Kirkon ainoa ja todellinen pappi on Kristus, joka on ortodoksisen kirkon kaikkien papillisten virkojen lähde. Hän antaa täydellisesti itsensä yhdistääkseen langenneen ihmiskunnan Jumalan kanssa. Jumalan pappeus muodostuu kaikkien uskovien kuninkaallisesta pappeudesta sekä erityiseksi tehtäväksi asetetusta pappeudesta.

Voitelun sakramentin kautta, jonka ymmärrämme helluntain jatkeena, jokaisesta kirkon jäsenestä tulee osallinen Kristuksen kuninkaallisesta pappeudesta. Kaikkia kristittyjä kutsutaan toimimaan tietoisesti totuuden puolesta. Pietarin ensimmäisestä kirjeestä voimme lukea: "Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa." (1 Piet.2:9). Näin kristityt ovat erotetut Jumalan kansaksi ja osana Jumalan valtakuntaa olemme vastuussa Jumalalle. Jumalan kuninkaallisen pappeuden jäseninä kannamme kiitosta ja uhreja Jumalalle siitä, mitä Hän on antanut maailman edestä. Tehtäväksemme on asetettu palvella, uhrata, profetoida ja julistaa Jumalan sanaa.

Luomisjärjestykseen kuuluu erityinen pappeus, ryhmä uskovia Kirkko - ruumiissa, jotka toimivat kaikkien hyväksi Kirkon nimissä kaikkien pelastukseksi. Kolme olennaisinta virkaa ovat piispan, papin ja diakonin virka. Heidät on erityisesti valittu palvelemaan Kirkkoa, saarnaamaan, opettamaan ja kaitsemaan Jumalan kansaa, toimittamaan pyhiä sakramentteja, säilyttämään puhtaana oikean opin ja pitämään Kristuksen Ruumiin yhtenä. Kristus perusti pappeuden, kun apostoleille annettu Pyhän Hengen lahja ja toiminta välitettiin kätten päällepanemisen (vihkimisen) kautta. Pappeuteen vihkimisen sakramentti on lähtemätön merkki, joka pysyy vihityssä; jopa silloinkin, kun häneltä on otettu pois papin oikeudet tai hän joutuu harhaan oikeasta uskosta häntä ei vihitä uudelleen, jos hän vielä palaa Kirkon yhteyteen.

Kristus itse asetti tehtäväänsä kaksitoista apostolia vakuuttaen heille: "Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy". (Joh.15:16). Sekä Uusi testamentti että kirkkoisät tunnustavat nuo kaksitoista ensimmäisiksi piispoiksi ja valvojiksi kirkossa. Kun Juudas oli langennut pois ja opetuslapset harkitsivat hänelle seuraajaa, Pietari sanoi: "Ottakoon toinen hänen kaitsijantehtävänsä" (kr. episkopen)(Apt.1:20). Kaitsijantehtävä annettiin Mattiaalle (Apt.1:26). Apostolit - nämä ensimmäiset kaitsijat eli piispat - puolestaan vihkivät pappeja ja diakoneja.

Piispat ovat apostolien seuraajia, tärkeimpinä Kirkon kaitsijoina ja palvelijoina, he ovat myös oikean uskon opettajia ja varjelijoita. Piispan ortodoksinen nimike on episkopos, joka kirjaimellisesti tarkoittaa kaitsijaa, päällekatsojaa. Näyttää siltä, että ensimmäiseksi nimityksiä episkopos ja presbyteeri käytettiin samassa merkityksessä kuin Apostolien teoissa. Kuitenkin toisella vuosisadalla erotettiin kolme pappeuden astetta. Piispa on myös Kirkon ykseyden edustaja. Piispat valittiin kuudennelta vuosisadalta lähtien naimattomasta papistosta. Oikeus valita, kenestä tulee piispa, kuuluu papistolle ja koko kansalle. Piispan vihkii kolme piispaa. Kaikissa muissa pappeuden asteissa vihkimisen suorittaa yksi piispa. Presbyteerit (papit) osallistuivat piispan palvelutehtävään omissa, heille nimetyissä tehtävissä. Uskon asioissa ja seurakunnan hallinnossa pappi on pelastusta koskevien asioiden edustaja. Pappi toimittaa myös sakramentteja sekä sielunhoidollisia tehtäviä seurakunnassa piispan apuna. Papilla on valta hoitaa kaikkia muita tehtäviä ja opettaa sekä hoitaa myös kaikkia muita piispan tehtäviä paitsi vihkiä pappeja ja kirkkoja. Pappeuden sisällä on monia palvelutehtäviä, jotka eivät ole pappivihkimyksen osana.

Diakonit auttavat piispoja ja pappeja sielunhoitotyössä, jumalanpalvelusten toimittamisessa ja kasvatustehtävissä. Apostolien teoissa mainitaan, että Kirkko valitsi ensimmäiset seitsemän diakonia auttamaan pöytäpalveluksessa, ts. eukaristian toimittamiseen. Diakonin palvelutehtävä on selvästi määritelty kirkon sisällä. Diakoni ei ole "puolipappi", vaan oikealla tavalla ymmärrettynä diakonien palvelutehtävä on Jumalan kansan pelastukseksi asetettu aivan ainutlaatuinen ja olennainen tehtävä.

Diakonius on nykyaikana askel pappeuteen, ja varsinaisissa diakonin tehtävissä palvelevat harvat. Samoin diakonin palvelutehtävää seurakunnissa voisi nykyaikana monipuolistaa. Papit ja diakonit voivat joko mennä avioliittoon tai pysyä naimattomina. He eivät saa mennä avioliittoon vihkimyksen jälkeen.

Vihkimys tapahtuu seuraavassa järjestyksessä:

Tultuaan suuren saaton jälkeen alttariin ja saatuaan piispalta siunauksen vihittävä käy kolmesti vanhimman papin jäljessä pyhän pöydän ympäri ja suutelee pyhän pöydän neljää kulmaa, piispan omoforia, epigonaatiota ja kättä. Kolminkertainen käyminen pyhän pöydän ympäri merkitsee vihittävän katkaisematonta yhteyttä kirkon kanssa. Pyhän pöydän suuteleminen on rakkauden osoitus Jumalaa kohtaan ja omoforin, epigonation ja piispa käden suuteleminen osoittaa vihittävän lapsellista kuuliaisuutta piispalle. Hänen käydessään pyhän pöydän ympäri lauletaan kolme veisua: Ensimmäisessä rukoillaan apuun pyhiä marttyyreja, jotka ovat meidän rukoilijoitamme Jumalan edessä ja samalla korkeita uskon puhtauden opettajia. Toinen veisu on Jumalan kunniaksi, jossa vihittävälle asetetaan esikuvaksi apostolit ja marttyyrit, joiden saarnan aiheena on ollut Pyhä Kolminaisuus. Kolmas veisu Jumalan Äidin kunniaksi muistuttaa, että kirkon ja pappeuden sakramentin perustuksena on Jumalan Pojan lihaksituleminen.

Ympärikäynnin jälkeen notkistaa vihittävä polvensa pyhän pöydän edessä, sen oikealla puolella, molemmat polvensa (diakoniksivihittävä vain toisen) täydellisen alttiiksi antautumisen merkiksi Herran edessä, panee kätensä ristiin pyhälle pöydälle, painaa päänsä alaspäin ja odottaa Pyhän Hengen tulemista. Piispa peittää hänen päänsä omoforillaan, siunaa häntä kolmesti, panee kätensä hänen päänsä päälle ja lausuu sakramentin rukouksen: " Jumalallinen armo, joka heikkoja parantaa...asettaa tämän jumalallisen diakonin (nimi) papiksi." Tämän rukouksen papisto päättää veisulla: Herra armahda, ja laulajat laulavat: Kyrie eleison. Tämän laulun aikana piispa, vielä kolmesti siunattuaan vihittävää lukee hiljaa rukouksia, joissa hän anoo vihittävälle Pyhän Hengen armoa ja anoo niitä lahjoja, jotka ovat tarpeellisia papille.

Rukouksien päätyttyä antaa piispa vihitylle papin tehtävään kuuluvat esineet: epitrakiilin, vyön, felonin ja jumalanpalveluskirjan. Kutakin esinettä antaessaan hän lausuu: aksios! Seurakunta laulajien kautta hyväksyy tämän virkaan pyhittämisen laulaen kolmesti kutakin esinettä vihitylle annettaessa piispan lausuman sanan.

Sitten kun vihitty on puettu, suutelevat kaikki läsnä olevat papit häntä veljellisesti. Pyhien lahjain siunaamisen jälkeen antaa piispa vihitylle Ehtoollisosasen sanoen. "Ota tämä pantti ja säilytä se kokonaisena ja vahingoittumatta viimeiseen hengenvetoosi asti, sillä siitä vaaditaan sinulta tili meidän herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen toisessa ja pelättävässä tulemisessa." Se merkitsee sitä, että papin tulee pitää sakramentin pyhyyttä arvossa, päästäen siitä osalliseksi vain otollisia. Vihittävä pitää Ehtoollisosasta Kristuksen sakramenttien säilyttäjänä ja jakajana hartaudella käsissään pyhän pöydän edessä aina siihen asti kun papisto nauttii Herran Ehtoollista. Liturgian loppupuolella vastavihitty lukee korokkeentakaisen rukouksen, osoittaen siten kansalle, että hän on jo ryhtynyt pyhään palvelukseen.

Diakonin virkaan vihkiminen on melkein samanlainen kuin papinkin virkaan. Suurin ero on siinä, ettei diakonia vihitä Pyhien Lahjojen siunaamisen edellä, kuten pappi, vaan hänet vihitään sen jälkeen, sillä diakoni ei toimita sakramentteja, vaan ainoastaan palvelee niiden toimittamisessa. Pyhän pöydän edessä hän notkistaa vain toisen polvensa sen merkiksi, että hänen palveluskuormansa on keveämpi kuin papin.

Varhaiskirkossa oli myös diakonissoja. Heistä mainitaan mm. Paavalin kirjeissä roomalaisille ja 1. Timoteuksen kirjeessä. Monien vuosisatojen ajan diakonissoilla oli merkittävä ja ainutlaatuinen tehtävä Kirkossa. Ei ole täysin selvää, mikä diakonissojen tehtävä jumalapalveluksissa oli. Ei ole olemassa myöskään mitään kanonista syytä siihen, ettei nykyaikanakin voitaisi vihkiä diakonissoja.. Kuitenkin Kirkon todellisen tradition sisällä on uudelleen selvitettävä ja määriteltävä naisten rooli Kirkossa, ennen kuin voidaan uudelleen palata tähän muinaiseen ja tärkeään käytäntöön.

Ortodoksinen pappeus on miesten tehtävä. Kristus ilmaisee itseään piispojen ja pappien kautta. Kristuksen pappeus jätettiin apostoleille ja se jatkuu apostolisen sukkession kautta vihittävissä. Vihityt piispat ja papit ovat hänen ikonejaan.

Alempiin pappeuden asteisiin kuuluvat alidiakonit, lukijat, veisaajat ja alttaripalvelijat. Vihkiminen tapahtuu alttarin ulkopuolella liturgian yhteydessä. Siunaaminen näihin tehtäviin tapahtuu siten, että piispa ennen liturgian alkamista tai pienessä saatossa kolmesti siunaa vihittävää, panee kätensä hänen päänsä päälle ja lausuu rukouksen. Sitten hän leikkaa ristinmuotoisesti hiuksia vihittävän päästä sen merkiksi, että hänet erotetaan maallikoista pyhään palvelukseen, ja vihittävä puetaan stikariin. Alidiakonin olkapäille piispa panee sen lisäksi orarin. Näitä alempia vihkimyksiä kutsutaan keirotesiaksi ja ylempiä keirotoniaksi.

Kaikkiin asteisiin vihkiminen tapahtuu liturgiassa. Vihkimykseen tarvitaan koko kansan suostumus. Jokaisessa vihkimyksessä seurakunta ja läsnä oleva papisto antavat suostumuksensa piispa mukaan lukien huutamalla: Aksios!(=otollinen)