Kaste on ensimmäinen sakramentti, joka toimitetaan kirkon jäsenyyteen liittyvälle. Kaste tapahtuu ortodoksisessa kirkossa upotuskasteena, vaikka valelukastekin hyväksytään mahdollisissa poikkeustapauksissa. Kastetta vastaavia riittejä on kuulunut ikivanhoista ajoista muihinkin uskontoihin, sekä juutalaisuuteen että Aasian uskontoihin.

Johannes Kastaja oli essealainen ja hän myös kastoi jo ennen Kirkon syntymistä. Kristus itse sai häneltä kasteen oman kasteemme esikuvana. Johanneksen kasteen tarkoituksena oli puhdistuminen ja peseytyminen katumuksen, parannuksen ja moraalisen uudistumisen merkiksi.

Kristilliseen kasteeseen liittyy merkityksiä, joita muissa uskonnoissa ei ollut. Kaste ymmärrettiin oveksi seurakuntaan ja liittymiseksi kristilliseen kirkkoon. Kaste merkitsee myös syntien anteeksisaamista, perisynnistä ja muista synneistä vapautumista, sekä Pyhän Hengen saamista näkymättömästi. Kaste ymmärretään uudestisyntymisenä, jonka Pyhän Hengen saaminen vaikuttaa. Pelastustapahtuma on kastettavalle henkilökohtainen, hänen pelastuksensa kuolemasta sekä ylösnouseminen Kristuksen kanssa

Kirkon ensimmäiset kasteet tapahtuivat helluntaina, jolloin 3000 ihmistä kastettiin. Pääsiäisestä muodostui Kirkon erityinen kastejuhla. Tästä mainitsee Tertullianus (n. 160 - n. 220). Jo hänen aikanaan pääsiäiskaste oli normi koko kristikunnassa. Kirkon alkuaikoina kasteelle tulijat olivat pääosin aikuisia, mutta myös lapsikaste on tunnettu aivan alkuajoista lähtien. Lapsikasteesta on viitteenä koko Korneliuksen perhekunnan kastaminen.

Vanhin säilynyt kastekaava on Syyrian kirkon kastejärjestys 200- luvulta. Sen pääpiirteitä olivat: 1.) Saatanan kieltäminen, 2.) uskontunnustus, 3.) öljyllä voiteleminen, jonka piispa suoritti voitelemalla pään ja lisäksi diakoni voiteli miehiltä ja diakonissa naisilta muut ruumiin osat, 4.) kasteen toimittaminen upottamalla kolmeen kertaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kastajana oli joko pappi tai piispa. Seuraavana vaiheena 5.) oli uusiin vaatteisiin, kastepukuun, pukeminen. 6.) Kasteen jälkeen kastettu osallistui Eukaristiaan. Syyrian kastekäytännössä oli siis voitelu ennen kastetta.

Lännen kirkossa käytäntö on ollut toisenlainen alusta alkaen. Järjestys on ollut 1.) kaste ja sen jälkeen 2.) kätten päällepaneminen ja voitelu. Tässä on kaksi tulkintaa kasteen ja voitelun tapahtumasta, nimittäin Korneliuksen kaste ja Ananiaan kaste. Nykyisin ns. iloöljyllä voitelu ennen kastetta on kasteeseen valmistava.

Kätten päällepanemisen ja voitelun käyttö ovat olleet joko rinnakkaisia tai päällekkäisiä käytäntöjä, periaatteessa piispan toimittamia, johtuen siitä, että vain piispa voi vihkiä mirhavoiteen. Kaste suurissa kirkoissa tapahtui yleensä piispan toimittamana, mutta piispoilla ei ollut siihen yksinoikeutta. Sen sijaan kätten päällepaneminen tapahtui aina piispan toimesta.

UT:ssa tunnetaan molemmat käytännöt koskien kasteen ja voitelun järjestystä. Korneliuksen kasteessa tuli ensin Pyhä Henki, jonka jälkeen seurasi kaste. Kristuksen kasteessa tapahtui ensin kaste, minkä jälkeen Pyhä Henki laskeutui Kristuksen päälle. Filippuksen kasteessa samoin tapahtui ensin kastaminen ja senjälkeen Pyhän Hengen saaminen

Johannes Krysostomos 300-luvulla omaksui Syyrian kirkon käytännön: voitelu- kaste. Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386) puolestaan hyväksyi päinvastaisen käytännön: kaste- voitelu. Apostoliset konstitutiot (375- 380) tuntevat voitelun ennen kastetta sekä myös kasteen jälkeisen voitelun. Teodoros Mopsuestilainen, joka on Johannes Krysostomoksen aikalainen ja kuuluu Antiokian koulukuntaan, tuntee apostolisten konstitutioiden käytännön. 300-luvulla kirkossa tunnettiin molemmat käytännöt. Käytännössä ortodoksisessa kirkossa vakiintui kastetapa läntisen kirkon osan vaikutuksesta. Kaste toimitus nykyiselläänkin on aikuisia varten, sisältäen eksorkismit, uskontunnustuksen jne. Vaikka lapsia kastettiin jo 200-luvulla, kaava pysyi ennallaan.

Lapsikasteen vakiinnutti Augustinus, jonka mukaan "kastamattomat lapset joutuvat kadotukseen". Lapsikasteen yhteydessä alettiin korostaa perisynnin poispesemistä. Kyrillos Jerusalemilainen painottaa sitä, että voitelu tapahtuu nimenomaan piispan vihkimällä voiteella.

Lännessä ilmeni kaksi eri käytäntöä: 1.) jossa pappi suoritti kasteen ja voitelun sekä 2.) jossa piispa sekä kastoi että voiteli. Jälkimmäinen käytäntö vallitsi pääkirkossa esimerkiksi Roomassa. Myöhemmin kehittyi tapa, jossa piispa suorittaa kätten päällepanemisen. Tämä ns. konfirmaatio kehittyi 800-luvulle mennessä.

Alkuaan kaste, voitelu ja Ehtoollinen ovat kuuluneet yhteen. Lännen kirkossa tämä kokonaisuus on rikkoontunut. Lasten Ehtoollisesta poissulkeminen jatkui skolastiikan vaikutuksesta. Pelättiin, että lapsi nauttiessaan Ehtoollista saattoi pudottaa Kristuksen Ruumista ja Verta.

Lapsikastetta on harjoitettu jo UT:n ajoista lähtien. Tästä on kirjallisia todisteita 2. vuosisadalta. Lapsikasteen kieltäjät ja vastustajat vetoavat Mk.16: 16:"Joka uskoo ja kastetaan...", jonka katsotaan vaativan kastettavalta uskoa ennen kastetta, mitä lapsella ei tietystikään vielä voi olla samoin kuin aikuisella. Usko edeltää kastetta ja sen vuoksi vasta aikuisena voidaan kastaa. Tällä kannalla ovat baptistit, adventistit ja helluntailaiset. Lapsikaste ei ole heistä pätevä, vaan se täytyy uudistaa.

Kirkkoisä Tertullianus, joka oli montanisti, kielsi lapsikasteen. Nykyisin reformeeratut (mm. Karl Barth) katsovat kasteen merkitsevän kristinuskoon tunnustautumista. Hänen vaikutuksestaan syntyi ns. barthilaisuus. He eivät suorita uudellen kastamista.

Lapsikasteen puolesta on moniakin näkökohtia, mm. seuraavia: Apostolien teoissa mainitaan, että koko Korneliuksen huonekunta kastettiin. Jeesus suhtautui myönteisesti lapsiin, kehottaen: "... sallikaa lasten tulla minun tyköni...". Ihmisen pelastuminen on Jumalan lahja, eikä voi olla riippuvainen ihmisen omista ansioista. Kaste on analoginen ympärileikkaukselle, jonka tilalle se on tullut. Origenes (n. 240) viittaa siihen, että kirkko on saanut apostoleilta tavan kastaa lapsia. Myöskin Ireneos Lyonilainen (k.n.205) tunsi lapsikasteen. Viimeistään 100-luvun lopulla lapsikaste oli jo yleistynyt. Kyprianus ja Hippolytos (200-luvulla) olivat lapsikasteen kannalla. Tertullianus oli ensimmäinen teologi, joka oli lapsikastetta vastaan. Hän ei hyväksynyt myöskään katumuksen sakramenttia. Augustinus loi lopullisesti teologiset perustelut lapsikasteen puolesta, varsinkin lännen kirkossa. Karthagon kirkolliskokous v. 258 teki päätöksen, että lapset on kastettava viimeistään kahdeksan päivän ikäisenä.

Kasteen suorituspaikkana UT:n mukaan voi olla koti (Apt.10: 48; 16: 33), tai se voi tapahtua myös luonnon keskellä (Apt.8: 38), kuten oli etiopialaisen hoviherran tapauksessa. Didakhe neuvoo, että kaste on sopivinta suorittaa virtaavassa vedessä, mikä olikin varhaisin käytäntö. Kirkon vapauduttua vainoista alettiin rakentaa 300-luvulta lähtien "kastekirkkoja" eli baptisterioita. Ne olivat käytössä erityisesti suurten juhlien aikaan. Ne olivat yleensä pyöreitä tai 8- kulmaisia, ja niissä kasteallas sijaitsi keskellä. Maaseudulla ja pienemmillä paikkakunnilla kastepaikat rakennettiin kirkon etuosaan tai eteiseen.

Ennen vanhaan oli tapana, että eksorkismin aikana kastettava riisuuntui tai varhaisimpina aikoina kastettavat tuotiin pää peitettynä ja paljain jaloin. Kasteen jälkeen pukeuduttiin valkoiseen kastepukuun.

Mitä tulee kasteaikaan, varhaisin käytäntö oli, että kaste voitiin suorittaa milloin vain. Myöhemmin kastepäiväksi vakiintui ennen kaikkea pääsiäinen. Kastetut tulivat baptisterioista tai muualta kirkkoon jumalanpalveluksesta. Pääsiäisyön palveluksen jälkeen alkoivat kastetuille annettavat mystagogiset opetukset kastetuille. Ne olivat opastusta ja tarkempaa tutustumista Eukaristiaan ja sen mysteereihin.

UT:ssa kasteen suorittivat apostolit ja diakonit, mm. Filippus (Apt. 10: 48). Varhaiskirkossa ei ollut määrätty, että piispan tulisi kastaa, mutta he kastoivat pääasiassa 200-luvulle asti. 200-luvulta lähtien myös presbyteerit ja diakonit suorittivat kasteita. Kätten päällepaneminen ja voitelu oli aina piispallinen toimitus.

Harhaoppisten suorittamiin kasteisiin nähden oli eri käytäntöjä. Ongelmana oli, pitikö tällaiset henkilöt kastaa uudelleen. Kyprianus Karthagolaisen kanta oli " ettei voi hyväksyä muita kasteita" ja "että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta". Rooman paavi Stefanus oli sitä mieltä, että harhaoppisten kaste voidaan hyväksyä. Aleksandriassa asetuttiin Stefanuksen kannalle, ja lopulta Stefanuksen linja jäi voitolle. Ortodoksisessa kirkossa tilanne on hieman sekava. Kreikassa esiintyy sekä Kyprianuksen että Stefanuksen linjaa. Kuitenkin, jos ei varmuudella tiedetä, onko lapsi kastettu vai ei, hänet on kastettava.

Hätätilanteessa voidaan suorittaa hätäkaste. Sen voi toimittaa maallikkokin. Ortodoksinen kirkko hyväksyy myös toiseen kirkkokuntaan kuuluvan jäsenen suorittaman kasteen. Hätäkastetta ei uusita. Keskiajalla ei edes vaadittu kirkkoon kuulumista hätäkasteen toimittajalta. Luterilainen kirkko hyväksyy vain luterilaisen suorittaman hätäkasteen. Kaste hyväksytään valelemallakin, jos se suoritetaan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Kasteelle tarvitaan todistaja, ts. kummi tai kummit. Pappi täydentää myöhemmin kasteen suorittamalla voitelun.

Kummijärjestelmä syntyi todennäköisesti 100-luvulla. Justinus marttyyri (k. 165) viittaa kummiuteen kertoessaan henkilöstä, joka ilmoittaa piispalle, mitä tietää ko. henkilöstä. Aluksi kummius ts. liittyi katekumeeniaikaan. Kummi oli lisäksi todistaja siitä, että henkilö todella halusi liittyä kristinuskoon. 200-luvulla kummijärjestelmä vakiintui. Kummin tehtäväksi tuli myös opettaa kastettavalle kristinuskon perusasioita. Lapsina kastetuille opetus luonnollisesti tapahtui kasteen jälkeen. Lapsikasteen yleistyessä vanhemmat olivat kummin asemassa. Myöhemmin vakiintui käytäntö, etteivät vanhemmat toimineet omien lapsiensa kummeina. Heidän sijastaan jotkut muut hoitivat kummin tehtävät.

Hippolytos Roomalaisen (k. 235) kirkkojärjestyksessä sanotaan, että kummin tehtävä on vastata kastekysymyksiin lapsen puolesta. Kasteen jälkeen tuli opettaa lasta kristilliseen uskoon liittyvissä asioissa. 800-luvulla vakiintui käytäntö, jossa vanhempia kiellettiin hoitamasta kummiutta. Kummius ymmärretään hengelliseksi sukulaisuudeksi ja se on avioeste kummin ja kummilapsen välillä. Kummien lukumäärä on aluksi todennäköisesti ollut yksi, mutta myöhemmin lukumäärä on vaihdellut. 900-luvulla vakiintui käytännöksi yksi mies - ja yksi naiskummi.

Lapsen kastetta edeltäviin kirkon toimituksiin kuuluvat rukoukset lapsivuoteessa olevan äidin puolesta. Ne luetaan samana päivänä, jolloin lapsi on syntynyt. Äiti on niissä keskeisellä sijalla. Rukouksissa pyydetään anteeksiantoa äidille. Kahdeksantena päivänä syntymästä toimitetaan rukoukset lapsen puolesta. Nykyisinkin toimitettavassa ns. kirkottamisen toimituksessa on yhdistetty kaksi eri toimitusta: äitiä koskeva toimitus sekä alkuaan erillisenä toimitettu kastetun lapsen tuominen seurakunnan yhteyteen. Äitiä koskevassa toimituksessa kannetaan rukouksia äidin ja kastamattoman lapsen puolesta sekä äidin, joka palaa 40 vrk:n jälkeen kirkolliseen yhteyteen.

Kastetoimituksen järjestys:

I Kasteeseen valmistautuminen

1.Opetettavaksi ottaminen

2.Eksorkismit eli manaukset

3.Saatanasta luopuminen

4.Kristukseen liittyminen

5.Uskon tunnustaminen

II Varsinainen kaste

1.Veden pyhitys

2.Öljyn siunaaminen ja kastettavan voiteleminen

3.Kastaminen upottamalla

III Voitelun sakramentti

1.Valkeaan vaatteeseen pukeminen

2.Mirhavoiteella voitelu

3.Saatto kasteastian ympäri

4. Epistola ja evankeliumi

IV Ns. kahdeksannen päivän toimitukset

1.Mirhavoiteen poispeseminen

2. Hiusten leikkaaminen

Kaste on ovi, joka johtaa ihmisen Kristuksen armovaltakuntaan. Se on raja, joka erottaa kristityt ei- kristityistä. Ilman kastetta ei voi tulla Kristuksen ruumiin jäseneksi eikä päästä osalliseksi muista sakramenteista. Kaste tapahtuu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ihminen kuolee pois lihallisesta, syntisestä elämästä ja uudestisyntyy Pyhästä Hengestä hengelliseen elämään. Kasteen sakramenttia ei ollut ennen kuin Kristus sen asetti kastattamalla itsensä Jordanissa ja pyhittämällä veden ja kasteen.

Kasteen näkymättömästä vaikutuksesta ihminen puhdistuu eli vanhurskautuu perisynnistä ja henkilökohtaisista synneistä. Kastettava ikään kuin oksastuu Kristukseen, niin kuin "metsäöljypuu jaloon öljypuuhun". Hänestä tulee Kristuksen Ruumiin, so. seurakunnan jäsen, jonka kautta hän tulee osalliseksi kaikista Jumalan valtakunnan hyvyyksistä. Kaste merkitsee yhtymistä ja sovintoa Jumalan kanssa ja kastetusta tule Jumalan perillinen ja Kristuksen kanssaperillinen.

Kaste on välttämättömyys. "Joka ei synny vedestä ja Hengestä, ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan", Jeesus opetti. Kaikki ihmiset tarvitsevat uudestisyntymistä ja siksi Jeesus käski kastaa kaikki kansat. Reformoitujen käsitys on, että kaste on välttämätön, koska Jeesus on sen asettanut, mutta ei siksi, että ilman sitä ei voi kukaan pelastua.

Kirkon perinteessä tunnetaan myös verikaste, jolla tarkoitetaan marttyyrikuolemaa. Sillä on sama voima kuin vesikasteella. Jeesus sanoi: " Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?" (Mk. 10: 38; Joh.15: 13; Mt. 16: 25)

UT ja ortodoksisen kirkon perinne opettavat vain yhdestä kasteesta. Kastetta ei voi eikä saa toistaa. Kun on paljon syntejä, niistä voi kääntyä takaisin pojan asemaan synninpäästön eli katumuksen sakramentin kautta. Kaste on syntymä uuteen elämään. Koska on vain yksi ruumiillinen syntymä, on myös vain yksi syntymä hengelliseen elämään. Kaste on osallisuus Jeesuksen kuolemaan ja hautaamiseen. Koska on vain yksi kuolema, on myös vain yksi kaste. Johannes Damaskolainen opettaa: " Jotka uudelleen antavat kastaa itsensä, jälleen ristiinnaulitsevat Kristusta". Kirkko on kieltänytkin kasteen uudistamisen.

Lännen kristityillä on erilaisia käsityksiä ja käytäntöjä kasteesta. Katolisessa kirkossa kaste tapahtuu valelukasteena, mutta muuten näkemys on sama kuin ortodokseilla. Kastettaessa pappi sanoo: "...minä kastan sinut...", kun ortodoksisessa vastaava kohtaa pappi sanoo: "... kastetaan...nimeen Isän... jne."

Luterilaiset opettavat, että kaste vapauttaa perisynnistä ja myös persoonallisista synneistä. Kaste poistaa Jumalan vihan ja kirouksen. Kastettu tulee Jumalan lapseksi ja iankaikkisen autuuden perijäksi. Luterilaiset hyväksyvät myös lapsikasteen. Kaste ymmärretään näkyvänä merkkinä syntien anteeksiantamisesta. Syntisyyttä ei lueta sen jälkeen kastetulle viaksi. Kaste ei hävitä perisyntiä, vaan vapauttaa siitä ulkonaisen anteeksiantamisen kautta. Sielu jää edelleen turmeluksen tilaan.

Reformeeratuille kaste on vain seurakuntaan merkitseminen, eikä se poista syntejä. Kaste ymmärretään vain "ulkonaiseksi pesemiseksi ilman mitään sisällistä armon pesemistä". Armo annetaan uskosta, kasteesta riippumatta.