Askeesin olemus.

Sana "askeesi" johtuu kreikkalaisesta sanasta askesis ja merkitsee alunperin fyysistä harjoitusta. Laajasti käsitettynä se merkitsee samaa pyrkimystä luonnollisten viettien hallitsemiseen. Hengen yliherruus ihmisen olemuksessa onkin se tunnusmerkki, joka erottaa hänet eläimestä. Tähän katsoen jokainen ihminen harjoittaa askeesia.

Eri uskonnoissa voidaan erottaa kahdenlaista askeesia, maagista ja tulevaan elämään perustuvaa. Maaginen askeesi tarkoittaa pahojen henkien karkottamista, vastustuskyvyn ja taikavoiman saavuttamista ja yleensä jumalallisiin voimiin vaikuttamista erilaisten tabukäsitteiden avulla.

Haudantakaiseen elämään perustuva askeesimuoto taas tarkoittaa paremman elämän valmistamista itselleen. Sellaista on mm. kristillinen askeesi.

Kristillisen askeesin muodostaakin ihmisessä tapahtuva taistelu hyvän ja pahan välillä. Käsite »paha» ajatellaan usein liittyvän aineellisuuteen, mistä johtuu kielteinen suhtautuminen aineellisuuteen, vaikka se ei olekaan aito kristillinen käsitys. Aito kristillinen askeesi ei pohjimmaltaan vihaa materiaa eikä yleensä maailmaa, vaan ainoastaan niitä alhaisia vaistoja ja viettejä, jotka pyrkivät viemään ihmistä alaspäin.

Kristillisen askeettisen elämän tarkoituksena on pyhän Kassianuksen mukaan puhtaan sydämen saavuttaminen ja päämääränä Jumalan valtakunnan periminen. Mutta monet kirkkoisät syventävät sen tarkoitusta sanoen, että askeettisella elämällä pyritään täydellisyyden eli Jumalan kaltaisuuden saavuttamiseen. Maallinen elämä on vain valmistusta tulevaan, haudantakaiseen elämään. Askeetit elävätkin etupäässä tulevaisuuteen suuntautuen. He eivät pelkää kuolemaa, vaan ilomielin ottavat sen vastaan. pyrkien mahdollisimman tarkoin toteuttamaan kristityn ihannetta elää Jumalalle.

Fyysinen maailma sinänsä, Jumalan luomana, ei voi olla askeetin vihollinen, Hänen koko huomionsa kiinnittyykin henkiseen maailmaan, sielun autuuteen ja taisteluun pahoja voimia vastaan. Kun ihmisessä tapahtuu henkinen taistelu hyvän ja pahan välillä, kun tahdotaan rakentaa Jumalalle kelpaavaa kristillistä luonnetta, niin silloin kaikki maallinen jää itsestään toisarvoiseksi. Se tulee vain keinoksi tai välikappaleeksi, jota askeetti käyttää tarkoitusperänsä saavuttamiseksi. Askeetti tahtoo kasvattaa itseään ihannekristityksi. Mutta jos ihminen tahtoo päästä kehittymään varsinkin ihanteelliseksi kristityksi, on negatiivisella toiminnalla melkein suurempi merkitys kuin positiivisella. Himojensa täydellinen hallitseminen on menestymisen paras ehto. Isät selittävätkin, että on mahdotonta välttää himoja. Mutta ihmisen tulee pyrkiä nousemaan niiden yläpuolelle ja hallitsemaan niitä. Tässä mielessä askeesi on ehdottomasti kaikille välttämätöntä

Rukous, paasto, katumus, jumalallisten totuuksien mietiskely ja työ ovat ne keinot, joilla askeetti yrittää hillitä himojaan. Kun puhutaan askeesin kolmesta päähyveestä, kuuliaisuudesta, köyhyydestä ja siveellisestä puhtaudesta, niin se ei koske ainoastaan yksinäisyydessä kilvoittelevaa erakkoa, vaan kaikkia kristityitä. Mitä tulee kuuliaisuuteen, niin lienee itsestään selvää, että se on paras keino lujan tahdon kasvattamiseksi. Luostareissa se on kaikkein tärkein asia.

Rukoukseen syventyminen vapauttaa mielen kaikenlaisista aistillisista huonoista ajatuksista ja antaa tuntea rukouksen voiman. Askeetit ovat oivaltaneet ajatusten syntymisen, vallitsevan mielikuvan suuren merkityksen, niiden syysuhteet, esimerkiksi kuinka esim. viattomasta ajatuksesta johtuvat synnilliset teot, samoin yksinkertaisen mielikuvan ja yleensä mielikuvien käsittelyn sekä sielun analyysin. Tärkeää on mielikuvien säännösteleminen ja mielialojen hallitseminen. Jokaista sydämen liikettä tarkataan huolellisesti. Pahojen tunteiden karkottamiseksi on paras keino rukous, mutta sen täytyy olla sydämen rukousta.

Kristilliset kilvoittelijat erottavat kahdenlaista rukousta, ajoittaisen ja lakkaamattoman, joista jälkimmäinen on tietenkin korkeampi. Kummassakin he erottavat vielä kaksi astetta, ulkonaisen ja sisäisen. Sisäistä rukousta on myös kahta lajia, järjen ja sydämen rukousta. Ulkonainen rukous rajoittuu vain määrättyihin liikkeisiin ja asentoihin sekä rukoussanojen lausumiseen. Järjen rukouksessa ovat jo ajatukset mukana, mutta lämmittävää tunnetta puuttuu. Sydämen rukouksessa toimii ihmisen koko olemus. Lakkaamaton sydämen rukous, jolloin ihminen rukoilee nukkuessaankin, on kilvoittelijain rukousihanne. Se on syvällinen ja monelle askeetillekin vaikeatajuinen asia. Siitä on annettu askeettisessa kirjallisuudessa paljon neuvoja ja sitä monipuolisesti kuvailtu, mutta siitä huolimatta sen harjoittaminen omin päin, ilman kokeneen ohjaajan apua, on jopa kielletty. Se voi näet helposti johtaa epänormaaliin hurmiotilaan, jopa mielenhäiriöön

Useimmissa tapauksissa ihminen, joka menee luostariin itse asiassa etsimään vain jotakin kadonnutta, löytää sieltä todellisen rauhan. Luostari on monelle vapaaehtoinen vankila, jossa hän löytää tyydytyksensä.

 

Askeesin historiaa

Laajassa ymmärrettynä askeesi on yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Se esiintyy useimmiten uskontojen yhteydessä, ja uskontoahan tavataan jo alusta alkaen kaikilla kansoilla. Askeesin tunsivat jo babylonialaiset, assyrialaiset ja egyptiläiset toista tuhatta vuotta e.Kr. Israelilaisille se oli tunnettu jo noin 1500 vuotta ennen Kristusta. Sama on huomattavissa Intiassakin, jota pidetään askeesin luvattuna maana, jo n. vv:n 1000—800 paikkeilla e. Kr., mutta varsinkin Buddhan toiminnan alettua 6. vuosisadalla ja sen jälkeen. Samoihin aikoihin on havaittavissa myös Kreikassa askeesia, jota Pythagoras ja varsinkin Platon tuovat esille. Kristinuskon ilmestyttyä askeesi sai yhä enemmän jalansijaa ihmisten keskuudessa. Paitsi Israelin uskonnosta sai kristinusko askeettisia aineksia myös itämaisesta ja kreikkalaisesta filosofiasta, mitä osoittavat kristittyjen piirissä jo alussa syntyneet gnostikkojen askeettiset lahkot. Varsinaisen kristillisen askeesin lasketaan alkavan munkkilaisuuden perustajista Antonios Suuresta ja Pakomioksesta, jotka elivät 3.—4. vuosisadoilla j.Kr. Johannes Kassianus, joka itse oli 4. vuosisadalla kilvoitellut Egyptissä, viittaa meille säilymättömiin lähteisiin ja osoittaa ap. Markuksen, Aleksandrian piispan, opetuslasten olleen ensimmäisiä kristittyjä munkkeja. Kristillisessä askeesissa on yhä vieläkin lahkoja, mutta se itse on jakaantunut kahteen suurempaan suuntaan, itämaiseen ja länsimaiseen, jotka varsinkin kirkkojen erottua ovat melkoisesti poikenneet toisistaan.

On merkille pantavaa, että protestantismissakin, joka periaatteellisesti hylkää askeesin, silloin tällöin ilmenee pyrkimystä sisäiseen näkemykseen, askeesin jäljittelemiseen. Siitä ovat osoituksena esim. teosofia ja pietismi. Jossain mielessä askeettisia yhdyskuntia ovat myös diakonissalaitokset. Samoin aivan äsken Englannissa syntynyt ja suurta huomiota herättänyt uskonnollinen suunta, ns. Oxfordin liike .

Ortodoksisessa ja länsimaisessa kristillisessä askeesissa on eroavaisuuksia:

 

Ortodoksinen askeesi.

1) Kontemplaatio: päähuomio Jumalaan.

2) Anteeksi antava, kärsivä, nöyrä ja rakastava.

3) Kuoressa piilevä, mutta hieno hurskauselämä.

4) Askeettien harvalukuisuus.

5) Ensin erakkoelämä, sitten elämä ihmisten parissa.

6) Munkkilaisuus yhtenäinen.

7) Ruumiillinen työ etualalla.

 

Länsimainen askeesi.

1) Vita activa: päähuomio ihmisiin.

2) Juridinen.

3) Oppineisuus, edistyneisyys, vapaamielisyys.

4) Askeettien runsaslukuisuus.

5) Erakkoelämä puuttuu

6) Munkkilaisuus pirstoutunut järjestöihin.

7) Henkinen työ etualalla.

Uusimmalla ajalla, varsinkin maailmansodan jälkeen, on askeesi uusien katsantokantojen vaikutuksesta melkoisesti rappeutunut.

 

Askeesin yleiset muodot

Eristyneisyysasteet.

Voidaan erottaa kaksi munkkilaiselämän päämuotoa, yksinäisyyden eli mietiskelyelämän ja yhteiselämän (kinobian) muoto. Tavallisesti jaetaan jälkimmäinen vielä kahteen ryhmään, nim. varsinaiseen yhteiselämään eli luostarielämään ja skiittaelämään. Viimeksi mainitulla tarkoitetaan erakkojen elämää pienissä, 2—3 henkeä käsittävissä ryhmissä siten, että kullakin on jonkun matkan päässä emäluostarista oma majansa, jossa hän kilvoittelee aivan itsenäisesti. Joku erakoista on skiitan valvojana. Skiittaa voisi sanoa siis joko tytärluostariksi tai erakkomajoista koostuvaksi yhteisöksi. Luostarielämä merkitsee yhteiselämää yhteisine asumuksineen, joskin eri huoneineen, ruokaloineen, töineen ja rukouksineen.

Erakkoelämä on ankaraa eristymistä kaikista ihmisistä. Nämä kaikki kolme päämuotoa, yhteiselämä, skiittaelämä ja erakkoelämä ovat nykyäänkin edustettuina ortodoksisessa kirkossa.

Kreikkalaiset munkit toivat munkkilaisuuden 11. vuosisadalla Venäjällekin, jossa se nopeasti levisi sen kaikkiin osiin. 8. vuosisadan jälkeen tulivat Teodoros Studionilaisen, Basileios Suuren ja Pakomioksen sääntöjen pohjalle laaditut yhteiselämän säännöt koko itäisen luostarilaitoksen mallisäännöiksi.

Säännöt, jotka pohjautuvat Pakomioksen ja lähinnä Teodoros Studiitan sääntöihin, jakautuvat kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee luostarin sisäistä järjestystä, toinen jumalanpalveluksia. Mainittakoon muutamia luostarin Sisäistä järjestystä koskevia sääntöjä:

1. yhteiselämässä tulee kaiken olla yhteistä;

5. yhteisten sääntöjen lisäksi saa luostarin esimieheltä pyytää ylimääräisiä (esim. rukous- ym. sääntöjä), mutta ei edellisten kustannuksella;

6. luostarin esimies ei ensinkään saa ruokailla yhteisen ruokalan ulkopuolella; joka tahtoo, saa pidättyä ruoasta esimiehen luvalla;

9. iltajumalanpalveluksen jälkeen ei ole lupa keskustella toistensa luona kammioissa;

10. kammioon eli keljaan ei saa tuoda maallikoita, varsinkaan naisia ja lapsia, vaikka he olisivat sukulaisia;

11. kirjeenvaihto ilman esimiehen lupaa on kielletty;

14. metsässä tai muualla luostarin ulkopuolella käveleminen ilman esimiehen lupaa on kielletty;

16. ei johtajalla eikä veljestöllä saa olla yksityisomaisuutta;

17. kaikki lahjoitukset on annettava yhteisomaisuudeksi;

20. ei saa ottaa vastaan munkkeja toisesta luostarista ilman sen esimiehen lupaa;

23. katuvana palaava eronnut veli otettakoon vastaan, mutta vaadittakoon häneltä kirjallinen takaus kuuliaisuudestaan;

24. jos esimies rikkoo sääntöjä, voivat veljet häntä varoittaa yhteisesti.

Mainitut kolme askeesin eristyneisyysastetta vastaavat psykologisesti ja uskonnon kannalta katsoen tiettyjä henkisiä ja hengellisiä kehitysasteita.

Yhteiselämän aste on alin. Jokaisen munkiksi aikovan on ainakin kolme vuotta vietettävä yhteiselämää, jonka tunnusomaisin piirre on ehdoton tahtonsa alistaminen, kuuliaisuus ja nöyryys. Hän aloittaa hengellisen elämänsä jonkun kokeneen vanhuksen johdolla, jonka hän saa itse valita. Sukuperästään huolimatta alokas joutuu johonkin tavalliseen, hänelle sopivaan työhön, jossa vaaditaan suurta huolellisuutta. Hänen tulee totella kaikkia veljiä, mutta erittäinkin ohjaajavanhusta, jona on tavallisesti rippi-isä, joka sekin tulee olla jokaisella veljellä. Igumenille tulee olla kaikkien veljien kuuliaisia. Tämä aste on siis varsinainen tahdonharjoitusaste, jossa kaikki työt ja ajatuksetkin perustuvat määräyksiin ja ohjeisiin. Hengellisesti katsoen tässä toisen tahto alistuu toisen tahdolle ei toisen itsensä, vaan Jumalan tähden.

Skiittaelämän aste on korkeampi edellistä. Tämän elämän tarkoituksena on vapauttaa kilvoittelija yhteiselämän huolista, jotta hän voisi paremmin keskittyä mietiskelyyn. Skiittaelämään täytyy saada esimiehen lupa. Tälläkään asteella ei ole tahdonharjoitusta jätetty pois, vaan on määrätty skiitan johtaja, jonka määräyksiä on toteltava, vaikka muuten elämä on suhteellisen vapaata. Tällä asteella on jo tahto siksi voimakas, että munkki täyttää tehtävänsä ilman erikoista pakkoa.

Ylin aste on erakkoaste, jolloin kilvoittelija on itsenäinen, kaikista kuuliaisuusvelvollisuuksista vapaa, vain muodollisesti hän on kuuliaisuussuhteessa luostarin johtajaan.

Täten hänellä on hyvä tilaisuus olla välittömässä yhteydessä Jumalan kanssa. Hän on täydellisesti voittanut oman tahtonsa. Erakoksi ei luostarin johtaja päästä muita kuin vanhoja ja hengellisesti kehittyneitä munkkeja, sillä suoraan yksinäisyyteen vetäytymistä pidetään psyykkisesti vaarallisena. Tällä asteella tavallisesti harjoitetaan lakkaamatonta rukousta. Yleensä tällä asteella pääsee kunkin persoonallinen puoli täysin oikeuksiinsa. Kun erakko on kaikista säännöistä vapaa, ei kukaan tiedä, mitä hän majassaan tekee, minkälainen rukoussääntö hänellä on jne. Jokaisella erakolla on oma kilvoitustapansa. Näin on syntynyt monenlaisia askeesin erikoismuotoja. —Varsinaisesti erakkoelämässä kaikki yhteydet muuhun maailmaan ovat katkaistut. Mutta usein erakot, samoin kuin skiitan asukkaat, käyvät sunnuntai- ja juhlapäivinä luostarissa yhteisissä jumalanpalveluksissa ja sen jälkeen yhteisellä aterialla, jonka jälkeen he palaavat majoilleen.

Askeettien arvoasteet.

Kaikkia luostarin asukkaita kutsutaan yhteisellä nimellä veljiksi. Erikoista on se, että lapsiakin, joita jo Pakomioksen ajoilta perityn tavan mukaan otetaan luostariin, kutsutaan veljiksi. Tämän yleisnimityksen ohella veli-sanalla on erikoismerkitys. Veljeksi kutsutaan alimman arvoasteen kilvoittelijoita, siis myöskin vastatulleita ja tilapäisesti luostarissa oleskelevia. On näet ani harvoin vielä nytkin tapana, että vanhemmat lupaavat lapsensa lähettää joksikin aikaa luostariin, jos hän paranee jostakin taudista tai pelastuu vaarasta. Samalla tavoin monet aika- ihmiset tekevät itsensä suhteen. Usein näin lupaustaan täyttämään menneet ovatkin jääneet eliniäkseen luostariin.

Kaikkia muita, paitsi ensimmäisellä asteella olevia, sanotaan isiksi.

Näiden yleisten arvoasteiden, veljien ja isien, lisäksi on muitakin arvoasteita. Edelliset jaetaan ns. takin- tai nutunkantajiin ja noviiseihin, jälkimmäiset viitankantajiin, varsinaisiin eli pienen skeeman ja skeema- eli suuren skeeman munkkeihin, jotka eroavat toisistaan ulkoasunsa (kr. skeema — ulkonäkö) puolesta. Luostariin tulijat aloittavat ensimmäisestä asteesta, mutta voivat usein päästä suoraan noviisiasteellekin, joka ei eroa edellisestä oleellisesti muussa kuin puvussa. Kolmen vuoden kuluttua voi noviisi päästä isien tai nunna- luokan ensimmäiselle asteelle, viitankantajaksi (kaapu on pitkä, leveähihainen viitta), 25 vuotta täytettyään hänet voidaan vihkiä varsinaiseksi munkiksi tai nunnaksi ja tavallisesti vasta 60-vuotiaana skeemamunkiksi .Luostareissa on jokaiselle veljelle ja sisarelle määrätty jokin kuuliaisuustehtävä, mutta skeemamunkit ja -nunnat ovat siitä vapautetut, jotta he voisivat paremmin antautua rukoukseen.

Askeettien arvoasteet ovat jossain määrin yhteydessä eristyneisyysasteiden kanssa. Alimmille arvoasteille kuuluu yhteiselämä. Noviisit ja varsinaiset munkit ja nunnat suorittavat kaikki yhteiset työt. Skiittaelämää viettävät tavalliset munkit ja nunnat ja skeemaan vihityt, erakkoelämää yksinomaan skeemaan vihityt.

Hierarkiset arvoasteet ovat munkeilla samat kuin maallikoilla, nim. diakoni ja pappi. Sääntöjen mukaan papiksi vihitään vasta kun henkilö on elänyt 10 vuotta luostarissa. Kuitenkin on huomautettava, että kaikkien arvoasteiden saavuttamisen suhteen on olemassa poikkeuksia olosuhteiden mukaan.

Ravinto.

On väärin ajatella, että oikean kristillisen askeesin tarkoituksena on ruumiin kiduttaminen niukalla ravinnolla. Abba Jesaja ja monet muut itämaiset askeetit kehottavat kilvoittelemaan järkevästi ruoassa ja valvomisessa, rukouksessa, sillä ruumiillisesti väsynyt ihminen ei voi rukoilla. On tunnettua, että ihminen syö tavallisesti enemmän kuin hän välttämättä tarvitsee; sanotaanpa hänen syövän kolme kertaa enemmän kuin olisi tarpeen. Pyhien isien mukaan on lakattava syömästä jo silloin, kun on vielä vähän nälkä. Tätä periaatetta noudattaen kaikissa ortodoksisissa luostareissa pidetään kylläkin mahdollisimman niukka ruoka, mutta kuitenkin tarjotaan useita ruokalajeja siltä varalta, ettei joku voisi nauttia jotakin lajia. Ruoka on yksinkertainen, tavallisesti kasviksista ja kalasta valmistettu, mutta se vastaa kuitenkin suunnilleen maalaisruokaa. Se vaihtelee paasto- ja arkiaikojen mukaan. Kalaruoka on hyvin tavallista. Liharuokia ei syödä ollenkaan. Yhteiselämässä on yhteinen ruoka, eikä kukaan saa pitää ruokaa kammiossaan. Skiitoissa myös, mikäli niissä vielä asuu useita munkkeja, on tavallisesti yhteinen ruoka.

Erakkojen dieetti on vielä yksinkertaisempi kuin skiitoissa asuvien. He tyytyvät usein vain metsän antimiin, sieniin ja marjoihin, joita keräävät talvenkin varalle. He syövät yksinomaan paastoruokaa, johon kuuluu yksi vihanneskeitto tai vain kylmä ruoka, jonka he itse valmistavat ja nauttivat teen kera. Leivän ja muut välttämättömimmät tarvikkeet heille tuodaan tai he itse noutavat luostarista ainakin viikoksi kerrallaan.

Rukous.

Rukous ja mietiskely yleensä ovat ns. sisäistä kilvoittelua. Toiset erottavat tarkoin sisäisen ja ulkonaisen askeesin, mutta sitä ei voi kokonaan erottaa, sillä oikeassa askeesissa sisäisellä kilvoittelulla täytyy olla yhteys ulkonaisen kanssa. Yhtä paljon kuin munkin sisäinen, hengellinen elämä ilmenee hänen työssään, olipa se laupeudentyö, kirjallinen tuote tai taideteos, yhtä paljon vaikuttavat jumalanpalvelukset, rukoussanojen lausuminen, ristinmerkki ja kumarrukset ynnä monet muut ulkonaiset menot ihmisen sisäiseen tilaan. 1 Pitkillä rukouksilla on jonkinlainen merkitys myös ruumiin väsyttämisessä lihallisten himojen kuolettamiseksi. Yhteiset jumalanpalvelukset, joihin varsinkin alokkaiden on mahdollisimman usein otettava osaa, ovat kuuliaisuustehtävänä hyviä tahdonkasvattamiskeinoja. Rukous on pyhien isien mukaan kaikkien hyveiden äiti.

Luostarissa jaetaan rukoukset kahteen osaan, yhteisiin ja yksityisiin eli keljarukouksiin. Yhteisiä rukouksia toimitetaan kirkossa yleensä neljä kertaa vuorokaudessa alkaen kello kolme aamulla. Riippuen kullekin määrätyn työn laadusta rippi-isä tai luostarin johtaja voi antaa tästä erinäisiä huojennuksia.

Yhteisten rukousten lisäksi pyhät isät ovat määränneet yksityisiä rukouksia, joita on pidettävä kammiossa eli keljassa. Sääntöjen mukaan on tällöin monien rukouksien ja evankeliumilukujen lisäksi luettava 500 lyhyttä, pari kolme sanaa sisältävää rukousta ja yhtä monta kumarrusta, niistä n. 100 maahan asti, joka päivä Tästäkin saa huojennusta työpalveluksen laadun mukaan. Sekä yleinen että yksityinen rukoussääntö vaihtelee juhlien ja paastoaikojen mukaan.

Erakoille tietenkin kuuluvat samat keljarukoukset kuin kaikille muillekin, mutta sitä paitsi he suorittavat vapaehtoisia rukouksia. Heillä on kullakin oma rukoussääntönsä, jota eivät tiedä ketkään muut kuin he itse. Yleensä erakon elämä on niin salattua, ettei sitä ole helppo tutkia. Sääntöjen mukaan he saavat joka sunnuntai tulla luostariin yhteisiin rukouksiin, mutta sekään ei ole aivan välttämätöntä. Joskus he eivät käy luostarissa jopa kuukausimääriin.

Kuuliaisuus ja vanhus-järjestelmä.

Kuuliaisuus on heikkotahtoisille mitä parhain keino eteenpäin pyrkimisessä. Jos itse ei voi päästä mihinkään ratkaisuun, niin on parasta antautua kokonaan kokeneen henkilön ohjattavaksi. Kaikkialla on munkkilaisuus, jonne tulee tavallisesti epäröiviä ihmisiä, pitänyt kuuliaisuutta erittäin tärkeänä velvollisuutena.

Vanhus-järjestelmän (ven.startsesvo) mukaan tulee jokaisella munkilla olla neuvonantajansa. Tällaisena voi olla joko rippi-isä, siis pappismunkki, joka toimittaa synninpäästösakramenttiakin, tai ilman hierarkista arvoa oleva henkilö.

Vanhuksen luona käynti siis ei ole sama kuin synnintunnustuksella käynti. Edellinen on vain hengellinen ohjaus, mutta jälkimmäinen kirkollinen sakramentti, jonka voi toimittaa vain pappi.

Jokainen alokas valitsee itselleen vanhuksen, joka antaa hänelle joka päivä neuvoja. Oppilaalla ei saa olla omaa tahtoa eikä omia ajatuksia. Oppilaiden tulee ilmaista vanhukselle kaikki päivän aikana esiin sukeltaneet ajatukset ja sielulliset liikkeet sekä teot, pyytää häneltä neuvoja kaikissa luostarielämän tilanteissa, ottaa nöyrästi vastaan hänen määräämänsä rangaistukset sekä muut työt ja yleensä kaikessa osoittaa hänelle täydellistä kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta eikä saa tehdä mitään ilman hänen siunaustaan.

Vanhukseksi nimittää luostarin esimies hyväksi kilvoittelijaksi ja hengellisessä elämässä kokeneeksi tunnetun pappismunkin tai munkin. Jokaisen tulee pitää vanhusta kuolemaansa asti. Luostarin esimiehelläkin on vanhus, vaikka hän itse edustaa muodollisesti koko luostarin vanhusta.