Suomessa ortodoksit elävät toisuskoisen enemmistön keskellä. Se vaikuttaa monella tapaa siihen, miten ortodoksinen usko toteutuu elämäntavassamme. Monet ortodoksiset perinteet, jotka antavat kristillistä sisältöä arkeen ja juhlaan, lienevät useimmilta unohtuneet. Toisaalta, olemme kai omaksuneet tapoja ja asenteita luterilaiselta enemmistöltä, ja nykyisin meille kaupataan vaikka mitä ihanteita, malleja ja tottumuksia, joilla on yhä vähemmän tekemistä minkäänlaisen kristinuskon kanssa. Se ei välttämättä ole paha — ortodoksinen usko voi nimittäin elää monenlaisten tapojen kautta. Mutta tärkeää on kysyä tapojen ja perinteiden sisältöä, sitä heijastavatko ne ortodoksista kristinuskoa.

Joulu on varmaan se juhla, jonka vietossa me suomalaiset ortodoksit olemme omaksuneet eniten luterilaisia ja puhtaasti maallisia vaikutteita. Jouluahan viettää koko maa, eikä sillä ole suinkaan kaikille mitään kristillistä merkitystä. Useimmissa perheissämme on luterilaisia tai kirkkoihin kuulumattomia jäseniä. Joulunviettoomme kuuluu siis luonnostaan monenlaisia piirteitä. Mitä ortodoksisia perinteitä voisimme jouluumme sisällyttää ja miten voisimme ortodoksisesti soveltaa muualta tulleita perinteitä?

Sana ‘joulu’ on germaanista alkuperää ja tarkoittaa muinaista keskitalven pakanallista juhlaa. Karjalassa joulu oli ‘rastava’, joka tulee slaavin sanasta ”syntymä”. Joulun pääasia on siis Kristuksen syntymä. Lännessä siitä kehittyi keskiajalla vuoden tärkein kirkkojuhla. kun taas idässä se on edelleen yksi kahdentoista suuren juhlan joukossa, ja pääsiäinen on aina niiden yläpuolella, juhlien juhla.

Joulupaasto

Suurta juhlaa edeltää aina paasto, niin jouluakin. Joulupaasto kestää 40 päivää niin kuin suuri paastokin ennen pääsiäistä, mutta se ei ole luonteeltaan yhtä syvä ja vaikuttava kuin suuri paasto. Joulupaasto alkaa 15.11. ja vähitellen viikkojen myötä se näkyy jumalanpalveluksissa, kunnes kaksi viimeistä viikkoa ennen joulua ovat hartainta aikaa. Läntinen adventti on myös joulupaasto, ja hiljentyminen, yksinkertainen ruoka ja köyhien ja kodittomien muistaminen kuuluvat jouluun valmistautumiseen yhtä hyvin luterilaisilla kuin ortodokseilla. Pikkujoulut juhlaruokineen, juomineen ja riehakkaine tunnelmineen sotivat pahasti adventin ja joulupaaston tarkoitusta vastaan. Varsinkaan seurakuntaan ei pikkujoulut oikein sovi, vaikka niitä sanottaisiinkin kauniimmin “joulun valmistusjuhliksi”.

Paasto on kiistattomasti oleellinen osa Kirkon perinnettä ja merkittävä tekijä hengellisen kilvoittelun kannalta. Kirkko opettaa, että niin ruumis kuin sielu tarvitsevat harjoitusta ja kuria. Monet kirkkoisät korostavat, että juuri paasto on tärkeä edellytys ja keino itsekurille joka on hyveen perusta ja alku kaikkeen hyvään. Keskeinen näkökohta on tavanomaisesta elämäntavasta luopuminen. Kieltäytyminen siitä, mistä pitää. Yksinkertaisempi elämänjärjestys.

Basileios Suuri selittää paastoon kuuluvan, että syödään vähemmän, yksinkertaisemmin ja halvemmin kuin muuten. Hän korostaa voimakkaasti juuri ajatusta siitä, kuinka olisi opittava luopumaan ravinnosta, josta erityisesti pitää. Paastoaterioitten tulisi olla sellaisia, että ne ovat helposti valmistettavia. On hyvin kuvaavaa Basileioksen opetukselle, että hänen mukaansa tulisi keittiönkin ja sen astioiden saada levätä paaston aikana. Ruokapaasto on keino kehittyä kieltäytymisessä myös henkisessä ja hengellisessä mielessä eli uudistaa, puhdistua ja pyhittyä. Vanhimpina aikoina ei tunnettu pitkäaikaisia paastoja eikä aluksi myöskään kaikille yhteisiä paastosääntöjä. Vielä suunnilleen vuonna 200 kirjoittaa muuan kirkkoisä myöhemmin esim. Suuren paaston nimen aiheellisesti saaneesta perinteestä, että hänen tuntemallaan alueella oli sen kesto pari kolme päivää.

Vuosisatojen kuluessa tultiin vähitellen meidän tuntemaamme käytäntöön. Erikoista on, että monella taholla kristittyjen paasto kehittyi ensin kansan käytännössä ja kirjattiin sitten aikanaan kanoneihin.

Ruokapaaston tulisi auttaa kilvoittelijaa hengelliseen ja henkiseen paastoon. Paasto koskee koko ihmistä ja koko elämää. Näin se vaikuttaa myös meidän ja lähimmäistemme keskinäisiin suhteisiin. Jotkut kirkkoisät korostavat, ettei paaston luonne ole lainkaan selvinnyt niille, jotka noudattavat ehkä tarkastikin ruokapaastoa mutta aloittavat päivänsä jatkamalla riitaa lähimmäistensä kanssa. Joku sanoo kauniisti, että oikeaan paastoon siirrytään sovinnon portin kautta. Basileios Suuri varottaa näyttelemästä paastoa. Hän oli tietoinen siitä, että 300 - luvullakin oli paasto monelle ulkonainen tapa ja muille näytettyä hurskautta eikä koko ihmistä uudistava ja puhdistava käytäntö. Basileios kehottaa meitä rukoilemaan, että Herra, joka antaa meille paaston ajan, tekisi meistä uskollisia ja hyviä kilvoittelijoita.

Ortodoksisessa kirkossa joulupaaston käytäntö on ollut vaihtelevaa ensimmäisellä vuosituhannella. Vuosituhannen loppupuolella oli päästy Kirkon sittemmin kauan kunnioittamaan paastoperinteeseen. Esimerkkinä paaston asteittaisesta kehittymisestä voidaan mainita, että ensin luovuttiin lihasta, sitten linnuista ja kananmunista, sitten kalasta. Venäjällä aikanaan syntynyt perinne kalan paastoruokana pitämisestä ei siis ole alkuperäisen käytännön mukainen. Yhtenäisiksi kehittyneiden sääntöjen noudattaminen käytännössä vaihteli mm. ilmaston ja ravintoaineiden erilaisen saatavuuden takia. Mikään ehdoton lainomaisuus ei kuitenkaan kuulunut aitoon perinteeseen.

Paasto on aluksi liittynyt teofaniaan, Herran kasteen juhlaan, jolloin kasteeseen valmistautuvat paastosivat. Kun teofanian liturginen perinne kopioitui joulun jumalanpalveluskäytännöksi, paastoaminen siirtyi joulun yhteyteen. Niinpä edelleenkin ortodoksisissa kirkkosäännöissä teofanian aatto ja jouluaatto ovat ankaria paastopäiviä. Kirkon elämässä ei kuitenkaan ollut mitään yleistä paastojaksoa. Jotkut paastosivat viisi päivää, toiset seitsemän ja muut enemmän.

Joulupaastoa kutsutaan myös apostoli Filippuksen paastoksi, koska hänen muistopäivänsä 14.11. jälkeen alkaa joulupaasto. Kirkkovuoden kierrossa olevien pitkien paastojen säännöistä joulupaaston säännöt ovat kaikkein lievimpiä. Tätä paastoa on verrattu helluntain jälkeen alkavaan apostolien paastoon, minkä sääntöjä joulupaasto pääpiirteissään noudattaa, mutta lievemmässä muodossa.

Vapahtajan syntymäjuhlaa vietettiin ensimmäisinä ajanlaskumme vuosisatoina tammikuun kuudentena yhdessä Kristuksen kasteen juhlan kanssa. Tuon kaksoisjuhlan nimi oli epifania tai teofania, joka elää vieläkin loppiaisen kirkollisena nimenä ja tarkoittaa Jumalan ilmestymistä maailmaan Ainosyntyisessä Pojassa. Vanha traditio kertoo Jerusalemin piispan kirjoittaneen Rooman piispalle Juliokselle vaikeuksistaan, jotka johtuivat siitä, että olisi samana päivänä vietettävä syntymäjuhlaa Betlehemissä ja kastejuhlaa Jordanilla. Julios ilmoitti vastauksessaan arkistojensa asiakirjojen nojalla, että Kristuksen syntymää oikeastaan tulisi juhlia joulukuun 25. päivänä. Kristuksen syntymän katsottiin tapahtuneen yhdeksän kuukautta Marian ilmestyspäivän jälkeen, jolloin päädyttiin juuri joulukuun 25. päivään. Ilmestyspäivä taas laskettiin Johannes Kastajan ja hänen isänsä Sakariaan vaiheiden nojalla. Rooma siirtyi uuteen järjestykseen noin vuonna 350, Antiokia ennen vuotta 376, Konstantinopoli ennen vuotta 380, Vähä-Aasia 300 -luvun loppuun mennessä ja viimeisenä sen lopullisesti hyväksyi Jerusalem. Edesmennyt Nikean metropoliitta Johannes kirjoitti asiasta myös Suurarmenian katholikokselle, mutta kyseinen Kirkko kuitenkin säilytti syntymän ja kasteen yhteisjuhlan.

 Syntymäjuhlan siirto joulukuun jälkipuolelle vahvisti suuresti sen merkitystä Kirkon elämässä. Vähässä Aasiassa vaikutti uuden järjestyksen hyväksi erityisesti Basileios Suuri. Vanhan ajan Kirkon suurin saarnamies Johannes Krysostomos kutsuu joulunajan saarnoissaan Syntymäjuhlaa “kaikkien juhlien äidiksi ja keskuspaikaksi”. Basileios Suuri ja Gregorios Teologi yrittivät saada Syntymäjuhlan nimeksi Teofania, mutta tämä ei kuitenkaan saanut vastakaikua. Joulukuisen Syntymäjuhlan jumalanpalvelusmenot kehittyivät nopeasti loistaviksi seremonioiksi ja päivästä tuli myös eräs kaikkein rikkaimmin menoin vietetyistä keisarillisen hovinjuhlista. Juhlaan liittyvä ristisaatto päättyi Hagia Sofiaan, jossa keisari yhdessä patriarkan kanssa tuli kirkkoon pienessä saatossa.

Bysantin joulusaarnoissa korostetaan, että juhlan vietossa kunnioitetaan pelastuksen mysteeriä, joka ensin ilmoitettiin Vapahtajan syntymässä. Jeesuksen tulisi syntyä jokaisessa kristityssä. Jokaisen ottaa Hänet vastaan niin kuin seimi otti Hänet vastaan Betlehemissä. Juhla ei niinkään ole menneisyyden kunnioittamista kuin tämän hetken elämää. Syntymäjuhlan irrottaminen teofaniasta ja sijoittaminen joulukuun lopulle monien pakanallisten perinteisen mukaisen keskitalven juhlan tai Voittamattoman auringon juhlan ajankohtaan auttoi Kirkkoa myös syrjäyttämään pakanallisen käytännön ja tuomaan sen tilalle sanoman Pelastajan tulosta maailmaan. Suomessa on skandinaavien talvijuhlan nimi eli joulu säilynyt Kirkon käytössä. Useimmat muut perinteet puhuvat Kristuksen syntymänjuhlasta, mikä sanonta jo sellaisenaan julistaa tuon kaikkien juhlien äidin sanomaa. Oman aikamme yhä kasvavana vaarana on aineellisuuden ja kaupallisuuden vahvistuva vaikutus joulun viettoon. Kristittyinä on meidän tehtävämme myös varjella Syntymäjuhlan sanoman säilymistä Jumalan pelastussuunnitelman riemukkaana julistuksena.

Juhlaan valmistautumisessa ortodoksinen perinne antaa ehkä vahvimman haasteen yhteiskuntamme nykytavoille. Paasto on kehotus rauhoittumiseen, hiljentymiseen, elämäntavan korjaamiseen ja huomion kiinnittämiseen Jumalaan ja lähimmäiseen. Paastoon kuuluu katumuksen ja mielenmuutoksen sakramentti eli synnintunnustuksella käyminen. Myös lähimmäisten konkreettinen muistaminen, esimerkiksi Ortodoksisen Lähetyksen ja jonkun muun vastaavan keräyksen muodossa, kuuluu jouluun valmistautumiseen.

 

Pyhä Nikolaos ja muut joulupaaston juhlat

Joulupaastossa on joitakin juhlia, jotka ennakoivat joulua. 21.11. on Jumalansynnyttäjän temppeliinkäynti, joka ortodoksisissa maissa on tärkeä lastenjuhla. Siitä lähtien lauletaan joulukanonin irmosseja “Kristus syntyy, kiittäkää “, jotka lienevät suosituimpia ortodoksisia joululauluja. Joulukuun kuudentena on Pyhän Nikolaoksen päivä, ja sekin on iloinen lastenjuhla. Pyhä Nikolaos oli piispa Vähässä-Aasiassa 300-luvulla, ja koska hän rakasti ja auttoi aina lapsia, köyhiä, maanpakolaisia, onnettomia ja unohdettuja, hänestä on tullut kristillisen piispan esikuva ja kaikkien apua tarvitsevien esirukoilija. Hänen hahmostaan on syntynyt joulupukki, tuo pitkäpartainen punapukuinen lasten ystävä. Joulupukin kotipaikka ei siis olekaan Korvatunturi vaan Lyykian Myrra Vähässä-Aasiassa! Monissa maissa joululahjat annetaan Nikolaoksen päivänä, ja se olisikin ehkä omiaan helpottamaan lahjahysteriaamme jouluaattona. Nikolaoksen päivä on myös Suomen itsenäisyyspäivä, ja pyhää Nikolaosta voi pitää sen johdosta koko kansamme esirukoilijana.

Muita juhlapäiviä joulupaastossa ovat apostoli ja evankelista Matteuksen päivä 16.11., apostoli Andreaan päivä 30.11., pyhittäjä Trifon Petsamolaisen päivä 15.12.,pyhien esi-isien sunnuntai ja pyhien isien sunnuntai. Joulun esijuhla alkaa 20.12. huipentuen jouluaattoon 24.12. Tuona aikana kirkon jumalanpalvelusjärjestys muistuttaa suuren viikon jumalanpalveluksia. Suomenkielellä tätä esijuhlan aikaa on vaikea viettää, koska esijuhlan tekstejä ei ole suomeksi. Täydellisimpänä ja ankarimpana joulupaasto on esijuhlan päivinä.

 

Jouluun valmistautumisen liturgisia piirteitä

Jo syyskuun 1. päivästä, kirkkovuoden alusta, Kirkko aloittaa meidän ohjaamisemme ja johdattamisemme sielujemme ja sydäntemme puhdistumisen tietä Joulua kohti. Siksi tuon päivän evankeliumin tekstissä meitä muistutetaan Jesajan profetialla "Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta". Valmistamisemme Kristuksen syntymäjuhlan kohtaamiseen jatkuu edelleen Jumalansynnyttäjän syntymän ja hänen temppeliinkäymisensä juhlissa.

Neitsyt Marian syntymäpäivä, syyskuun 8., on jouluun valmistavana erityisen merkityksellinen siksi, että pyhän Joakimin ja Annan tyttären syntyminen on sen Jumalan valitseman neitsyen syntymä, joka profeetta Jesajan ennustuksen mukaan tuli raskaaksi Pyhästä Hengestä ja synnytti pojan, Immanuelin, joka pelasti ihmiskunnan siitä painavasta kirouksesta ja iankaikkisesta kuolemasta. Jumalansynnyttäjän syntymän juhlassa on aineksia, jotka selvästi viittovat Kristuksen syntymän juhlaan. Tässä merkityksessä esimerkkinä ovat Neitseen Marian syntymän juhlan virrelmästikiiran tekstit: "Tulkaamme kaikki uskovaiset, rientäkäämme Neitseen juhlaan, sillä katso, syntyy se, joka oli ennen syntymistään Jumalan Äidiksi määrätty. Hän neitseistä ihanin, Iisain juuresta viheriöinyt Aaronin sauva, profeettain ennustama, hurskaitten Joakimin ja Annan vesa. Hän syntyy, ja maailma hänen kanssaan uudistuu; syntyy, ja Kirkko koristuksiinsa pukeutuu. Hän on pyhä temppeli, jumaluuden olopaikka, Herran neitseellinen palvelija, kuninkaallinen maja, jossa toteutui Kristuksessa yhteen tulleitten eri luontojen sanoin selittämättömän yhdistymisen ihmeellinen salaisuus. Tätä salaisuutta kunnioittaen me lauluin ylistämme puhtaimman Neitseen syntymistä." Myös juhlapäivän tropari vahvistaa tämän juhlan yhteyden Joulun juhlaan: "Sinun syntymäsi, jumalansynnyttäjä Neitsyt, oli ilosanoma koko maailmalle, silla sinusta on koittanut vanhurskauden Aurinko—Kristus, meidän Jumalamme, joka tyhjäksi tehtyään kirouksen tuotti siunauksen ja poistettuaan kuoleman antoi meille iankaikkisen elämän." Kristuksen syntymän troparissa esiintyy sama Kristusta koskeva symboli "Vanhurskauden Aurinko"—"...tähtien palvelijat tähden kautta oppivat kumartamaan Sinua, vanhurskauden Aurinkoa. . . "

Neitseen Marian temppeliintuomisen juhla, marraskuun 21. päivänä, yhtälailla Jumalansynnyttäjän syntymän juhlan kanssa on sisäisessä yhteydessä Joulun juhlaan, sitä ennakoiden, siihen uskovia valmistaen. Niin juhlan parimia- kuin stikiiratekstit aiheeseen kajoavat. Esimerkin voimme ottaa litania- ja virrelmästikiiroista.

"Taivas ja maa iloitsevat nähdessään ainoan Neitseen ja viattoman hengellisen taivaan, tulevan Jumalan temppeliin kasvaaksensa kunniakkaasti. Hänelle ihmetellen Sakarias huusi: Herran ovi, avaan sinulle temppelin oven. Riemuitse Jumalassa, sillä olen saanut tietää ja uskon että edellä ilmoitettu Israelin pelastus on ilmestyvä ja sinusta syntyy Jumala—Sana, joka antaa maailmalle suuren laupeuden." .

Tämän juhlapäivän stikiirat ja aamupalveluksen kanonin katabasit vievät meidät jo itse Kristuksen syntymän juhlan aihepiirin sisäpuolelle. Ensi kerran nyt lauletaan joulun kanoni katabasina: "Kristus syntyy kiittäkää, Kristus taivahasta vastaanottakaa, Kristus maan päällä, yletkää korkeuteen. . .". Tähän saakka on kuljettu ikään kuin profetian tietä, kuin "kuvastimesta katsoen arvoitukseen", mutta nyt paljastetaan se päämäärä, johon koko edeltävä kirkkovuoden jakso on meitä valmistanut, Kristuksen syntymän juhlan vastaanottaminen. Näin siis Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen juhlassa meille julistetaan ilosanoma Vapahtajan syntymästä ja meitä kehotetaan temppeliin tuodun lapsen, Neitseen Marian kanssa, kasvamaan sisäisesti pyhän salaisuuden ymmärtämiseen ja sen merkityksen tajuamiseen. Ilman tätä sisäistettyä kokemusta Kristuksen syntymän juhla kulkee meidän ohitsemme. Ulkonaisesti saatamme olla siinä mukana, mutta hengellisesti jäämme sen ulkopuolelle.

 

Pyhien esi-isien sunnuntaihin liittyen joulun edellä muistelemme vielä vanhan testamentin vanhurskaita, sillä Jumala on osoittanut, että "heistä on lähtöisin ainoa, miehentuntematon, jumalallinen lapsukainen, puhtain Maria, josta Kristus valo syntyy." Pyhien esi-isien sunnuntain sanoma sitoutuu kiinteästi Jumalansynnyttäjän syntymän ja temppeliintuomisen juhlan jouluun valmistaviin aiheisiin. Sanotun päivän aamupalveluksen kiitosstikiirat kertovat meille jo joulun läheisyydestä. "Tulkaa kaikki viettäkäämme uskolla Aabrahamin ja muitten lakia edeltäneitten isien vuosijuhlaa. Kunnioittakaamme ansion mukaan Juudan sukukuntaa. Ylistäkäämme Kolminaisuuden kuvana nuorukaisia, jotka Babylonissa sammuttivat pätsin liekin, sekä Danielia. Pitäen lujasti kiinni profeettain ennustuksista huutakaamme suureen ääneen Jesajan kanssa: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää Pojan, Immanuelin, joka tarkoittaa: Meidän kanssamme on Jumala".

Viikkoa ennen joulua on pyhien isien sunnuntai. Suuren juhlan aistimme kaikkialta, mutta erityisesti kirkkoveisuista. On ikään kuin vielä kerran varmistauduttava siitä, että minkä profeetat ovat ennustaneet, on valmistuksessa juhlaan huomioitu täytettäväksi. Betlehem, luola ja seimi ovat tulleet uskovien ajatuksen kohteeksi. Tietäjät ovat jo liikkeellä lahjoinensa, paimenet valvovat kedolla, Neitsyt matkalla synnyttämään. Pyhien isien sunnuntain ehtoopalveluksen avuksihuutostikiirasta kuuluu kehotus: "Valmistaudu Betlehem, seimi kaunistu, luola ota vastaan. Totuus on tullut. Varjo on väistynyt. Jumala on ihmisille Neitseestä koittanut. Meidän muotoiseksemme Hän on tullut jumaloittaen sen, minkä oli itseensä lisäksi ottanut. Sen tähden Aadam uudistuu ja Eeva hänen kanssaan. He laulavat: Jumalan hyvä tahto on maan päällä ilmestynyt pelastaakseen meidän sukumme."

 

Joulun vastaanottaminen

Joulupaaston kaksi viimeistä viikkoa ovat ortodoksisessa perinteessä ankarimmat. On sääli, että usein se on kiireisintä jouluvalmistelujen aikaa, jolloin paaston tarkoittama rauha ja hiljaisuus, lähimmäisten ja Jumalan muistaminen tahtoo jäädä ruoanlaiton ja lahjaostosten jalkoihin.

 

Jouluaatto on kristillisessä perinteessä vielä paastopäivä. Se käy ilmi esimerkiksi lipeäkalasta, joka on läntinen paastoruoka. Nyky-Suomessa juhla alkaa kuitenkin jo aattoiltana. Joku voi olla sitä mieltä, että ortodoksisessa kodissa juhla-ateria pitäisi nauttia ja lahjat jakaa vasta jouluaamun liturgian jälkeen. Sitä lienee kuitenkin vaikeaa, ellei mahdotonta, noudattaa lapsiperheissä, joissa vielä kenties joku perheenjäsenistä ei ole ortodoksi. Olisi kuitenkin hyvä, jos jouluaaton ohjelmassa olisi aikaa käydä kirkossa.

Jouluaattona toimitetaan kaikissa kirkoissa useita jumalanpalveluksia. Juhla alkaisi silloin kirkosta, sieltä saataisiin syy käydä aterialle ja joulun viettoon, Kristuksen syntymäjuhlan viettoon. Joulun pääjumalanpalvelus on joulupäivän liturgia, joka yleensä toimitetaan aamuvarhaisella. Juhlapalvelus voitaisiin myös toimittaa jouluyönä, niin kuin Rooman kirkossa ja monissa länsimaisissa ortodoksisissa kirkoissa, ja Suomessakin joissakin seurakunnissa.

 

Joululahjat

Joulunviettotapoihin kuuluvat joululahjat. Lahjojen antamisessa on erilaisia tapoja. Niitä annetaan jouluaattona, mutta myös varsinaisena juhlapäivänä, joulupäivänä. Lahjat ovat kuvainnollisesti Kristuksen syntymäpäivälahjoja ja ne kuvaavat samoja lahjoja, joita Kristus sai itämaan tietäjiltä: kultaa Kuninkaalle, suitsuketta Jumalalle ja mirhaa Kuolemattomalle.

Joulupukki ei varsinaisesti ole ortodoksinen tapa, vaan se on tullut mukaan muista perinteistä.

 

Vainajien muisteleminen

Jouluaaton tapa käydä haudoilla on ortodokseille uusi, mutta sopii hyvin ortodoksiseen tapaan muistaa vainajia. Tapa on siirtynyt luterilaisuudesta. Ortodoksisessa kirkossa vainajia muistellaan huomattavasti useammin kuin luterilaisessa kirkossa, kaikissa liturgioissa ja vielä tiettyinä yleisinä vainajien muistelupäivinä tai yksityisissä muistopalveluksissa.

Ortodoksit käväty usein sytyttämässä kirkossa liturgiassa tai muussakin palveluksessa tuohuksen kirkon muistelupöydälle. Näin siis vainajien muistelu on oleellinen osa ortodoksisuutta, eikä siis vain jouluna tai suurina pyhäpäivinä tapahtuvaa muistamista.

 

Joulutervehdys

Ortodoksit tervehtivät tosiaan joulunaikaan omalla joulutervehdyksellä: "Kristus syntyy! - Kiittäkää!" Se voidaan esittää myös vuorotervehdyksenä niin, että toinen sanoo toiselle ensimmäisen osan, johon toinen vastaa toisella osalla.

Kirkossa ehtoollisen jälkeen ortodoksit tervehtivät jouluaikana toisiaan tuolla samalla tervehdyksellä. Tervehdys on aina nykyisessä, nyt tapahtuvassa aikamuodossa, preesensissä, sillä Kristuksen syntymä eletään ja koetaan todeksi ja uudestaan joka vuosi. Tämä sama tervehdys on myös kirjeissä ja joulukorteissa, joita ortodoksit lähettävät.

Jouluna luetaan kirkossa tai kotona Raamatusta Luuk. 2: 1-20 "Siihen aikaan antoi keisari Augustus..." Kirkossa liturginen väri on valkoinen tai kulta. Palveluksia toimitetaan aattona ja joulupäivinä. Joulu on siis täynnä jumalanpalveluksia ja iloa Kristuksen syntymästä.

 

Slaaviminen

Papit vierailevat joulun juhla-aikaan kodeissa toimittamassa joulunajan rukoushetkipalveluksia eli slaavimassa, kuten vanha karjalainen sanonta kuuluu. Sana slava tulee kirkkoslaavista, jossa se tarkoittaa kunniaa. Vierailun yhteyteen kuuluu tavallisesti jouluateria.

 

Joulun juhlakausi

Joulun juhlakausi jatkuu aina tammikuun kuudenteen, teofanian eli Kristuksen kasteen juhlaan saakka. Silloin voisi viettää iloisia pikkujouluja ystävien, työtoverien tai kerhojen kesken. “Jälkijoulujuhla” tammikuun alkupuolella voisi olla luontevaa ortodoksisen perinteen vaikutusta nykysuomalaiseen tapakulttuuriin. Uusi vuosi on myös Kristuksen ympärileikkaamisen ja kahdeksantena päivänä tapahtuneen nimenannon juhla sekä kirkkoisä Basileios Suuren muistopäivä. Kreikassa pyhä Basileios tuo joululahjat, ja uuden vuoden päivänä liturgian jälkeen seurakunta kokoontuu erityisen kakun “Vasilopittan” ympärille, jonka pappi leikkaa ja jakaa palan jokaiselle.

 

Yksi suurista juhlista

Joulu on yksi ortodoksien 12 suuresta juhlasta ja sille on myös oma ikoninsa. Jouluikonissa on kuvattu Kristuksen syntymä tapahtuvaksi luolassa, ei siis tallissa. Luola on kuvainnollisesti synnin pimentämä maailma, johon Valo syntyy ja jossa loistaa totuuden ja vanhurskauden Aurinko. Samalla luolalla symbolisoidaan tulevaa Kristuksen hautaluolaa, pääsiäisen tapahtumia.

Luolaan on usein kuvattu myös eläimiä, aasi ja härkä. Niitä ei mainita evankeliumeissa, mutta niille on annettu profeetallinen merkitys. Jesajan kirjassa sanotaan: "Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen, mutta Israel ei tunne, minun kansani ei tajua." (Jes.1:3).

 

Jouluikonin symboliikkaa

Kristus-lapsi on kuvattu seimeen kapaloituna. Kapalot symbolisoivat samalla Kristuksen käärinliinoja kuoleman ja ylösnousemuksen yhteydessä.

Seimi sen sijaan kuvaa sitä hengellistä ateriapöytää, jolta Kristus (Kristuksen ruumis ja veri) tarjotaan aina uudestaan ja uudestaan uskoville kristityille ehtoollisen yhteydessä, eukaristiassa.

Ikonissa esitetty Jumalansynnyttäjä, Neitsyt Maria symbolisoi uutta Eevaa. Ikonissa korostetaan Marian merkitystä kuvaamalla hänet luolan edustalle lepäämään punaiselle alustalle.

Ikonissa on paljon muutakin symboliikkaa: taivas puolikaarena yläosassa, tähti kuvaamaan Jumalan läsnäoloa ja merkkinä Kristuksen syntymästä, enkelit ylistäjinä ja sanoman tuojina, paimenet eli Israelin kansan symboliset edustajat vastaanottamassa ilosanomaa, tietäjät Nuubian ja Arabian kuningas Melhior, Saaban kuningas Baltasar ja Tarsiin kuningas Kaspar edustavat pakanakansoja, sillä sanoma Kristuksen syntymästä kuuluu kaikille kansoille.

Ikoniin on kuvattu usein vielä Joosef, jolle vanha mies eli kiusaaja tarjoaa katkennutta sauvaa, joka taas kuvaa pahan toimintaa, valhetta, että syntynyt lapsi ei olisikaan Jumalasta. Joskus jouluikoniin on kuvattu myös Kristus-lapsen peseminen, jonka toimittivat apokryfievankeliumien mukaan Salome ja Zelomi, ja se kuvaa Jumalan nöyrtymistä ja alentumista ihmisyyteen.

Jouluikonissa on siis eri tavoin kuvattu kaikki joulun tapahtumat ja se kuvaa Jumalan lihaksi tulemista, jossa koko luomakunta saa uuden merkityksen.

 

Lopuksi

Kristinusko on uskoa, joka toteutuu elämäntavassa. Niin kuin Jumalan Poika syntyi Ihmisen Pojaksi, uskokin tulee näkyväksi teoissa. Vuosisatojen kuluessa ortodoksisten kansojen elämässä usko on muovannut niiden tapoja ja perinteitä niin että ne heijastavat kirkon pyhää perinnettä. Nykyään olemme menettäneet tuon elämäntavan miltei tyystin. Voimme kuitenkin kysyä, mitä noista arjen ja juhlan ortodoksista perinteistä voimme elvyttää omalla kohdallamme ja mitä voimme niistä oppia omaa jouluamme ja jouluperinteitämme varten.

 

 Luento Valamon kansanopistossa 27.11.2010