Puhuessaan kahdesta uskon lähteestä, Raamatusta ja traditiosta, ortodoksinen kirkko ei ymmärrä niitä kahtena erillisenä totuuden osana, vaan yhtenä kokonaisuutena. Kun ne historiallisesti on jaettu kahdeksi erilliseksi osaksi, ei ole tarkoitettu, että ne olisivat jumalallisen pelastavan totuuden elimellisesti erillisiä osia, vaan niitä on tarkasteltava Basileios Suuren mukaan yhtä arvokkaina, voimallisina ja pätevinä, ja jotka teologisesti täydentävät toisiaan, valaisten toisiaan ja jotka kumpikin ovat Pyhän Hengen elävöittämiä. “Mutta kun Hän tulee, Totuuden Henki, johdattaa Hän teidät kaikkeen totuuteen”, sanoo Johannes Teologi evankeliumissaan. Ortodoksinen kirkko on vakuuttunut Kristuksen antaman suuren lupauksen perusteella, että vain Kirkon elämän elävässä traditiossa, jossa Kristus hallitsee Pyhän Hengen herruudessa, kuuluu oikeana Raamatun todistus pelastuksestamme Kristuksessa Jeesuksessa.

RAAMATTU ORTODOKSISEN KIRKON PERINTEESSÄ

Raamattu on kokonaisuus, josta ei tulisi nostaa esiin tiettyjä kohtia ikään kuin muita tärkeämpinä. Tällä nimenomaisella varauksella voi mainita esimerkiksi Johanneksen evankeliumin 17. luvun jakeen 21 eli: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” Ortodoksiselle kirkolle Raamattu on tärkein jumalallisen opetuksen kirjallinen lähde, koska Jumala itse on vaikuttanut sen syntyyn Pyhällä Hengellä. Tämä on oppi Raamatun inspiraatiosta. Se tarkoittaa, että Jumalan innoittamat ihmiset kirjoittivat sanoilla, jotka olivat heidän muotoilemiaan, mutta samalla Jumalan sanaa. Näin Raamattu on Jumalan sanaa kirjallisessa muodossa, koska Jumala itse ilmoittaa siinä itsensä. Kirjoittajien ajatukset ja kokemukset ovat Jumalan ilmoituksen palveluksessa.

Raamattu opetuksen ja julistuksen perusta

Ortodoksinen kirkko tulkitsee Raamatun kokonaisuuden Kristuksesta: Kristus on Raamatun keksipiste. Raamatussa kaikki johtaa Kristukseen ja julistaa Häntä. Raamattu on Kirkon keskeisen opetuksen ja julistuksen perusta. Sen asema opetuksen tärkeimpänä kirjallisena lähteenä antaa sille vastaavasti keskeisen arvon Kirkon kokonaistraditiossa, jonka muut osat - esimerkiksi liturginen elämä, rukousperinne, opilliset päätökset ja ikonografinen perinne - elivät vain suullisena perimätietona. Tiettyjen evankeliumijaksojen edellytetään normaalisti olevan Kirkon julistuksen lähtökohtana liturgiajumalanpalveluksessa. Näiden jaksojen kokonaisuus varjelee julistusta yksipuohsuudelta ja tuo esille evankeliumin rikkauden. Kirkko edellyttää, että julistus nähdään pyhään virkaan, piispuuteen ja pappeuteen, vihittyjen olennaiseksi tehtäväksi. Synodit pitivät itsestään selvänä, että liturgiaan sisältyy saarna tai jopa useampia. Saarnaaminen nähtiin aivan erityisesti piispojen velvollisuudeksi. Aikoinaan jopa korostettiin, että esipaimenet selittävät päivittäin, erityisesti sunnuntaisin Raamattua papistolle ja kansalle. Tällöin myös ilmaistiin, missä hengessä ja minkä periaatteiden mukaan julistusperinnettä tulee viljellä. Erityisesti alleviivattiin, että Raamattua selitettäessä on pysyttävä synodien antamissa tulkinnan rajoissa eikä poikettava jumalankantajaisien traditiosta. Samoin korostettiin, että Raamattua selitettäessä on parempi turvautua apostolisen kirkon opettajiin kuin omaan ymmärryksenvaraisiin tulkintoihin.

Evankeliumin saarnaaminen on Jumalan palvelemista

Ortodoksinen perinne lähtee uskon ja elämän kiinteästä yhteenkuuluvuudesta. Raamatun selittäminen liittyy tähän samaan näkökulmaan. Oikean julistuksen tulee johtaa ihmisiä ymmärtämään, mikä on Jumalan edessä hyvää ja tavoiteltavaa tai vastaavasti hyödytöntä ja hyljättävää — näin siksi, että ihmiset näkisivät elämän tien ja kilvoittelisivat pelastuksensa hyväksi. Oikea Raamatun julistus on Kirkon sanomaa, joka on vapaa yksilöllisestä ja subjektiivisista harhoista. Kirkon vanhaan julistusperinteeseen kuuluvat erityisesti doksologinen eli kiittävän ylistyksen, anamneettinen eli muisteleva, epikleettinen eli avuksi anova ja eskatologinen eli viimeisten tapahtumien ja toisen maailman syntyä julistava näkökulma. Vanhan ajan ehkä merkittävin julistaja Johannes Krysostomos näki evankeliumin saarnaamisen jo sellaisenaan Jumalan palvelemisena.Anamneettinen näkökulma palauttaa yhä uudelleen mieleen Jumalan inkarnoituneen sanan eli Kristuksen opetuksen, henkilön ja työn. Kun pyhiä kirjoituksia luetaan jumalanpalveluksissa, Kristus tulee läsnä olevaksi. Epikleettinen näkökulma muistuttaa rukouksen tärkeydestä. Pyhää Henkeä huudetaan avuksi, koska vain Henki ohjaa oikeaan julistukseen.Puhuttaessa ortodoksisen kirkon raamatunjulistuksesta ja opetusperinteestä on aina muistettava, että perinteinen saarna ei ole julistuksen ainoa muoto. Kirkko opettaa myös rukoustensa ja koko liturgisen tradition välityksellä. Ristin sanoma näkyy ja kaikuu sortuneistakin risteistä. Toivokaamme ja rukoilkaamme, että Raamattu aina nähtäisiin Jumalan sanana meille, sanana, joka ohjaa elämän tielle, Kristukseen, joka sanoi: “Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6).

TRADITIO ORTODOKSISEN USKON ALKULÄHTEENÄ

Ei-ortodokseja saattaa oudoksuttaa se, että ortodoksisessa kirkossa on paljon vanhaa. Se koetaan joskus antiikkiseksi, silminnähtävää on muuttumattomuus. Lapset kastetaan edelleen kolme kertaa upottamalla kuten alkukirkossakin. Yhä edelleen sylilapsia ja vauvoja tuodaan Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja uskontunnustus luetaan yhä ilman minkäänlaisia muutoksia ja lisäyksiä, sellaisena kuin se muodostui vuosien 325 ja 381 kirkolliskokouksissa Nikeassa ja Konstantinopolissa.Ortodoksisen kirkon ominaispiirteet voi lyhyesti kuvat seuraavasti: se on muuttumaton ja järkähtämätön uskollisuudessaan menneisyydelle ja sillä on tietoinen, elävä yhteys alkukirkkoon. Idän patriarkat ovat antaneet aikoinaan julkilausuman: “Me säilytämme opin Jumalasta turmeltumattomana ja pidämme sen tahrattomana ja kaventamattomana, kuninkaallisena aarteena ja kalliina muistomerkkinä, lisäämättä siihen mitään tai ottamatta siitä mitään pois.” Tämän elävän jatkuvuuden ajatus esitetään ortodokseille lyhyesti yhdessä sanassa traditio. “Me emme muuta ikuisia rajoja, jotka meidän isämme ovat asettaneet, vaan säilytämme tradition sellaisena kuin olemme sen saaneet.” (Johannes Damaskolainen, k. 749)

Mitä traditio sitten on?

Traditio on Pyhän Hengen toimintaa Kirkossa”, ilmaisee asian V. Lossky, arvostettu ortodoksiteologi. Kristillinen traditio on se usko, jonka Jeesus Kristus antoi apostoleille ja joka apostolien ajoista lähtien on siirtynyt sukupolvelta toiselle kirkossa. Traditio tarkoittaa Raamattua, uskontunnustusta, ekumeenisten kirkolliskokousten säädöksiä ja isien kirjoituksia, kanoneja, jumalanpalveluskirjoja, pyhiä ikoneja - itse asiassa koko oppijärjestelmää, kirkkohallintoa, jumalanpalvelusta ja sitä taidetta, joka on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon kautta aikojen.Nykyajan ortodoksikristitty kokee itsensä menneisyydestä saadun suuren perinnön suojelijaksi ja perijäksi, ja hän uskoo, että hänen velvollisuutensa on jättää tämä perintö muuttumattomana tuleville sukupolville.” (Piispa Kallistos)On tärkeätä huomata, että Raamattu on osa traditiota. Joskus traditio ja pyhä Raamattu nähdään kahtena erillisenä kristinuskon lähteenä. Todellisuudessa on. olemassa vain yksi alkulähde, koska Raamattu elää Traditiossa. Näiden kahden erottaminen ja vastakkain asettaminen on molempien köyhdyttämistä. Todellinen ortodoksinen uskollisuus menneisyyttä kohtaan on aina luovaa uskollisuutta, se pyrkii ymmärtämään tradition syvemmän merkityksen. Uskollisuus traditiolle ei oikein ymmärrettynä ole mitään mekaanista “toistoteologiaa”, vaan pyrkimystä nähdä traditio sisältä käsin ja ymmärtää sen sisäinen henki. Traditio on elämää, Kristuksen kohtaamista Pyhässä Hengessä. Kirkko ei vain suojele traditiota, vaan traditio elää kirkossa, se on Pyhän Hengen elämää Kirkossa. Traditio ei ole menneisyyden hengetöntä vastaanottamista, vaan Pyhän Hengen elävää kokemista nykyajassa, ja Tradition sisäinen olemus on muuttumaton, sillä Jumala ei muutu. Traditio omaksuu jatkuvasti uusia muotoja, jotka täydentävät vanhoja niitä kumoamatta.Georges Florovsky on ilmaissut ajatuksen elävästä traditiosta seuraavasti:” Traditio on Pyhän Hengen todistus, Hengen lakkaamaton ilmestys ja hyvän sanoman saarna... Hyväksyäksemme ja ymmärtääksemme tradition meidän on elettävä kirkon sisällä, oltava tietoisia Jumalan armon läsnäolosta kirkossa ja tunnettava Pyhän Hengen elämä siinä,.. traditio ei ole vain suojeleva ja vanhoillinen, vaan ensisijassa kasvun ja uudestisyntymisen Alkulähde ... Traditio on hengen muuttumattomuutta eikä ainoastaan sanojen.” Traditio on siis Hengen todistus. Kristus sanoi: ‘Kun totuuden Henki tulee, Hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden” (Joh.16:13) “Se on jumalallinen lupaus, joka muodostaa perustan ortodoksiselle uskollisuudelle traditiota kohtaa.” (Piispa Kallistos)

Apostolien aika

Apostolien aikana ja läpi koko varhaiskirkon historian TRADITIO eli PERINNE oli kristillisen opetuksen perusta ja uskon ainoa lähde. Traditio perustuu apostolien suulliseen opetukseen, Kristuksen pelastuksen evankeliumiin, ilosanomaan, sellaisena kuin sitä saarnattiin kristillisissä yhteisöissä. Tämä suullinen perinne on eri asia kuin apostolien kirjoitukset, jotka syntyivät parisen kymmentä vuotta myöhemmin apostolien tai heidän avustajiensa toimesta. Apostolien kirjoitettujen opetusten ilmestyttyä suullinen perinne lakkasi olemasta uskon ainoa lähde. Kuitenkin se edelleenkin on uskon perustana täydentäen apostolisia kirjoituksia, lähetyskirjeitä ja myöhempiä evankeliumeja auttaen uskovaisia paremmin ymmärtämään niitä. Koska Uuden Testamentin kirjoitukset kirjoitettiin erityisolosuhteissa ja olivat tarkoitetut erityisongelmien ratkaisemiseksi, ne eivät sisällä kristinuskon täydellistä ja systemaattista yhteenvetoa ja siitä syystä apostolit kirjeissään varhaiskristillisille yhteisöille muistuttavat usein uskovaisia suullisesta perinteestä, josta käsin heille on mahdollista ymmärtää kristinusko täydellisemmin. Varhaiskirkon kiinnostus tähän apostolien suulliseen perinteeseen pysyi vahvana. Esimerkiksi PAPIAS, Hieropoliin piispa, sanoo, että ”... tulipa kuka tahansa, jotka olivat olleet vanhimpien mukana, minä tiedustelin heiltä, mitä Andreas tai Pietari tai Filippus tai Tuomas tai Jaakob tai Johannes tai Matteus tai kuka tahansa Herran opetuslapsista oli sanonut”. Tämän apostoleilta saamansa uskon he toivat Kirkkoon. Tämä ainutlaatuinen suullinen ja kirjoitettu apostolien opetus muodosti UT:n kanonin ja kristinuskon sisällön. Kaikkia muita traditioita verrattiin apostoliseen traditioon niiden aitoutta määriteltäessä.

Apostolien kuoleman jälkeen

Apostolien kuoleman jälkeen ja erityisesti heidän oppilaidensa ja seuraajiensa kuoleman jälkeen kristinusko alkoi kohdata vaikeuksia. Uskovat eivät muistaneet apostolien varhaista opetusta kaikessa täyteydessään ja rikkaudessaan, vaan heidän opetuksiensa täydellinen merkitys jäi useimmille hämäräksi, kirjoitetuista teksteistä huolimatta. Suullisen perinteen totuudet väistämättä jäivät sivuun. Monia kirjoja ilmestyi, jotka pitivät itseään apostolisina, mutta joissa kristinuskoa esitettiin väärin. Nämä väärät opetukset ujuttautuivat kirkon yhteyteen ja ravistelivat apostolisen kirkon perusteita. Ne, joille kirkon hallinto oli uskottu, yrittivät säilyttää uskon alkuperäisen sisällön ja siirtää sen tuleville sukupolville. Pyhän Hengen johdatuksessa, apostolien opetus tuoreena muistissa ja pitäen kirkon universaalisen tietoisuuden ohjenuoranaan, he tutkivat apostolisten kirjoitusten aitouden ja niistä muodostui UT:n kaanon. Vaikka UT:n kirjat kirjoitettiin hyvin erilaisissa olosuhteissa eivätkä ne sisällä systemaattista kristillistä teologiaa, ne kuitenkin jumalallisesti inspiroituina ja apostolien opetuksen muovaamina täydentävät ja tasapainottavat toisiaan ja auttavat Kirkkoa ensimmäisinä kirjoituksina kristinuskon olennaisista asioista. Mitä Johannes sanoo omasta evankeliumistaan, pitää paikkansa koko UT: iin. “Mutta nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä.” UT:n kirjoista tuli uskon tärkein normi ja ne auttoivat säilyttämään apostolien puhtaan tradition. Kiteytettynä apostolisena opetuksena UT on kirkon kallisarvoisin aarre. Tämä opetus tulee säilyttää kokonaisuudessaan ja muuttumattomana ja siirrettävä sukupolvelta toiselle, jotta se innostaisi ja inspiroisi Kirkon elämää ja uskoa, ja jotta kaikkien aikakausien uskovat ymmärtäisivät ja eläisivät sen todeksi.

Pyhän Tradition olemus

Pyhän Tradition olemus muotoutuu niistä ponnistuksista, joita varhainen apostolien jälkeinen Kirkko joutui läpikäymään säilyttääkseen apostolien todellisen opetuksen samalla pyrkien siihen, että Kirkko kehittyisi ja syvemmin ymmärtäisi kristinuskon, muotoillen Kirkossa selkeitä oppeja tämän opin siirtämiseksi läpi aikakausien. Pyhän Tradition olemus on yhteydessä Kirkon elämään kokonaisuudessaan. Tästä syystä ortodoksidogmaatikkojen mielestä traditio on “kaikki ne dogmit, jotka puuttuvat Raamatusta tai johtuvat siitä, ja jotka tarvitsevat Pyhän Tradition valoa, jotta saavutettaisiin kaikkien dogmien selkeys”. Tämä traditio jatkuu niin kauan kuin Kirkko on olemassa, jatkuvana pyrkimyksenä ymmärtää ja elää täydellisesti kristillisen totuuden tarkoitus Kirkon elämän erilaisten tarpeiden ja olosuhteiden yhteydessä. Vielä senkin jälkeen kun apostolien opetus oli kirjoitettu muistiin, harhaoppien vaara oli jatkuvasti läsnä olevaa todellisuutta. Harhaopit syntyivät, kun jotkut kirkon jäsenet ymmärsivät väärin apostolien opetuksen. On totta, että Pyhä Henki asuu Kirkossa ja ohjaa sitä kaikkeen totuuteen, mutta tämä valaistuminen ei ole ehdotonta. Kirkko on Jumalan yhteisö, mutta samalla se on inhimillinen järjestö. Sen jäsenet toimivat ja ajattelevat inhimillisinä olentoina, ja sellaisina he aika-ajoin saattavat erehtyä yrittäessään ymmärtää Jumalan totuuden. Isätkin yksilöllisinä inhimillisinä olentoina joskus erehtyivät ja niin tekivät jopa paikalliset synoditkin, piispainkokoukset. Monet harhaoppiset olivat kirkon viroissa. Harhaoppeja tulee esiintymään aina Kirkossa Kristuksen toiseen tulemukseen saakka. Kaikki yritykset löytää inhimillisin määritelmin Raamatun sisältö lopullisena kriteerinä tai ehdottomana takuuna apostolisuudesta ovat tuomitut epäonnistumaan.

Ortodoksinen näkemys Kirkon traditiosta

Ortodoksinen näkemys Kirkon traditiosta on se, että vain Kirkon tietoisuudessa kokonaisuudessaan voidaan uskon olemus ilmaista niissä olosuhteissa, joissa kulloinkin eletään. Traditio on Kirkon todellista elämää, elämää Pyhässä Hengessä. Tällä tavoin ilmaistaan se perinteinen usko, että Kristuksen kirkko, sen kaikki jäsenet yhdessä heijastavat Kolmiyhteisen Jumalan Pyhää elämää, Jumalan, joka Kristuksessa sulkee piiriinsä koko luodun järjestyksen. Uskontunnustuksemme mukainen usko, joka nimittää tätä Kristuksen mystisen Ruumiin elävää organismia “yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi Kirkoksi, näkee Hengen todistuksessa Jumalan todellisen läsnäolon keskellämme ja tämä läsnäolo yksin muodostaa todellisen tradition. Pyhä Traditio on jumalallinen prosessi, ei meidän, vaan Jumalan. Se ei ole jotain jähmettynyttä dogmaattisten määritelmien varmistamaa, vaan elävää Jumalan toimintaa historiassa, jossa ihminen on osallisena Kristuksen täydellisestä ihmisyydestä. Tässä valossa voidaan tradition sanoa olevan pyhä. Ylösnousemuksen ja helluntain mysteerion valossa tulemme tuntemaan synneistämme huolimatta Jumalan pyhyyden, joka toimien rakkaudestaan lähettämällä Poikansa, on tehnyt meistä kaikista lapsiaan lapseksi ottamisen kautta. Tämä on uskomme ydin ja apostolisen saaman perusta. Kristinusko saa arvovaltaisen ilmaisunsa Ekumeenisten kirkolliskokousten dogmeissa ja opillisissa määritelmissä. Kun uskon keskeisimmät kohdat olivat uhattuina, Kirkko kutsui koolle vanhimpansa lausumaan mielipiteensä kysymyksessä olevista asioista. Heidän lausumansa on ymmärrettävä Pyhän Tradition valossa Pyhän Hengen elävänä todistuksena pelastukseksemme Kristuksessa. Muotoillut määritelmät tulivat voimaan vasta, kun paikallinen kirkko kokonaisuudessaan oli ne hyväksynyt. Kahdeksan ensimmäisen vuosisadan aikana pidettiin jakamattomassa kirkossa seitsemän sellaista kirkolliskokousta. Ortodoksinen kirkko pitää niiden opillisia määritelmiä erehtymättöminä ja katsoo niiden julkilausumilla olevan “ikuinen pätevyys, ehdoton arvo ja arvovalta ja universaalinen ja sitova voima” koskien kaikkia uskovia. Ei tule kuitenkaan ajatella, että ekumeenisten kokousten opetus sellaisenaan olisi sama kuin kirkon erehtymättömyys. Kirkolliskokous on vain välikappale, joka ilmentää Kristuksen erehtymättömyyttä, Hänen, joka Pyhän Hengen herruudessa ohjaa Kirkkoaan.

Raamattu uskon lähteenä

Kristuksen uskon perimmäinen lähde on Raamattu, pyhien kirjoitusten kokonaisuus, joka muodostaa sanoman jumalallisesta ilmoituksesta Jumalan toimintana Pojassaan. Raamattu jaetaan VT: iin ja UT: iin ja molemmat yhdessä ovat ainoa ilmoituksen lähde. Raamatun sisältämä sanoma on toisaalta ihmisten julistamaa, toisaalta jumalallista sanomaa, joka on osoitettu meille Pyhän Hengen voimassa. Raamatun sanoman ydin on ihmiskunnan pelastus Jeesuksessa Kristuksessa. Sanoman muoto on historialliset tapahtumat, joissa Jumala persoonallisesti toimii historiassa. Nämä tapahtumat seuraavat suoraa kehityslinjaa ja ne koskevat ihmisen luomista, pyhitystä, lunastusta ja lopullisia tapahtumia. Näiden kirjoitusten joukossa UT:lla on ainutlaatuinen asema Kirkon tietoisuudessa. Jumalallinen tapahtumaketju, joka alkaa maailman luomisessa, täydellistyy lihaksitulleen Herran persoonassa ja toiminnassa. Hän on ilmoituksen keskus, joka valaisee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden Pyhän Henkensä voimalla. Kirkon kannalta Herra lihaksitulonsa tähden on keskipiste, jossa toteutuu Jumalan suunnitelma ihmisten osalta ja ihmisen vastaus Jumalalle. Lihaksitulleesta Herrasta säteilevä valo valaisee sekä VT:n että UT: n kirjoitukset.

Apostolien arvovalta

Vaikka apostolit olivat kuolevaisia ja inhimillisille heikkouksille alttiita, heidän todistuksensa Kristuksesta muodostaa sen arvovallan, jolle kristinuskon apostolinen lähetystyö perustuu. Ainoastaan apostolit olivat Herran itsensä valitsemia. Heidät Kristus kutsui seuraamaan Häntä ja olemaan Hänen kanssaan. Hän ohjasi heitä apostolien työtä varten, jonka he aloittivat jo silloin, kun Kristus oli vielä heidän kanssaan maan päällä, ja jota työtä he jatkoivat Hänen taivaaseen astumisen ja Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen. Evankeliumien kirjoittajat ilmoittavat meille, että ”...Hän nousi vuorelle ja kutsui tykönsä ne, jotka Hän itse tahtoi (Mk 3:13) ... niin Hän asetti, ne kaksitoista olemaan kanssansa ja lähettääksensä heidät saarnaamaan ja heillä oli oleva valta parantaa sairaita ja ajaa ulos riivaajia (Mk 3:14-15). Apostolit olivat Hänen kanssaan kolme vuotta julkisen toiminnan aikana, kaiken sen silminnäkijöitä, mitä Hän teki ja opetti. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmestyi heille eri tilanteissa n. 40 päivän ajan ja puhui heille Jumalan valtakunnasta. Hän antoi heille voimaansa ja vallan antaa syntejä anteeksi maan päällä, sillä juuri se oli Hänen työnsä ja lihaksitulonsa tarkoitus. Saatuaan vallan kaiken yli taivaassa ja maan päällä Hän antoi heille tehtävän voittaa maailma ja levittää Hänen opetuksiaan. “Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni ... ja opettamalla pitämään heidät kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne maailman loppuun saakka”. Hän olisi heidän kanssaan aina, toimien heidän kanssaan heidän jumalallisessa tehtävässään ja Hän lupasi lähettää Pyhän Hengen, joka ohjaisi heitä kaikkeen totuuteen( Joh. 16:13) Varhaiskirkko piti merkittävänä sitä, että Herra kutsui ja valitsi apostolit suoraan. Kristillisen opetuksen aitous on riippuvainen sen apostolisuudesta. Eivät kaikki puheet ja opetukset Kristuksesta olleet hyväksyttyjä, vaan ainoastaan apostolien opetus. Viime kädessä apostolin auktoriteetti ei perustunut hänen persoonaansa, vaan siihen, että hän oli Kristuksen valitsema. Tämä on selvästi nähtävissä apostoli Paavalin taistellessa yrittäessään todistaa, että Hän on Herran valitsema ja lähetetty julistamaan evankeliumia kaikille kansoille. Kristus itse vertaa apostolien tehtävää omaan tehtäväänsä, jonka on saanut Isältä. Pyhän Tradition tärkeimmät vaalijat, piispat, ovat apostolien seuraajia, mutta he itse eivät ole apostoleja. Kaikki piispat ovat yhdenveroisia, vaikkakin jotkut piispat ovat erikoisasemassa hiippakunnassa. Heidän arvonsa ja arvovaltansa on siinä, että he ovat apostolien seuraajia. Heidät on valittu jatkamaan apostolien työtä, eivätkä he voi lisätä tai poistaa mitään apostoliseen opetukseen liittyvää. Apostolien sanalla, suullisella tai kirjoitetulla, on Jumalan Sanan arvo. Piispoja apostolien seuraajina kehotetaan säilyttämään uskon sisältä, jonka he ovat saneet apostoleilta. Historiallisesti UT: n kirjoittajat ovat Kirkon kehityksen ulkopuolella. Apostolit ovat perustajia ja samalla Kirkon kulmakiviä. He ensimmäisinä panivat paikoilleen tärkeimmän kulmakiven, Kristuksen Jeesuksen, jonka päälle heidän seuraajiaan kehotetaan rakentamaan huolella. Apostolit eivät kuulu dogmaattiseen traditioon, sillä he opettivat alkuperäistä totuutta ensimmäisestä lähteestä, jota he kuuntelivat, jonka he, näkivät ja jota he koskettivat. Dogmaattinen eli uskonopillinen traditio perustuu totuuteen, joka on saatu sen itsensä ulkopuolelta, ja jonka ne, jotka sen saavat, välittävät tuleville sukupolville. Dogmaattisen tradition voima ja pätevyys riippuu sen suhteesta apostoliseen opetukseen ja siitä tosiasiasta, että se välittää koko uskon sisällön, jonka se on saanut Pyhä Paavali vetää yhteen tämän näkemyksen ensimmäisessä kirjeessään Timoteukselle: “Säilytä se hyvä, mikä sinulle on uskottu Pyhän Hengen kautta, joka meissä asuu ja... usko se luotettaville miehille, jotka ovat soveliaita muitakin opettamaan...” Ero dogmaattisen tradition ja apostolisen opetuksen välillä on se, että traditio opettaa sitä, mitä se on saanut toisilta. Oleellisesti traditio on sitä mitä siirretään. Apostolien opetus sisältää Jumalan suoraan heille ilmoittarnat totuudet. Se, mitä apostolit opettavat, he ovat oppineet suoraan, omasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan. Apostolit saivat, ymmärsivät ja opettivat kristinuskon tavalla, jota myöhempi kirkkohistoria ei tunne. Jotkut uskovat, että apostolit eivät saaneet totuutta suoraan jumalallisena ilinoituksena, Pyhän Hengen inspiraation kautta. On myös väitetty, että UT:n pyhät miehet eivät välittäneet opetusta sellaisenaan tai kehittelivät niitä opetuksia, joita olivat saaneet Herralta; tai Uuden Liiton sakramentteja, jotka olivat Hänen asettamiaan ja jotka sisältävät ainoan todella yliluonnollisen ilmoituksen. Väitetään, että Jeesuksen Kristuksen persoona on ainoa UT:n ilmoituksen lähde. Kristuksessa Jeesuksessa koko kristinusko ilmestyi täydellisesti ja ikuisiksi ajoiksi, Jeesus opetti opetuslapsiaan inhimillisellä tavalla eikä patriarkkojen ja profeettojen tavalla, joiden opetus oli Hengen inspiroimaa ilmoitusta. Kuitenkin on muistettava, ettei apostolien suhde Kristukseen ollut vain oppilaan suhde opettajaan. Sillä Jeesus Kristus ei ollut vain pelkästään tiettyjen moraalisten ja uskonnollisten totuuksien opettaja, totuuksien, joita oli hänelle ilmoitettu ja jotka Hän ilmoitti apostoleilleen. Jeesuksessa Kristuksessa meillä on “itse ilmoitus”, itse pyhä Jumala, joka ilmoittaa itsensä meille Pyhän hengen voimassa. Jeesuksen sana ei ole vain jumalallisen tahdon ilmoituksen väline, se on itse Jumalan ja Hänen tahtonsa ilmoitus. Sanassa, Pyhän Kolminaisuuden toisessa Persoonassa itse jumala puhuu ja ilmoittaa olemuksensa täyteyden. Jeesus ei sano profeettojen tavoin: “Näin sanoo Herra”, vaan “Minä sanon teille”. Jeesuksessa meillä on Jumalan ilmoitus toiminnassa. Jeesuksen lihaksitulo, elämä ja opetus, kärsimys ylösnousemus ja Pyhän Hengen alastulo, ovat yhtä ja samaa Jumalan ja Hänen tahtonsa yliluonnollista ilmoitusta Jeesuksen persoonassa, jonka kautta ihmissuvulle on annettu mahdollisuus saavuttaa pelastus. Jumalallisen ilmoituksen täydellisyys Jeesuksessa Kristuksessa on siinä, että Jumala tuli ihmiseksi: Hän omaksui kuolevaisen lihan ja asui meidän keskellämme(Joh.1:14).Vaikka Kristus tuli ihmiseksi ja ihmisenä asui keskellämme, Hänen läsnäolonsa ja opetuksensa ei lakkaa olemasta Jumalan yliluonnollista ilmoitusta. Koska Jeesuksen elämä ja opetukset ovat ilmoitus, vain muutamat ihmiset ymmärsivät, että Jumala oli lähettänyt Hänet. Näitä harvoja olivat apostolit, jotka saivat ymmärryksensä Helluntain valossa jumalallisesta ilmoituksesta eivätkä mistään inhimillisestä. lähteestä.. Jeesus itse ilmaisi tämän selvästi julkisen toimintansa lopussa, kun Pietari lausui uskonsa: “Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poik4” ja Jeesus vastasi: “Siunattu olet sinä Simon... sillä ei liha ja veri ole sitä ilmoittanut sinulle, vaan Isäni, joka on taivaassa”. Ja juuri tälle Pietarin tunnustukselle Jeesus lupasi rakentaa Kirkkonsa (Mt 16:1649) Kristuksen salaisuus ilmoitetaan asteittain Jeesuksen elämän ja työn kautta ja siksi Jeesuksen persoonaa eivät apostolit ymmärtäneet todellisesti ennen kuin vasta ylösnousemuksen jälkeen. Jumala viisaudessaan oli hyväksi nähnyt, että ilmoitusta ei annettaisi heti täydellisesti. Ihmiset eivät olisi voineet omaksua sitä kerralla, ei edes apostolit. Vasta Helluntain jälkeen Pyhän Hengen valaisemina apostolit ymmärsivät täydellisesti koko salaisuuden. Koska siis ilmoitusta ei täydellisesti ymmärretty, sitä ei voitu pitää täydellisenä, ja siksi ilmoitusta Kristuksessa on tarkasteltava siinä valossa, että se täydellistyi apostolien opetuksen kautta, apostolien, jotka Pyhän Hengen ohjaamina muotoilivat ja antoivat Kirkolle sen ensimmäisen teologian Kristuksesta. Vain apostolit Pyhän Hengen valaisemina saattoivat määritellä Kristuksen persoonaa koskevat teologiset määritelmät samoin kuin maailman pelastusta koskevan suunnitelman, joka toteutui Kristuksessa. Apostolit elivät Kristuksessa annetun uuden elämän kokemuksessa ja heidän todistuksensa antoi ilmoitukselle sen täydellisen muodon. Kirkon apostolisuus perustuu heidän ainutlaatuiselle lähetystyölleen ja siksi apostolinen opetus sisältää ilmoituksen normit. Siinä on todistus Kristuksen täydellisesti suoritetusta työstä. Helluntaina syntynyttä yhteisöä kutsutaan ilmentämään sitä elämässään Pyhän Hengen voimalla. Heidän opetuksensa oleellisin sisältö on Kristuksen evankeliumi, jossa meidät on sovitettu Jumalan kanssa. Kristuksen ainutlaatuinen tehtävä, ilosanoma, evankeliumi, tulee apostolien todistuksen kautta dogmien, uskoa koskevien määritelmien, perustaksi, eläväksi todellisuudeksi, jonka kautta Kirkko kuuliaisuudessa tunnustaa Kristuksen herruuden. Opetuslasten opetus on läheisesti yhteydessä Kristuksen ilmoituksen kanssa. Uskomme Kristukseen on uskoa, joka ilmoitettiin apostoleille, sellaisena kuin he ymmärsivät sen ja saarnasivat sitä Kirkolle Pyhän Hengen voimassa. Usko Kristukseen oli mahdotonta ilman heidän todistustaan. Mitä Kristus on ja mitä Hän opetti, sitä emme voi tuntea ja uskoa vain apostolien saaman välityksellä. Heidän elävä uskonsa Kristukseen, jonka he olivat nähneet ja jota olivat kuunnelleet, valaisee niiden uskon, jotka eivät olleet Häntä nähneet. Oleellisesti apostolit olivat Messiaan arvovallan edustajia. Heidän virkansa oli väline Kristuksen evankeliumin julistamiseksi maailmalle. Apostolit asetettiin tehtäväänsä ylhäältä. Herran kutsumina heidät lähetettiin maailmaan suorittamaan lähetystehtävää. Pyhä Traditio perustuu heidän kutsumukselleen. Kun pyhä apostoli Paavali, jota oikeutetusti oli kutsuttu ensimmäiseksi vertaistensa joukossa, vaati itselleen apostolin arvoa, hän nojasi siihen kuten apostolitkin, että Hän on kohdannut Kristuksen. Toisella vuosisadalla katsottiin apostoliseksi, olipa kysymyksessä paikallinen kirkko tai asiakirja tai traditio, mikäli voitiin osoittaa sen olevan apostolien välityksellä lähtöisin Kristuksessa. Varhaiskirkko oli sitä mieltä, että Jumala oli ilmoittanut itsensä suoraan vain apostoleille ja heille Jumala antoi tehtävän välittömästi levittää hyvää sanomaa ja sitä tehtävää varten kirkko perustettiin. Meille on melkein mahdotonta saada suoraa yhteyttä Jumalaan. inhimillisesti puhuen se on mahdotonta: apostoleille se oli mahdollista Jumalan kautta. Hänen armostaan he säilyttivät ja välittivät koko maailmalle aarteen, jonka he olivat saaneet maallisiin astioihinsa ja jonka he antoivat Kirkon koossa pitämiseksi. Tämä aarre löytyy pääasiassa Uudesta Testamentista. UT sisältää apostolien välittämän kristillisen ilmoituksen ja on kristinuskon ja -opin tärkein lähde. ilman UT: a emme voi keskustella kristillisestä ilmoituksesta. UT on perusta, kulmakivi, ‘pyhän Hengen henkeyttämää sanaa’, kuten pyhä Gregorios Nyssalainen sanoo. Sille kirkko rakentuu siihen saakka, kunnes Kristus, Kirkon pää ja tärkein kulmakivi täydentää koko rakennuksen. Kirkon isät Pyhän Tradition vartijoina ovat olleet aina sitä mieltä, että Raamattu on Pyhän Hengen inspiroima ja sen kautta pyrkineet rikastuttamaan kirkon elämää ja ajattelua. Heidän päämääränään on ollut selittää Raamattua, kehittää raamatullisiin totuuksiin perustuvaa oppia ja järjestää Kirkon elämä niiden mukaan. Koko Kirkon elämä, sen jumalanpalvelukset, saarnaaminen, hymnit ja liturgiat, perustuvat Raamattuun. Kirkko erityisesti kunnioittaa UT: a, jota luetaan päivittäin Kirkon jumalanpalveluksissa. Ennen Raamatun lukemista luetaan rukous, jossa pyydetään Jumalaa vahvistamaan ja valaisemaan jokaisen, jotta he voisivat ymmärtää Raamatun sisältämän totuuden. Kirkoissa Raamattu on sijoitettu Pyhälle alttarille ja sitä käytetään jumalanpalveluksissa, koska se sisältää Jeesuksen Kristuksen. Pyhien Kirjoitusten jälleen toinen uskon lähde on Pyhä Traditio, kirkon sanoman uskollinen suojelija ja selittäjä, joka tuo ilmi Kristuksen ja apostolien opetuksen elävän hengen. Pyhän Tradition suuri merkitys ja sitä kohtaan osoitettu kunnioitus perustuu siihen, että se on säilyttänyt ja säilyttää edelleen apostolisen opetuksen lisäämättä ja vähenämättä. Vain tradition kautta kristinusko pysyy koskemattomana läpi aikakausien. Kirkon tietoisuudessa traditio on pyhien kirjoitusten erehtymätön selittäjä ja estää yksipuolisen Raamatun tulkinnan. Traditioon perustuvat Kirkon eri lait ja kanonit, samoin jumalanpalvelusten eri muodot. Pyhän Basileios Suuren mukaan kirjoitetulla opetuksella ja suullisella perinteellä on yhtäläinen voima. Traditiota tulee kuitenkin aina verrata Pyhiin kirjoituksiin. Varhaisvuosisatojen harhaopit vältettiin juuri sillä, että tradition avulla varmistettiin, mikä oli oikeaa ja aitoa ja mikä taas ei. UT apostolisena opetuksena on Pyhän Tradition ensisijainen lähde, mutta sitä ei tule yhtäläistää sen kanssa. Eräässä mielessä UT näyttää sisältyvän Traditioon, mutta itse asiassa ei niin ole, koska ymmärrämme tradition Kirkon opetuksena, joka kehittyi UT:n ulkopuolella. UT on meille annettu aarre. Pyhä Traditio on väline, jolla UT: a käytetään Kirkossa sukupolvesta toiseen. Ilman Kirkon jatkuvaa perinnettä, joka perustuu apostolien opetukseen, ei voi olla alkuperäistä Raamatun selitystä, ei suojaa harhaoppeja vastaan, jotka yrittävät väärentää kristillistä uskoa, ei uskon ja elämän ykseyttä, itse asiassa ei yhtenäistä ja yhtä kristinuskoa. Pyhä Traditio on Kirkon elämää läpi aikakausien. Ilman traditiota ei ole Kirkkoa sellaisena kuin Kristus tarkoitti sen olevan ja sellaisena kuin apostolit siitä opettivat: kaikkien aikojen uskovien yksi Kirkko yhden pään, Kristuksen, alaisuudessa; yksi lauma ja yksi paimen, Herramme Jeesus Kristus. Kristinuskon olemus on usko Kristukseen Pelastajana, joka ilmoittaa meille Pyhän Kolminaisuuden salaisuuden. Uskon yhteys voi säilyä vain Pyhän Tradition kautta opin ykseytenä. On sanottu, että Kirkon dogmit jakavat Kirkkoa. Päinvastoin dogmit ovat Kirkon pyrkimys säilyttää uskon yhteys. Dogmit muotoiltiin ykseyden tähden ja vain niiden avulla Kirkko voi pysyä koossa. Kristinusko ei ole filosofinen totuus, jota yksilöt voivat muotoilla mielensä mukaan. Kristinusko on itse Kristus, meidän elämämme ja rauhamme. Kristinusko on Hänen kirkkonsa todellinen elämä. Ortodoksinen kirkko painottamatta uskon ja opin toista tai toista lähdettä pitää kumpaakin yhtä arvokkaana. Tietoisena menneisyydestään ortodoksisuudella on yksi päämäärä: säilyttää Pyhä Traditio Kirkon jatkuvana elämänä, joka sisältää UT: n totuuden. Sitä termi ortodoksinen juuri tarkoittaa. Ei-ortodoksit ihailevat ortodoksisuutta ei niinkään dogmaattisen opetuksen vuoksi, vaan erityisesti juuri ortodoksisen hengellisyyden vuoksi, joka ilmenee hyvin erilaisin muodoin. Kirkon elämä on jumalallista elämää, joka sulkee koko maailman Kristuksen ilmoituksen piiriin. Se kutsuu meitä Pyhän Hengen voimalla vapautumaan synnin aiheuttamasta eristäytyneisyydestä ja tietämään että meidät on otettu Jumalan lapseuteen Kristuksessa. Se kutsuu meitä osallistumaan kaikesta siitä, mitä Pyhään Traditioon sisältyy. Se on todellinen tradition tarkoitus. Se on totuus, jota meidän on pyrittävä toteuttamaan Jumalan sanan valossa omassa elämässämme.