1.Johdanto

Avioliitto yhteiselämän muotona koskee kirkon jäsenistön enemmistöä ja sitä pidetään useimmiten itsestään selvänä tosiasiana. Mutta valistuksen ajan jälkeen avioliitto instituutiona on läpikäynyt suuria muutoksia, aviollinen yhteiselämän muoto on voimakkaasti maallistunut. Siviilivihkimistä suositaan. Avioerosta on tullut laillinen. Tehokkaiden ehkäisykeinojen saatavuus on muuttanut käsityksen sukupuolisuudesta. Uudet taloudelliset ja poliittiset rakenteet ovat muuttaneet sukupuolirooleja yhteiskunnassa.

Usein kysytään, mikä on ortodoksinen näkemys avioliitosta. Ortodoksinen kirkko pitää avioliittoa sakramenttina. Samoin myös roomalaiskatolinen kirkko. Roomalaiskatolinen kirkko kuitenkin uskoo, että morsian ja sulhanen toteuttavat avioliiton yhdessä keskenään, toisilleen antamilla lupauksillaan. Ortodoksisessa kirkossa avioliiton pyhittää pappi tai piispa, joka anoo Jumalaa seurakunnan nimissä lähettämään Pyhän Hengen miehen ja naisen päälle ja tällä tavoin tekemään heidät “yhdeksi lihaksi”. Lisäksi avioliitto on ortodoksisessa kirkossa ymmärretään paremminkin pyhänä tienä Jumalan etsimiseksi, ykseyden ja rakkauden salaisuutena, valmistavana kuvauksena Jumalan valtakunnasta, kuin edellytyksenä lisääntymiselle.

Avioliitto ei ole kirkon keksimä eikä käyttöön ottama elämänmuoto. Kaikissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa sillä on keskeinen sija. Usein avioliittoa määrittelevät tarkat perinteet ja yksityiskohtaiset säädökset, jotka saattavat paljonkin vaihdella. Useimmissa kulttuureissa avioliitto solmitaan uskonnollisin menoin. Avioliittoa saatetaan pitää ensi sijassa maallisena instituutiona, koska avioliittoja solmitaan, uskoivatpa ihmiset Jumalaan tai ei.

Alkukirkko hyväksyi vallitsevat yhteiskunnalliset käytännöt. Pakanallisuudessa ja juutalaisuudessa solmitut avioliitot hyväksyttiin sellaisinaan kristityiksi tulon jälkeenkin. Moniavioisuutta kuitenkaan kristinuskossa ei ole alusta alkaenkaan hyväksytty.

Juutalaisessa avioliittonäkemyksessä pääpaino ja -merkitys on suvun jatkumisessa. Usko ylösnousemukseen oli epämääräistä, mutta usko elämän jatkumiseen jälkeläisissä oli selvä. Lapset olivat avioliiton tarkoitus ja lapsettomuus katsottiin häpeäksi.

Kristillisen avioliittonäkemyksen perustana on Kristuksen ylösnousemus. Persoonallinen elämä jatkuu ylösnousemuksessa. Siksi ei ole tarpeen huolehtia elämän jatkumisesta jälkeläisten välityksellä. Lapsetonkaan avioliitto ei ole tarkoitukseton, eikä lapsettomuutta pidetä häpeänä. Leskeksi jääneitä ei rohkaista avioitumaan uudestaan, joskin se hyväksytään. Käytännössä Kirkko omaksui roomalaisen juridisen näkemyksen.

Avioliitto Rooman lainsäädännössä ja alkukirkossa oli ennen kaikkea juridinen sopimus, jossa suvunjatkaminen ei ole ensi sijalla, vaan ydin on vapaassa sopimuksessa. Molempien sukupuolten tasa-arvoa ja vapautta painotetaan. Rekisteröimällä avioliitosta tuli virallinen. Yhteiskuntaa ei asia sen pitemmälle kiinnostanut. Kristinusko ei halunnut asettaa maallista lakia kyseenalaiseksi, vaan hyväksyi sen. Kristinusko toi sopimukseen sakramentaalisen osan, jolloin kihlaus ymmärrettiin sopimukseksi ja sen jälkeen voitiin avioliittoon tuoda sakramentaalinen puoli.

Kuitenkin Kirkon isistä mm. Dionysios Areopagita, Teodoros Studites ja Gregorios Palamas eivät sisällyttäneet avioliittoa sakramenttiluetteloonsa.

 

2. Kristillinen avioliitto: Salaisuus - sakramentti

Ortodoksisen opetuksen mukaan avioliitto on salaisuus, sakramentti, joka on Jumalan siunauksella asetettu luomisen kuluessa. Kristus vahvistaa tämän sanoessaan: ”Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi” (Mark.10:6-8)

Avioliitto on hengellinen käytäntö, ei vain kahden ihmisen tekemän liiton takia, vaan erityisesti sen seikan vuoksi, että se on Jumalan tahdon ilmaus. Luonnollisesta avioliitosta tulee ikään kuin jumalallinen liitto, tästä johtuen sillä on siis täysin mystinen luonne, jota kirkko painottaa. Avioliiton perusperiaate on kunkin persoonan liittyminen vastakkaista sukupuolta olevaan persoonaan, jolloin heistä tulee yhtä. Tämä avioliiton osatekijä edellyttää samankaltaisuutta Jumalan ja valitun kansan välisen suhteen välillä. Paavali ensimmäisenä ymmärtää Kristuksen avioliittoa ja sen pyhyyttä koskevan opetuksen olemuksen. Hän kuvaa sitä “suureksi salaisuudeksi tarkoittaen Kristusta ja seurakuntaa”. Määritelmä “Kristusta ja seurakuntaa” tarkoittaa apostoli Paavalin mukaan sitä, että hengellinen rakkauden, sitoutumisen ja keskinäisen kumppanille alistumisen side – mikä on merkkinä heidän täydellisestä ykseydestään – on olemassa vain, kun se on vastaa rakkautta Kristukseen ja Hänen kirkkoonsa. (Ef. 5:22-33).

Eukaristia on kaikkien sakramenttien keskus ja asettaa ihmissuvun lopunaikaa koskevan näköalan yhteyteen. Tällä tavoin avioliitto nimittäin “kirkastaa” miehen ja vaimon ykseyden uudeksi todellisuudeksi, nähtynä Kristus -elämän näkökulmasta. Tämä on ainoa syy, miksi todellinen kristillinen avioliitto voi olla ainutlaatuinen, “koska se on Jumalan valtakunnan Salaisuus, joka saa aikaan ihmiskunnalle ikuisen ilon ja ikuisen rakkauden”.

Tässä valossa lastensynnyttäminen (1. Tim. 2:15) on ymmärrettävissä ihmisen luomistyöhön osallistumisena. Avioliiton salaisuus on välittömässä yhteydessä elämän salaisuuteen, ihmissielujen syntymään, kuolemattomuuteen ja niiden kuolemaan.

Avioliitto ei ole pelkästään maallisia tarpeita tai suvunjatkamista varten, vaan siinä on ennen kaikkea sakramentaalinen puoli. Kirkko edellyttää vain yhden avioliiton. Myönnytyksenä inhimilliselle heikkoudelle on hyväksytty toinen ja kolmaskin avioliitto, joilla ei kuitenkaan ole sellaista sakramentaalista merkitystä kuin ensimmäisellä. Alkukirkossa ei ollut erityistä vihkitoimitusta. Avioliittojen solmiminen tapahtui vanhojen juutalaisten ja roomalaisten juridisten perinteiden mukaan. Kirkon tehtäväksi jäi niiden tunnustaminen. Kristityt ottivat huomioon kirkon asettamat velvoitteet.

Ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien kristityt alkoivat pyytää siunauksen avioliitolleen seurakunnan vanhimmalta tai piispalta. Avioliitto sinetöitiin osallistumalla yhteisesti pyhään Ehtoolliseen. Neljänneltä vuosisadalta on mainintoja, että avioliittoon yhdistyvät on juhlallisesti kruunattu liturgian yhteydessä. Liturgiaan oli myös liitetty erityisiä rukouksia avioliittoon menevien puolesta. Kirkollinen vihkiminen ei ollut vielä 800-luvulla Bysantissa pakollinen. 900-luvulla otettiin käyttöön erillinen vihkitoimitus. Siitä lähtien vain kirkollinen avioliitto olisi laillinen. Näin keisari Leo VI:n aikana kirkosta tuli se viranomainen, joka yksin antoi avioliitolle juridisen pätevyyden. Avioliitto erotettiin nyt Eukaristiasta ja vihkikaava muodostui vähitellen nykyiselleen.

3. Avioliiton tarkoitus

Avioliiton tarkoituksen suhteen roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko eroavat käsityksissään. Ortodoksisessa teologisessa ajattelussa tarkoitus on ensiksikin keskinäinen rakkaus, aviopuolisoiden välinen suhde ja keskinäinen apu heidän Kristuksessa täydellistymistänsä varten. Vasta sen jälkeen tulee heidän seksuaalisten himojensa hillitseminen ja ihmisrodun lisääminen lasten synnyttämisen kautta.

On merkillepantavaa, että Uudessa testamentissa ei löydy viittausta avioliitosta lasten synnyttämisen tarkoituksessa. Roomalaiskatolisessa kirkossa nähdään, että avioliiton perimmäinen tarkoitus on lisääntyminen ja lastensynnyttäminen.

 

4. Avioliiton pyhyys ja purkamattomuus

Avioliitto on olemukseltaan pyhä ja sen pyhyys sinetöityy Kirkon kautta, joka näkee avioliiton jumalallisena laitoksena ja salaisuutena. Sen vuoksi avioliitto ei perustu avioliiton osapuolten sopimukseen eikä vapaaseen tahtoon, vaan Jumalan armo on erityisen keskeinen, ja se annetaan Kirkon hyväksynnällä piispan persoonassa.

Opetus avioliiton purkamattomuudesta perustuu sen pyhyyteen. Avioliiton pyhyys ja purkamattomuus ihannoivat yksiavioisuutta.

Käsityksellä avioliiton purkamattomuudesta on voimakas kasvattava merkitys. Perusteluna on Kristuksen käsky. Niiden, jotka sitoutuvat avioliittoon, tulee tehdä kaikki, mitä voivat, etteivät eroaisi, sillä heidän on kiitettävä Jumalaa siitä, että ovat yhtä. Mutta lisäperuste: “ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”(Mark. 10:9), ei merkitse maagista uskollisuutta. Jokaisessa salaisuudessa eli sakramentissa, mukaan lukien kaste, vaaditaan ihmisen vapaan tahdon ponnistusta. “Ei-eroaminen” on jumalallinen määräys, kuten on myös “älä tapa”. Mutta ihminen on vapaa, ja voi hajottaa avioliittonsa ja tappaa kanssaihmisensä. Molemmissa tapauksissa hän tekee raskaan synnin.

Kirkko on ollut uskollinen läpi vuosisatojen Paavalin viittaamalle periaatteelle, että toinen avioliitto on poikkeus Kristuksen säädöksestä. Tässä mielessä ortodoksinen opetus vahvistaa ei vain avioliiton purkamattomuuden, vaan myös sen ainutkertaisuuden. Jokainen todellinen avioliitto voi olla ainutkertainen vain “yhtenä ainoana”.

5. Avioliiton esteet

3. Moos.18:ssa mainittu avioliittoesteiden tulkinta oli säännöllisesti esiin tuleva kysymys myös Idän kirkon kirkolliskokouspäätöksissä. Myöhäisbysanttilaisella kaudella laajennettiin avioliittoesteitä sukulaisuuden ja lankouden perusteella, joten niitä oli hyvin runsaasti. Venäjän ortodoksinen kirkko ryhtyi 1800–luvulla mitätöimään kaikkia myöhäisbysanttilaisia avioliiton esteitä ja säilytti ainoastaan ne, jotka perustuvat kirkolliskokousten päätöksiin.

Toisen panortodoksisen konferenssin yhteydessä Chambésyssä 1982 ortodoksiset kirkot hyväksyivät asiakirjan, joka rajoitti avioliittoesteet sellaisiin, jotka perustuvat pelkästään kirkolliskokousten päätöksiin. Sen jälkeen myöhäisbysanttilaiset avioliittoesteet ovat jääneet kokonaan käytöstä nykyisessä kirkkolaissa. Sukulaisuus määritellään polvittain ja asteina. Avioliitto on kielletty suorissa polvissa, siis esi-isien ja jälkeläisten suoraan alenevassa ja takenevassa polvessa.

Avioliitto sukulaisuuden perusteella on kielletty neljänteen asteeseen, toisin sanoen serkut eivät saa mennä naimisiin. Lankous on sukulaisuutta kahden henkilön välillä avioliiton kautta ja estää avioliiton suoraan takenevassa polvessa aina kolmanteen asteeseen sivupolvena (avioliitto on esimerkiksi kielletty appivanhempien, lankojen, kälyjen/natojen ja heidän lastensa välillä. Sen lisäksi vallitsee henkinen sukulaisuus lapsen, sen vanhempien ja kummin välillä. Henkinen sukulaisuus estää avioliiton kummin ja kummilapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Avioliittoeste syntyy myös pyhän viran ja luostarilupauksen perusteella. Kättenpäällepanemisen sakramentti -diakoniksi, papiksi ja piispaksi vihkiminen- muodostaa avioliittoesteitä. Toisaalta diakonit ja papit saavat jatkaa elämistä avioliitossa otettuaan vastaan vihkimyksen. Varhaiskirkossa oli myös avioliitossa olevia piispoja, mutta keisari Justinianus (518 – 565) kielsi naimisissa olevia miehiä tulemasta piispoiksi.

Trullon kirkolliskokous (691) kanonisoi nämä keisarilliset oikeusnormit ja siitä lähtien Idän kirkossa ovat ainoastaan munkit voineet tulla piispoiksi. Juhlalliset luostarilupaukset muodostavat myös avioliittoesteen ortodoksisessa kirkossa. Munkit ja nunnat eivät saa mennä avioliittoon.

 

6. Avioero

Avioeron ongelma on hyvin arkaluontoinen kysymys joka kerran, kun se koskettaa tuskallisesti ihmisen todellisuutta. Ensimmäisen vuosisadan Kirkon perinne, joka jatkuu edelleen arvovaltaisena ortodoksisessa kirkossa, painottaa hyvin voimakkaasti kahta asiaankuuluvaa kohtaa: 1) aidon kristillisen avioliiton ainutkertaisuutta ja 2) aviollisen yhteiselämän jatkuvuutta

Piispa Kallistos Waren mukaa avioero on Kirkon ”ekonominen” toimenpide ja ”myötätunnon ilmaus” syntistä ihmistä kohtaan. ”Koska Kristus, Matteuksen evankeliumin kertomuksen mukaan, salli poikkeuksen yleiseen sääntöönsä avioliiton purkamattomuudesta, ortodoksinen kirkko on myös halukas sallimaan poikkeuksen”.

Uuden Testamentin etiikka myötävaikutti myös varhaiskirkon kielteiseen asenteeseen avioeron suhteen. Jeesus kielsi avioeron paitsi aviorikoksen tapahtuessa. Paavali salli avioliiton purkamisen puolisojen ollessa eri uskontoon kuuluvia. Jeesuksen avioeron tuomitseminen synnytti opin avioliiton purkamattomuudesta.

Perinteinen ortodoksinen kirkkolaki lähtee kolmesta raamatullisesta perustelusta koskien avioliton purkamista: a) toisen puolison kuolema, b) aviorikos ja c) eri uskonto. Mutta näihin eroperusteisiin sovelletaan myös rinnakkaistulkintaa, esimerkiksi ”kuolema kansalaisena” (toisin sanoen luostariin meno, hylkääminen, maanpetos ja maastakarkotus). Bysantin ortodoksinen kirkkolaki jakaa avioeron syyt kahteen luokkaan: a) armahdettava avioero ja b) rangaistava avioero. Edellinen luokka käsittää eron kunniallisesta syystä (esimerkiksi että toinen puoliso menee nunnaksi, munkiksi tai piispaksi). Jälkimmäinen luokka käsittää eron kirkollisesti rangaistavan rikoksen seurauksena (esimerkiksi aviorikoksen).

Rangaistavassa avioerossa on syyttömällä osapuolella oikeus tietyissä olosuhteissa avioitua uudelleen. Syyllisellä osapuolella ei historiallisesti katsoen ole ollut oikeutta uudelleen avioitumiseen. Mutta ortodoksisissa kirkoissa vaikuttavat nykyään pastoraaliset näkökohdat kirkollista avioeroa ja avioeron jälkeistä uudelleen avioitumista koskevien oikeusnormien soveltamiseen. Alueellisten ortodoksisten kirkkojen erityislait säätelevät tarkkoja avioeron syitä. Kreikan kirkon käytännön mukaan katsotaan avioliitto voitavan purkaa seuraavissa tapauksissa: a) kaksinnaiminen, b) aviorikos, c) toisen aviopuolison kateissa oleminen, d) jos toinen aviopuoliso suunnittelee toisen murhaamista ja e) jos puolisot ovat eläneet erossa vähintään neljä vuotta.

Venäjän ortodoksisen kirkon käytäntö koskien avioeron syitä perustuu vuoden 1918 koko Venäjää kokevan kirkolliskokouksen päätöksiin. Näitä avioeron syitä ovat paitsi aviorikos ja kaksinaiminen, myös seuraavat: salattu tai itseaiheutettu impotenssi; jos toiseen aviopuolisoon on tarttunut lepra tai kuppa; jos toinen puoliso on ollut kadoksissa pitempiä aikoja; jos toinen puoliso tuomitaan rangaistukseen, jonka seurauksena menettää kansalaisoikeutensa; jos toinen puoliso uhkaa toisen henkeä ja terveyttä; jos miehellä on rakkausjuttuja tytärpuolensa kanssa; jos toinen puoliso saa hyötyä avioliitosta; jos toinen puoliso käyttää hyväkseen toista sellaisissa olosuhteissa; jos toinen sairastuu parantumattomaan mielisairauteen; jos toinen puoliso pahantahtoisesti hylkää toisen. Nykyään Venäjän ortodoksinen kirkko hyväksyy myös kroonisen alkoholismin ja huumeriippuvuuden sekä abortin ilman miehen suostumusta avioeron syyksi.

7. Uudelleenavioituminen

Uuden Testamentin etiikan mukaisesti muinaiskirkossa puolustettiin tiukkaa yksiavioisuutta. Useat varhaiset teologit ja johtajat suorastaan tuomitsivat uudelleen avioitumisen toisen puolison kuoleman jälkeen (digamia = toinen avioliitto). Mutta Idän kirkko kehitteli asteittain yleisen ja pastoraalisesti vastuullisemman asenteen uudelleen avioitumiseen. Varhaiskirkon jyrkkä yksiavioisuus velvoitti vain virassa olevia, jotka eivät saa olla kaksiavioisia, toisin sanoen olla naimisissa kahta kertaa kasteen jälkeen. Sitä vastoin maallikoille kirkko salli toisen avioliiton. Mutta kreikkalaisilla kirkkoisillä oli paljon ristiriitaisempi asenne uudelleen avioitumiseen ja ajattelivat, että tarkasti ottaen ainoastaan ensimmäinen avioliitto oli sakramentaalinen – toinen avioliitto oli pastoraalinen myönnytys inhimilliselle heikkoudelle. Toisen avioliiton tullessa yleisesti hyväksytyksi, trigamiasta (kolmas avioliitto kasteen jälkeen) tuli kiistanalainen kysymys. Kysymys siitä, kuinka suuria pastoraalisia myönnytyksiä kirkko katsoi voivansa avioliittoon nähden tehdä sai ratkaisunsa lopulta vuonna 920, kun ekumeeninen patriarkka Nikolaos I laati järjestyksen, jonka mukaan kolmas avioliitto kasteen jälkeen hyväksyttiin tietyin edellytyksin. Tämä järjestely, joka tarkoitti lupaa järjestää kirkolliset olosuhteet neljättä avioliittoa koskevan riidan jälkeen, jonka keisari Leo VI (886 – 912) ratkaisi, sisälsi sen, että neljäs avioliitto voitiin sallia miespuoliselle kruununperijälle. Tämä järjestely loi perusteen ortodoksisten kirkkojen nykyiselle oikeuskäytännölle koskien sallittujen avioliittojen määrää maallikoille (toisin sanoen kolme avioliittoa kasteen jälkeen).

7. Avioliitto Bysantin kanonisen lain mukaan

Bysantin teologinen, liturginen ja kanoninen traditio yksimielisesti painottaa kristillisen avioliiton ehdotonta ainutlaatuisuutta ja tämä perustuu Ef 5. Sakramenttina avioliitto heijastelee Kristuksen ja Kirkon, Jahven ja Israelin, välistä yhteyttä, ja sellaisena se voi olla vain yksi - ikuinen side, jota kuolemakaan ei hävitä..

Tältä pohjalta selittyy se, että kymmenennelle vuosisadalle saakka toista avioliittoa ei siunattu Kirkossa – ei leskeksi jääneiden eikä eronneiden. Viittaamalla tapaan “kruunata” morsiuspari, mikä on piirre bysanttilaisesta avioliittoon vihkimisen palveluksesta, Nikeforos Tunnustajan nimiin pantu kanoni, määrittelee: ”Niitä, jotka menevät toiseen avioliittoon, ei kruunata eikä heidän sallita osallistua kaikkein puhtaimpiin salaisuuksiin kahteen vuoteen; ne jotka menevät kolmanteen avioliittoon, erotetaan ehtoollisyhteydestä viideksi vuodeksi”. Tämä teksti, joka pelkästään toistaa Basileioksen aikaisempia kanoneja, edellyttää, että noiden leskeksi jääneiden tai eronneiden avioliittoja voitiin solmia ainoastaan siviilisopimuksina. Käytännössä, koska avioliittoon siunattiin normaalisti Eukaristiassa, jossa aviopari osallistui Pyhään Ehtoolliseen, vaadittu väliaikainen ehtoollisyhteydestä erottaminen sulki pois mahdollisuuden osallistua Kirkolliseen elämään tai siunauksiin tapauksissa, joissa avioiduttiin uudelleen.

Yhden ainoan kristillisen avioliiton normin vahvisti se seikka, että Bysantin kanonisessa laissa sitä vaadittiin ehdottomasti papistolta. Miestä, joka oli toista kertaa naimisissa tai nainut lesken tai eronneen, ei vihitty diakoniksi eikä papiksi. Tämä tietenkin sisältää myös sen, että jos pappi avioituu toisen kerran, hän menettää pappeutensa. Mutta maallikot katumusajan ja sakramenteista pidättäytymisen jälkeen hyväksyttiin uudelleen täydelliseen kirkolliseen yhteyteen toisen ja kolmannenkin avioliiton jälkeen. Ymmärrystä ja suvaitsevuutta laajennetaan heihin nähden, jos he eivät voineet hyväksyä jäämistä yksin tai halusivat toisen mahdollisuuden aloittaa aito kristillinen avioliitto.

Aivan ilmeisesti bysanttilainen perinne lähentyy uudelleen avioitumisen ongelmaa leskeyden ja avioeron jälkeen katumuskäytäntönä. Avioliitto sakramenttina edellyttää Jumalan armon suomista. Mutta toimiakseen tämä armo edellyttää ihmisen yhteistoimintaa (synergia). Tämä koskee kaikkia sakramentteja, mutta erityisesti kastetta, jonka hedelmät voidaan hajottaa synnin kautta ja jälleen palauttaa katumuksen kautta. Avioliiton ollessa kysymyksessä, mikä edellyttää henkilökohtaista ymmärtämistä ja psykologista tarkastelua, bysanttilainen käytäntö hyväksyy mahdollisuuden, että alun perin joissain tapauksissa avioliitto on virhe, kuin myös sen seikan, että yksin eläminen kuoleman tapauksissa, tai pelkästään elämänkumppanin poissaolo, on suurempi paha kuin uudelleen avioituminen niiden kohdalla, jotka eivät voi olla “niin tekemättä”.

Avioeron mahdollisuus jäi oleelliseksi osaksi bysanttilaista siviililakia kaikkina aikoina. Kirkon ja valtion “sinfonia-periaatteen” puitteissa sitä ei koskaan asetettu kyseenalaiseksi. Se oli asia, joka voitiin selittää pelkästään viittauksella “caesaropapismiin” (että valtion pää on myös kirkon pää). Bysantin kirkosta ei koskaan ole puuttunut pyhiä, jotka rohkenivat ja olivat valmiita nuhtelemaan ankarastikin keisarillista hirmuvaltaa, sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta tai muuta evankeliumin vastaista pahaa. Johannes Krysostomos (398 -404), Theodoros Studionilainen († 820), tai patriarkka Polyeuktos (956-970) kykenivät haastamaan valtiovallan ilman pelkoa; kukaan heistä ei kuitenkaan protestoinut avioeroa koskevaa lainsäädäntöä vastaan. He ilmeisesti näkivät sen ihmiselämän väistämättömänä tekijänä langenneessa maailmassa, jossa ihminen voi ottaa vastaan armon tai torjua sen; jossa synti on käsittämätöntä, mutta katumus aina avoinna; missä Kirkon toiminta ei koskaan ollut kompromissin tekemistä evankeliumin normien kanssa, vaan myötätunnon ja armon osoittamista inhimillistä heikkoutta kohtaan.

Bysantin kirkon asennetta selvästi ylläpidettiin niin kauan kuin Kirkon ensisijainen tehtävä tehdä Jumalan valtakunta läsnä olevaksi ihmisen elämässä, ja valtion tehtävä johtaa langennutta ihmiskuntaa valitsemaan pienempi paha ja pitämällä järjestystä laillisin keinoin, pysyivät selvästi erillisinä. Avioliiton ollessa kysymyksessä tämä olennainen ero hävisi, ainakin käytännössä, kun keisari Leo VI (k. 912) julkaisi novellan 89, antamalla Kirkolle muodollisesti laillisen velvollisuuden vahvistaa kaikki avioliitot. Vapaiden kansalaisten siviiliavioliitot jäivät pois laillisena mahdollisuutena, ja pian, aivan loogisesti, Aleksios I Comnenus mahdollisti kirkkoavioliitot myös orjille. Näillä keisarillisilla asiakirjoilla Kirkko teoreettisesti saavutti muodollisen valvonnan kaikkien kansalaisten avioliitoista. Tosiasiassa kuitenkin se alkoi suoranaisesti myös olla vastuussa kaikista väistämättömistä kompromisseista, jotka oli ratkaistu siihen asti siviiliavioliiton mahdollisuudella ja avioerolla; ja menetti mahdollisuuden soveltaa aikaisempaa rangaistukäytäntöä

Jos Kirkko nyt antoi laillisen valtuutuksen avioliitoille, sen oli myös ratkaistava tähän uuteen vastuuseen liittyvät lailliset vaikeudet. Ja niin se alkoi “myöntää avioeroja”, joita aikaisemmin olivat myöntäneet ainoastaan maalliset oikeusistuimet, ja sallia “uudelleenavioitumisia” kirkossa, koska ilman sellaisia “uusavioliittoja” toiset ja kolmannet liitot olisivat olleet laillisesti pätemättömiä. Kirkon onnistui tehdä neljäs avioliitto laittomaksi vuoden 920 kirkolliskokouksessa, mutta joutui tekemään kompromisseja monissa muissa asioissa. Kuitenkin jäi voimaan ainakin periaatteessa olennainen ero ensimmäisen ja seuraavien avioliittojen välillä. Jälkimmäisiä varten otettiin käyttöön Eukaristiasta erillinen ja luonteeltaan katumuksellinen palvelus. Sen vuoksi ymmärrettiin, että toinen ja kolmas avioliitto eivät olleet normi, ja sellaisenaan olivat sakramentaalisesti riittämättömiä.

Mutta tämä “myöntyminen” ei tarkoittanut hyväksymistä. Se edellytti katumusta, ja uudelleen avioituminen sallittiin vain niille miehille ja naisille, joiden aikaisemmat avioliitot katsottiin käytännössä olemattomiksi.

 


Luento papiston koulutuspäivillä Valamon luostarissa 21.08.2015