Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaan Kirkolla on neljä sille tunnusmerkillistä ominaisuutta. Joka kerran lukiessamme tai kuullessamme sen vakuutamme uskovamme yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen Kirkkoon. Tässä esityksessä käsitellään Kirkon pyhyyttä.

Ortodoksinen teologia ei koskaan ajattele Kirkkoa erillisenä Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä. Vaikka Poika ja Pyhä Henki tekevät samaa työtä maan päällä rakentaessaan Kirkkoa, jonka sisällä yhteys Jumalan kanssa tullaan saamaan aikaan, näiden kahden maailmaan lähetetyn jumalallisen persoonan tehtävä ei ole sama. Kirkko on samanaikaisesti Kristuksen Ruumis ja Pyhän Hengen täyteys, "täyttäen kaiken kaikessa". Kirkko ei ole tästä maailmasta, vaikkakin on erotettuna tämän maailman keskellä. Se on maailmassa ja maailmaa varten.

Pyhä Gregorios Nyssalainen on sanonut: "Kristinusko on jumalallisen luonnon jäljittelyä." Siksi voidaan sanoa, että Kirkko on Pyhän Kolminaisuuden kuva. Isät toistavat tätä jatkuvasti ja kanonit vahvistavat tämän.

Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen mukaan Kirkko on "pyhä kaupunki, joka ei ole pyhitetty lain noudattamisella - sillä laki ei johtanut täydellisyyteen (Hepr. 7: 19) - vaan mukautumalla Kristukseen ja osallistumalla jumalallisesta luonnosta, yhteydessä Pyhään Henkeen, joka on painanut meihin sinettinsä pelastuksemme päivänä, kun meidät pestiin kaikista tahroista ja vapautettiin kaikesta synnistä".

Pyhän Irenaeuksen mukaan Kristuksen Ruumiissa meillä on pääsy Pyhän Hengen lähteelle. Sen vuoksi on tarpeellista yhdistyä Kristuksen Ruumiiseen saadaksemme Pyhän Hengen armon. Kuitenkin kummankin – sekä yhteyden Kristuksen kanssa että armon antamisen – saa aikaan sama henki.

Pyhä Maksimos Tunnustaja erottaa eri tapoja Pyhän Hengen läsnäolossa maailmassa: "Pyhä Henki on läsnä poikkeuksetta kaikissa ihmisissä kaikkien asioiden ylläpitäjänä ja luonnollisen siemenen eläväksi tekijänä. Mitä tulee kristittyihin, Pyhä Henki on läsnä heissä jokaisessa tehden heistä Jumalan poikia. Mutta viisauden antajana Hän tuskin on läsnä heissä kaikissa, vaan ainoastaan niissä, joilla on ymmärrys, toisin sanoen, niissä, jotka työllä ja vaivalla Jumalassa ovat tulleet arvollisiksi Pyhän Hengen jumaloittavaan asumiseen. Sillä kaikilla niillä, jotka täyttävät Jumalan tahtoa, ei ole ymmärtäväistä sydäntä".

Pyhän Maksimoksen mukaan yhteys Jumalaan maailmankaikkeudessa muodostuu samankeskisistä kehistä, alkaen keskuksesta. Tuota keskustaa Kirkko pitää hallussaan, ja Kirkon jäsenistä tulee Jumalan poikia. Kuitenkaan tämä lapseksiottaminen ei ole lopullinen päämäärä, sillä itse Kirkon sisällä on vielä suppeampi kehä–pyhien kehä – niiden, "joilla on ymmärrys" ja jotka pääsevät yhteyteen Jumalan kanssa.

Pyhän Maksimoksen ajattelussa Kirkko on maailmankaikkeuden keskus, alue, jossa sen kohtalot ratkaistaan, jonka sisäpuolella yhteys Jumalan kanssa toteutuu tässä ajallisessa elämässä, mutta joka tulee täydelliseksi vasta tulevassa ajassa, kuolleiden ylösnousemuksen jälkeen.

Kaikkia kutsutaan käymään sisälle Kirkkoon. Pyhä Maksimos sanoo, että ihminen on mikrokosmos ja kirkko on makroanthropos. Se kasvaa ja yhdistyy historiaan pelastaen valitut helmaansa ja yhdistäen heidät Jumalaan. Maailma vanhenee ja rappeutuu, kun taas Kirkko jatkuvasti nuortuu ja uudistuu Pyhästä Hengestä, joka on sen elämän lähde. Tietyllä hetkellä, kun Kirkko on saavuttanut Jumalan tahdon määräämän kasvunsa täyteyden, ulkoinen maailma käytettyään loppuun elämää antavat voimavaransa, tuhoutuu. Mitä Kirkkoon tulee, se on ilmestyvä ikuisessa kunniassaan Jumalan valtakuntana.

Kirkossa on annettu kaikki edellytykset, jotka tarvitaan Jumala-yhteyden saavuttamiseen. Siksi kreikkalaiset isät usein vertaavat Kirkkoa maalliseen paratiisiin, joissa ensimmäisten ihmisten oli määrä saavuttaa pääsy jumalallistumisen asteelle. Epäilemättä ihmisluonnossa ei enää ole alkuperäistä kuolemattomuutta ja turmeltumattomuutta: mutta kuolemasta ja turmiosta oli tuleva tie ikuiseen elämään, sillä Kristus "yhdisti itseensä kaiken, minkä kuolema tavoittaa, ja kuoleman kautta on kukistanut kuoleman. Pyhä Gregorius Nyssalainen kirjoittaa: "Käymme sisälle ikuiseen elämään kasteen ja ylösnousemuksen kautta. Kasteesta – Kristuksen kuoleman kuvasta – on jo tullut ylösnousemuksemme alku, "tie ulos kuoleman labyrintista". Pyhän Atanasioksen mukaan Kristuksen Ruumiista, johon kristityt ovat yhdistetyt kasteen kautta, on tullut "pelastuksemme ja ylösnousemuksemme perusta".

Pyhä apostoli Paavali efesolaiskirjeessään sanoo: "Kristus rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä." (Ef 5: 25).

Pyhyys siis kuuluu Kirkon olemukseen, ja kaikkien Kirkon jäsenten tulee pyrkiä pyhyyden päämäärään. Kirkon pyhyys johtuu sen jumalallisesta alkuperästä. Kirkko on Jumalihmisen ruumis, Kristuksen morsian, jota Pyhä Henki elävöittää. Jos Kirkon pyhyyden lähteenä ja perustuksena on sen Pää – kaikkein pyhin-, myös Hänen Ruumiinsa kohtalo on tulla Hänen kaltaisekseen. Kirkkoa ohjaa näkymättömästi Pyhä Henki, joka yhdessä Kristuksen kanssa lakkaamatta ja salaisesti vuodattaa pyhyyttä ja pyhitystä koko Kirkon ruumiiseen. Pyhä Henki on aina läsnä Kirkossa pyhittävine armolahjoineen. Pyhittäminen tapahtuu Jumalan sanan ja sakramenttien kautta, jotka vaikuttavat ihmisten sydämissä kehottaen heitä itsekieltäymykseen ja pyhittäviin kilvoituksiin. Pyhittävän Hengen jatkuva läsnäolo Kirkossa on takeena sen perimmäisestä luonteesta ja jatkuvasta tehtävästä, jäsentensä pyhittämisestä, ja heidän kauttaan koko maailman pyhittämisestä.

Sen lisäksi, että itse pyhyyden ja pyhityksen Lähde asuu Kirkossa, Kirkko on pyhä myös hedelmiensä mukaan, niin kuin apostoli Paavali roomalaiskirjeessään sanoo: "Jos ensimmäinen leipä pyhitetään, on koko leipomus pyhä, ja jos puun juuri on pyhä, ovat myös oksat pyhät." (Room 11:16). Kristuksen ollessa kulmakivenä koko rakennus, liittyen yhteen, "kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi" (Ef 2:2) ja "Hän liittää teidätkin hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen" (Ef 2:22). Näin vakuuttaa Paavali efesolaisille. Kirkko koostuu jäsenistä, jotka ovat puhdistetut kasteessa ja pyhitetyt mirhavoitelun ja eukaristian sakramenteissa. Kristukseen uskovat muodostavat Jumalan kansan, valitun ja pyhän kansan, jota apostoli Paavali kutsuu "kuninkaalliseksi papistoksi" (1 Piet. 2: 9-10), "Jumalan temppeliksi" ja "Pyhän Hengen temppeliksi" (1 Kor 3:16; 6: 19). Kirkon historia osoittaa, että Kirkossa on aina ollut korkean kristillisen pyhyyden omaavia henkilöitä, joilla on ollut erityisiä armolahjoja: suuret määrät marttyyreja, askeetteja, pyhittäjiä, hurskaita esipaimenia jne., kaikilta ajoilta ja kaikista kansoista. Jatkuvan ylöspäin tapahtuvan pyrkimyksen ja taistelun keinoin kirkon jäsenet kasvavat kohti pyhyyttä. Kaikista ei Paavalin kehotuksista huolimatta tule "Jumalan temppeleitä" tai "Pyhän Hengen temppeleitä", mutta kuitenkin jokaiselle on annettu kaikki tarvittavat voimavarat ja mahdollisuudet tulla pyhiksi. Ignatios Antiokialainen on käyttänyt Kirkon jäsenistä heidän pyhittymisen tiellään erikoisia ja vaikuttavia nimiä kuten theoforos, Jumalankantaja, xristoforos, Kristuksenkantaja, agioforos, pyhänkantaja ja naoforos, temppelinkantaja.

Kirkon pyhyyden perustana ovat Kristus ja Pyhä Henki, eivät Kirkon jäsenet. Kirkon tehtävänä on pyhien kasvattaminen. Näin ollen Kirkko ei tunnusta jäsenikseen vain vanhurskaita, vaan myös syntisiä. Kirkon historiassa on toisinaan esitetty mielipiteitä, että vain vanhurskaat ja pyhät muodostavat Kirkon. Näin ovat opettaneet mm. novatiaanit, donatistit ja kataarit. Myös protestantismin piirissä on näin ajateltu. Tällainen ajattelu on ristiriidassa Kristuksen ja apostolien opetuksen kanssa. Vapahtajahan vertasi Kirkkoansa peltoon, jossa kasvaa sekä vehnää sekä rikkaviljaa (Mt. 13: 24), nuottaan, joka kokoaa kaikenlaisia kaloja (Mt 13: 47), häihin, joihin ottaa osaa myös arvottomia vieraita (Mt 22: 3-13). Kristus opetti myös, että Kirkossa on sekä hyviä että huonoja palvelijoita (Mt 18: 23), on viisaita neitseitä ja tyhmiä (Mt. 25:1), on lampaita ja vuohia (Mt 25: 33). Apostoli Paavalin sanojen mukaan "suuressa talossa, so. Kirkossa, ei ole vain kultaisia ja hopeisia astioita, vaan myös puusta ja savesta tehtyjä (2 Tim. 2: 20). Apostoliseen seurakuntaan kuuluivat aikoinaan Ananias ja Safiira, jotka yrittivät petkuttaa Pyhää Henkeä ja kuolivat (Apt 5: 6) ja Korinton seurakunnan jäsenenä oli sukurutsaaja, joka erotettiin seurakunnasta. Oli myös muita syntisiä, joiden seuraa apostoli kehotti välttämään. (1 Kor 5: 1). Tämä maan päällinen, viimeiseen tuomioon saakka kestävä, syntisten ja pyhien rinnakkainelo ei hävitä Kirkon olennaista pyhyyden luonnetta

Pyhyys on päämäärä, johon pyritään Kirkolle annetuin keinoin. Syntiset eivät ole esteenä Kristuksen ruumiin pyhyydelle. Epätäydellisistä jäsenistä huolimatta Kirkon hengellinen täydellisyys voi kukoistaa, sillä Kirkko ei ole ainoastaan jäsentensä numerollinen paljous, vaan itsensä Herran asettama Kristuksen Ruumis, jossa Vapahtaja Kristus ja Pyhä Henki aina ovat läsnä täydellisesti pyhittävine voimineen ja keinoineen. Kirkko ei myöskään ole muodoton todellisuus. Se koostuu jäsenistä, ihmisolennoista, kaikkine hyveineen ja paheineen. Yhdessä suhteessa he kuitenkin poikkeavat muista ihmisistä, nimittäin siinä, että he ovat sitoutuneet elämään Kirkon todellisen luonnon mukaisesti. On syytä muistaa, että ihmiset yksinään eivät muodosta Kirkkoa, eikä Kristuskaan yksin, vaan molemmat yhdessä, Kristus Päänä ja me Hänen jäseninään. Yhdessä me muodostamme kokonaisuuden, joka pyrkii samaan päämäärään. Heikot ja epätäydelliset jäsenet, jotka kuitenkin ovat Kirkon yhteydessä, niin kauan kuin he ovat sidoksissa Kirkkoon, tunnustautuen uskon kautta Kristukseen ja sakramenttien välityksellä, voivat vähitellen elpyä ja puhdistautua armolahjojen avulla sekä tulla kykeneviksi Pyhän Hengen eläväksi tekevän voiman avulla vastaanottamaan Kristuksen antaman iankaikkisen elämän. Mikäli heikot ja epätäydelliset eivät ota vastaan Kirkon armolahjojen tarjoamaa apua, eivätkä kadu, he Vapahtajan sanojen mukaan ovat kuivettuvia oksia, jotka eivät kelpaa muuhun kuin poishakattaviksi ja poltettaviksi. Paluu takaisin Kirkon yhteyteen on aina mahdollista vilpittömän katumuksen kautta, esimerkiksi syntejään katunut korinttolainen syntinenkin otettiin uudelleen seurakunnan yhteyteen.

Sellaiset apostoli Paavalin määritelmät Kirkon jäsenistä kuin "valittu suku" (1 Piet 2:9) ja "pyhä kansa" (1 Piet 2:9) velvoittavat meitä kulkemaan kohti uudistumista ja jumalallistumista. Tämä tie alkaa kasteessa, jolloin kastetuita kehotetaan tulemaan "atleeteiksi", "Kristuksen sotilaiksi" ja "Kirkon arvoisiksi jäseniksi". Usein yhteisöt ja yksilöt menettävät hengellisen kauneutensa laiminlyömällä sitovat kastelupauksensa tai monta kertaa edes muistamatta, mitä ovat luvanneet. Johannes Krysostomos vertaa oman aikansa alkuperäisestä kunniastaan rappeutunutta Kirkkoa langenneeseen naiseen, joka pitää kiinni vain muutamista aikaisemman rikkautensa jäänteistä. Hän puhuu myös - tarkoittaen kirkkoa - tyhjentyneestä rasiasta, säiliöstä ilman sisältöä.

Kirkko on pyhä, koska se on yhteydessä Ylkäänsä, Kristukseen. Siten se on erossa muusta maailmasta, kuten Kristuskin on tietyssä mielessä erossa maailmasta. Mutta koska Kirkko on vielä maan päällä, siihen kuuluu myös syntisiä. Tämä tila jatkuu historian päätepisteeseen, Karitsan häihin, saakka. Apostoli Paavali sanoo korinttolaisille:" Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen." (2 Kor 11: 2). Tämä uskontunnustuksen vakuutus Kirkon pyhyydestä on tarpeellinen, jotta ymmärrettäisiin oikein Kirkon todellinen luonne. Sen lisäksi, että Kirkon jäsenten tulee pysyä yhdessä ja elää uskon ja uskonnollisen vakaumuksen täydellisessä sopusoinnussa, he ovat sitoutuneet lakkaamattomaan sotaan pysyäkseen puhtaina ja evankeliumin mukaisessa, heille kasteessa suodussa täydellisyydessä. Kun taantumia ja lankeemuksia tapahtuu, on tarjolla keino parantumiseen, nimittäin katumuksen sakramentti. Kirkon pitkämielisyys syyllisiä kohtaan on ymmärrettävissä tältä pohjalta. Pyhät isät kuvaavat Kirkkoa "pelastuksen arkkina", "hengellisenä parantolana, joka parantaa kaikki synnit" ja "Jumalan valtakuntana maan päällä", jossa jäsenet ikään kuin lampaat laumassa saavat turvan uhkaavilta pedoilta.

Pyhyys on Kirkon yksi päätuntomerkeistä. Se on Kirkolle jatkuva tehtävä ja lopullinen päämäärä. Jokainen Kirkon jäsen on sitoutunut elinikäiseen sopimukseen kehittyä askel askelelta pyhäksi. Lankeemuksia, erehdyksiä ja taantumia tapahtuu, mutta heti katumalla ja etsimällä takaisinpaluuta ja anteeksiantamusta, pyhittyminen jatkuu. Siitä, kun meille kasteessa annettiin kristityn nimi, on pitkä matka kuljettavana, joka velvoittaa käyttämään kaikkia lahjoja päivittäisessä elämässä. Kirkon päätehtävä on myös sen jokaisen jäsenen päätehtävä. Inhimillisesti katsoen Kirkko on sitä, mitä siihen kuuluvat ovat, ja minkä kaltaisia sen jäsenet pyrkivät olemaan. Mitä enemmän jokainen erillinen jäsen toteuttaa kastelupaustaan kasvaakseen ja hengellisesti uudistuakseen, sitä enemmän tapahtuu uudistumista ja parantumista myös Kirkossa. Kaikki parantuminen, uudistuminen ja hengellinen muutos alkaa sisältä. Vain pelkkä nimellinen jäsenyys Kirkossa ei riitä, kaikilta tarvitaan persoonallista ja rehellistä sitoutumista kasvamiseen Kristus-elämässä. Kysymys ei ole yli sielun voimien käyvästä asiasta. Sielun tule vapautua aistien houkutuksien vankeudesta ja puhdistua himoista. Kristityllä on aina taistelu lihallisuutta ja pahuutta vastaan. Sielu voi olla vahva vain tekemällä rumiin alamaiseksi. Pyhä Basileios Suuri onkin sanonut, "ettei synti ole alkuisin Jumalasta, vaan siitä, että ihminen käyttää väärin vapaata tahtoaan".

Nykyisin puhutaan sekularisoitumisesta. Tällä käsitteellä tarkoitetaan useimmiten maailman ajallista puolta, ajallista näkökulmaa. Näin ollen sillä on negatiivinen käsitesisältö. Sen katsotaan olevan vastakohtaista sakraalille todellisuudelle, jota Jumala hallitsee. Siksi sekulaari tarkoittaa ajallista. Ajallinen taas on tilapäistä, eikä siis ikuista. Sen vuoksi ajallinen ei ole sen arvoista, että siihen kannattaa uhrata kaikki ponnistelunsa. Sekularisoituminen tai maallistuminen on siten pyhän ja uskonnon mystiseen alueeseen kohdistuva tunkeutumisprosessi. Maallistuminen pyrkii saavuttamaan tai valloittamaan uudelleen sen todellisuuden, johon pyhällä ja sakraalilla on yksinoikeus. Tämä voi ilmetä esimerkiksi pyrkimyksenä vapautua uskonnon otteesta, jolloin ihmisestä tulee täysin ja vain pelkästään inhimillinen olento. Nykyisin on nähtävissä, kuinka Kirkon jäsenet ovat menettämässä kiinnostustaan ja mieltymystänsä pyhyyteen. Tästä johtuen he rukoilevat vähemmän ja osallistuvat jumalanpalveluksiin vähemmän. Tämän seurauksena he myös uskovat vähemmän. Pyhyys ikään kuin surkastuu heissä, mikä johtaa puolestaan toisenlaisten anti-arvojen esille nousuun heissä. He vieraantuvat omasta Kirkostaan, jumalanpalveluksesta ja sen kielestä. Vieraantuminen saa aikaan sen, että vaikka he ovatkin Kirkossa, he eivät tunne olevansa kotonaan, vaan pikemmin muukalaisia. Nykyisin on selvästi havaittavissa yhä suureneva kuilu ihmisen ulkoisen ja sisäisen elämän välillä Käsitettä "sisäinen elämä" käytetään harvoin ja sillä on pikemminkin väheksyvä merkitys. Nykyinen sukupolvi on yhä enemmän ulospäin suuntautuva kuin sisäänpäin kääntyvä ja mietiskelyyn taipuva. Ulkonaisen asettaminen sisäisen edelle tukahduttaa sisäisen elämän hengelliset arvot. Ihmiset eivät enää käänny uudistuakseen ja parantuakseen Kirkon puoleen, johon kuuluvat, täyttääkseen sisäisen tyhjyyden, eivätkä kiiruhda anomaan Pyhän Hengen voimaa. Ajatellaan, että yhteiskunnalliset ja maailmanlaajuiset ongelmat ratkeavat mekaanisesti yhteiskunnan rakenteita muuttamalla. Kun niin ei tapahdukaan, turhautuneet ihmiset joutuvat hengelliseen tyhjiöön, josta seuraa alistuneisuuden ja masentuneisuuden mieliala. Nykyinen ihmisten ahdistuneisuus ja ongelmat ovat suurelta osin seurausta maallistumisen aiheuttamasta sydämemme rappiotilasta.

Kristityn päämäärä on todellinen ihmisyys, koska silloin hän tekee sitä, mikä on sopivaa korkeimmalle luodulle olennolle "Jumalan kuvana". Kirkko pyrkii ja kasvattaa kaikilla kasvatuskeinoillaan, jumalanpalveluksillaan, katumusharjoituksillaan ja sielunhoidollaan juuri tähän.

Kasteesta alkava pyhittymisen tie etenee ihmisessä sisäisen valppauden, rukouksen ja askeesin tukemana. Kasteesta eteenpäin ihminen elää maan päällä muukalaisena. Hänen tulee olla aina valmis lähtemään tästä maailmasta. Hän katuu aina maailman hänelle asettamia rajoituksia ja pysyttelee erossa hänelle kuuluvista oikeutetuista asioista. Maallisten nautintojen hylkääminen on osa prosessia, joka täydellistyy marttyyriudessa.

Kirkko ei ole vain vanha ja kunnioitettu laitos maineikkaine piispoineen ja sankareineen, jotka ovat jättäneet meille kallisarvoisen perinnön, vaan se suorittaa jatkuvasti hengellistä, pelastavaa ja pyhittävää palvelua jokaista jäsentään kohtaan.

Kirkon pyhyydestä on seurauksena myös se, että Kirkko on erehtymätön opetuksessaan. Koska Kirkkoruumiin täyttää Kristus, joka on itse totuus, on mahdotonta, että Hän sallisi Kirkkonsa poiketa tai langeta totuudesta. Kristuksen lupauksen mukaan myös Totuuden Henki on ollut ja tulee aina olemaan, maailman loppuun asti Kirkossa. Vapahtajamme itse lupasi: " Minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita." (Mt 16:18) Apostoli Paavali opettaa Timoteusta koskien Kirkkoa: " Saat tästä tietää, miten on käyttäydyttävä Jumalan temppelissä, elävän Jumalan seurakunnassa, joka on totuuden pylväs ja perustus." (1 Tim 3: 15). Toisin sanoen Kirkko Jumalan asuntona on samalla kristinuskon perusta, ja sellaisena se ei ole vain itsessään erehtymätön, vaan kykenee myös ylläpitämään totuuden ihmisjärjissä ja sydämissä. Paavali jatkaa toisaalla: "Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita." (Ef 4: 11 – 14)

Kirkon erehtymättömyys käsitetään ortodoksisessa kirkossa siten, että Kirkko suojelee Kristuksen totuutta kaikesta valheellisuudesta, vääristymiseltä ja yksipuolistumiselta. Kristuksen totuus on annettu kaikille ihmisille kaikiksi ajoiksi. Kirkon tehtävänä siis on säilyttää tämä totuus puhtaana ja vahingoittumana ja täydellisenä. Kun sanotaan, että Kirkon opetus on erehtymätöntä, sillä tarkoitetaan, että Kirkon oppi on muuttumaton, juuri se sama, mikä sille alussa on annettu.

Samalla kun painotetaan Kirkon pyhyyttä, muistutetaan Kirkon jäseniä siitä, minkä kaltaisia heidän tulee olla. Se asettaa meille haasteen pyrkiä pyhyyteen kasvamalla ja tulemalla siksi, mitä itse Jumala on, pyhäksi. Se, miten ihminen elää, paljastaa ne, jotka kulkevat kohti pyhyyttä. Klemens Aleksandrialainen kirjoittaa: "Elämäntapa paljastaa ne, jotka tuntevat käskyt, sillä sellaiset kuin ihmisen sanat ovat, sellainen on hänen elämänsä. Puu tunnetaan lehvistään ja hedelmistään. Siten tieto tulee hedelmistä ja käytöksestä, ei puheesta eikä kukista. Sanomme, että tieto ei ole pelkkää puhetta, vaan varmaa jumalallista tietoa, sitä valoa, joka syttyy sielussa käskyille kuuliaisuuden tuloksena" (Strom. 3, 5, 44 1-3)