1.Kristuksen seuraaminen

 

"Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua", sanoi Herra. (Joh. 12:26) Jokainen kristitty on pyhässä kasteessa tehtyjen lupausten kautta omaksunut velvollisuuden olla Herramme Jeesuksen Kristuksen palvelija. Herraa Jeesusta Kristusta tulee jokaisen kristityn välttämättä seurata.

 

Jotta voisi seurata Kristusta, on tunnettava Hänen äänensä. Siksi tulee tutkia Evankeliumia, jotta kykenisi elämässä seuraamaan Kristusta. Voidaksemme seurata Kristusta meidän on ensin kieltäydyttävä maailmasta. Kristuksen seuraaminen ei ole mahdollista sielulle, ellei tämä kieltäytyminen ole ennen sitä tapahtunut. Monet kääntyvät Herran puoleen, mutta harvat päättävät Häntä seurata. Monet lukevat Evankeliumia nauttien ja haltioituen sen sisältämän opetuksen ylevyydestä ja pyhyydestä, mutta harvat päättävät suunnata elämäntapansa Evankeliumin asettamien säännösten mukaiseksi.

 

Kristusta seurataksemme luovumme ensiksi järjestämme ja tahdostamme. Langenneessa ihmisluonnossamme sekä järki että tahto ovat täysin synnin turmelemat. Ne eivät mitenkään voi sopeutua Jumalan ymmärrykseen ja tahtoon. Joka hylkää oman järkensä, tulee kykeneväksi omaksumaan itselleen jumalallisen ymmärryksen, ja joka kieltäytyy oman tahtonsa täyttämisestä, tulee kykeneväksi täyttämään Jumalan tahdon.

 

Kristusta seurataksemme otamme henkilökohtaisen ristimme. Ristin ottamiseksi nimitetään vapaaehtoista, harrasta alistumista Jumalan päätökseen kaikista Jumalan kaitselmuksen lähettämistä ja sallimista murheista huolimatta.

 

Ne, jotka eivät vapaaehtoisesti päätä kieltää itseään ja luopua maailmasta pakotetaan vastoin tahtoaan luopumaan näistä molemmista. Kun säälimätön ja väistämätön kuolema saapuu, on heidän erottava kaikesta, mihin he olivat kiintyneet. Itserakkaus ja kiintymys maalliseen ja turhaan ovat itsepetoksen, sokaistuneisuuden ja hengellisen kuoleman hedelmiä. Itserakkaus on vääristeltyä rakkautta itseään kohtaan.

 

Ihmisen sielu hankkii itselleen toimintaansa vastaavia ominaisuuksia. Samoin kuin peilissä kuvastuvat esineet, joiden eteen se on asetettu, siten myös sieluun painavat leimansa vaikutelmat, jotka vastaavat sielun harrastuksia ja tekoja, sen tilaa.

 

2. Taistelu himoja vastaan

 

Eräs suuri kilvoittelija sanoo: "Meidän tulee suhtautua ymmärtäväisesti sielumme heikkouksiin ja epätäydellisyyksiin sekä kärsiä omat puutteellisuutemme, kuten me kärsimme lähimmäistemme puutteellisuudet. Kuitenkaan emme saa heittäytyä toimettomiksi, vaan meidän tulee lakkaamatta kehottaa ja pakottaa itseämme parempaan sekä huolehtia parannuksenteostamme ja täydellistymisestämme."

 

"Älä hämmenny äläkä ole neuvoton silloin, kun huomaat jonkin himon itsessäsi vaikuttavan", sanoo eräs pyhä isä. "Kun himo syttyy, niin taistele sitä vastaan ja koeta kahlehtia se ja kitkeä juurineen nöyryydellä ja rukouksella."

 

Levottomuus ja hämminki, mikä himollisen sielun liikkeen ilmetessä ihmisessä syntyy, on todistuksena siitä, ettei ihminen ole vielä oppinut tuntemaan itseään.

 

Ihminen saa alkunsa laittomuudessa ja syntyy synnissä. Siitä johtuu, että himot, ts. sielussa ja ruumiissa ilmenevät synnin sairaudet, ovat luonteenomaisia meidän langenneelle ihmisluonnollemme.

 

Himot eivät kuuluneet synnittömäksi luotuun ihmisluontoomme. Myös uudistetulle ihmisluonnolle ne ovat luonnottomia. Luonnollisia ne ovat vain langenneelle luonnolle. Himot on sama kuin "synti" tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Kristitty vapautuu pyhässä kasteessa himojen ikeen alta. Hän saa voimia ja mahdollisuuden vastustaa himoja ja voittaa ne. Oman valintansa mukaan hän voi joko vastustaa himojaan ja voittaa ne Herran avulla tai olla vastustamatta niitä ja joutua niiden orjaksi. Jokainen himon vaatimusten vastustaminen heikentää himoa. Yhtämittainen vastustaminen kukistaa sen.

 

Jokainen myöntyminen himoon vahvistaa sitä ja alinomainen myöntyminen tekee himon orjaksi sen, joka myöntyväisesti suostuu siihen.

 

Kilvoittelu on kristitylle välttämätön, mutta se ei vapauta kristittyä himojen vallasta, vaan, Pyhän Hengen armovoima.

 

Kilvoittelun olemus on käskyjen täyttämisessä. Se, joka ei kahlehdi ruumistaan ja rasita sitä työllä, paastolla, valvomisella ja rukouksella, vaan sallii lihan viisauden hallita itseään sekä yllä pitää itsessään olevia himoja, ei ole tarpeeksi voimakas täyttääkseen evankeliumikäskyt.

 

Yksin kuolema vapauttaa ihmisen synnin vaikutuksesta, vaikka hän olisi saavuttanut pyhyydenkin. Himot eivät häikäile, vaan saattavat herätä jopa kuolinvuoteella makaavassa ihmisessä. Senpä vuoksi ihminen ei kuolinvuoteellansakaan saa lakata valvomasta itseään. Vasta sitten kun olet hautakirstussa, voit jo uskoa, että ruumiisi on himoton.

 

Kristityssä vaikuttavat himot pakottavat hänet lakkaamatta valvomaan ja synnyttäessään jatkuvan taistelun hänen mielessään ne edistävät hänen kypsymistään hengellisessä elämässä. Ihmiselle paljastuu kokemuksen kautta hänen oma tilansa, jolloin hän tahtomattaankin tajuaa lunastuksen välttämättömyyden. Hänestä häviää kaikki luottamus itseensä, ja hän kohdistaa kaiken toivonsa Lunastajaansa.

 

Meidän täytyy uskoa, että perisyntiin sisältyy kaikkien himojen siemeniä ja että syntymästä saakka meissä on taipumus kaikkiin synnin eri muotoihin. Siksipä me emme saa ihmetellä minkään himon ilmenemistä tai heräämistä meissä, niin kuin se olisi jotain tavatonta ja kummallista.

 

Sielullisten ja ruumiillisten ominaisuuksien sekä olosuhteitten vaikutuksen mukaan eri ihmisissä kehittyvät erilaiset himot: toisilla on taipumusta rahanhimoon, toisilla taas on himona vaatteet; toista vetää lihan hekuma, toinen taas janoaa kunnianosoituksia. Jos joku ei tunne jonkin himon ilmenemistä itsessään, niin hän ei saa luulla, ettei hänessä tätä himoa olekaan; ei ole vain ollut sopivaa tilaisuutta sen paljastumiseen.

 

Meidän tulee olla aina valmiina tekemään vastarintaa jokaiselle himolle. Erityisesti meidän täytyy olla varuillamme hallitsevaan himoomme nähden, joka muita himoja useammin ilmenee meissä ja joka eniten meitä vaivaa.

 

Langenneelle luonnollemme ominaiset himot eroavat suuresti niistä himoista, joita kukin meistä vapaaehtoisesti on itselleen hankkinut. Jälkimmäisten voima on verrattomasti suurempi kuin edellisten. Mutta katumus, kaikkivoipa parannuskeino, jonka kaikki voimallinen parantaja - Jumala - tarjoaa, parantaa kaikista synnin sairauksista sen, joka vapaaehtoisesti haluaa käyttää tätä parannuskeinoa oikein.

 

Eräät himot ovat alkuna ja syynä toisiin himoihin. Sellaisia ovat ylensyöminen, itsensä hemmottelu, huvittelu, komeileminen, rahanhimo, kunnianhimo ja epäusko. Niitten seurauksena esiintyvät hekumallisuus, alakuloisuus, viha, pitkävihaisuus, kateus, ylpeys, Jumala n unohtaminen sekä hyveellisen elämäntavan hylkääminen.

 

Hengellisessä kilvoittelussaan ihmisen täytyy ryhtyä vastustamaan etupäässä alkuhimoja, jolloin niitten seurauksena olevat himot häviävät itsestään. Ensimmäisenä himoista esiintyy epäusko. Se aukaisee sielun ovet ja päästää siihen rahanhimon, kunnianhimon, saastaiset halut, vihan, alakuloisuuden sekä paheitten lopun - epätoivon.

 

Ensimmäinen hyveistä ja kaikkien kristillisten tosihyveitten lähde on usko

 

Himot viihtyvät salaisesti niissä, jotka eivät tarkkaa elämäänsä, vaan elävät suruttomasti.

 

Vain todellinen kristitty, joka alinomaa tarkkaa itseään, tutkii Herran lakia päivät ja yöt koettaen kaikella huolella täyttää Evankeliumin käskyt, saattaa huomata itsessään olevat himot. Mitä enemmän ihminen puhdistuu ja kehittyy, sitä enemmän himot paljastuvat hänelle.

 

Himojen vaikutus paljastuu ajatuksissa, haaveilussa ja synnillisissä tunteissa ja aistimuksissa. Toisinaan himolliset ajatukset ja mielikuvat ilmestyvät äkkiarvaamatta, kun taas toisinaan ne hiipivät mieleen salakavalasti; samalla tavalla myös tunteet ja aistimukset ilmenevät sydämessä tai ruumiissa. Synnilliset ajatukset, mielikuvat ja tunteet vetävät syntiin itse teossa tai ainakin panevat nauttimaan synnillisistä ajatuksista, mielikuvista, tunneaistimuksista ja orjuuttavat niillä sekä näin saattavat tekemään synnin mielikuvituksessa ja tunteissa.

 

Kristuksessa kilvoittelijan täytyy kieltäytyä tekemästä syntiä ei vain itse teossa, mutta myös mielikuvituksessaan ja tunteillaan. On mahdotonta, etteivät ihmisessä olevat himot ilmenisi hänen ajatuksissaan, sanoissaan ja toiminnassaan Tällainen himojen paljastuminen on täydellisyyteen pyrkivän kristillisen kilvoittelun kentällä lankeemusta, jonka vain viipymätön katumus voi parantaa.

 

Varsinkin kilvoittelijana vasta-alkaja ei voi olla tuntematta mieltymystä synnillisiin ajatuksiin, mielikuviin ja tunneaistimuksiin Hän ei voi olla tekemättä syntiä synnillisten ajatusten, haaveilun ja tunteitten kautta; hän ei voi olla tekemättä syntiä sanoin ja teoinkin. Viipymätön katumus lääkitsee nämäkin synnit

 

Kun tarkkaamme itseämme ja huomaamme itsessämme himojen vaikutusta, emme saa hämmentyä, emme masentua emmekä joutua ymmälle, vaan meidän täytyy säilyttää sielumme rauha.

 

Ennen hautaa emme vapaudu himojen hyökkäyksistä! Meidän tuleekin valmistautua vastustamaan niitä koko elämämme ajaksi. Luonnollisen välttämättömyyden pakosta me tahtomattammekin lankeamme, mutta lankeemukset edistävät kypsymistämme hengellisessä elämässä ylläpitäessään ja vahvistaessaan meissä katumuksen tunnetta ja siitä syntyvää nöyryyttä.

 

Pelastuksemme on Jumalassa, ei teoissamme. Uskon mukaisella elämällä, evankeliumikäskyjen täyttämisellä me ainoastaan todistamme uskomme todellisuuden ja uskollisuutemme Jumalaa kohtaan.

 

Päämääränä on sydämen ja ruumiin puhtaus! Sen avulla nähdään Jumala. (Mt. 5:8) Tämä puhtaus saavutetaan vain pitkäaikaisen ja vaikean taistelun kautta epäpuhtautta vastaan.

 

On sangen suuri ero siinä, jos ihminen tekee syntiä tieten tahtoen tai jos hän tekee sitä heikkoudesta ja hetkellisestä innostuksesta mielen ollessa kuitenkin Jumalan palvelemiseen suunnattu. Aivan toista on viettää synnillistä elämää tyydyttäen kaikki synnilliset halut ja kaikki himot kuin kulkea Jumalan tiellä langeten tai kompastellen heikkouden, epätäydellisyyden ja synnillisen sairauden lähden.

 

Koska pyhät isät näkivät, että taistelu himoja vastaan kehittää hengen hedelmiä, he eivät halunneet tämän taistelun loppuvan, vaan he halusivat kestää sen jalosti ja masentumatta. He olivat autuaita, koska eivät etsineet täydellisyyttä muussa kuin nöyryydessä. He eivät etsineet pelastukselleen toivon perustaa itsestään, omista teoistaan, vaan Kristuksesta.

 

Missä ei ole nöyryyttä, siellä ei ole lainkaan kristillisiä hyveitä. Mutta missä on todellinen nöyryys, siellä ovat myös kaikki hyveet.

 

3. Nöyryyden merkitys

 

Ilman nöyryyttä ja rakkautta ei ole ei ole myöskään mitään hengellistä. Niiden syntyessä ja kehittyessä syntyy ja kehittyy hengellisyyskin. Niiden merkitys sielulle on sama kuin lihan hillitsemisellä ruumiille. Nöyryyden teoilla me saavutamme nöyryyden, rakkauden teoilla rakkauden.

 

Tässä suhteessa tulee olla tarkkana. Mittapuu on nimittäin seuraava: joka on nöyrä, ei huomaa, että joku kohtelisi häntä hänen arvoaan alentavasti, sillä hän pitää itseään niin alhaisena ettei kukaan voi häntä sen alhaisempana kohdella. Ja juuri siinä on viisaus.

 

Toisinaan Herraa jättää meihin siveellisiä heikkouksia siinä tarkoituksessa, että me nöyrtyisimme. Jos ei niitä meillä olisi, niin me heti kohoaisimme pilviä korkeammalle ja asettaisimme sinne valtaistuimemme. Mutta siinä olisi turmiomme.

 

Nöyryys on voittamaton ase vihollisiamme vastan. Nöyryyttä on kuitenkin vaikea saavuttaa Me saatamme pitää itseämme nöyrinä omaamatta varjoakaan nöyryydestä. Pelkän ajattelun avulla emme näet itseämme nöyryytä. Paras tai oikeammin sanoen ainoa tie nöyryyteen on kuuliaisuus ja omasta tahdosta luopuminen. Ilman näitä ominaisuuksia voi meissä kehittyä saatanallinen ylpeys huolimatta siitä, että sanoissa ja ruumiimme liikkeissä esiinnymme nöyrinä.

 

Itsemme nöyryyttäminen ei ole vielä nöyryyttä, vaan ainoastaan sen halajamista ja etsimistä. On olemassa eksytyksen henki, joka jollain tavoin kietoo sielumme kavaluudellaan ja sotkee ajatuksemme niin, että me luulemme olevamme nöyriä, vaikka kätkemmekin sieluumme ylpeän luulon itsestämme.

 

Jos loukkaannumme jostakin huomaamattomuudesta, se on merkki siitä, että pidämme itseämme huomiota ansaitsevina ja arvioimme itsemme sangen korkealle sydämessämme, ts. olemme ylpeäsydämisiä.

 

Sitten vielä tuomitseminen. Miksi tuomitsemme toisiamme? Siksi, ettemme yritä oppia tuntemaan itseämme. Sillä, joka ahkeroi oman itsensä tuntemisessa, ei ole aikaa tarkata toisia. Tuomitse itseäsi, niin lakkaat tuomitsemasta lähimmäisiäsi. Pidä jokaista ihmistä parempana itseäsi. Ilman tällaista mielialaa on jokainen kaukana Jumalasta, vaikka hän suorittaisi ihmeenkin."

 

Pyhä Henki antaa meille todellisen nöyryyden. Jos ihmisellä, olipa hän miten älykäs tahansa, ei ole Pyhää Henkeä itsessään, hänellä ei voi olla oikeata itsetuntemusta, sillä ilman Jumalan apua hän ei kykene näkemään sielunsa sisintä.

 

Rauhattomuus ja himot ovat vahingollisia terveydelle. Paasto ja yleensä paastoelämä on paras keino terveyden säilyttämiseksi. Rukous johdattaa hengen Jumalan piiriin, jossa on elämän perusta, ja hengen kautta ruumiskin tulee samasta elämästä osalliseksi. Murheellinen henki, katumuksen tunne ja kyynelet eivät heikennä voimia, vaan lisäävät niitä, sillä silloin sielu joutuu autuaalliseen tilaan. Te haluatte, etteivät synnin murhe ja kyynelet koskaan jättäisi teitä, mutta halutkaa mieluummin, että syvä nöyryyden henki aina hallitsisi teitä. Siitä sitten seuraavat kyynelet ja synnin murhe

 

Hengellisen elämän kehittymisen merkkinä on jatkuvasti lisääntyvä oman kelvottomuuden tajuaminen sanan täydessä merkityksessä ilman mitään poikkeuksia. Näin ollen niin pian kuin alamme antaa itsellemme arvoa jossakin suhteessa, on tilanteemme huono. Ja tämä on vaarallista. Vihollisemme tulee, kääntää silmämme, heittää eteemme kiven ja me kompastumme. Sielu, joka tuntee oman arvonsa, on juuri sen variksen kaltainen, joka ketun houkuttelemana avasi suunsa ja pudotti silloin juustopalan maahan.

 

4. Hengellinen taistelu

Olemme silti velvolliset kaikin voimin ponnistelemaan tehdäk­semme kaiken, mikä on vallassamme. Piispa Ignatios Brjantsaninov sanoo: ”On neljä keinoa, joilla voi Jumalan avulla karsia itsestä uskon omiin voimiinsa, toisin sanoen saavuttaa se, ettei milloinkaan missään suh­teessa luota itseensä.

a) Tajua mitättömyytesi ja pidä lakkaamatta mielessäsi, ettet sinä itsestäsi voi tehdä mitään hyvää, joka tekisi sinut ansiolliseksi Tai­vasten Valtakuntaan. Kuule, mitä sanovat viisaat isät. Pietari Damas­kolainen vakuuttaa: "Ei ole mitään parempaa kuin se, että ihminen oppii tuntemaan oman heikkoutensa ja tietämättömyytensä, eikä ole mitään pahempaa kuin se, ettei hän sitä tajua." Pyhä Maksimos Tun­nustaja opettaa: "Inhimillisen heikkouden tunteminen on kaiken hyveen perusta." Pyhä Krysostomos vakuuttaa: "Se tuntee itsensä parhaiten, joka ei pidä itseään minään."

b) Etsi Jumalalta apua lämpimän ja nöyrän rukouksen kautta, sil­lä sellainen mieliala on Hänen lahjansa. Sinun tulee ennen kaikkea ymmärtää, että et kykene tajuamaan omaa mitättömyyttäsi. Asetu rohkeasti Jumalan suuruuden eteen ja usko horjumatta, että Hän ‑ ja vain Hän ‑ lahjoittaa sinulle tämän oivalluksen milloin ja miten sopivaksi katsoo. Älä salli enää minkään epäilyn horjuttaa tätä uskoa.

c) Totu aina olemaan varuillasi ja pelkäämään lukemattomia vihollisiasi, joita et kykene vastustamaan lyhyttäkään hetkeä. Pelkää heidän suurta kokemustaan meitä vastustaessaan, heidän suurta viekkauttaan ja ansojaan, heidän muuttumistaan valon enkelin kal­taisiksi, heidän lukemattomia juoniaan ja verkkojaan, joita he salaa virittelevät hyveellisen elämäsi tielle.

d)Jos lankeat johonkin syntiin, käänny mahdollisimman pian näkemään heikkoutesi ja tunnusta se. Sitä varten Jumala salliikin sinun langeta, että Sinä paremmin oppisit tuntemaan heikkoutesi. Todelli­sen nöyryyden perustus ja alku on siinä kokemuksessa, että omiin voimiimme emme voi luottaa. .

 

Ken haluaa tulla taivaallisesta valosta osalliseksi, hänen on välttä­mätöntä oppia tuntemaan itsensä. Jumalan armo johdattaa ylpeitä ja itseensä luottavia useinkin lankeemuksien kautta. Jumala sallii hei­dän langeta juuri siihen syntiin, jota välttämään he pitävät itseään tarpeeksi voimakkaina, jotta he huomaisivat heikkoutensa eivätkä enää rohkenisi luottaa itseensä missään muussakaan suhteessa.

 

5. Rukous ja sakramentaalinen elämä

 

Rukous

Vaikka hengen maailma onkin suurimmalle osalle ihmisiä vain käsittämätön arvoitus, niin kaikille on kuitenkin annettu mahdolli­suus tunkeutua siihen, niin kuin Kristus sanoo: 'Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen." (Mt. 11: 12) Joskaan suuret kilvoittelijat eivät ole voineet ilmaista hengellisiä kokemuksiaan kaikessa laajuudessaan toisille, he ovat kuitenkin il­moittaneet aseen, jolla jokainen omakohtaisesti voi tunkeutua tai­vasten valtakuntaan, toiseen maailmaan. Tämä ase on rukous. Yh­teys kahden vastakkaisen maailman välillä on mahdollinen vain ru­kouksen kautta. Missä määrin ihminen kehittyy rukouksessa, siinä määrin hengen maailma lähestyy häntä ja hän sitä, ja se muuttuu vä­hitellen arvoituksesta eläväksi todellisuudeksi.

 

Rukous on keino, mutta samalla myös päämäärä, sillä hengellinen elämä on yhtämittaista rukouselämää. Hengellisen elämän olemuk­sena ja hengen maailman ilmiönä rukouskin kuuluu siis niitten il­miöitten joukkoon, jotka selviävät täydellisesti vain omakohtaisen kokemuksen kautta.

 

Janoava sielu alkaa tutkia rukousta. Paljon löytyy tietoja rukouk­sesta: se on ihmiselle tärkeä, se on voiman lähde, sitä tulee harjoittaa ahkerasti, oikea rukous vaatii tarkkaavaisuutta, sydämen lämpöä, hengellistä nöyryyttä jne. Mikä on rukouksen olemus, ja miten se voidaan oppia? Tämä on salaisuus. Monet tyytyvät yllämainittuihin tietoihin rukouksesta, ja heille rukous on kirkossa käymistä, silmien ristimistä, kumarruksien tekoa, polvilleen lankeamista, psalmien, kaanonien, akatistosten ja muitten rukousten lukemista. Mutta etsi­vää sielua ei tämä tyydytä. Hän tahtoo päästä selville itse rukouksen olemuksesta. Kirkkoisien ja suurten askeettien teoksista hänelle sel­viää rukouksen olemus semmoisena kuin inhimillinen olento sen voi tajuta ja toiselle kuvata. Rukous on järjen lakkaamatonta Juma­laan kohdistamista. Se on mieliala, jossa ihminen lakkaamatta tun­tee Jumalan läsnäolon. Se on rakkauden korkein muoto, mikä ke­hittyy lakkaamattomasta Jumalan muistelemisesta. Rukous on hen­gen lakkaamatonta elämää, kuten hengitys tai sydämen sykintä on ruumiin elämää. Se on lakkaamattoman rukouksen, ns. Jeesuksen rukouksen, harjoittamista.

 

Rukous on oikea, kun se kannetaan puhtaasta sydämestä, palavuu­della, kaikella tarkkaavaisuudella. Mutta tässä ihminen osoittautuu jälleen heikoksi, sillä hän ei kykene rukoilemaan oikein. Miten siis ihminen pelastuu, kun uskoa ei voi, hyvää ei voi tehdä, eikä edes ru­koillakaan oikein? Onko hänet täydellisesti jätetty Jumalan armoille? Tähän vastaa Johannes Krysostomos: "Vaikkakin suurin osa ja mel­keinpä kaikki riippuu Jumalasta, Hän on kumminkin antanut vähäi­sen osan meillekin, jotta olisi hyvä syy meidän kruunaamiseemme." Mikä on tämä "vähäinen osa", mikä meiltä vaaditaan? Se on, että lak­kaamatta tahdomme pelastua. Se ei ole tahtomista vain sanoilla, vaan todellista tahtomista, mikä ilmenee siten, että me herkeämättä pakotamme itseämme hyvään. Koska pelastus on lähinnä rukouk­sessa, niin siihen sovitettuna tämä "vähäinen osa" sisältyy apostoli Paavalin käskyyn: "Rukoilkaa lakkaamatta." (1. Tessal. 5:17)

 

Kaikella muulla on määrätty aikansa, mutta rukoilla tulee aina. Se onkin luonnollista, jos ottaa huomioon, että rukous on hengen elä­mä. Ruumis ei voi elää ilman yhtämittaista hengittämistä, myös hen­ki kuihtuu, jos se ei saa elää rukouksen kautta. Mutta kuinka heik­ko ihminen, joka ei voi lyhyttäkään tuokiota rukoilla oikealla ru­kouksella, saattaa lakkaamatta rukoilla? Pääasia ei olekaan siinä, et­tä rukoilemme oikealla sydämen rukouksella, vaan tärkeintä on, että toteutamme käskyn: rukoilkaa lakkaamatta. Ihmisen osalle on jä­tetty rukouksen lakkaamattomuus, kun taas sen palavuus on Jumalan annettavissa. Rukouksen määrä on ihmisestä riippuva, mutta laatu on Pyhän Hengen lahja. Makarios Suuri sanoo: "Rukoilla joten kuten, mutta lakkaamatta, se on vallassamme, mutta rukoilla todel­lisella rukouksella on Jumalan lahja." Tämä ei tarkoita, että rukous on koneellista toimintaa; päinvastoin lakkaamattoman rukouksen harjoittajan tulee kohdistaa kaikki voimansa siihen, että rukous tulee lausutuksi tarkkaavaisesti ja että sydän ottaa siihen osaa. Mutta varsinaisen pysyvän tarkkaavaisuuden ja sydämen lämmön rukoilija saa vain Jumalan erikoisena armolahjana. Lakkaamaton rukous pe­lastaa siten, että se muuttuu vähitellen tottumukseksi, ihmisen luon­nolliseksi ominaisuudeksi; se valtaa järjen ja sydämen ja aikaansaa ainaisen Jumalan muistamisen ja pysyvän rakkauden mielialan.

 

Pelastus on lapsellisen yksinkertainen, Jeesuksen Kristuksen ni­men lakkaamattomassa avuksihuutamisessa. Tällainen pelastuksen analyysi on syntynyt kilvoittelijain kokemuksien pohjalla, kilvoitte­lijain, jotka juuri lakkaamattoman rukouksen kautta olivat kohonneet korkealle hengellisen elämän tasolle.

 

Jo kristillisyyden alkuajoista lähtien on koetettu ratkaista kysymys­tä, miten ihminen voi olla Jumalan kanssa yhtämittaisessa rukous­yhteydessä. Kirkkorukoukset, laulut ja psalmit, vaikka ovatkin sisäl­löltään pyhiä, ovat kuitenkin monisanaisia ja siitä syystä hajottavat huomion. Tästä syystä on alettu käyttää lyhyitä rukouksia, joita tois­tettaessa huomio pysyy vain Jumalassa. Jo sangen varhain lyhyistä rukouksista alettiin eniten käyttää ns. Jeesuksen rukousta, joka kuu­luu: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. " Vähitellen se tuli yleiseen käytäntöön ja otettiin kirkkosääntöihin. Jumalanpalveluksessamme eniten käytetty rukous: "Herra armah­da! " on lyhennys Jeesuksen rukouksesta.

 

Jeesuksen rukouksen käyttäjät lausuvat sen eri tavoin. Nämä ero­avuudet ilmenevät siinä, että joku painottaa sanaa 'Herra", joku toi­nen sanoja 'Jeesus Kristus" tai 'Jumalan Poika" tai "armahda minua". Voitaisiin tietysti selittää, että tämä johtuu tottumuksesta tai esimer­kistä tai uskonnollisista katsantokannoista, mutta oikeampaa on huomata siinä Pyhän Hengen eri armolahjoja. "Henki itse esiintyy puolestamme rukoillen sanomattomin huokauksin", kirjoittaa apos­toli Paavali. Niinpä hän, joka painottaa sanaa "Herra", on saanut ju­malanpelon armolahjan. Jolla on rakkauden lahja, hän lausuu sanat 'Jeesus Kristus" suuremmalla painolla. 'Jumalan Poika" ‑sanojen ko­rostaja omaa erikoisen uskon, ja "armahda minua syntistä" ‑sanoilla nöyryyden lahjan saanut tunnustaa mitättömyytensä ja heikkouten­sa Jumalan edessä. Niin kukin saa oman armolahjansa kykyjensä ja voimiensa mukaan.

 

Jeesuksen rukouksen harjoittamisessa, kuten yleensäkin rukoukses­sa, on kolme astetta: sanallinen rukous, järjen rukous ja sydämen rukous. Vasta‑alkaja sijoittaa Jeesuksen rukouksen jokapäiväiseen rukoussääntöönsä: sen alkuun ja loppuun tai eri rukouksien väliin. Jeesuksen rukouksien lukumäärän hän määrää joko oman tai rippi-­isänsä harkinnan mukaan. Jeesuksen rukous ei olisi lakkaamaton, jos se sisältyisi vain aamu‑ ja iltarukouksiin. Sen tähden tämän ru­kouksen käyttäjä pyrkii toistamaan tätä rukousta koko ajan, vapaa-­aikoina ja työskentelyn aikana, jos ei ääneen, niin ainakin ajatuksis­saan. Alussa lakkaamaton rukous tuntuu vaikealta ja raskaalta, ja vasta‑alkajan täytyy pakottaa itsensä siihen. Mutta jos hänellä on harras halu oppia rukoilemaan aina ja jos hän oppii voittamaan ru­kousta estävät himot, niin vähitellen rukous alkaa tulla helpommak­si ja miellyttävämmäksi.

 

Järjen rukouksesta siirrytään pian sydämen rukouksen asteelle, jolloin lakkaamaton Jumalan läsnäolon muistaminen säilyy ei vain ajatuksissa, vaan myös sydämessä. Tätä ilmiötä pyhät isät nimittävät järjen yhtymiseksi sydämeen. Tällä asteella kaikki ikään kuin siirtyy päästä sydämeen, ja kaikki ajatukset ja teot tulevat valaistuiksi sisäi­sellä valolla. Ihminen huomaa tällöin, millaiset ajatukset hänessä vallitsevat ja millaisia haluja syntyy. Tuolla sisäisellä valollaan, joka syntyy lakkaamattomasta sydämen rukousyhteydestä Jumalan kanssa, hän voi alistaa kaikki ajatuksensa, tunteensa ja halunsa kuuliaisiksi Jumalan tahdolle. Mutta jos hän jotenkin poikkeaa Jumalan tahdon täyttämisestä, ja syvän katumuksen ja nöyryyden tuntein anoo apua heikkoudelleen, niin Jumalan armovoima vahvistaa ja puhdistaa hänet hänen suuren nöyryytensä tähden.

 

Kehitys lakkaamattomassa rukouksessa tapahtuu toisilla nopeasti, toisilla taas se saattaa kestää useita vuosia. Rukous on erilainen sil­loin, kun ihminen taistelee himojensa kanssa, jolloin se on taistelu­aseena, ja erilainen taas silloin, kun hän on voittanut himonsa: se on hänelle tällöin tulevan autuuden esimakua. Rukousyhteys Jumalan kanssa tulee silloin todella lakkaamattomaksi, ja sydän tottuu tähän yhteyteen niin, että se kestää silloinkin, kun ihminen ruumiillisesti nukkuu. Syystä on sanottu: minä nukun, mutta sydämeni valvoo. Täydellisimmällä ainaisen rukouksen asteella rukoilija ei enää tarvit­se sanoja, vaan sydän itse muodostaa sanansa lakkaamattomasti tun­tien Jumalan läsnäolon.             

 

Paasto

 

Paasto pidättää monisanaisuutta, sanoo pyhä Johannes Klimakos. Se on säälin ovi ja se vartioi kuuliaisuutta, se tuhoaa pahoja ajatuksia ja hävittää sydämen tunteettomuuden. Paasto on paratiisin portti: kun vatsa kärsii puutetta, niin sydän nöyrtyy; paastoava rukoilee raittiin mielin, mutta pidättymättömän mieli on täynnä epäpuhtaita mielikuvia ja ajatuksia.

 

Paasto on rakkauden ja antaumuksen ilmaus: haluamme uhrata maallisen kestityksen lähestyäksemme taivaallista. Aivan liian paljon askarruttavat ajatuksiamme elatushuolet ja makuaistin houkutukset: haluamme vapautua niistä. Näin on paasto nivel vapautustapahtumassa ja välttämätön tuki taistelussa itsekkäitä haluja vastaan. Yhdistyneenä rukoukseen paasto on eräs ihmiskunnan suuria lahjoja, jota huolellisesti vaalivat ne, jotka kerran ovat päässeet siitä osallisiksi.

 

Paastotessa kasvaa kiitollisuus Häntä kohtaan joka on antanut ihmiselle mahdollisuuden paastota. Paasto avaa pääsytiet alueille, jotka olet nähnyt vilahdukselta vain aavistuksen omaisesti: elämänilmaukset ja kaikki ilmiöt ympärilläsi ja itsessäsi saavat uuden valaistuksen, ohikiitävät hetket uuden hämmästyttävän ja rikkaan sisällön. Mietiskellen valvomisen korvaa selvyydessä valvominen; levoton etsintä vaihtuu levolliseen vastaanottamiseen mieli kiitollisena ja nöyränä. Näennäisesti ratkaisemattomat, vaivaavat ongelmat avaavat sisimpänsä kuin kypsät kukanterät: rukouksella. Paastotessa kasvaa kiitollisuus Häntä kohtaan joka on antanut ihmiselle mahdollisuuden paastota. Paasto avaa pääsytiet alueille, jotka olet nähnyt vilahdukselta vain aavistuksen omaisesti: elämän ilmaukset ja kaikki ilmiöt ympärilläsi ja itsessäsi saavat uuden valaistuksen, ohi kiitävät hetken uuden hämmästyttävän ja rikkaan sisällön. Mietiskellen valvomisen korvaa selvyydessä valvominen, levoton etsintä vaihtuu levolliseen vastaanottamiseen mieli kiitollisena ja nöyränä. Näennäiset, ratkaisemattomat, vaivaavat ongelmat avaavat sisimpänsä kuin kypsät kukanterät: rukouksella, paastolla ja valvomisella, näillä yhteisesti, tulee meidän kolkuttaa sitä porttia, jonka soisimme nä­kevämme avattuna.

 

Tästä löydämme myös syyn siihen, että paastoa usein käytetään pyhien isien mittapuuna: paljon paastoava on paljon rakastava, ja se joka rakasti paljon, saa paljon anteeksi (Luuk. 7: 47). Se, joka paastoaa paljon, saa myöskin paljon anteeksi.

 

Pyhät isät suosittelevat »kohtuullista» paastoa: ei pidä antaa ruumiin heikentyä liikaa, silloin myös sielu kärsii vaurion. Ei myöskään pidä siirtyä paas­toon liian äkkiä: kaikki vaatii harjoitusta, ja jo­kaisen on kokeilemalla päästävä päämäärään, huo­mioonottaen oma luontonsa ja työnsä. Erilaisten ravintoaineiden valikointi on hyljättävää: kaikki ravinto on Jumalan antamaa, mutta viisasta on välttää sellaisia aineita, jotka lisäävät ruumiin painoa ja sen haluja: voimakkaita mausteita, lihaa, väkijuomia ja sellaista, mikä vain hivelee maku­aistia. Muuten voi syödä mitä vain, mikä on hal­paa ja lähinnä saatavissa, he sanovat. Mutta »koh­tuullisella» he tarkoittavat yhtä ateriaa päivässä, ja niin kevyttä, ettei se täytä vatsaa kylläiseksi asti. 

 

Eukaristia

 

Vä­hän ennen Bysantin keisarikunnan kukis­tumista, noin vuonna 1440, jotkut papit ot­tivat Konstantinopolissa käyttöön tavan sanoa kullekin ehtoolliselle tulijalle taval­listen ehtoollisella lausuttavien sanojen jälkeen: "Ota vastaan Pyhä Henki." Kun pyhältä Markus Efesolaiselta (n. 1394 - 1445) kysyttiin hänen mielipidettään tästä liturgisesta uudistuksesta, hän vastasi, että se oli teologisesti puolusteltavissa: "Osal­listuessamme Herran pyhästä ruumiista ja kalliista verestä me osallistumme myös Py­hästä Hengestä."

 

Tulla siksi mitä on. Eukaristiassa, kuten Kirkon jäsenyyden antavassa kas­teessa, meistä tulee Hengen kantajia: Ja koko hengellisen elämämme päämäärä voidaan lyhyesti tiivistää sanonnassa: Tule siksi mitä olet. Kasteen ja pyhän ehtoolli­sen välityksellä Henki yhdessä Kristuksen kanssa asustaa jo sydämemme sisimmässä temppelissä. Vaikka me sanommekin Hen­gelle: "Tule", Hän on jopa tälläkin hetkellä sisimmässämme. Mutta oman huolimatto­muutemme ja syntisyytemme vuoksi me olemme suureksi osaksi tietämättömiä täs­tä sisäisestä läsnäolosta. Meidän on "tulta­va siksi mitä olemme" siinä mielessä, että meidän on löydettävä Hänet, joka jo on läsnä, toimittava tietoisesti yhdessä Hänen toimintansa kanssa, joka sydämessämme jatkuu joka hetki, ja kuunneltava Hänen ääntään, joka jatkuvasti ja nytkin pu­huu sisimmässämme (vrt. Room 8: 26; Gal 4:6).

 

Näin me ymmärrämme, että kaikkeen kristilliseen kokemukseemme kuuluu elävöittävä keskustelu sen välillä, mikä "jo" on olemassa, ja sen, mikä "ei vielä" ole. Meillä jo on Henki kasteen ja ehtoollisen välityksellä ‑ mutta ei vielä tietoisen osallisuuden täyteydellä. Markus Askeetti (5.vs.) on osunut asian ytimeen. Hänen opetuksensa liittyy kasteeseen, mutta hänen perusteluaan voitaisiin helposti laajentaa käsittämään myös eukaristia.

 

Edistyypä ihminen uskossa kuinka pitkälle tahansa, saavuttakoonpa hän miten suuria armolahjoja tahansa ‑ , hän ei koskaan löydä eikä voi koskaan löytääkään mitään enempää kuin sen, minkä hän jo on salaisesti vastaanottanut kasteessa. Täydellisenä Jumalana Kristus suo kastetuille Hengen täydellisen armon. Omasta puolestamme me emme voi lisätä tätä armoa, mutta se paljastuu ja ilmaisee itsensä meille asteettain siinä määrin kuin me täytämme käskyt. Mitä tahansa me siis Hänelle osoitammekin uudestisyntymisemme jälkeen, se on jo ollut meissä kätkettynä ja on alkujaan tullut Häneltä.         

 

Jatkossa Markus siteeraa roomalaiskirjeen kohdan 11: 34 ‑36. Näin hän ymmärtää koko askeettisen ja mystisen elämän sen kasteen armon alati kasvavana "paljastumisena", joka suotiin meille alussa: alussa on päämäärämme. Lähtemällä liikkeelle siitä vaiheesta, jossa Henki vaikuttaa meissä salaisesti" ja peitellyllä tavalla, meitä kutsutaan etenemään tietoisen tiedostamisen tilaan, jossa me tunnemme Hengen läsnäolon sydämessämme "aktiivisesti", suoraan, täydellä "varmuudella" ja "sisäisellä ymmärryksellä". Tämä on hengellisen elämämme päämäärä.

 

 Alustus Kiihtelysvaran tiistaiseurassa  12.04.2005