Mitä ortodoksinen kirkko opettaa jumalallisesta armosta? Mikä tekee armon teologian niin tärkeäksi jokapäiväisessä elämässämme? Miksi on nykyäänkin on tärkeää ymmärtää, kuinka varhaiskirkko ja ortodoksinen kirkko ymmärsivät  Jumalan armon ja miten voimme osallistua siihen.
 
Ehkä on aluksi hyödyllistä esittää joitakin näkökulmia avuksi   kysymykseen, vaikkapa samanlainen kysymys aiheesta, joka voi tuntua konkreettisemmalta: "Kuinka  ymmärrämme avioliiton?" Onko kyse jostain todellisesta vai vain oikeudellisesta tai yhteiskunnallisesta asiasta? Onko avioliitto  vain käytännöllinen kahden ihmisen yhteys vai jotain suurempaa? Onko se erottamaton vai voidaanko se hajottaa laiminlyönneillä tai petoksella? Perustuuko se  ajankohtaisiin  tunteisiin vai sitoutumiseen? Onko se salaisuus,mysteeri,sakramentti, jossa Jumala toimii yhdistäen miehen ja naisen, vai onko se ihmisen luomus? Se, miten vastaamme näihin ja muihin kysymyksiin, määrittelee, miten ymmärrämme avioliiton. Tämä vaikuttaa elämäntapamme ja asenteisiimme monilla alueilla: henkisellä, poliittisella, yhteiskunnallisella jne. Jostain samanlaisesta on kysymys armo-asiassa.
Armo on ehdottoman tärkeä ja  välttämätöntä, jotta  ymmärrämme, mitä pelastus on. Apostoli Paavali opettaa selvästi: "Armosta olette pelastetut uskon kautta" (Ef. 2: 8). Armoa ei voi  erottaaa pelastuksesta. Kuinka me ortodokseina ymmärrämme armon vaikutuksen  käsityksessämme  pelastuksesta. Toiseksi, ja vielä tärkeämpänä se, miten ymmärrämme armon määrittelevän, kuinka tulee elää elämänsä. Jos armo tarkoittaa olennaisesti Jumalan laillista julistusta   syyttömyydestä, elän tietyllä tavalla. Jos tätä armoa ei voida menettää ("kerran pelastettu, aina pelastettu"), voin elää eri tavalla. Jos armon saaminen on henkilökohtaisen  Jeesus- suhteen varassa, johon  ei liity seurakunta tai sakramentit tai kirkon oppi, se vaikuttaa  suhtautumistapaan. Jos armo  on pelkästään ajatus, filosofinen käsite, joka antaa minulle anteeksiannon varmuuden, elämäntavalla ei ole toiminnallisesti merkitystä. Mutta jos armo  ymmärretään jumalallisen elämän konkreettiseksi ja elämää antavaksi lahjaksi, osallistumiseksi Jumalan elämään, silloin  on kysymys jostain aivan muusta.
 
Itse asiassa ihmisen pelastus on armon toimintaa. Ortodoksinen kirkko opettaa samoin kuin Raamattu, että me pelastumme armosta uskon kautta. Tärkeä kysymys kuuluukin: "Mitä  armo on  ja miten se saadaan (eli mitä  usko on)?"
Varhaiskirkko ja ortodoksisen kirkon isät määrittelevät  Jumalan armon sanoen, että armo on juuri elämä, joka virtaa luonnollisesti ja ikuisesti Jumalasta. Se, mitä länsimainen teologia kutsuu nimellä ”yliluonnollinen” merkitsee ortodoksisessa perinteessä ”luomatonta” - jumalallista energiaa, joka on erottamaton Jumalan olemuksesta. Lyhyesti sanottuna ortodoksinen käsitys armon  luonteesta on se, että se on  erityinen Jumalan energia. Pyhän Hengen kolminaisen toiminnan kautta - toiminnan, johon liittyy sekä yleisiä että erityisiä toimia - nämä energiat välittyvät ihmiskunnalle. Tämä on vastoin roomalaiskatolista näkemystä, joka johtuu pääasiassa pyhän Augustinuksen antipelagialaisista  kirjoituksista. Roomalaiskatolisille armo  on luotu välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä.
Armo on todellinen, elämää antava voima, joka saattaa  meidät yhteyteen Hänen kanssaan. Ajatelkaamme vaikkapa evankeliumin kertomusta verenvuotoa sairastavasta naisesta. Pyhä Veronika, kuten tunnemme hänet ortodoksisessa kirkossa, kosketti Kristuksen vaatekappaleen helmaan uskoen. Jeesus  tiesi, että nainen kosketti häntä, koska Hän sanoi, "Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." (Lk 8:46). Tämä voima on juuri Hänen jumalallinen armonsa. Armo on energiaa, joka antaa meille mahdollisuuden osallistua Jumalan elämään. Se on yhtä todellinen kuin (ja todellisempaakin) kuin auringon valo ja lämpö, ​​joiden kautta voimme kokea auringon. Mutta toisin kuin auringon luotu energia, Jumalan energiat, kuten  isät nimittävät  armoa, eivät ole luotuja. Jumalan luomattomat energiat eli armo antaa meille mahdollisuuden osallistua Hänestä ja tuntea Hänet. Pyhä Basileios Suuri on kirjoittanut: "Energioiden avulla voimme sanoa tuntevamme Jumalamme." Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että armo ei ole pelkästään ajatus Jumalan anteeksiantamuksesta Kristuksessa. Se ei tarkoita  muutosta Jumalan "asenteessa"  henkilöä kohtaan. Se ei ole pelkkä vapautuminen "syyllisyydestä". Se on itse Jumalan  elämänantavaa, muuntavaa, jumalallista voimaa ja luomatonta energiaa. Se annetaan  aina  Jumalan lahjana, ei koskaan ns. "ansaittuna" niille, jotka avaavat sydämensä ja elämänsä sen vastaanottamiseksi. Ja tämä armo säilyy siinä määrin, kuin ihminen pysyy  läheisessä yhteydessä Kristukseen,  joka on pelastus.
 
Ennen suurta skismaa ja kirkon jakaantumista oli olemassa yhteinen opetus armosta, samoin kuin  kaikkien muidenkin  uskon oppien kohdalla,sekä idässä että länsimaissa. Kuitenkin  lännessä esiintyi opetuksia, jotka muuttivat käsitystä armosta.

Jotkut sanovat, että autuas  Augustinus avasi oven myöhemmille, nykyaikaisille opetuksille, jotka tunkeutuivat länteen. Mutta tämä tapahtui vähitellen. 1400-luvulla roomalainen kirkko hylkäsi yleensä pyhän Gregorios Palamaksen opetuksen siitä, että Jumalan armo on Jumalan luomaton energia. Harhaoppinen Barlaam, joka opetti, että ihminen ei voi todella tuntea Jumalaa paitsi älyn kautta ja että Jumalan armo on syntynyttä,siis luotua, kotiutui roomalaiseen kirkkoon. Lännen skolastinen teologia oli ottanut käyttöön uuden spekulatiivisen, kuvitteellisen ja filosofisen lähestymistavan, joka pyrki Jumalan tuntemiseen järkeilemällä pikemminkin kuin Jumalan kokemisesta ja ilmestymisestä tulevan tietämisen kautta. Lännen kirkko hyväksyi Aristoteleen logiikan ja menetti kirkon isien ajattelun  erityispiirteet Jumalan olemuksen ja energioiden välillä; tämä eroavuus  on säilynyt pääasiassa näihin päivään asti.
Se, minkä nykyaikana käsitämme "länsimaiseksi kristillisyydeksi",on harvoin keskittynyt kysymykseen siitä, mitä armo on. Roomalaiskatolinen kirkko  on ollut eniten kiinnostunut määritelemän  ja luokittelmaan, kuinka armo toimii.  Se on määritellyt monia  "erilaisia" armon lajeja: todellinen, tavallinen tai pyhittävä, ilmainen, ehkäisevä  armo jne. Vaikka lausetta "luotu armo" on myös käytetty, katolisen uskon puolesta puhujat  kieltävät  nykyään sen, että se merkitsi sitä,  että Jumalan armo on luotua. Yleensä kuitenkin filosofinen lähestymistapa armon määrittelyyn on ollut  riittämätön ja vääristänyt kirkkoisien eli patristista opetusta. Se, että viime aikoihin asti roomalaiskatolinen kirkko hylkäsi pyhän Gregorios Palamaksen opetuksen armosta, joka on ortodoksisen kirkon opetus, kuuluu selvemmin. Myös lännessä, armoa pidetään yleisesti jonakin ihmisluontoon  kuulumattomana, jonakin Jumalan lisäämänä tai päälle asettamana  luonteeseemme, jotta voimme pelastua. Katolisessa opissa sitä kutsutaan nimellä donum superadditum, eli ”päällelisätyksi lahjaksi”. Tämä viittaa siihen, että armo voisi olla jotain luotua.
 
Ortodoksisuudessa armo ymmärretään  luonnollisena tilanamme; armo tekee meistä todella ihmisen juuri siksi, että se on Jumalan luomattomia energioita. Olemme  todellisia Jumalan luomia ihmisiä ainoastaan,  kun osallistuimme Hänen armostaan.
Uskonpuhdistuksen aikana Lutherin ja Calvinin opetukset armosta olivat reaktio katolisen kirkon skolastista, akateemista opetusta vastaan.

Martti Luther reagoi ensisijaisesti opetukseen aneista, mikä vaikutti siltä, ​​että pelastuksen voisi hankkia   tekojen  avulla. Rooman kirkko opettaa, että se jakaa Kristuksen äärettömiä ansioita eli armoa ja pyhien käyttämättömiä ja ylimääräisiä ansioita,joita yhdessä nimitetään "hyvien tekojen varastoksi", uskovaisille lempeytenä. Se opettaa, että aneet poistavat synnin aiheuttaman ajallisen rangaistuksen ja siten vähentävät aikaa, jonka mahdollisesti joutuisi viettämään kiirastulessa kuoleman jälkeen. Tätä käytäntöä vastaan ​​Luther alkoi opettaa  pelastuksesta, joka tapahtuu "yksin armosta", mikä  on toinen ei-raamatullinen opetus. Tämä opetus oli sekä Lutherin että Calvinin uskoa siihen, että Jumalan kuva ihmisessä  katosi, kun Aadam syntiinlankeemuksessa teki syntiä. Tästä johtuen  ihminen ei kykene tekemään hyvää; hän voi vain tehdä syntiä. Jos tämä on totta, pelastus on kokonaan Jumalan työtä. Ihminen ei voi vaikuttaa omaan  pelastukseensa. Armo merkitsisi  olennaisilta osin juridista, oikeudellista vapautusta syyllisyydestä, jota Luther kutsui "vanhurskautumiseksi yksin uskosta".
 
Protestanttien yleisin määritelmä armosta  on "Jumalan ansaisematon  armo".  Riippuu protestantismin tyypistä, mutta käytännöllisesti katsoen useimmiten käsitetään siten, että Jumala muuttaa mieltään yksilöstä, koska tämä uskoo Jeesukseen. Jumala  ei enää pidä häntä syntisenä, vaan pikemminkin vanhurskaana,eli Kristuksen vanhurskauden peittämänä. Tässä näkemyksessä  on ainakin kaksi perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Ensinnäkin se merkitsee, että ikään kuin Jumala itse olisi pelastuksen ongelma ja este: Jumalan täytyy tehdä parannus! Ja toiseksi, että ihmisen pelastus ei ole riippuvainen hänen omasta parannuksen teostaan eli katumuksesta.Tätä protestanttinen opetus  "pelastumisesta yksin  armosta" tarkoittaa.
 
Jotkut evankeliset, jotka eivät ehkä tunne uskonpuhdistuksen teologiaa, uskovat, että he voivat ja ovat kokeneet Jumalan armon sisäisesti, ja että se on enemmän kuin pelkkä "Jumalan ansaitsematon  armo" tai "oikeudellinen, juridinen, vapautuminen tuomiosta". Heidän mielestään se usein  tarkoittaa Jumalan pelastavaa armoa; profetiaa; sisäistä muutosta; kielillä puhumista , kyky parantaa jne.
Protestantismin pelastukseen sisältyvä näkökulma on, että ei tarvitse uskoa sitä, mitä on annettu tai aiemmin opittu, toisin sanoen kirkon perinteellä eli traditiolla  ei ole merkitystä pelastuksen kannalta!

Zwinglin  seuraajat ja eurooppalaisen uskonpuhdistuksen anabaptistiset suunnat pitävät  sakramentteja  vain ulkoisia merkkejä  eikä niillä ole heidän mielestään mitään henkistä vaikutusta. Näissä uskonnollisissa ryhmissä  kristityksi tullaan pelkästään  "tunnustamalla uskoa". Näkemättömän todellisen kirkon jäsenyys muodostuu "yksin uskosta". Niinpä he pitävät keskusteluja "sakramenttien" pätevyydestä tai tehosta todennäköisesti  merkityksettöminä. Helluntailaiset tai "karismaattiset" kristityt saattavat  kuitenkin olla lähempänä ortodoksikristittyjä armoon liittyvässä aihepiirissä.
 
Ortodoksisuudessa armo liittyy Pyhän Hengen kokemukseen. Kun pyhä Serafim opetti, että "kristillisen  elämän päämäärä  on Pyhän Hengen saaminen", hän olisi voinut helposti korvata sen sanalla  "armo", armon saaminen.
 
Raamatun mukaan Jumala loi meidät kuvakseen. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset usein vaistomaisesti tunnistavat totuuden tai  aidot kohtaamiset todellisen Jumalan kanssa. On kuitenkin huomattava, että evankelisilla on lisäksi erilaisia tai riittämättömiä käsityksiä siitä, mitä tämä pelastava armo on, mitä vanhurskautuminen yksin armosta on, mitä sovitus tarkoittaa, jne.
 
Kuinka sitten ortodoksisuus opettaa osallistumisesta Jumalan armoon?  Tätä asiaa pitäisi oikeastaan kysyä pyhiltä! Ei ole olemassa "järjestelmää" armon hankkimiseksi, koska on kysymys ihmisten sydämistä, sisäisistä tapahtumista. Voinee kuitenkin sanoa, että Jumala on kirkon sisällä ja sen kautta laatinut "reseptin", jonka mukaan  aloitamme täyttämällä Herran käskyt- rakastamalla Jumalaa, rakastamalla lähimmäistämme,rakastamalla vihollisiamme, kääntämällä toisen poskemme ja etsimällä sellaisia ​​hyveitä, joita Kristus luettelee ”autuuden lauseissa” jne. Tämä elämäntapa avaa sydämet jumalalliselle armolle.
 
Pyhä Maksimos Tunnustaja kertoo meille, että Jumalan sana on "mystisesti läsnä jokaisessa Hänen käskyssäan" yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa. Itse asiassa tämä on lähes uskomaton opetus! Kun seuraamme tätä elämäntapaa, armo eli Jumalan luomattomat energiat, alkavat toimia  meissä ja tunkeutua ja puhdistaa sydäntämme yhä enemmän. Melko pian alkaa huomata, että kun yritämme täyttää käskyt, meidän lihamme ja intohimomme taistelevat  tätä vastaan. Siten  voimme nopeasti ymmärtää henkisen elämän askeettisen luonteen, kilvoitteluelämän tarpeen, tarpeen hillitä syntisiä intohimojamme ja voittaa ne hyveillä yhteistyössä Jumalan avulla. Seurataksemme Kristusta, meidän on kiellettävä itsemme ja mentävä ristille. Pyhät kertovat meille, että tämä on ensimmäinen vaihe  jumalallisen armon saamiseksi, eli sydämen puhdistaminen. Lopulta armo tulee asumaan puhtaaseen sydämeen. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan" (Matt. 5: 8). Puhdas sydän, ts. sydän, jossa ei ole syntisiä intohimoja, voi sitten täysin valaistua Jumalan armosta ja valosta.
 
Jumalan armo  jumalallisine energioineen  liittyy ortodoksisen opetuksen mukaan myös kasteeseen ja muihin sakramenttaalisiin mysteereihin, kuten pyhään Eukaristiaan.
 
Helluntaina Kristus  lähetti apostoleille juhlallisesti tuulen huminassa Pyhän Hengen tulisten kielten  muodossa, jotka laskeutuivat jokaisen heistä päälle ja  heidän sisäänsä ja täyttivät heidät jumalallisen armon hehkuvalla voimalla, ja aamukasteen tavoin ja toimii ilahduttaen sieluja, jotka osallistuivat  sen voimaan ja toimintaan(ks. Ap. t. 2: 1-4). Ja tällä samalla Pyhän Hengen tulenkaltaisella  armolla,  joka on annettu meille kaikille Kristukseen uskoville Pyhässä kasteen sakramentissa, sinetöidään  ruumiimme pääosat mirhavoitelun sakramentissa Pyhän kirkon määäräyksenä, tämän armon ikuisena  vartijana. Pyhä Henki laskeutuu näkymättömästi juuri kastetun päälle pyhässä mirhavoitelun sakramentissa. ...Pyhä Henki toimii molemmissa sakramenteissa. Hän luo luontomme uudelleen puhdistamalla sen ja yhdistämällä sen Kristuksen ruumiiseen. Hän antaa myös ihmispersoonille jumaluuden - Pyhän  Kolminaisuuden yhteisen energian, joka on jumalallinen armo.
 
Pyhä  Diadokos  sanoo,  että ennen pyhää kastetta Jumalallinen armo liikuttaa ihmistä kohti hyvää ulkoapäin, kun taas Saatana on kätkössä  sydämen ja sielun syvyyksissä. Mutta kun ihminen kastetaan, paha henki leijailee sydämen ulkopuolella, kun taas armo armo tulee sisälle (Filokalia 4. 76).
 
Hengellisestä elämästä ja siitä, miten se saadaan alkuun, pyhä Theofan Erakko  kirjoittaa: “Tällaisen sielun pelastukseen kohdistuvan taipumuksen  ansiosta sielu tulee  valmiiksi jumalalliseen Ehtoolliseen ja Pyhän Hengen armoon, joka on tähän asti toiminut ulkopuolelta käsin  meitä herätellen, ja asettuu sisimpäämme, ei suoraan, vaan sakramenttien välityksellä. Uskovainen katuu, kastetaan ja vastaanottaa Pyhän Hengen lahjan (Ap 2:38). Tätä on jumalallisen  Ehtoollisen  elävöittävä ja aktiivinen toiminta.
 
Kasteen armo,  Pyhän Hengen läsnäolo sisällämme - on koko kristillisen elämän perusta Käsite "kasteen armo", jota kutsutaan myös "kirkolliseksi armoksi", auttaa  pitämään mielessä tärkeän ominaisuuden, kuinka Jumala liittyy niihin, jotka liittyvät  Kirkkoon. Siksi pyhä kaste on sakramentti, jossa henkilö liitetään Kristukseen, joka on Hänen ruumiinsa, Kirkko (Ef. 1: 22-23).Tämän sakraentin  kautta annetaan Pyhä Henki ja kastettu tulee osalliseksi uudesta luomisesta (1.Kor. 6:19), Jumalan jumalallisista energioista eli  armosta, ja hänestä tulee "ihmistemppeli". Tämän erityisen Pyhän Hengen osallisuuden  ja suhteen Pyhään Henkeen voi suoda vain kirkko. Tähän saakka sanottu - etenkin ero ulkoisen ja sisäisen armon välillä-auttaa antamaan teologisen selityksen sille, että on olemassa ei-ortodoksisia kristittyjä, jotka eittämättä todistavat  jumalallisen armon toiminnasta elämässään. On  lukemattomia esimerkkejä uskovista, joilla selvästi näyttää olevan tai olleen syvällinen suhde Kristukseen, josta heidän sanansa ja tekonsa todistavat. Joitakin kuuluisia ovat mm. C. S. Lewis - kristinuskon puolestapuhuja, jonka ajattelu on lähellä ortodoksista ajattelua monin tavoin - joka on "sankari"  lukemattomille erilaisille kristityille. Hänen kirjoituksensa ovat olleet tärkeitä johdattaen monia uskomaan Kristukseen. Sitten on Äiti Theresa, jota tuhannet arvostavat kristillisen lähimmäisenrakkauden  esikuvana.
 
Jumalan meille antamat käskyt sisältävät ja viittaavat myös  osallistumiseemme kirkon elämään, Kristuksen ruumiiseen, armon lähteeseen. Herra antoi käskyt, kuten "tehkää parannus= kääntykää" (>uskontunnustus) ja "ottakaa, syökää ..." (>Pyhä Ehtoollinen). Kirkon sakramentit eli  mysteeriot ovat  jumalallisen armon voimakkaita välineitä, jos niitä  lähestytään aidosti. Armon  saaminen sakramenteissa edellyttää, että valmistaudumme askeettisen kilvoituksen ja  ortodoksisen henkisen elämän kautta.
 
Jumalallisen armon saamisen lopullinen tavoite  kristityille on yksinkertaisesti sanottuna  tulla Jumalan kaltaiseksi; tulla  kyllästetyksi Jumalan luomattomalla armolla pysyvällä ja kestävällä  tavalla niin, että "en  elä enää minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20), Pietarin sanojen mukaan tulla "osallisiksi jumalallisesta luonnosta" [2 Piet. 1: 4].Jumalallistumisessa, theosiksessa, tulemme armosta, toisin sanoen jumalallisista energioista, siksi, mitä Jumala on luonteeltaan, paitsi luonnon samaistumista... pyhän Maximoksen opetuksen mukaan. Pysymme luotuina samalla kun tulemme  jumalaksi armosta, kuten Kristus pysyi Jumalana tultuaan ihmiseksi inkarnaation kautta.

Tästä pyhien olomuodosta, theosiksesta eli  jumalallistumisesta isät käyttävät rinnastusta  raudasta ja tulesta. Kun rautatanko  sijoitetaan tuleen joksikin aikaa, se saa tulen ominaisuuksia, eli se muuttuu kuumaksi ja alkaa hehkua. Se ei itse muutu tuleksi, eikä se lakkaa olemasta rauta; pikemminkin rauta tulee osalliseksi tulen ominaisuuksista. Samoin ihmisyytemme voi osallistua Jumalan armoon, mutta ei hänen olemukseensa, Kristuksen inkarnaation, kuoleman ja ylösnousemuksen vuoksi. Tämä on evankeliumin perimmäinen "hyvä uutinen" ja ortodoksisen kristinuskon päämäärä. Tätä  tarkoitusta varten  meidät luotiin.