalassa ja Venäjällä kuin muissakin ortodoksissa maissa.

 

Palmusunnuntai ja virpominen

Nykyisin luterilaistenkin joukkoon levinnyt virpomisperinne on karjalaisperua. Sana "virpo" tulee muinaisvenäjän pajunoksaa tarkoittavasta sanasta "verba». Täkäläiset palmujen korvikkeet, koristellut pajunoksat viedään Lasaruksen lauantain iltana vigiliaan siunattaviksi, ja palmusunnuntain aamuna lapset kiertävät virpomassa, toivottamassa terveyttä ja Jumalan siunausta. Evakkojen mukana ympäri Suomea levinnyt virpomisperinne on sekoittunut länsisuomalaiseen tapaan pukeutua trulliksi, noidaksi, pitkänäperjantaina. Uskottiin, että pahan voimat mellastivat, kun Kristus makasi haudassa. Perinteiden sekoittumiseen liittyy selvä ristiriita: kansanuskon ilkeät noidat käyvät toivottamassa Jumalan siunausta siunatuilla virpovitsoilla. Virpojien, pääsiäisen ensimmäisten airuiden ei siksi pitäisikään pukeutua ainakaan noidiksi. Karjalassa talon emäntä herättyään virpoi ensin koko perheen ja sitten lehmät, isäntä kävi virpomassa hevoset. Kirkkoon mentiin virpovitsat kädessä ja kotiin tultua ne pantiin ikonin taakse ja säästettiin seuraavaan virposunnuntaihin asti. Virpopalkat annettiin lapsille vasta pääsiäispäivänä, ja palkkana oli tavallisesti muna. Kreikassa laakerinoksat toimittavat palmunoksien virkaa: niitä jaetaan liturgian lopussa. Palmusunnuntain ruokapöytää juhlistaa perinteisesti kala, jota kreikkalaiset eivät syö suuren paaston aikana ollenkaan. Karjalassa palmusunnuntaina syötiin tavallista runsaampi paastoateria.

 

Suuri viikko

Suuri viikko on kaikkialla ollut ankara paastoviikko. Karjalassa kyläily ja työnteko lakkasivat, toimitettiin vain välttämättömimmät asiat ja keskityttiin pääsiäisvalmisteluihin ja paastoamiseen. Ankarimmat paastoajat luopuivat leivästä, perunasta, kalasta ja öljystäkin ja söivät pelkkiä vihanneksia ja velliruokia. Ankarin paastopäivä on suuri perjantai, jolloin monet syövät ensimmäisen ateriansa vasta illalla. Kreikassa suurena perjantaina paastoavat melkein kaikki, jopa muuten kirkkoa kohtaan välinpitämättömätkin ortodoksit. Länsisuomalainen pääsiäisruoka mämmi oli alun perin, katolisella ajalla pitkänperjantain paastoruokaa.

Suuren viikon jumalanpalveluksiin liittyy jonkin verran erilaisia perinteitä eri maissa. Kreikassa yksi suosituimmista jumalan palveluksista on tiistai-iltana toimitettava suuren keskiviikon aamupalvelus, jossa lauletaan Kassian veisu. Sen sepittäjä Kassia oli prostituoitu, josta tuli myöhemmin nunna.

"Moniin synteihin langennut nainen, tajuttuaan sinun jumaluutesi, oi Herra, itkien kantaa sinulle, kuten yrttien tuojat naiset, hautaamistasi varten hajuvoidetta. .. "

Suuren perjantain aamupalvelus, jossa luetaan kaksitoista kärsimysevankeliumia, täyttää kirkot kaikkialla. Kreikassa on tapana, että viidennen evankeliumin jälkeen risti kannetaan alttarista saatossa keskelle kirkkoa. Venäläinen tapa on viedä tästä palveluksesta tuli kotiin omaan lampukkaan. Karjalassa sytytettiin lampukkaan tuli palamaan koko yöksi.

Suuren perjantain palveluksissa kirkot ovat kaikkialla täynnä. Kreikassa ehtoopalveluksessa pappi kirjaimellisesti ruuvaa Kristuksen irti ristiltä ja vie liinaan käärittynä alttariin. Tyhjän ristin eteen kannetaan koristeltu hautakuva. Hautakuvia koristellaan kilvan kukin, kynttilöin ja lyhdyin ja hajustein. Kaupungeissa ihmiset kiertävät kirkosta kirkkoon ihailemassa ja kumartamassa hautakuvia. Seurakunnat melkeinpä kilpailevat siitä, kenen hautakuva on kaunein.

Illalla Kristuksen hautajaissaatto kulkee ympäri kaupunkia. Nekin, jotka eivät ole tulleet kirkkoon, voivat kulkea kappaleen matkaa sen mukana. Ihmiset seisovat tuohukset ja kotisuitsutusastiat kädessä saattoreitin varrella, ehkä heittävät kukkia tai pirskottelevat hajuvettä hautakuvan reitille. Tämän palveluksen jälkeen on jo tapana toivottaa "hyvää ylösnousemista- kali anastasi." Kirkkoon palatessaan ihmiset kulkevat hautakuvan alitse kirkon sisälle.

Suurena lauantaina valmistaudutaan pääsiäisyöhön. Kreikassa käydään ostamassa kokonainen lammas pääsiäisateriaa varten.

Karjalassa siivouksen, ruuanlaiton ja munien värjäyksen jälkeen käytiin saunassa ja vaihdettiin upouudet, pääsiäistä varten hankitut vaatteet. Illalla ei enää syöty, vaan paastottiin yöpalvelusta varten.

 

Pääsiäisen juhlinta

Yöpalvelus on kaikissa kirkoissa pääsiäisen riemuisa julistus. Kreikassa pääsiäisriemu räjähtää konkreettisesti: kun pappi on ensimmäistä kertaa kuuluttanut "Kristus nousi kuolleista!, taivaalle lentävät ilotulitusraketit. Palveluksen jälkeen palataan kotiin ja juhlinta jatkuu. Kreikkalaiset vievät palveluksesta mukanaan tulen, jolla tehdään nokiristi oven yläpuolelle. Kreikassa yöllä syötävä ruoka on "magiritsa", lampaan sisälmyksistä tehtävä keitto. Vasta aamulla aletaan valmistaa varsinaista pääsiäisateriaa, vartaassa paistettavaa lammasta. Kreikassa kevät on jo pitkällä, joten pääsiäisenä ihmiset pyrkivät pois kaupungista kotikyliinsä, ja pääsiaisateriakin syödään ulkona. Kreikkalainen pääsiäisleivonnainen on nimeltään "tsourekia", eräänlainen pulla, jonka sisälle on leivottu muna.

Karjalassa ja Venäjällä on juhliminen aloitettu rankemmin. Pöytä notkui ja valvottiin aamuun asti. Karjalaiseen ruokapöytään kuului esimerkiksi erilaiset kalaruuat, salaatit, lihahyytelö "studeni", lihakeitto, marjapiiraat ja hedelmäsoppa. Venäläiseen pöytään kuului erilaisten liha- ja kalaruokien lisäksi tietysti pasha ja kulitsa ja kananmunat, jotka oli siunattu kirkossa.

 

Pääsiäismunat

Munat ovat olennainen osa ortodoksista pääsiäistraditiota. Muna on ollut elämän syntymisen symboli jo vuosituhansia. Kirkko kristillisti tärnänkin tavan ja liitti esikristilliset munauhrit pääsiäiseen. Munasta tuli ylösnousemuksen vertauskuva ja punaisesta elämän väristä pääsiäisen väri. Munien syönnille oli käytännöllinenkin syy: niitä säästyi runsaasti paastoaikana.

Värjättyjä pääsiäismunia jaetaan kirkossa pääsiäisyöpalveluksen päätteeksi ja niitä viedään tuliaisena kyläillessä. Karjalassa kirkkoon lähdettiin taskut täynnä munia, joita jaeltiin "kristotettaessa". Venäjällä mies saattoi antaa vaimolleen joka pääsiäinen korumunan, joita kerättiin pitkään ketjuun.

Munilla myös kilpailtiin. Munien "liitsaaminen" on ollut suosittua: munat nakataan yhteen ja hävinnyt eli munansa rikkonut antaa munansa voittajalle. Kannaksella harrastettiin "munanvieritystä": voittaja oli se, jonka muna vieri pisimmälle. Keski-Euroopan protestanteilta meille koristeena levinnyt pääsiäispupu liittyy muniin. Siellä jänis kulkee pääsiäisenä ja lahjoittaa munia kilteille lapsille. Suosittu ajanviete oli myös etsiä pupun piilottamia munia pihapiiristä.

 

Pääsiäistervehdys

"Kristottaminen", pääsiäistervehdyksen "Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi" vaihtaminen suutelemalla kolme kertaa poskelle, on myös osa yleisortodoksista pääsiäisperinnettä. Karjalassa kristottaminen oli odotettu hupi, ja nuoriso kokoontui pääsiäisaamuna kirkonmäelle kristottamaan. Salmilainen kansanlaulukin sanoo: "Tulou ylen kallis aigu, äijäpäiviä (pääsiäistä) vuotammo. Sithäi tulou moine briegu, kaikkie voibi kristottua."

 

Pyhiinvaellukset

Ortodoksisen uskon elämän tapa on myös tehdä pyhiinvaellusmatkoja luostareihin.

Pyhiinvaellusmatkat kasvavat kristityn tarpeesta hakea virvoitusta ja etsiä yhteyttä, löytää anteeksianto ja mielen rauha. Menneiden sukupolvien elämästä tapaamme useita muitakin motiiveja pyhiinvaellukselle. Sellainen on ehkä ollut lupauksen antaminen Jumalalle. ''Tehkää lupauksia ja täyttäkää ne Herralle Jumalallenne!" Elämässämme teemme paljon sopimuksia ja lupauksia, jotka koskevat ihmisten keskinäistä kanssakäymistä.

Paastojen alkaessa on lähdetty proskennoille, anteeksipyyntömatkalle, jotta voitaisiin viettää paasto mieli vapaana vääristä muistoista ja asenteista. Vainajien muistopäivinä on käyty kalmoilla, hautausmailla, muistelemassa esi-isiä ja -äitejä, veljiä ja sisaria ja rukoilemassa heidän puolestaan.

Tämän hetken ortodoksisuuden eräitä suurimpia ongelmia maassamme on varmasti juuri siinä, että yksityisten kristittyjen ja heidän kotiensa elämä on vieraantunut kirkon perinteellisestä elämänrytmistä. Ortodoksien usko on liian usein vain kirkollisten juhlapäivien ulkonaista viettämistä tai se rajoittuu koskemaan ainoastaan yksilön hengellisiä tarpeita, jolloin esim. työelämällä tai kodin arjella ei saa olla mitään tekemistä sen kanssa.

Kirkko tahtookin kaikin tavoin auttaa ja tukea pyrkimyksissä toteuttaa ortodoksista kristillisyyttä jokapäiväisessä elämässään, ja tämän takia sen neuvot ja opetukset, rukoukset ja siunaukset saattelevat kristittyä syntymästä kuolemaan ja kasteesta hautaan - ja vainajien puolesta kannettuina esirukouksina jopa haudan ja kuoleman toiselle puolelle.