Kristillinen elämä saa voimansa Kristus-uskosta ja osallisuudesta Kirkon elämään: kasteesta, Eukaristiasta, yleensä sakramentaalisesta elämästä, rukouksesta ja kristillisestä rakkaudesta. Kristinusko on aina ollut luonteeltaan ja opetukseltaan eettistä. Nykyään tarvitaan järjestelmällistä ortodoksisen etiikan tutkimusta. Tärkeätä on ennen kaikkea kyetä yhdistämään kristillinen etiikka ja yleinen tietämys ja erityisesti maailman näkymät, jotka ovat luonteenomaisia filosofisille ja metafyysisille teorioille.

Ei ole mahdollista, että kristillinen etiikka olisi tyhjiössä. Kristillinen etiikka eroaa monissa kohdin erilaisista filosofisista systeemeistä. Kristillinen etiikka pyrkii päämäärään nöyryydellä, kun taas useimmat filosofiset järjestelmät ovat elitistisiä. Kristinuskossa on ominaista rakkaus ja armo, kun taas filosofiassa korostetaan oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä. Kristillisen etiikan arvovalta ja juuret löytyvät Jumalasta. Ensisijainen perusta ortodoksiselle etiikalle on Raamattu, erityisesti Uusi testamentti, samoin yhtäläisesti Pyhä Traditio Kirkon tietoisuutena. Etiikka on riippuvainen Kirkon opeista ja teologisesta opetuksesta ja dogmeista. Kanoninen oikeus on samoin etiikan lähde, koska siitä ilmenee konkreettisella tavalla se, kuinka Kirkon tietoisuus on suhtautunut eettisiin asioihin. Lisäksi pyhien hyveellinen elämä on tärkeä kristillisen etiikan alueella.

Kristillisen etiikan historia on jaettavissa kolmeen jaksoon: 1. patristinen jakso apostolien ajan lopusta 9. vuosisadan suureen skismaan, 2. skismasta 16. vuosisadan uskonpuhdistukseen ja 3. nykyinen kausi protestantismin alusta nykyaikaan.

Varhaiset isät käsittelivät eettisiä kysymyksiä, esim. Ignatios kirjeissään, Hermas, Didache ja Diognetoksen kirjeen kirjoittaja. Samoin on mainittava Klemens Aleksandrialainen ja Origenes. Myös Justinus Filosofin, Tertullianuksen ja Kyprianuksen kirjoitukset ovat tärkeitä. Neljänneltä vuosisadalta eettiset kirjoitukset lisääntyvät, erityisesti Kirkon "kultaisen ajan" suurten isien ansiosta, sellaisten kuin Makarios Egyptiläinen, Basileois Suuri, kaksi suurta Gregoriosta, Nyssalainen ja Nasiansilainen, Metodios Olympolainen, Johannes Krysostomos, Kyrillos Aleksandrialainen, Isidor Pelusiolainen, Efraim ja Iisak Syyrialainen, Hesykios Jerusalemilainen, Johannes Klimakos, Johannes Paastoaja, Anastasios Siinailainen, Simeon Styliitta, Teodoros Tyronilainen, samoin Dionysios Areopagita.

Lännessä tältä ajalta ovat tunnetut Ambrosius, Jerome, Augustinus ja paavi Gregorios Suuri. Merkittäviä ovat myös Maksimos Tunnustajan kirjoitukset.

Toiselta kaudelta on eettistä aineistoa vähemmän. Kuitenkin sellaisia ovat esim. Teodoros Studionilainen, Teodoros Edessalainen, Filoteos Siinailainen, Gregorios Siinailainen, Niketos Stithatoslainen ja munkki Nikon. Ja sellaisia ovat bysanttilaisten mystikkojen Simeon Metafrasteksen, Simeon Uusteologin, Nikolas Kabasilaksen ja Gregorios Palamaksen ja hänen kannattajiensa kirjoitukset. Mystikkojen etiikka on luonteeltaan askeesietiikkaa.

Kolmannelle kaudelle keskeisiä ovat kreikkalaiset kirjoittajat. 19.vuosisadalla on ilmennyt kolme pääkoulukuntaa kreikkalais- ortodoksisuudessa: ateenalainen, konstantinopolilainen ja tessalonikalainen. Ateenalaisen koulukunnan kehittäjä on ensisijaisesti Krestos Androutsos. Hänen mukaansa hyvää on se, mikä on Jumalan tahdon mukaista. Professori Johannes Karmiris perustaen patristisiin lähteisiin ja Raamattuun on sitä mieltä, että kristillinen etiikka on korkeatasoisempaa kuin muut.

Konstantinopolilaisen koulukunnan vaikutusvaltaisin edustaja on Vasileios Antoniades. Hänen lähestymistapansa on kristosentrinen ja lähteet ensisijaisesti raamatullisia ja patristisia.

Tessalonikalainen koulukunta on luonteeltaan apofaattinen ja tukeutuu bysanttilaisiin lähteisiin. Edustajia heillä ovat Panagiotes Kreston, Teodoros Zeses, Johannes Romanides, Kristos Yannaras ja Georgios Manzarides, erityisesti kaksi viimeksi mainittua. Ateenalaiset korostavat ortodoksisen etiikan universaalista arvoa, konstantinopolilaiset raamattuun perustuvaa etiikkaa ja kappadokialaista traditiota samalla kun ne arvostavat järjestystä, tapoja ja rakenteita. Tessalonikalaiset arvostavat mystillistä traditiota, joka on ortodoksisen munkkilaisuuden voimavara.

Kun aletaan tutkia ortodoksista etiikkaa, ensimmäinen valinta on tehdä päätös lähestyä aihetta teologisesti, tiedon järjestelmänä, yrittää systemaattisesti esittää ortodoksisen etiikan kuvaus. Ortodoksisen eetoksen ja opetuksen valossa eettisen ajattelun historiassa on kolme yleistä tapaa lähestyä aihetta. Ne ovat 1. hyvä/paha, 2. oikea/väärä ja 3. sopiva/sopimaton. Yleisin suhtautumistapa etiikan perustana on ensin mainittu. Yritetään löytää yksinkertainen perusperiaate, joista muut eettiset kategoriat ja arvostelmat johtuvat. Oikea/väärä- lähtökohta taas kohdistaa huomion toimintaan ja tekoihin. Se johtaa etiikan sääntöihin. Sopiva/sopimaton lähtökohtana on yleistä perinteisissä sosiaalisissa ryhmissä.

Ortodoksisessa teologiassa "hyvä" on identtinen Jumalan kanssa. Kolmiyhteinen Jumala ei ole vain hyvä, vaan hyvyys. Tämä käy ilmi sekä Uudesta testamentista että Vanhasta. Kirkon isille suurin hyvä on Jumala. Apofaattinen teologia opettaa, että Jumala ei ole hyvä siinä mielessä kuin luodussa maailmassa hyvällä ymmärretään. Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi on ortodoksisen etiikan keskeinen teologinen lähtökohta. Keskeinen ortodoksinen oppi yhdistää täydellisimmän hyvän läheisesti inhimilliseen moraaliseen kokemukseen.

Koska inhimilliset olennot ovat todella inhimillisiä vain, jos he tulevat Jumalan kaltaisiksi, jumalallista hyvää ei voida rajoittaa inhimillisiin luokituksiin. Ainoa absoluuttinen hyvä on Jumala itse. Absoluuttinen eettinen ihanne on se, että me olemme kykeneviä osallistumaan Jumalan energioista.

Keskeiseksi nousee kysymys: Onko hyvä hyvää itsessään, vai siksi, että Jumala niin tahtoo? Jumalan tahto on koko Hänen olemuksensa ilmaus. Hän, ollen itse hyvyys, ilmaisee itsensä energioissaan ja tahdossaan hyvyytenä ihmisille. Jos Hän tekisi toisin, Hän lakkaisi olemasta Itsensä. Sisimmältään hyvä on luonteeltaan persoonallista. Vain persoonallinen Jumala voi haluta hyvää. Jumalan rakkaus ihmiskuntaa kohtaan voidaan ilmaista Hänen halunaan siihen, että kaikki ihmiset tulisivat Hänen valtakuntansa jäseniksi. Jumalan antama päämäärä jokaiselle persoonalle on toteuttaa Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mahdollisuus ja saavuttaa theoosis. Jumalan valtakunta on Jumalan tahdon ilmentymä ihmiskuntaa kohtaan. Sen tärkein ilmaus on rakkaus Jumalaan, lähimmäiseen ja itseen. Kirkko itsessään on todiste hyvän persoonallisesta luonteesta ja eettisestä elämästä, joka perustuu sille.

Ihmisen päämäärä on tulla "Jumalan kaltaiseksi". Jumala hyvyytenä on läheisesti yhteydessä inhimilliseen hyvään, koska ihmisten päämäärä on tulla "Jumalan kaltaisiksi", toteuttaa Jumalan kuva ja kaltaisuus, saavuttaa theoosis, jotta voisi saavuttaa ja toteuttaa oman ihmisyytensä. "Kuva" ilmentää ihmisen alkua, "theoosis" loppua tai päämäärää.

Oppi inkarnaatiosta opettaa, että Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona tuli "jumalihmiseksi", joka oli täydellisesti inhimillinen ja jumalallinen. Tästä seuraa, että theoosis ihmisen kohdalla ei ole vain hengellinen ilmiö, vaan sekä henkeä että ruumista koskeva. Eettiseltä kannalta tärkeää on, että tästä johtuen dualismille ei jää sijaa.

Ortodoksisessa etiikassa on keskeisenä kuva Jumalan valtakunnasta. Valtakunta annetaan Isän pelastustekona Jeesuksen Kristuksen työn kautta Pyhän Hengen voimalla. Eettiseltä kannalta valtakunnan osallisuus vaatii määrätynlaista käyttäytymistä, sisäistä asennoitumista. Valtakunnan idea on sidoksissa myös Kirkon sosiaalieettiseen ajatteluun. Valtakunta toteutuu sekä nyt että tulevaisuudessa. Eukaristia tekee sen todeksi nyt, tällä hetkellä, mutta on myös totta, ettei valtakunta ole vielä täydellisesti toteutunut. Tällä on vaikutuksensa myös etiikkaan. Kasteen julistaman uuden tilan ja sen valtakunnassa tapahtuvan täydellisen toteutumisen välillä on hengellisen ja moraalisen kasvun prosessi, johon meidät velvoitetaan. Tämä prosessi on liikettä rikkoontumisen ja synnin tilasta elämän eheyteen ja täyteyteen. Maailman pelastuminen antaa ortodoksiselle etiikalle kosmisen ja katolisen perspektiivin, kasvu dynaamisen ulottuvuuden, eskatologia selittää sen rajat antaen samalla toivoa ja voimaa. Valtakunta- ajattelu antaa sille yhteisöllisyyden ulottuvuuden Kirkossa estäen väärästä individualismista, inkarnaatio estää luisumasta pelkkään "hengellisyyteen". Theoosis antaa sille päämäärän, kuva ja kaltaisuus alun ja perustan ja Kolmiyhteinen Jumala ohjaa sitä objektiivisesti persoonien välillä tapahtuvina suhteina.

Theoosis vaatii toteutuakseen askeesia. Paha on tulosta siitä, että vapaiksi luodut olennot kieltäytyvät Jumala-yhteydestä ja oikeasta suhteesta Häneen. Ihminen voi jossain määrin tehdä langenneenakin hyvää, sillä lankeemuksen jälkeenkin ihmiseen jäi paljon Jumalan kuvasta. Ihmiset ovat kykeneviä eettisesti määräämään itsestään (autexousion). Omatunto on moraalisen elämän keskus ja voidaan käsittää prosessina tai kykynä erottaa ja arvioida moraalisia realiteetteja sekä sitä, mikä on todellisuudessa pahaa tai hyvää. Ns. luonnollinen moraalilaki on kreikkalaisten isien mielestä universaalinen ja ilmenee lukemattomin tavoin inhimillisessä kulttuurissa. Kymmenen käskyä, dekalogi, on "alemman tason" etiikkaa, jonka tarkoitus on olla ihmisyhteisön yleisenä perustana.

Ns. evankelinen etiikka korostaa, että tarvitsemme Jeesuksen Kristuksen pelastavaa työtä, osallisuutta jumalallisista energioista uskon ja sakramentaalisen elämän kautta, Kristuksen Ruumiin jäsenyyttä, Kirkkoa, yhteyttä Jumalan kanssa ja eskatologista toivoa. Vuorisaarna ymmärretään eräänlaisena oikean elämän ohjelmana. Ortodoksikristillisyydessä on Kristuksen ja pyhien jäljittelemisen perinne, joka tarkoittaa kuitenkin enemmänkin sitä, että pitää "olla" heidän kaltaisensa kuin jäljitellä heidän tekojaan. Jotta voi tehdä oikeita eettisiä ratkaisuja, tarvitaan erottelukykyä (diakrisis) siitä, mikä on hyvää tai pahaa. Paha voitetaan askeesin harjoittamisella ja se tarkoittaa rukoilemista, jumalanpalvelusta, paastoa, tarkkavaisuutta, taistelua himoja vastaan, syntien tunnustamista ja osallistumista sakramentaalisesta elämästä, erityisesti eukaristiasta. Oppi synergiasta on tärkein tässä suhteessa, tarkoittaen inhimillisen tahdon yhteistoimintaa jumalallisen armon kanssa ihmisen jumaloitumiseksi. Hyvän tekemisellä on aina yhteisöllinen, seurakunnallinen ja sosiaalinen ulottuvuus. Voidaan siis puhua Kirkon elämän etiikasta, perhe-etiikasta, luonnonsuojeluetiikasta jne.

Kaikki uskonnot sisältävät eettistä opetusta. Jokaisella henkilöllä, kansalla, yhteisöllä, yhteiskunnalla ja erityisryhmällä on omat kokemuksensa moraalista. Ne ovat myös yrittäneet selvittää ja ymmärtää moraalista kokemusta. Justinus Marttyyrin oppi "Logoksen siemenistä" on tärkeä silta pakanallisen filosofian ja kristinuskon välillä. Justinus opettaa, että vaikka Jumalallinen Logos ilmestyi täyteydessään vain Kristuksessa, "Logoksen siemen" oli kylvetty koko ihmiskuntaan kauan ennen Kristusta.

On monia tapoja lähestyä eettisiä teorioita. Eräs niistä on intuitiivisen etiikan teoria, joka kehittyi läntisessä maailmassa. Sen mukaan ihmisessä on eräänlainen sisäinen kyky käsittää, mitä hyvä on. Tämä on yhteydessä järkeen tai älyyn. Ortodoksiselta kannalta voidaan kysyä, kuinka hyvä voitaisiin näillä perusteilla tuntea, sillä ihmisen luontohan on langenneessa tilassa.

"Hyvä lakina" on tärkeä ja merkittävä teoria ja sillä on useita muotoja. Eräs niistä on "jumalallisen käskyn" teoria, jonka mukaan hyvää on se, minkä Jumala käskee. Ortodoksisuudessa laki ei kuitenkaan ole keskeinen, vaikka sitä ei kokonaan suljeta pois.

Laajimmin ilmenevä lähestymistapa hyvään on käsitys mielihyvästä ja onnellisuudesta hyvän kriteerinä. Tämä sisältää idean välittömästä mielihyvästä ja välittömän tuskan välttämisestä. Utilitarismi tai sosiaalinen onnellisuus, jonka on kehittänyt John Stuart Mill, väittää, että "hyvää on se, joka tuottaa suurimman onnen suurimmalle määrälle ihmisiä". Tässä teoriassa on ortodoksiselta kannalta paljon hyvää filantropian, taloudellisen ja sosiaalisen oikeuden ja sosiaalietiikan kannalta.

"Persoonallisen täydellisyyden" teoriat sisältävät ajatuksen, että "ihmisen tulee kehittää omat potentiaaliset mahdollisuutensa ja kykynsä täydellisimmälle mahdolliselle tasolle". Suurin vika näissä teorioissa on se, että ne eivät pysty tyydyttävästi selittämään täydellisyyden luonnetta. Eräs teorioista Darwinin evoluutioteoria, joka perustuu luonnolliseen valintaan ja lajien säilymiseen. Ortodoksisen teologian mukaan (Panagiotes, Trembelas) ei ole kuitenkaan kysymys siitä, että maailmassa olisi toiminnassa evolutiivisia prosesseja. Monet kirjailijat, kuten Lloyd Morgan, Le Compte du Nouy ja Pierre Teilhard de Chardin, ovat nähneet hyvän sisällön kehitysprosessissa. de Chardin näkee kosmoksessa asteittaisen kehityksen johtamassa lopulliseen päämäärään. Kristinopin mukaan Jumala ohjaa ihmiskuntaa lopulliseen täyteyteensä, eikä se tapahdu mekaanisena prosessina, kuten evolutionaariset teoriat selittävät.

Jotkut teoreetikot yrittävät löytää hyvän idean "arvojen " sisällöstä. Puhutaan "arvojen hierarkiasta". "Hyvä rakkautena" on kristillisen ilmoituksen pohjalta syntynyt teoria. Sitä voidaan luonnehtia päämääränä toteuttaa Kristuksen kaltaisuutta, Jumalankaltaisuutta. Eksistentiaalinen etiikka eroaa muista eettisistä teorioista siinä, ettei se ole teoria, vaan asenne ihmiselämää ja sen ongelmia kohtaan. Se vastustaa järjestelmiä, näkee inhimillisen olemassaolon subjektiivisena individualismina eikä hyväksy olevan mitään yleistä totuutta. Eksistentialismi vääjäämättä johtaa ateismiin. Edellä mainitut eettiset teoriat voidaan sijoittaa laajempiin puitteisiin, jonka luovat absoluuttisen hyvän tunnistaminen yksinomaan Kolmiyhteiseen Jumalaan. Ymmärryksemme on vaillinainen, koska luotu ei voi ymmärtää Jumalan olemusta. Mutta ymmärryksellä Kolmiyhteiseen Jumalaan ja yksin Häneen nojaten ortodoksinen etiikka kykenee erottamaan olennaisen epäolennaisesta ja löytämään suunnan eettisille arvosteluille, kehitykselle, päätöksenteolle ja koko kristilliselle elämälle sekä koko maailmalle.

Paha on hyvän vastakohta. Se on jotakin sellaista, jota ei pitäisi olla, jota ei pitäisi olla olemassa, ja jos sitä on todella olemassa, sen ei pitäisi jatkaa olemassaoloaan. Arvotermein paha on epäarvo. On yritetty ymmärtää pahan suhdetta todellisuuteen. Tässä suhteessa eräs lähestymistapa on relativismi, jonka mukaan pahaa on se, mikä vastustaa jonkun tarkoitusperiä. Jotkut näkevät pahan olemassaolon välttämättömänä aineksena, ts. pahaa täytyy olla olemassa. Dualismissa hyvä sekä paha ovat vieretysten koskaan päättymättömänä sidoksena.

Paha voidaan myös ymmärtää kaikkien filosofisten järjestelmien tarkoituksen täyttymättömyytenä. Eräs näköala on se, että paha on illuusio, ts. sitä ei todella ole olemassa. Näin ajattelevat kristillisen tieteen edustajat. Syvällisempi muoto tätä on ns. meonismi. Tämän mukaan fyysistä pahaa ei todella ole olemassa, koska pahaksi kutsutut tapahtumat ovat tosiasiassa neutraaleja.

Ortodoksisen näkemyksen mukaan ihmisellä on itsemääräämisoikeus. Pyhän Atanasioksen mukaan "oli aika, jolloin pahaa ei ollut". Itse asiassa kysymys hyvästä ja pahasta on riippuvainen ihmisen vapaasta tahdosta. Herää kysymys, mistä paha tulee? Traditionaalinen vastaus on, että pahan lähde on Saatana ja langennut enkeli seuralaisineen. Kysymyksessä on vapauden väärinkäyttö.

Ns. teodikean ongelma etsii vastausta kysymykseen: "Jos Jumala on hyvä, miksi silloin on pahaa ja syntiä maailmassa, jonka Hän on luonut hyväksi?" Pahaa on kahdessa muodossa: eettinen paha ja fyysinen paha. Eettinen paha on olemassa, koska järjelliset olennot väärinkäyttävät vapaata tahtoaan. Luonnollinen paha on sitä, mikä esiintyy ilman inhimillistä syytä, kuten esim. myrskyt, maanjäristykset jne.

Paha voi olla elämässä myös hyvän lähteenä, jos valinta tehdään siinä tarkoituksessa. Eskatologisessa mielessä paha tullaan kerran voittamaan lopullisesti Kristuksen toisessa tulemisessa. Siihen saakka Jumala sallii pahan vaikuttavan meissä testinä (parahoresis). Tänä aikana "aikojen välillä" paha ilmenee ja on todellista. Pahan ulottuvuudet ilmenevät syntinä. Synti on "hamartia", eksyminen oikealta tieltä, harhaanosuminen, kapina. Lännessä synti on ymmärretty "tottelemattomuutena laille".

Johannes Damaskolainen on sanonut, että "paha ei ole muuta kuin hyvän poissaoloa, aivan kuten pimeys on valon puuttumista". Basileios Suuren mukaan "synnin lähde ja juuri on meidän vapaassa tahdossamme". Ihminen itse on vastuussa. Synti on sielun haavoittumisesta ja sairaudesta johtuvaa. Tämä on idän isien näkemys perisynnistä. Kristuksen voitto kuolemasta merkitsee voittoa myös synnistä, kosmisella tasollakin. Tähän jokaisen tulee omassa elämässään tukeutua ja pyrkiä elämään Kirkon elämän yhteydessä Pyhän Hengen työn kautta. Oppi synergiasta on tässä suhteessa keskeinen. Kuoleman, synnin ja pahan valta on voitettu. Ne eivät enää ole määräämässä, mutta niiden voima vielä vaikuttaa. Synergiaoppi painottaa tasapainoa vapaan tahdon ja moraalisen vastuun välillä.

Voitto synnistä itse asiassa ilmenee ihmisen uudistumisena ja elämän muutoksena, ei kuitenkaan automaattisesti. Tarvitaan katumusta. Se on henkemme paluuta todelliseen itseensä, hengellisen olemassaolomme uudelleen saavuttamista. Katumuksen tarkoitus on synergistinen. Katumuksen kautta meidän on lakkaamatta palattava Jumalan luo. Kreikankielinen sana "metanoia" kirjaimellisesti merkitsee "ajattelun muutosta", "mielen muutosta".

Katumus edellyttää myös sakramentaalista elämää. Katumuksen sakramentti ilmentää kahta asiaa. Ensiksikin anteeksiantamusta ja toisaalta mahdollisuutta papin taholta tulevaan hengelliseen ohjaukseen.

Kysymystä, onko ihmiselämä ja olemassaolo pohjimmiltaan hyvää vai onko elämä "kyynelten laakso", voidaan lähestyä kolmella tavalla. On kysymys moraalisesta optimismista tai moraalisesta pessimismistä. Moraalinen optimismi (aisiodoxia) näkee maailman "parhaana mahdollisena". Toisen, pessimistisen näkökannan mukaan maailma on "pahin mahdollinen". Hindulaisuudessa pelastus tästä kahden äärimmäisyyden välistä on paeta olemassaolosta nirvanaan: Maailma on paha, ihmisen päämäärä on paeta sitä, pakeneminen merkitsee olemassaolon lakkaamista. Kreikankielessä tämä ajattelutapa tunnetaan käsitteenä apaisiodoxia. Ortodoksisesti ajatellen Jumala loi maailman "sangen hyväksi", samoin ihmisyyden. Kristuksen pelastustyö on antanut ihmisille toivon. Jumalan valtakunta on jo tullut, mutta se ei ole vielä lopullisesti täydellisesti toteutunut. Kristillinen näköala ei ole täydellistä optimismia, mutta ei yleistä pessimismiäkään. Ihminen on Jumalan kuva ja kaltaisuus. Askeesi on tie kohti theoosista ja pyhitystä tuohon kaltaisuuteen.

Ortodoksisen etiikan mukaan ihmiset eivät synny "tabula rasoina". Ihmisen voimavarojen eettistä dynaamista luonnetta kuvataan käsitteellä "eettinen vietti", "eettinen taju", "moraalinen vapaus" ja moraalinen laki". "Eettinen vietti" (ethike orme) on "eräänlainen tarve ja sielun taipumus kohti hyvää"(Antoniades). Se merkitsee synnynnäistä ihmisen kykyä nähdä tapahtumat, toiminta, tilanteet ja olosuhteet eettisissä puitteissa. Eeettinen taju tai aisti tarkoittaa ihmisluonnon tendenssiä nähdä ulkoiset tapahtumat samoin kuin sisäiset kokemukset eettisinä eräänlaisella automaattisella tavalla. Sekä eettinen vietti että eettinen aisti on ymmärrettävä ihmisluonnossa olevan Jumalan kuvan aspektina.

Eettinen vapaus ymmärretään ortodoksisuudessa peruskykynä, joka on suotu ihmiselle. Tätä ei tule ymmärtää autonomisena toimintana erillään jumalallisesta armosta, jota tarvitaan, jotta saavutettaisiin Jumalan kaltaisuus ja theoosis. Vapauden käytön tulisi johtaa eettiseen kehittymiseen ja ihmisen täydellistymiseen ja "Jumalan kaltaisuuden" saavuttamiseen. Väärä vapauden käyttö johtaisi ihmisyyden lankeemukseen pois Jumala- yhteydestä. Nykyinen ihmisen tila, kykymme itsemääräämiseen, nähdään ortodoksisessa antropologiassa heikentyneenä ja jollakin tapaa häiriintyneenä. Tarvitaan armoa, jotta ihmisen ja Jumalan suhde aktivoituisi ja jotta ihminen saavuttaisi pelastuksen.

Päämäärä tulla todelliseksi ihmiseksi edellyttää suuntaumista Jumalan puoleen, jonka kuvaksi olemme luodut. Omatuntoa kuvataan eri tavoilla. Sokrateella se oli daimon, näkymätön, mystinen voima, joka ohjasi ihmistä. Kristinuskossa suojelusenkeli on ymmärretty joskus samalla tavalla. Skolastisessa teologiassa omatunto on ymmärretty tietoisuutena velvollisuudesta suorittaa moraalisia tekoja. Toisia näkökantoja voisi kutsua intuitiivisiksi. Freudilla "yliminän" toiminta on omatunto. Kristillisessä etiikassa otetaan huomioon raamatullinen ja patristinen näkemys omastatunnosta. Molemmat puhuvat "pahasta" ja "hyvästä" omastatunnosta. Teologisesti ajatellen omatunto on osa "kuvaa ja kaltaisuutta". Se kehottaa meitä toimimaan oikein ja toisaalta varoittaa ja tuomitsee väärät tekomme. Joskus omatunto ymmärretään Jumalan äänenä. Tätä näkemystä ei voi hyväksyä. Jos kysymyksessä olisi Jumalan ääni, ei voisi esiintyä erilaisia ratkaisuja samanlaisessa eettisessä tilanteessa.

Theoosiksen saavuttamiseksi on tarpeen voimakas, herkkä ja aktiivinen omatunto. Joskus omatunto voi tulla niin "tunnottomaksi", että tuntuu kuin sitä ei olisi olemassa. Askeetti- isät puhuvat hyveestä, josta he käyttävät nimeä diakrisis, joka tarkoittaa hengellistä ja eettistä erottelukykyä. Nilos Ankyralainen sanoo: " Jokaisen hyveen lähde, juuri ja pää on erottelukyky (diakrisis)". Omatunto on eräänlainen välittäjä saavuttaaksemme jumalihmisyyden (theanthroponomy). Moraalinen elämä voidaan ilmiönä jakaa kolmeen osa-alueeseen: 1. olla hyvä, 2. tehdä päätös hyvän puolesta ja 3. tehdä hyvää. "Oleminen" tarkoittaa elämän tyylin, tapojen ja laadun muuttamista hyvän suuntaan. Päätös hyvästä perustuu siihen, että omatunto toimii tuomarina ilmoittaen, mikä on oikein tai väärin. Se ilmoittaa sen ennen toimintaa, sen aikana ja sen jälkeen.

Moraalilain erottavin luonteenomaisuus on valinnanvapaus. Se velvoittaa käyttäytymään määrätyllä tavalla, osoittaa tavat, jotka ovat kiellettyjä tai suotavia. Olemme vapaita tottelemaan sitä tai olemaan tottelematta. On totuttu erottamaan luonnollinen eli kirjoittamaton sekä positiivinen eli kirjoitettu moraalilaki. Patristisessa ajattelussa ne kietoutuvat yhteen. Tämän lain alkuperä on Jumalan tahdossa, joka loi ihmisyyden oman kuvansa kaltaisuutensa mukaan, ja laki voidaan havaita kokemuksen ja järjen kautta.

Luonnollisen moraalilain juuret löytyvät Raamatusta ja traditiosta, ensisijaisesti Paavalin opetuksista ja Kirkon alkuvuosisatojen isien kirjoituksista. Paavalin opetus moraalilaista sisältää seuraavia johtopäätelmiä:

1. Luonnollinen laki on universaalinen, sillä se on kaikissa.

2. Luonnollinen laki ihmisissä antaa todellista tietoa moraalilaista.

3. Ihmiset kykenevät täyttämään tämän lain vaatimukset, vaikkakin tämä kyky on "synnin lain" heikentämä.

4. Omantunnon olemassaolo todistaa, että langennut ihminenkin on tietoinen luonnollisesta moraalilaista.

5. Luonnollinen laki on "mielen laki".

6. Tieto ei ole vain teoreettista. Henkilö on vastuussa sille ja tietää, että tottelemattomuus sille tuottaa rangaistuksen.

Justinus Marttyyrin mukaan Jumala loi ihmiset alussa kykeneviksi valitsemaan oikein ja tekemään hyvää. Hänen mukaansa kaikissa ihmisissä on totuuden siemen. Nämä siemenet on ymmärretty Kristuksen ennaltaolona Logoksena: Logos on järki. Kristus on Logos. Ihmisen Logos on Kristus ihmisessä. Justinus sanoo: " Ihmisen luontoon kuuluu tuntea hyvä ja paha."

Irenaeoksen mukaan Luoja on asettanut ihmiseen moraalilain. Ihmisen luodessaan Hän antoi tiedon hyvästä ja pahasta. Klemens Aleksandrialaisen mukaan Logoksella on kolmenlainen tarkoitus: 1. Jumalan lihaksitullut Sana, 2. järki, joka ohjaa maailmaa ja 3. järki, joka löytyy jokaisesta järjellisestä olennosta ja on luonnollinen moraalilaki.

Origeneskin ymmärtää luonnollisen lain Jumalan ihmiselle antamana. Tertullianus kirjoittaa, että ennen Mooseksen lakia on ollut kirjoittamaton laki, joka ymmärrettiin luonnollisesti. Samoin pyhä Metodios puhuu luonnollisesta laista. Gregorios Nasiansilalaisen mukaan Jumala antoi kirjoittamattoman luonnollisen lain, joka tutkistelee niitä asioita, jota pitäisi tehdä. Basileios Suuri samoin opettaa luonnollisesta moraalilaista. Luonnollinen moraalilaki on moraalisen vietin ja moraalisen tajun ilmentymä. Isien mielestä tämän lain tarkoitus on ihmisyhteisön sosiaalisen elämän suojeleminen ja turvaaminen.

Ihmisen kasvu kohti theoosista antaa ortodoksiselle etiikalle dynaamisen ulottuvuuden. Eskatologia selittää sen rajat antaen samalla voiman ja toivon. Valtakunta antaa sille merkityksen kirkkoyhteisönä estäen individualismin korostumisen. Theoosis antaa sille sisällön ja päämäärän. Kuva ja kaltaisuus antaa sille alun ja perustan. Kolmiyhteinen Jumala määrää sen samalla kertaa sekä objektiiviseksi että persoonien väliseksi. Vuorisaarna on evankelisen etiikan ilmauksena paras esimerkki. Kirkossa se on ymmärretty kristillisen elämän ihanteellisena ohjelmana. Varhaiset isät pitivät sitä elämän sääntöinä. Vuorisaarna paljastaa eettisen alastomuutemme. Se antaa kuitenkin kokonaisuudessaan kuvan ihmisestä, joka todellisuudessa on jumalallisen kaltainen, vaikkakin eettisesti köyhä ja puutteellinen. Sellaiset teologit kuin Agourides, Nikolas Damalas, Komnenos, Panagiotes Trempelas, Andreas Papageorgakopoulos, samoin kuin Markos Siotes näkevät vuorisaarnan "elämän ohjelmana", perusdokumenttina taivaan valtakunnasta ja Kristuksen uutena lakina. Evankelisen etiikan sisältöä ei voi ymmärtää täydellisesti ilman erityistä huomion kiinnittämistä kristilliseen rakkauteen. Hämmennys, joka vallitsee rakkaus- käsitteen suhteen, johtuu kielellisistä syistä. Rakkaus- sanalla on eri kielissä monen sisältöisiä merkityksiä. Kristinuskossa keskeinen rakkautta merkitsevä sana on agape. Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä sanotaan: " ...siinä on rakkaus, ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan että Hän rakasti meitä." Tässä on avain "rakkauden" ymmärtämiseen.

Agape perustasollaan ei ole tunteita, vaan asenteen ja huomion suuntaaminen siihen, mitä tulee tehdä tahtomisemme kautta pikemminkin kuin tunteillamme, ts. ei ole välttämätöntä pitää ihmisestä rakastaakseen häntä. Vihollisen rakastaminen tuntuu mahdottomalta niin kauan kuin henkilö on vihollinen. Emme ehkä kykene pitämään vihollisestamme, mutta kykenemme olemaan hyväntahtoisia vihollistamme kohtaan. Agape on täydellistä silloin, kun koko sisäinen maailmamme on valmis huolehtimaan toisten hyvinvoinnista. Tässä suhteessa agape on päähyve ja kaikkien muiden hyveiden lähde. Meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme kuin itseämme. Rakkaus tässä tarkoittaa epäitsekästä hyväntahtoisuutta. "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi". Tämä ensimmäinen ja tärkein käsky on rakkauden muiden lajien alkulähde.

Jeesuksen Kristuksen pelastavaisten tekojen kristityille antama uusi elämä on "pääseminen" olemassaolon lajista uuteen olemassaoloon. Elämä Kristuksessa on "uusi luominen". Kaste erottaa meidät synnin ruumiista ja tekee meistä Kristuksen Ruumiin yhden jäsenen. Meistä tulee "uusi olemus" vastatessamme Jumalan pelastustekoihin. Ihmisenä olemisen luonne muuttuu. Demetropouloksen mukaan luonne on "jokaisen ihmisen ainutlaatuinen tapa ajatella, tuntea, tahtoa ja toimia". Luonne ei muotoudu heti, vaan monien vaikutusten seurauksena. Sen muotoutumiseen vaikuttaa älykkyystaso, ympäristö, perhe, koulu, sosiaaliset tavat ja käytännöt, yhteiskunta ja koko henkinen, kulttuurillinen ja eettinen ilmapiiri, jossa henkilö elää. Kristitylle evankelinen etiikka luo standartin, jolla voi mitata luonnetta. Persoona voi olla "pyhä" tai "täydellinen" luonteeltaan tai "heikko" tai "kehittymätön" tai "syntinen". Joskus omatunto voi olla "paatunut" ja silloin kreikankielessä tällaista kuvataan sanalla peporomenai.

Kirkossa luonteen kasvatusmenetelmä on hengellinen kehitys tai askeesi, jolla hengellisin harjoituksin pyritään kehittämään kristillistä luonnetta ja sen eri aspekteja. Toinen puoli asiaa on synnin ja laiminlyöntien välttäminen. Tarkkavaisuus ja hengellisen herkkyyden muovaaminen on kolmas alue. Kristillisen luonteen erittelemisessä perinteinen tapa on puhua hyveistä tai hyveestä.

Hyveellä tarkoitetaan tahdon ja koko luonteen vakaata suuntaamista toimimaan erityisellä konkreettisella tavalla, joka sopii sille, joka on kasvuprosessin alaisena Jumalankaltaisuuteen ja theoosikseen. Isät puhuvat päähyveistä sekä teologisista hyveistä. Origenes kirjoittaa: "On yksi kaikkein tärkein hyve...se on lähimmäisenrakkaus". Johannes Krysostomos sanoo: " Hyveen alku ja loppu on rakkaus".

Ortodoksisessa etiikassa on velvollisuudella ja oikeuksilla perustansa kaikkien eettisten kategorioiden yleisperustalla. Velvollisuudella tarkoitetaan velvoitetta täyttää moraaliset standartit. Velvollisuutta voidaan arvioida toisen ihmisen oikeuksien kannalta. Velvollisuutemme on olla tekemättä väkivaltaa toisten oikeuksille. Ihmisellä on perusvelvollisuutena rakastaa Jumalaa. Velvollisuudet voivat olla positiivisia ja negatiivisia. Ne voivat myös olla universaalisia, ts. ne tulee täyttää täyttää joka tilanteessa, tai suhteellisia, ts. ne tulee täyttää vain erityistapauksissa. Erityinen kysymys on ns. velvollisuuksien ristiriita, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa toisen velvollisuuden täyttäminen aiheuttaa väkivaltaa toisille. Ratkaisu tähän on eräiden mielestä se, että emme voi täyttää kuin yhden velvollisuuden kerrallaan. Tulee yksinkertaisesti valita, mitä täytyy tehdä ja kieltäytyä muista velvollisuuksista.

Voiko sitten kukaan tehdä enempää kuin on velvollisuutemme? Tämä ajatus on vieras ortodoksisuudelle, sillä kristillinen elämä ei ole pelkkää määrättyjen legalististen vaatimusten täyttämistä. Theoosis on liikettä "kunniasta kunniaan" eikä siinä ole paikkaa "ylimääräisille hyville teoille".

Oikeudet eivät näyttele keskeistä sijaa kristillisessä etiikassa. Oikeudella tarkoitetaan ihmisen vaatimusta täytettyään velvollisuutensa muita kohtaan saada osakseen myös vastavuoroisuutta, ts. toisten on myös suoritettava velvollisuutensa häntä kohtaan.

"Olemisemme" kristittyinä perustuu luonteeseen, hyveisiin, velvollisuuksiin ja oikeuksiin. Jumalan jäljitteleminen, Kristuksen ja Kirkon pyhien jäljitteleminen on tärkeä tekijä eettisinä persoonina kehittymisessä. Jumalan jäljitteleminen eettisesti ymmärrettynä tarkoittaa Jumalan rakkautta ja filantropiaa. Kristuksen jäljitteleminen on Jumalan jäljittelemistä, ei vain siksi, että Kristus oli Isän jäljittelijä, vaan myös siksi, että Kristus on täydellinen Jumala ja samaa olemusta Isän kanssa.

Basileios Suuren mukaan "kristinuskon päämäärä on jäljitellä Kristusta Hänen inkarnaationsa mitoissa siinä määrin kuin se on mahdollista jokaisen yksilön kutsumukselle". Eettisesti tämä ymmärretään pääasiassa elämän suuntaamisena Kristuksen mukaan, ei niinkään erityisten Kristuksen tekojen tai toiminnan jäljittelemistä. Pyhien jäljitteleminen tarkoittaa sitä, että noudatamme heidän esimerkkiään theoosiksen tiellä. He ovat johtamassa meitä Kristuksen luo. Jäljittelemisen ei tule tapahtua joidenkin yksityiskohtien mukaan, vaan koko elämän uudelleen suuntautumisena.

Erottelukyky, diakrisis, on "kaikkien hyveiden kuningatar", sanoo Sofronios Jerusalemilainen. Munkkilaisuudessa tätä hyvettä pidetään keskeisenä. Tehdä päätös oikeasta ja väärästä on yhtä vaikeata munkille kuin maailmassa elävälle. Minkä tahansa tekemämme päätöksen päämäärä on yrittää siirtyä tilanteesta, jossa elämme, lähemmäksi theoosista ja Jumalan valtakuntaa.

Johannes Krysostomos on sanonut: " Avaa omatuntosi ovet ja näe tuomari istumassa mielessäsi". Eettiset säännöt ovat Kirkon yhteenkoottu eettinen viisaus. Päähyve on kuuliaisuus kaikille Jumalan käskyille. Päätöksenteossa tarvitaan päämäärän asettamista. Sen määrää aikomuksemme tehdä jotakin. Aikomus tehdä sitä, mikä on "hyvää", hyväksyttävää ja täydellistä määrätyssä tilanteessa eikä mikä on itsekästä ja minimaalista, vaikuttaa voimakkaasti konkreettisiin päätöksiin. Kuitenkaan päämäärät eivät saa olla hyvissä ja väärissä valinnoissa kaiken määräävinä tekijöinä. Klemens Aleksandrialainen sanoo: " Asioita ei tule mitata niiden lopputuloksen perusteella, vaan niitä pitää punnita yhtä hyvin jokaisen henkilön motiivien perusteella." Motiivit saavat meidät toimimaan. Kun olemme tekemässä päätöstä, on tarpeen testata valintamme suhteessa motiiveihin.

Kaikista hyvää toimintaa luonnehtivista motiiveista on tärkein rakkaus. Kuitenkaan hyvät motiivitkaan eivät aina takaa oikeita päätöksiä. Päämäärän saavuttaminen keinolla millä hyvänsä saattaa johtaa suureen vaaraan, kuten ajattelutavassa "tarkoitus pyhittä keinot". Poliittiset johtajat vetoavat usein tähän argumenttiin.

Tekemiemme päätösten tulee olla sopusoinnussa päämäärän, teloksen, sekä kristillisen elämän sääntöjen ja motiivien kanssa. Toinen tapa testata tilannetta on käyttää arvolähestymistapaa. Käyttäytyminen, joka on rakastavaa, ystävällistä, huolehtivaa, oikeudenmukaista, totuudellista, vakaata ja Jumalan - kaltaista, on arvokasta ja ylistettävää. Positiiviselta kannalta voidaan puhua arvojen hierarkiasta. Monimuotoisissa tilanteissa arvojen asettaminen tärkeysjärjestykseen auttaa päätöksenteossa. Tilanne ja olosuhteet ovat myös merkittäviä moraalisen valinnan tilanteessa. Ortodoksisessa mielessä "tilanne" on koko jumalallinen taloudenhoito. Kristuksen - kaltaisuuden kuvan maksimoiminen on todellinen "tilanne". Kirkon isät ovat tehneet eron hengellisen kypsyyden tiloista. He puhuvat hengellisen kehityksen tasoista. Se vaikuttaa myös päätöksen tekoon. Eettinen päätöksenteko ei voi tapahtua ortodoksikristityn kohdalla erillään kirkosta. Sitä edellyttävät Kirkon asettamat säännöt, motiivit ja arvot. Tarvitsemme päätöksenteossa toisia kristittyjä, pappeja, hengellisiä isiä ja Kirkon opetusta. Ekonomia- periaate tarkoittaa poikkeuksen sallimista säännöstä sellaisessa tapauksessa, jossa tiukka säännön noudattaminen tuottaisi ei- toivotun tuloksen kristillisestä näkökulmasta, kuitenkaan asettamatta poikkeusta säännöksi. Kaikki tulee tehdä rukoillen, että Jumala ohjaisi parhaaseen päätökseen.

Etiikka, joka ei toteudu elämäntapana, on vain pelkkää intellektualismia. On siis tarpeen selvittää, kuinka paha on vältettävissä ja hyvä saavutettavissa. Se on mahdollista omantunnon avulla. On olemassa aisti, jossa se kontrolloi meitä, jonka avulla se ohjaa ja suuntaa meitä ja vaikuttaa meissä. Moraalinen elämä täytyy ymmärtää Jumalan uuden kansan elämänä ja elämäntapana Kristuksessa, mikä on mystistä uskovaisen elämää Kristuksen kanssa Kirkon koko elämän täyteydessä, sen uskossa, jumalanpalveluksessa, eetoksessa ja elämäntyylissä.

Oppi synergiasta on kreikkalaisten isien vastaus kysymykseen armosta ja ihmisen tahdosta. Ihmiset eivät voi tehdä mitään ilman Jumalaa eikä Jumala tee mitään ilman ihmisen yhteistoimintaa. Eettinen elämäkin on siis jumalallisten energioiden ilmentymää, ts. armon ja ihmistahdon yhteistoimintaa. Ortodoksinen teologia ei hyväksy ennaltamääräämisoppia eikä apokatastaasis - oppia, jotka kumpikin edellyttävät, että ihmisen tahdolla eikä haluamisella ei ole merkitystä. Hyvän tekeminen ei siis ole ortodoksiselta kannalta ymmärrettynä pelkästään inhimillinen tapahtuma eikä myöskään yksinomaan Jumalan armon teko. Kaikki, mitä teemme oikein, hyveemme ja hyvyytemme, ovat armon tulosta. Jumala on hyvä. Jokainen käytännön hyvä teko on myös Jumalasta. Meille kuuluu haluta hyvää, mutta sen toteutumisen saa aikaan Jumala. Hyvän tekemisen suhteen ortodoksinen etiikka ymmärtää Kristuksen läsnä olevana käskyissään ja tehtävässä hyvässä. Kristus on kätkettynä käskyissään, sillä Jumalan Logos ilmoitetaan käytännön asioissa ja käskyjen yhteydessä. Uskovan Kristus- suhteen ja käytännön eettisen elämän välillä on läheinen yhteys.

Pyhä Henki vahvistaa eettistä elämäämme. Itse asiassa eettinen elämä on Pyhän Hengen lahja ja hedelmä. Kolminaisuusopilla on myös oma ulottuvuutensa. Theoosis ja valtakunta saavutetaan vain ihmisten välisten suhteiden kautta. Pelastus ei ole koskaan yksilöllinen eikä perusta yksilöllisiin hyveisiin tai ansioihin. Kaste tarkoittaa sitä, että tulee "voida kulkea uudessa elämässä".

Eräs näkökulma on teorian ja praksiksen, tiedon ja toiminnan yhteys. Uskon on ilmennyttävä käytännön teoissa. Kirkon isät toistavat, että tieto Jumalasta ei ole pelkästään älyllistä. Jos emme toteuta tietoamme käytännössä, tulemme hedelmättömiksi todelliselle tiedolle (filosofia). Maksimos Tunnustaja sanoo: "Jumalaa ei tule kunnioittaa pelkin sanoin, vaan pikemminkin vanhurskain teoin. Ne julistavat jumalallisesta majesteetista enemmän kuin sanat." Hyvän tekemisen tulee tapahtua toisten yhteydessä eikä pelkästään yksilöllisenä asiana. Pahan välttäminen auttaa hyvän tekemistä. Vaikka uusi elämä alkaakin kasteessa, ihmiseen jäävät himot toimimaan. Ne ovat johtamassa ihmistä pahaan. Klemens Aleksandrialainen sanoo: " Himot ovat sielun luonnotonta liikettä." Nemesios sanoo: "Toimintaa kutsutaan himoksi silloin, kun se on vastoin todellista luontoa." Abba Doroteoksen mukaan "himot ovat eri asia ja synnit ovat eri asia. Himoja ovat viha, ylpeys, kovasydämisyys...ja muut sellaiset. Mutta synti on himojen toimintaa, kun aktiivisesti toteuttaa niitä." Käytännössä niitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Synti ja paha johtuvat siitä, että olemme erossa Jumalasta. Niiden välttäminen edellyttää sillan rakentamista Jumalan ja ihmisen välisen kuilun yli, suuntautumista kohti Jumalaa. Käytännössä se merkitsee maailmasta luopumista ja katumusta. Toinen vaihe on repiä pahan juuret sielusta. Se toteutuu askeesin kautta, sydämeen keskittyneen tarkkaamisen kautta. Se johtaa nöyryyteen, joka tarkoittaa itsensä näkemistä muita alempana. Se on itse asiassa todellista itsetuntemusta. Taistelussa saavutetaan vihdoin enkratia, joka tarkoittaa tilaa, jossa ei enää lankea himojen alaisuuteen. Engratia taas tarkoittaa elämän eri alueiden kontrollia ja rajoittamista pahan välttämiseksi. Synnintunnustus on myös tärkeää synnin ja pahan voittamiseksi. Samoin rukous ja paasto. Jumalanpalvelus on eräs keino ja erityisesti Eukaristia. Muita keinoja ovat oikea ympäristö, häpeän ja synnin tunne sekä kuoleman ja viimeisen tuomion muisteleminen. Hyvän tekeminen apofaattisesti tarkoittaa pahan pois panemista. Se on ensisijaisesti kuuliaisuudessa tapahtuvaa itsensä uhraamista toisten hyväksi, jonka tulee tapahtua Kirkon yhteydessä.

 

Lähteet:

 

Harakas, Stanley.S.: Toward Transfigured Life. The Theoria of Eastern Orthodox Ethics.Light and Life Publishing Comapny. Minneapolis, Minnesota. 1983

Yannaras, Christos:The Freedom of Morality.Translated from Greek by Elisabeth Briere. St.Vladimir´s Seminary Press.Crestwood.New York. 1984