Hengellisen elämän ydin on ajan pyhittämistä: erotamme arjestamme hetkiä, jotka kuuluvat vain Jumalalle. Kristikunnassa vakiintui jo varhain tietty yhteinen rytmi sille, miten rukouselämä rakentuu osaksi vuorokauden kiertoa, liturgista viikkoa ja liturgista vuotta.

Suuren paaston ja pääsiäisen sisällössä riittää loputtomasti avattavaa ja syvennettävää. Jokakeväinen paastonaika ei ole vain ruokavalion säätelyä vaan tie, joka johtaa iäisyyden iloon. Pääsiäiskokemuksen valoisuutta ja riemullisuutta ei kuitenkaan ole helppo kääntää sanalliseen muotoon. Voidaan kysyä, onko se edes mahdollista. Suuri viikko ja pääsiäinen ovat ei vain itsetutkistelun, vaan itsensä Jumalan tutkistelun aikaa. Suuri paasto on matka itsensä tuntemiseen ja Jumalan tuntemiseen. Ja se on ovi pääsiäisen hengellisen merkityksen ymmärtämiseen.

Jo paaston alussa, sovintosunnuntain ehtoopalveluksen paastostikiirassa meille osoitetaan paaston päämäärä ja tarkoitus selvästi: "Aloittakaamme riemukkaasti paaston aika antautuen hengellisiin kilvoituksiin. Puhdistakaamme sielu ja liha. Kuten ruuasta paastotkaamme kaikesta himostakin ja eläkäämme Hengen hyveiden runsaudessa ja niissä kaikki halulla pysyen kasvakaamme arvollisiksi näkemään hengellisessä riemussa Jumalan Kristuksen ylen kunniallinen kärsimys ja pyhä pääsiäinen."

Paastomatkan päämääränä on siis pääsiäisen merkityksen ymmärtäminen mahdollisimman täydellisesti ja Kristuksen kärsimyksen salaisuuden tajuaminen. Kristus kärsi ristillä Jumalihmisenä. Hän ei noussut ylös haudasta vain hengellisesti, vaan myös ruumiillisesti.

 

Kaste ja pääsiäinen

Ensimmäisten vuosisatojen ortodoksit tiesivät, että Pääsiäinen oli heidän oman kasteensa muistamista, osallistumista ylösnousseen ja kuoleman voittaneen Kristuksen elämään. He olivat vakuuttuneita, että kaikki aika oli uudistunut, aivan niin kuin koko maailma oli uudistunut heidän omassa elämässään. He tiesivät, että Kristuksen ylösnousemista julistettiin kasteessa, joka on uudestisyntymisen tapahtuma.

Pyhä Nikolaos Kavasilas (k. 1390) opettaa: ”Ihminen Jumalan ikonina löytää kasteen ja mirhavoitelun mysteerioissa uudelleen alkuperäisen päämääränsä eli Jumalakeskeisen elämän. Mutta tämä ei rajoitu vain kastehetkeen, sillä kasteeseen sisältyy tuleva ilo. Kaste on tulevan ylösnousemuksen esikuva, joka edellyttää meiltä jatkuvaa taistelua valkeuden puolella pimeyttä vastaan.”

Nykyään pyhän kasteen ja pääsiäisen yhteys on katkennut, harvat edes tietävät tuon yhteyden. Kaste on merkitty asiakirjoihin, mutta ei kristityn mieleen.

Vaikka olemme nykyään kadottaneet kasteen ja pääsiäisen keskeisen yhteyden, eivät pääsiäisliturgia ja kaste ole tätä yhteyttä menettäneet. Pääsiäisyön kosminen ilo; ristisaatto, palavat tuohukset, kirkkolaulun iloinen rytmi julistavat valkeuden todellisuutta. Kristus on niiden ilo, jotka ovat puetut Häneen. Pyhässä kasteessa meidät on haudattu Hänen kuolemaansa, mutta kunniallisessa ylösnousemuksessa meidät on korotettu Isän kirkkauteen, vaeltamaan uudessa elämässä (Room. 6: 4).

Suuri lauantai oli vanhan Kirkon merkittävä kastepäivä. Kaste on ortodoksisen pääsiäisjuhlan keskeinen osa. Se meidän on välttämätöntä tietää, jotta voimme ymmärtää Kirkon elämää. Pääsiäisilo on kastettujen iloa uudesta elämästään ylösnousseessa Kristuksessa sekä aiemmin kastettujen iloa heistä ja omasta kasteestaan.

Tämän päivän ortodoksi näkee harvoin, että kaste koskettaa häntä ja koko kirkkoa. Elämämme ei ole kasteen yhteisölliseen valkeuteen liittyvää. Kaste ei ole enää jatkuvan ilon lähde. Ja kuitenkin Kristuksen ylösnousemuksessa ja siihen todellisesti liittyvässä kasteessa meidät on "kuninkaallisena papistona" (1. Piet. 2: 9) palautettu jälleen paratiisiin ja tämä paratiisi on Kristuksen Kirkko.

 

Paasto – valmistautumismatka pääsiäisen iloon

Pääsiäinen, iäisen elämän ilojuhla, ansaitsee arvoisensa valmistautumisen. Pääsiäistä edeltävä kausi on ortodoksisessa traditiossa peräti kymmenviikkoinen: ensin kolme viikkoa eli neljä sunnuntaita paastoon valmistavaa aikaa, sitten kuusi viikkoa eli 40 vuorokautta kestävä varsinainen suuri paasto, ja lopulta suuri viikko, joka huipentuu pääsiäisyön ylösnousemusjuhlaan. Suuri paasto ei siis ole päämäärä itsessään vaan matka pääsiäiseen.

Useimmille 2000-luvun eurooppalaisille ajatus paastoamisesta ja kieltäymyksestä tuntuu jokseenkin kaukaiselta — mutta juuri siksi ne arvot, joihin paasto perustuu, tulevat vuosi vuodelta tärkeämmiksi. Markkinayhteiskunnassa paasto haastaa koko elämänasenteemme: Mihin me tarvitsemme ainaista kasvua? Emmekö voisi mieluummin pysähtyä ja olla onnellisia? Paastoon osallistuminen merkitsee nykyään myös tietynlaista protestia yhteiskuntamme kulutuskeskeisiä normeja vastaan.

Nykyajalle tyypillinen yksilökeskeisyys on muokannut myös tapaamme hahmottaa paaston merkitys. Paasto nähdään nykyään yleensä pelkkänä yksilön henkisen kasvun tai ruumiin laihduttamisen välineenä. Siksi kirkossakin monet käsittävät paastoamisen vain yksilön kilvoittelun välineenä. Tällainen ajattelu ei sinänsä ole uutta. Sen voi katsoa ilmaantuneen kirkon elämään jo 200-luvulla, varhaisten erämaakilvoittelijoiden eli ensimmäisten erakkomunkkien myötä. Yleensä kristillinen paasto on kuitenkin ollut luonteeltaan yhteisöllistä. Tämä koskee myös luostareita, joissa paaston yhteisöllinen ulottuvuus on loppujen lopuksi säilynyt kaikkein puhtaimmassa muodossaan. Koko yhteisön paastoaminen yhteistä päämäärää varten on syvällinen elämys, jonka rinnalla nykyinen yksilökeskeinen paastokäsitys on melkoinen surkastuma.

Paaston käsite ymmärretään usein synonyymiksi syömättömyyden kanssa. Itse asiassa niin syöminen kuin syömättömyyskin ovat kristillisessä paastossa sivuasia. Syömisen vähentäminen on tietysti erottamaton, mutta ei oleellisin osa paastoa. Pyhä Johannes Krysostomos on ilmaissut paaston idean ytimekkäästi toteamalla, että paasto ei merkitse paastoamista vain ruoasta, vaan synnistä. Synti puolestaan ei tarkoita kiellettyjen tekojen joukkoa, vaan etääntymistä Jumalasta. Ihminen on syntinen, koska hän on etäällä Jumalasta. Siksi paasto on pohjimmiltaan kokonaisvaltaista Jumalan lähestymistä. Ruoka on tässä vain yksi osatekijä. Myös silmän, korvan, jalkojen, kätten ja kaikkien ruumiinjäsenten on osallistuttava paastoon, kuten Krysostomoskin toteaa. Käytännön tottumusten muuttaminen edellyttää, että aloitamme ajattelutavan muutoksesta.

Paaston käsitettä on käytetty kristikunnan eri puolilla hieman eri tavoin. Roomalaiskatolisessa traditiossa on perinteisesti tehty ero “pidättymisen” ja varsinaisen “paastoamisen” välillä. Pidättymisellä on tarkoitettu ruokavalion muuttamista ja eritoten eläinkunnan tuotteista kieltäytymistä, paastoamisella taas on viitattu ruoan määrän vähentämiseen tai suoranaiseen syömättömyyteen. Ortodoksisessa kielenkäytössä paaston käsite sen sijaan pitää sisällään molemmat aspektit: niin ruoan määrän rajoittamisen kuin sen tiettyjen lajien hylkäämisen. Luterilaisuus on perinyt paaston käsitteen roomalaiskatolisesta traditiosta, ja siksi monelle suomalaiselle voi tuntua yllättävältä, että ortodoksi voi todellakin paastota syödessään! Ruokavaliopaastoamistakaan ei kuitenkaan kannata vähätellä: pelkkä maito- ja lihatuotteista kieltäytyminen muutamaksi viikoksi vaatii yllättävän kovaa itsekuria.

Paastossa on siis ulkonainen ja sisäinen puolensa. Edellinen koskee myös muita aineellisia nautintoja ja kaikenlaisia turhia mukavuuksia. Ulkonainen kieltäytyminen on välttämätöntä suuren paaston vietolle, mutta se ei ole päämäärä itsessään. Ruokailusäännöt eivät saa muodostua itsetarkoitukseksi. Oleellista on kieltäytyä ulkonaisesta siten, että se palvelee sisäistä paastoa. Siksi jokaisen on tutkittava tarkkaan, millainen sääntö hänelle sopii. Aloittelijan ei kannata matkia erämaaisien kilvoitusta: liian ankara sääntö on haitallinen niin ruumiillisesti kuin hengellisestikin. Ihminen on näkyvän ja näkymättömän kokonaisuus, ja elämän perustarkoitus on ylläpitää ja kehittää näiden välistä tasapainoa — myös paastoamisessa.

Sisäisellä paastolla on kaksi ulottuvuutta. Paaston sosiaalinen ulottuvuus merkitsee vastuuntuntoa, hyvän tekemistä, auttamista, uhrautumista ja omastaan antamista. Tämäkin on oleellinen osa paastoa. Varhaiskirkossa oli tapana antaa paastopäivänä syömättä jääneen aterian hinta leskille, orvoille tai köyhille. “Näin sinä nöyryytät itsesi, jotta se joka ottaa vastaan, tulisi sinun nöyryydestäsi kylläiseksi ja rukoilisi sinun puolestasi” Rooman kirkossa opetettiin 100-luvulla (Hermaan Paimen 56:7).

Kristinuskon vaatimukset ovat kuitenkin tätäkin korkeammalla. Meidän tulisi antaa itsemme: ei vain siitä mitä meillä on, vaan siitä mitä me olemme. Tätä sanotaan rakkaudeksi, ja sitä on sisäisen paaston hengellinen ulottuvuus. Se on pidättymistä pahoista ajatuksista ja mielen virittämistä puhtaampaan rukoukseen. Ilman rukousta ja kirkon liturgista elämää paasto jää hedelmättömäksi. Rukous, paasto ja hengellisyys eivät ole vain yksilön rakentamista: hengellisyys on yhteyttä. Suuri paasto on kutsu kirkon yhteyteen ja se on tarkoitettu kaikille kristityille.

Isät ovat eritelleet myös paaston laiminlyömisen lajeja. Abba Dorotheos Gazalainen kirjoitti 500-luvulla, että mässäilyä on kahdenlaista, laadullista tai määrällistä.Edellisessä  ihminen ei välttämättä syö paljon, mutta tahtoo syömänsä olevan mahdollisimman herkullista.

Paastoaja joutuu vastustamaan kolmenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen vaara on hällä väliä- asenne. Sen mukaan paastosäännöt ja ruoasta pidättyminen on turhaa ja tarpeetonta. Toinen vaara on liiallinen rigorismi joka johtaa kohtuuttomaan ruumiin riuduttamiseen. Kolmas vaara on farisealaisuus: paaston hengellinen kokonaisuus unohdetaan ja paastoamiseen suhtaudutaan kuin se olisi vain tiettyjen ruokasääntöjen noudattamista. Näin tulee mahdolliseksi omituinen kaksoissynti: ihminen voi samalla kertaa sekä mässäillä sallituilla ruoilla että ylpistyä paastostaan.

Erämaan isät opettavat, että Jumalaa kohti vievällä tiellä on kolme tasoa: ruumiillinen, sielullinen ja hengellinen. Nämä ovat eräänlaisia abstraktioita, jotka todellisuudessa vaikuttavat sisäkkäin. Oleellista on, että alimmasta piiristä ei päästä ylöspäin ilman ruumiillisia toimia. Ruumis harjoittaa itseänsä sielullisuuteen ja sielu hengellisyyteen. Ruumis “sielullistuu” paaston, valvomisen, maahan kumarrusten ja muiden vastaavien kilvoitusten avulla. Sielu hengellistyy rukouksella, mietiskelyllä ja ajatusten kanssa taistelemalla. Tämä vie ihmisen seesteisyyden alueelle. 700 - luvun itäsyyrialainen erakko ‘Abdio’ Näkijä kuvasi tätä hengellistymisprosessia näin: “Ruumiillisuuden tasolta ihminen kohotetaan puhtauteen, puhtaudesta hän siirtyy sielullisuuden asteeseen, sielullisuudesta (Jumalan Hengen) huumaavan vaikutuksen aistintaan ja näkyyn, näystä kohti astumista täydellisyyden alueelle toimittamaan papillista palvelusta sisäisessä kaikkein pyhimmässä, paikassa jossa todellinen ylipappi, Herramme Jeesus Kristus on’

Idän kirkossa suuri paasto on aina ollut yhteisöllinen ja puolentoista vuosituhannen ajan jopa yhteiskunnallinen kokemus. Silloin kun paasto on koko yhteisön normi, paastoaminen ei kiinnitä huomiota, eikä kenenkään sitä noudattavan tarvitse erikseen perustella tai kyseenalaistaa paastoamistaan, mikä tietysti tekee paastoamisesta vaivattomampaa. Bysantissa teatterit ja muut julkiset näytännöt suljettiin suuren paaston ajaksi. Venäjällä paastonaika näkyi katukuvassa aina neuvostoaikaan asti. Jokainen ei tietenkään noudattanut paastosääntöjä täydellisesti, mutta niille, jotka noudattivat, se oli huomattavasti helpompaa.

Kirkon elämässä paaston yhteisöllinen ulottuvuus on yhä koettavissa. Paaston siunaus liittyy kuuliaisuuteen, kuten hengellisen elämän siunaus yleensäkin. Paasto ei ole sitä, että minä suorituksellani teen itsestäni jotain erikoista. Paasto on nöyrtymistä Jumalan, kirkon perinteen ja rippi-isän edessä. Suuri paasto on astumista yksinäisyydestä Kristuksen ruumiin, kirkon yhteyteen, katsomatta, paastoavatko muut.

Suomessa voi toisaalta nähdä myös merkkejä siitä, että kirkollisen paaston asema saattaisi vielä kohentua. Ortodoksien identiteetti on vahva, vanhakirkollista hengellisyyttä arvostetaan koko ajan enemmän, ja ekumenia on nostanut paastotietoisuutta myös luterilaisissa piireissä. Paastotietoisuudesta ja paaston periaatteellisesta arvostamisesta on tosin vielä pitkä matka siihen, että paastoa alettaisiin noudattaa käytännössä. Ortodoksitkin saattavat toisinaan romantisoida paastoa ihailemalla muinaisten pyhien kilvoituksia ilman että heidän mieleensä juolahtaisi muuttaa omia elintapojaan. “He ovat he, mutta minä olen minä.”

Paastoaminen ei kuitenkaan välttämättä ole nykyään sen vaikeampaa tai helpompaa kuin ennen. Kiusauksia on aina ollut, eikä itsekurinkaan määrä maailmassa liene oleellisesti muuttunut. Nykypaastoajan erityisongelma onkin ehkä kärsivällisyyden puute. Sisäinen kärsimättömyys johtuu usein ulkonaisen kärsimyksen puutteesta. Nykyihminen on tottunut mukavaan elämään ja haluaisi kaiken heti. Paaston tuoma siunaus on kuitenkin hidasta laatua. Toinen erityisesti nykyihmistä kiusaava asia on tiedosta johtuva ylpistyminen. Asenteemme taustalla on seuraavanlainen ajattelutapa: “Minulla on paljon tietoa ja ymmärrän erilaisia ajattelutapoja ja kaikenlaisia traditioita, ja siksi minun ei tarvitse noudattaa mitään tiettyä perinnettä niin orjallisesti”. Näin ihminen luulee nousseensa jo paaston yläpuolelle, vaikka ei ole päässyt edes alkuun.

Jokainen voi paastota jotenkin. Oleellista on tehdä luja päätös, vaikka pieni, symbolinenkin, ja pysyä Siinä. Jos ihminen ryhtyy kyseenalaistamaan omia Päätöksiään, hän joutuu tekemään samoja päätöksiä uudestaan ja uudestaan, eikä hän silloin saa otetta itse asiasta. Paaston tarkoituksena on raivata tilaa hengellisille asioille eikä käsitellä paaston perusteita.

 

Paastosta pääsiäiseen

Paastonaikaa ei voi mitenkään ymmärtää irrallaan siitä juhlasta, johon valmistautumista varten se on olemassa. Ilman pääsiäistä suuri paasto jää pelkäksi joukoksi irrallisia tapoja, joilla ei ole itsessään paljoakaan merkitystä. Suuri paasto on juuri, pääsiäinen siitä kasvava ja esiin puhkeava kukka.

Suuren viikon jumalanpalvelukset auttavat meitä astumaan sisälle Jumalan mittaamattoman rakkauden todellisuuteen. Pyhän viikon jokaisella päivällä on oma erityisaiheensa, painotuksensa ja kertomuksensa. Kuitenkin jokaisella Suuren viikon kertomuksella on selkeä yhteys keskeiseen tapahtumaan: ristin pääsiäiseen ja Vapahtajan ylösnousemukseen. Niillä on yhteys Jeesukseen Kristukseen, joka kavallettiin, ristiinnaulittiin ja haudattiin ja joka nousi kuolleista kolmantena päivänä. Näihin tapahtumiin rakentuu suuren viikon keskeinen opetus. Me lähestymme Kirkossa niiden kautta pelastuksemme pyhää salaisuutta.

Suuri viikko asettaa eteemme elämän kaksi todellisuutta. Meidät tehdään tietoisiksi ihmisen synnin aiheuttamasta tuhosta eli kapinasta Jumalaa vastaan. Se vaikuttaa monin tavoin meissä ja ympärillämme. Mutta me saamme kokea myös Jumalan rakkauden ja pyhyyden uudeksi tekevän voiman.

Suuri viikko on tarkoitettu meille erityiseksi katumuksen ajaksi. Ortodoksinen kirkko ei ole ihmisyhteisö tai moraaliliike, joka kaikin keinoin etsii ihmisten suosiota. Kirkko on pelastuksen arkki. Se ei kutsu ihmisiä osallistumaan uskonnollisiin näytöksiin tai hetkellisiin tunneelämyksiin. Kirkko kutsuu ihmisiä kantamaan yhdessä ristiä eli osallistumaan Kirkon näkymättömään taisteluun saatanan hajottavia voimia vastaan. Ihmisiä kutsutaan elämän sisäiseen muuttamiseen.

Suuri viikko paljastaa liturgisissa teksteissään ihmisen syntiinlankeemuksen häpeän: helvetin syöverit, kadotetun paratiisin ja Jumalan poissaolemisen. Siksi meidän tulee murehtia. Me voimme käsitellä Jumalaa vastaan suuntautuvaa kapinaamme ainoastaan äärimmäisessä nöyryydessä ja särkyneessä sydämessä. Muutoin emme voi löytää tietä todelliseen katumukseen ja elämän muutokseen.

Suuri ja Pyhä Sapatti, Suuri Lauantai, on päivä, jolla on erottamaton yhteys Suuren Perjantaihin, Ristin, Kristuksen kärsimysten, kuoleman ja Hänen ylösnousemisensa kanssa. Ylösnousemussaaton edellä käy risti. Uuden ihmisen nousemista edeltää vanhan ihmisen ristiinnaulitseminen. Kristityn elämä on kasvamista molemmissa: mitä syvemmin kuolemme, sitä kirkkaammin nousemme. Kunniaa edeltää poskenkääntäminen, kirkkautta kieltäymys, ylösnousemusta kuolema. Kristuksen ylösnousemusjuhla on ‘juhlien juhla’. Me juhlimme Pääsiäisenä kuoleman ja Tuonelan tuhoamista, Uuden ja Iankaikkisen elämän alkamista Kristuksessa. Tyhjän haudan ihme on Kirkon uskon ja toivon kulmakivi.

 

Pääsiäisen hengellinen sanoma

”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.” Näin julistamme pääsiäisenä riemullisesti koko maailmalle. Ylösnousemuksen todellisuus on jotain sellaista, mikä on itsessään selittämätöntä, mutta joka tulee silti kirkkaasti nähtäväksi ja koettavaksi kirkon liturgisessa elämässä. Ylösnousemuksen ilo on kirkon elämän ydin.

Kristuksen ylösnousemus on varhaisen Kirkon opetuksen keskeisin sanoma (1. Kor. 15). Pääsiäisen uuden elämän sanoma kohoaa murhenäytelmän, ihmisen ja koko luomakunnan syntiinlankeemuksen taustalta. Me olemme langenneet pois Jumalan yhteydestä Aadamissa, mutta ylösnoussut ja kuoleman vallan kukistanut Kristus tekee meistä elämän lapsia. Tämä oli elävää todellisuutta ensimmäisen vuosituhannen ortodokseille, sillä tuona Kristuksen Kirkon liturgisena kulta-aikana kasteen mysteerio erottamattomasti liittyi pääsiäisen vuosittaiseen viettoon.

Vanha bysanttilainen pääsiäisikoni tulkitsee syvästi Kirkon liturgisten tekstien ilmaiseman vanhan Kirkon pääsiäisen ydinsanoman; uuden ihmisyyden totuuden:

Kristus, Kunnian Kuningas seisoo tuonelassa kuoleman symbolin ristin päällä tai kuten joskus ristiin asetetut poikkipuut tulkitaan, helvetin porttien päällä. Kristus on tarttunut ranteesta Aadamia ja Eevaa ja nostaa heidät kuoleman orjuudesta. Kuitenkin ikonin tuonela on synkkä ja pelottava. Synnin vamma vaikuttaa ihmisessä valistuksen, kasteen ja mirhallavoitelun jälkeenkin. 1300-luvun suuri bysanttilainen ajattelija ja teologi Nikolaos Kavasilas sanoo: "Ihminen, Jumalan ikoni, löytää kasteen ja mirhallavoitelun pyhissä mysteereissä uudelleen alkuperäisen päämääränsä; jumalakeskeisen elämän." Mutta tämä ei rajoitu vain kastehetkeen, sillä kasteeseen liittyy jo tuleva ilo. Kaste on ylösnousemuksen esikuva, joka edellyttää meiltä Kirkossa jatkuvaa taistelua Kristuksen puolella pimeyttä vastaan.

Ortodoksinen pääsiäinen kehottaa meitä aktiiviseen toimintaan. Kirkko elää tässä maailmassa Kristuksen ylösnousemuksen kautta.

Pääsiäisyön jumalanpalvelus on ylösnousemuskokemuksen toisinto, joka tekee Kristuksen ainutkertaisen kuolleista heräämisen vuosi vuoden jälkeen ainutlaatuisella tavalla todelliseksi ja läsnä olevaksi. Kun ylösnousemusveisu alkaa ja sitten ristisaaton jälkeen ulkoa siirrytään takaisin kirkon kirkkaasti valaistuun kauneuteen, synkkyys hajoaa kuin savu tuuleen, epäilykset kaikkoavat. Valo alkaa sarastaa sisältäpäin, ja sen suoma toivontäyteinen kauneus liikuttaa mielen. Saamme kokea sellaista sapatinlepoa, että unohdamme hetkeksi mitä olemme. Pääsiäisyön palveluksessa emme ole enää katoavaisuuden alaisia syntisiä, vaan valonpuhtaita sieluja, jotka hengittävät ajattoman kauneuden luomatonta valoa. Sen loisteessa maalliset värit himmenevät. Saatto kirkon ympäri on kuin siirtyminen enkelien kanssa haudasta puutarhaan, kuulostelemaan ihmetellen heidän sanomaansa. Kristus nousi kuolleista!

Pääsiäisjuhlassa huipentuvat ja yhdistyvät pelastushistorian suuret teemat ja ihmisyyden keskeiset kysymykset.

Kristuksessa tapahtuu sekä ainutkertainen historiallinen Jumalan pelastusteko että ihmisen siirtyminen himojen pimeydestä kirkkaampaan henkisyyteen. Ja ennen kaikkea näiden kahden prosessin välille avautuu yhteys, joka on luonteeltaan mystinen, mutta joka silti perustuu konkreettisiin tapahtumiin. Kristuksessa ihmisyys on noussut Isän luokse, ja siksi sama tie avautuu ihmiselle, joka on Kristuksessa. Suuri paasto on mahdollisuus elää ja kokea koko pääsiäisen tapahtumasarja ja sen puhdistava vaikutus syvällekäyvällä tasolla. Se ei jää vain pelkäksi puheeksi henkistymisestä, sillä Kristuksen mystisessä ruumiissa, kirkossa ja sen traditiossa, on tarjolla konkreettiset puitteet historiallisten pelastustapahtumien muistelemiseen ja myötäelämiseen. Kirkon liturginen elämä toisintaa ja tekee läsnä oleviksi ainutkertaisia tapahtumia, joita myötäelämällä pääsiäisen vapauttavasta sanomasta voidaan saavuttaa syvempää osallisuutta vuosi vuoden jälkeen.

Pääsiäisen tapahtumia voidaan tulkita monin erilaisin painotuksin, sillä kyseessä on jotain sellaista, jonka merkitystä sanat eivät kykene tyhjentämään.

Pääsiäinen on valontäyteinen yö. Juuri sellaista on tuleva maailma, sellaista on ylösnousemuksen todellisuus. Taivas ja maa, jopa helvetti ovat valoa tulvillaan. Tämä on sitä täydellistä iloa, jonka Herra lupasi puhuessaan apostoleilleen Öljymäellä. Apostolien työtä jatkavassa kirkossa Pyhä Henki tekee läsnä olevaksi ilon, joka on lähtöisin Pyhän Kolminaisuuden elämästä. Pääsiäinen on juhlien juhla. Monista muista juhlista poiketen se ei ole menneen muistelemista vaan tulevan kokemista — uuden Jerusalemin loistoa, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.

Ylösnousemus on idän kirkon elämän elävä ja elävöittävä ydin. Se kaunistaa ihmiset sillä kauneudella, jonka Kristus riisui itseltään saadakseen pukea sen meidän yllemme.

Elämä avautuu ikuisuuteen. Ikuinen elämä ei ole tämän aikakauden elämän vastakohta, vaan se on kirkastettuna kaikkea sitä, mikä tämän aikakauden elämässä on kirkastamisen arvoista. Ylösnousemus ei ole uuden elämän luomista, vaan nykyisen elämän kirkastamista, mutta ikuisuuden vaikeus ei synny pelkästä elämästä, vaan se vaatii myös kuoleman.

Kuolema voitetaan sisältä käsin, kuolemisen itsensä kautta. Kristuksen ylösnousemus on sekä hänen kuolemaan johtaneen elämänsä kirkastamista, että hänen eläväksi tekevän kuolemansa ikuistamista. Tätä kärsimyksen kirkastuneisuuden valoa hän säteilee astuessaan ulos haudasta.

Pääsiäisen valo on juuri sitä, mitä me kuoleman varjojen maassa asuvat tarvitsemme. Kun käperrymme itsemme ympärille, ongelmamme tuntuvat kasvavan taivaaseen asti ja toivo katoaa näköpiiristämme. Jokainen meistä joutuu jossain elämänsä vaiheessa kokemaan niin syvää epätoivoa ja tuskaa, että tuntuu kuin kenenkään muun koko maailmassa ei tarvitsisi koskaan läpikäydä samanlaista piinaa. Jokainen ihmisyksilö joutuu kärsimään kuoleman tuskaa ja ahdistusta.

Kristuksen ylösnousemus avaa portin Jumalan rakkauden maailmaan. Se näyttää vaikeuksiemme todelliset mittasuhteet kosmisesta horisontista käsin. Vaikka elämässämme olisi tuskaa kuinka paljon tahansa, meidän kärsimyksellämme on aina alkunsa ja loppunsa eikä se voi koskaan ylittää omia rajojaan. Kristuksen ylösnousemuksesta avautuva Jumalan valtakunnan pääsiäisriemu sen sijaan on loputonta, ikuista ja rakkaudessa rajatonta. Se on kirkasta valoa sädehtivän uuden Jerusalemin iloa.

Kristus, uusi Aadam, on tullut yhdellä kertaa kaikeksi kaikille. Hänestä on tullut ruoka, joka ravitsee nääntyneet. Hänestä on tullut tieto, johon turvauduttaessa emme eksy itsemme tai luomakunnan pariin. Hänen tietonsa ei ohjaa meitä kuolemaan, vaan elämästä elämään.

Pääsiäiskokemuksessa on jotain murskaavaa. Kristuksen ylösnousemuksen edessä koko kuolevaisuuden problematiikka hajoaa, ja sen myötä kaikki muutkin ihmisten ongelmat asettuvat uuteen valoon, ylösnousemuksen valoon, joka on Jumalan rakkauden loistoa. Ihmisenä kuollut on Jumalana herättänyt kuolleet haudoistaan ja synnin syvyydestä. Siksi sunnuntai on tulevan maailman symboli ja ylösnousemuksen juhlapäivä aina päivien loppuun saakka.

Kristittynä oleminen ja uskominen Kristukseen merkitsee ja on aina merkinnyt sitä, että tietää järjen ylittävällä ja silti ehdottoman varmalla, uskoksi nimitetyllä tavalla, että Kristus on kaiken elämän Elämä, että Hän on Elämä itse ja sen tähden minunkin elämäni. “Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten vaikeus.” Kaikki kristilliset opit — lihaksitulo, lunastus, sovitus — ovat tuon uskon selityksiä ja seurauksia, mutta eivät mikään “syy” uskoa. Vain silloin kun uskomme Kristukseen, nämä kaikki vakuutukset tulevat päteviksi ja johdonmukaisiksi.

Kirkko on portti Kristuksen ylösnousemuselämään. Se on yhteyttä iankaikkiseen elämään, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Ja se on Jumalan valtakunnan “illattoman päivän” odottamista, ei jonkin “toisen maailman” vaan Kristuksessa tapahtuvan koko elämän ja kaiken siihen kuuluvan täyttymyksen odotusta. Hänessä kuolemastakin on tullut elämän tapahtuma, sillä Hän on täyttänyt sen itsellään, rakkaudella ja valollaan. “Kaikki on teidän... teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan” (1 Kr 3: 21—23). Ja jos teen tämän uuden elämän omakseni, jos teen omakseni tämän Jumalan valtakunnan isoamisen ja janoamisen, tämän Kristuksen odottamisen, varmuuden siitä, että Kristus on Elämä, silloin jopa kuolema on oleva yhteyttä Elämään. Sillä ei elämä eikä kuolema voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta. En tiedä täyttymyksen hetkeä enkä sitä, millainen se on. En tiedä, milloin kaikki asiat saavat Kristuksessa täyttymyksen. Mutta tiedän, että Kristuksessa tämä suuri siirtymä, maailman pääsiäinen on jo alkanut. Tiedän, että tulevan maailman valo tulee meille Pyhän Hengen ilona ja rauhana, sillä Kristus on noussut ylös, ja Elämä hallitsee.

Luomakunta ja Luoja riemuitsevat yhdessä, sillä pääsiäinen on Jumalan rakkauden voitonjuhla. Pääsiäinen on sielun ylösnousemus.

Kristus on samaistunut meihin, tullut yhdeksi meistä. Meidän kutsumuksemme on samaistua häneen, tulla hänen kaltaisekseen. Se on kutsu yhteyteen, hänen omiensa joukkoon. Kristukseen samaistuminen merkitsee yhteyteen asettumista. Ihminen ei ole yksin.

Vietämme pääsiäistä myös rakkauden ja anteeksiantamisen juhlana. Pääsiäisessä todellinen elämä asetetaan meidän silmiemme eteen.

Pääsiäisen sanoma ylösnousemuksesta ja kuoleman voittamisesta tuo uutta toivoa toivottomalta näyttäviinkin tilanteisiin. Silloinkin kun kuoleman tosiasia on silmiemme edessä, kristitty kieltäytyy siinäkin tilanteessa luovuttamasta voittoa kuolemalle. Asiaa ei ole vielä loppuun käsitelty. Kristus nousi kuolleista ja on luvannut herättää uuteen elämään kaikki ne, jotka ovat hänen omansa.

Monesti elämän tiellämme erehdymme Jumalan tahdon vastaisiin tekoihin ja lankeamme synteihin, joka alkavat painaa mieltämme. Elämän kovat kolhut masentavat monen mielen. Mutta ylösnousemuksen sanoma ei anna meille lupaa vajota epätoivoon. Meille syntisille on varattu anteeksiantamus Kristuksen lunastustyön takia. Elämänsä turhuuteen tuhlanneellekin saarnataan parannuksen mahdollisuutta.

Ylösnousemuksen sanoma kertoo kahleiden katkeamisesta, esteiden poistumisesta ja paremmasta tulevaisuudesta.

Ylösnousemuksen sanoman vastaanottaneelle ihmiselle uskonto on iloinen asia. Se on hengeltään samanlaista kuin pääsiäisen jumalanpalvelus, jossa on paljon valoa, paljon laulua ja paljon innostunutta mieltä. Kirkkokansa kulkee ristisaatossa kirkon ympäri kuin kohti auringon nousua. Kirkonkellojen helinä säestää seurakunnan iloista laulua. Papisto valkeissa vaatteissa toistaa pääsiäisen sanomaa: “Kristus nousi kuolleista.” Ja kirkkokansa vastaa: ‘Totisesti nousi.”

Kun pääsiäisen sanoma todella juurtuu ihmisen mieleen, hänen elämänsä kirkastuu, usko vahvistuu, sydämen täyttää uusi toivo, elämän tarkoitus selvenee eikä edessä oleva kuolemakaan tunnu enää pelottavalta, sillä Kristukseen uskovalle se on vain portti uuteen ja parempaan elämään.

 

Luento "Kohti sisäistä pääsiäistä" -kurssila Valamon luostarissa