Nykyajan kielessä moraali-käsitteellä tarkoitetaan lähinnä yksilöllisen luonteen ja käyttäytymisen arviointia ja mittaamista ja on ajattelussa liitetty hyvän ja pahan sosiaaliseen ilmenemiseen, "moraalisiin velvoitteisiin ja erityisiin hyveisiin". Etiikalla tarkoitetaan systemaattista tarkastelutapaa, joka koskee ihmisolennon moraalisuutta. Etiikka voi olla pohjimmiltaan filosofista tai uskonnollista. Jos moraalisuus käsitetään vain ihmisen sopeutumisena lain auktoriteettiin tai lain muodon sopimuksiin, silloin etiikasta tulee vain ihmisen alibi hänen olennaisimpaan ongelmaansa. Hän vetää kasvoilleen käyttäytymisnaamion varmistuakseen itsestään ja ollakseen turvassa kohtaamiltaan kysymyksiltä.

Kristillisessä kirkossa ja erityisesti ortodoksisessa perinteessä ihmisen moraalin ongelma on aina yhteydessä ihmisen olemassaoloon. Ihmisen moraalisuus on ennen kaikkea olemassaoloa koskeva kysymys. Se on siis suhteessa ihmisen pelastukseen. Pelastuminen merkitsee varmuuden saamista ja kokonaisuutta, ennen kaikkea kuoleman voittamista. Kirkon elämässä Jumala ilmoittaa itsensä.

Jumala ei ole epämääräinen korkein olento, persoonaton olemus, jota voidaan lähestyä vain älyllisesti tai tunteen välityksellä, eikä "ensimmäinen liikuttaja", sokea energia, joka panee liikkeelle maailmankaikkeuden mekanismit. Kirkon Jumala ilmoittaa itsensä historiassa persoonana, ollen samanaikaisesti yksi ja kolminaisuus. Jumalan olemuksen muoto saa aikaan olemassaolon ja elämän rakkauden ja persoonallisen yhteyden toimintana. Ihmisen luominen "Jumalan kuvaksi" merkitsee sitä, että moraali on yhteydessä olemiseen. Luotuna Kolminaisuuden kuvaksi ihminen on olemukseltaan yksi luontonsa puolesta, mutta persoonien suhteen ihminen muodostaa monia hypostaaseja. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja jäljittelemätön persoona. Jokainen ihmispersoona käyttää omaa tahtoaan ja ajatuksiaan ainutlaatuisella tavalla. Persoona- ja yksilökäsitteitä on totuttu käyttämään samassa merkityksessä, vaikka ne itse asiassa ovat vastakkaisia käsitteitä. Yksilöllisyys edellyttää persoonan kieltämistä ja jos ajatellaan, että persoona voi olla täydellisimmin ihminen vain suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen, yksilöllisyyden korostaminen merkitsee persoona- käsitteen kaventamista. "Kuva ei ole osa luontoa", sanoo Gregorios Nyssalainen. Mikael Koniades jatkaa: "Ei yksin sielua eikä ruumista kutsuta ihmiseksi, vaan niitä yhdessä; viitataan molempiin, kun sanotaan Jumalan luoneen ihmisen omaksi kuvakseen". Ihminen on järjellinen ja hänellä on vapaa tahto ja määräysvalta luomakunnassa, koska hän on persoonallinen olento, eikä siksi, että hän on "henki". Moraalisuus, totuus ja olemassaolon aitous on jotain luonnon ennaltamääräämää ja olennaisen tärkeää ihmiselle. Luonto itsessään on luotu ja kuolevainen, eikä niin ollen ole ihmisen elämän olemus.

Moraalisuus ilmentää, mitä ihminen periaatteessa on Jumalan kuvana, persoonana, ja mitä hänestä tulee vapauden kautta, ts. Jumalan kaltainen. Ortodoksisessa teologiassa lankeemus merkitsee vapaan valinnan kautta tapahtunutta mahdollisuuden menettämistä todellisen elämän osallisuudesta. Ihmisen vapaa valinta Jumalan yhteydestä kieltäytymällä ja itsetyytyväisyyteen ja riippumattomuuteen rajoittuminen ovat lankeemuksen olennainen piirre. Ihminen saa voimavarat persoonalliseen identtisyyteen Jumalan persoonallisesta olemassaolosta. Jumalan kutsu ihmiselle on tulla Hänen yhteyteensä. Sillä hetkellä, kun ihmispersoona kieltäytyy tästä kutsusta ja yhteydestä ja alkaa pyrkiä kohti luonnonmukaista riippumattomuutta, hän vieraantuu itsestään. Ihmisen vapaus ei tuhoudu, ainoastaan häiriintyy. Jokaisen yksilöllisyys nousee toisten yksilöllisyyttä vastaan saadakseen ehdottoman oikeuden olemassaololleen.. Lankeemus merkitsee erottautumista Kolminaisuuden elämästä. Tämä lankeemus on synti, hamartia, mikä merkitsee epäonnistumista, harhaanmenemistä.

Maksimos Tunnustaja sanoo: "Lankeemus ja heikkous saavat aikaan pahan, tekemään luonnonvastaista, kun puuttuu se, mikä on sopusoinnussa luonnon kanssa". Isien mukaan luomakunnassa ei ole mitään luonnostaan pahaa, ei edes paholainen. Ihmiskunnan olennainen muutos merkitsee lankeemusta eräänlaiseen ei- olemiseen. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy näkemystä, jonka mukaan ihmisen ja Jumalan suhde olisi juridinen ja lainomainen. Jumala ei ole siinä mielessä pelättävä ja rankaiseva ja kauhistuttava ihmiselle, että Hän haluaisi syyllisyyden hyvitystä juridisessa mielessä. Kirkon etiikka on "hyvän ja pahan tuolla puolen". Pyhä Maksimos sanoo: " Sinun on tiedettävä, että se, mitä yksinkertaisesti sanotaan pahaksi, ei ole kokonaisuudessaan pahaa, vaan pahaa toisella tavalla ja toisella taas ei".

Kirkon näkemys moraalisesta vapaudesta on, että ihminen palautuu elämän ja olemassaolon täyteyteen, kun hän nousee luodun luontonsa turmeluksesta ja kuolemasta. Tästä vapautumalla ihminen voi todella "olla olemassa", antautumalla rakkauden elämään. Vain tätä tietä hän voi saavuttaa Jumalan "kaltaisuuden". Tämä on mahdollista "toisen Aatamin", Kristuksen, työn kautta. Kirkko on "uusi luomus", uuden elämän ja olemassaolon muoto.

Läntinen näkemys lankeemuksen seuraamuksista, jotka on sovitettava, ts. juridinen suhtautuminen, on johtanut ihmisen egon pirstoutumiseen, eräänlaiseen skitsoidiseen tilaan, jossa nähdään, mitä ihminen on ja mitä hänen tulisi olla. Se johtaa ihmisen pyrkimykseen vapautua hyvän ja pahan suhteellisuudesta, väärästä Freudin luomasta "yliminästä" ja viime kädessä valekristillisestä idealismista.

Synnin tajuaminen ja tiedostaminen johtaa katumukseen, metanoiaan (=mielenmuutos). Se merkitsee ihmisen koko elämänasenteen muutosta ja johtaa etsimään persoonallista Jumala- suhdetta, janoamaan yhteyttä Häneen, mikä toteutuu osallistumalla Kristuksen, Jumalihmisen, Ruumiiseen. Katumus ei ole vain inhimillisen käyttäytymisen parantamista, vaan koko olemisen muutos. Kirkon yhteydessä ihmisestä tulee rakastava ja rakastettu. Katumuksen suhteen meidän tulee etsiä opetusta Kirkosta ja sen hengellisiltä opettajilta.

Kirkon elämässä synti ei ole juridinen, vaan olemassa oleva tosiasia. Ihminen kieltäytyy olemasta persoona suhteessa persoonalliseen Jumalaan ja kanssaihmisiinsä. Tässä mielessä synti ei ole vain "epäitsekkyydestä" ja "toisten rakastamisesta kieltäytymistä", vaan sitä, että ihminen on varma biologisen ja psykologisen yksilöllisyytensä riittävyydestä. Kun ihminen tutkii riittävän syvältä inhimillistä lankeemusta, hän löytää rakastavan Jumalan ja jumalallisen voiman. Tämä on Kirkon sanoma, toivon evankeliumi.

Raamatulla on keskeinen sija Kirkon elämässä. Jumalanpalvelus, askeesi, elämä ja hurskauselämä perustuvat siihen. Tämä tapahtuu kuitenkin Kirkon kokemuksen kautta. Pyhät kirjoitukset eivät ole kristillisen uskon ja ilmoituksen havainnollistava "lähde" siinä mielessä kuin "teoreettiset" tekstit, jotka hahmottavat jonkin ideologian persoonattomat ja objektiiviset periaatteet. Eikä ole olemassa objektiivisen auktoriteetin kahta erillistä lähdettä, Raamattua ja traditiota. Kirjoitettuun nähden on ensisijalla Jumalan lihaksitulon ja ihmisen theoosiksen, jumalallistumisen, todellisuus. Evankeliumi julistaa Kirkon todellisuutta. Kirkon historia on evankeliumi, hyvä sanoma, sanoma inkarnoituneesta totuudesta ja pelastuksesta. Kirkon evankeliumi on sen elämän ilmausta ja kokemusta. Kirkon totuus ja elämä on Kristuksen persoona. Hän on Kirkon pää, ei siksi, että Hän on Kirkon perustaja, vaan koska Hän itse rakentaa Ruumiinsa.

Uudesta testamentista ei löydy sanaa "etiikka", ainoastaan sanat "jumalisuus" ja "hurskaus". Kristuksen persoonassa tapahtunut jumalallisen ja inhimillisen luonnon yhdistyminen muuttaa lopullisesti ihmisen olemassa olevat mahdollisuudet. Ihmisen uudelleensyntyminen Kristuksessa edellyttää ihmiseltä vapauden pohjalta nousevaa yhteistoimintaa. Askeesi ja asketismi vahvistavat ihmisen vapautta ja päätöstä alistaa yksilöllinen tahtonsa ja jäljitellä toisen Aatamin kuuliaisuutta.

Evankeliumin moraali on vastakkainen yksilöllisen etiikan laille, koska se edellyttää yksilöllisyyden muuntamista yhteydeksi ja suhteeksi toisiin. Vanhan testamentin laki on Jumalan ilmestymistä, armon lahja, eikä niinkään juridista lainsäädäntöä, joka on tarkoitettu palvelemaan sosiaalisia tarkoituksia. Se julisti Jumalan liittoa kansansa kanssa ja ilmoitti totuuden elävästä Jumalasta. Evankeliumin laki on "uusi liitto", rakkauden laki, joka sitoo ihmisen Kristuksen Ruumiiseen, Kirkkoon.

Rakkaus on lain täyttymys ja loppu. Rakkaus ei koske vain sosiaalista käyttäytymistämme. Sen päämäärä on "yhteys, jota opettaa Pyhä Kolminaisuus", kuten Iisak Syyrialainen sanoo. Kirkon yhteydessä tulemme tuntemaan, mitä ihminen todella on. Kirkon yhteys ilmentää olemassaolon ja elämän totuutta "kuin kuvastimesta". Rakkaus ei ole helppo alku, vaan päämäärä, jota tavoittelemme ihmisen moraalisessa kehityksessä. Kaikki alkaa katumuksesta, kun murtaudumme ulos yksilöllisestä itseriittoisuudestamme ja alamme etsiä Jumalan armoa. Pelastukseen johtava kääntyminen on samalla tuskallinen luopuminen. Kristus sanoo, että jos aiomme pelastaa sielumme, meidän on menetettävä se. Hyötyetiikan kannalta tämä on skandaali. Jumalan valtakunnan kansalaisiksi tulevat ovat syntisiä ja vain heillä on kyky hyväksyä kutsu katumukseen ja turvautua Jumalan elämänantavaan armoon. Syntisten katumus ei ole vain psykologinen tunne syyllisyydestä, vaan sen tajuamista, että on riittämätön. Se saattaa vastaanottavaiseksi Jumalan armolle ja luottamaan jumalalliseen rakkauteen. Kasteessa ihmisen elämästä tulee seurakunnallinen tapahtuma. Ihmisen on synnyttävä uudelleen. Se merkitsee yksilön kuolemista ja uuteen elämään siirtymistä, mikä ilmenee rakkauden yhteytenä. Evankeliumin mukainen uusi elämä edellyttää osaltamme jatkuvaa katumusta ja pysyvää luopumista yksilöllisestä itseriittoisuudesta ja armon aktivoimista elämässämme. Uudistumattomana ihmisen uskonnollinen tietoisuus pitää katumusta yksilöllisen syyllisyyden tunnustamisena. Johannes Klimakoksen mukaan yksilön syyllisyyden tunne on kuitenkin merkki turhamaisuudesta ja haavoitetusta ylpeydestä. Katumuksen todellinen alku on kokemus Jumalasta erossa olemisesta, suru ajoittaisesta tai pysyvämmästä Hänen tukensa menettämisestä ja tunto kuolemasta, johon ero jumalalisesta elämästä lopulta johtaa.

Jos synti ymmärretään vain yksilöllisenä syyllisyytenä ja rikkomuksena, sen luonteesta ei käy ilmi olennaisin, ja se johtaa siihen, että hyve ymmärretään yksilöllisenä saavutuksena lain täyttämisen kautta. Se tyydyttää kyllä omaatuntoa, mutta vähentää tietoisuutta Jumalan armon tarpeellisuudesta sekä eristää ihmisen itsetyytyväisyyden tilaan, joka johtaa kuolemaan.

Kristillisen moraalin perustana on uusi elämä, kristillinen eetos. Ennen kaikkea on kysymys ihmisen persoonallisesta identiteetistä. Kristittyä kiinnostaa ennen kaikkea totuus, ei hyve. Jos hyve tulee riippumattomaksi, se saattaa johtaa ihmisen eroon Jumalasta. Totuus ei voi olla autonominen eikä johtaa erottautumiseen, koska se ei ole elämän osa, vaan elämä kokonaisuudessaan. Elämän valheellisuus, yliminän naamioiden eksistentiaalinen valhe ja sovittujen ulkonaisten käyttäytymismuotojen yhdenmukaisuus johtaa ihmisen eroon Kristuksesta ja Kirkosta. Kristityt eroavat muista ihmisistä siinä, että heissä on tapahtunut älyllinen uudistus, sen oivaltaminen, että rakkaus ja taivaallinen eros Herraan on tehnyt heistä uusia luomuksia.

Kirkko ei kiellä objektiivisia moraalisia velvoitteita ja sosiaalisia kristityn velvollisuuksia maailmassa. Mutta se ei millään tavoin rajoita omaa totuuttaan ja moraaliaan sosiaalisen käyttäytymisen ja sovittujen velvoitteiden rajoihin. Mikä tahansa hyvä työ tai hyveen asiallinen toiminta on Kirkon hyväksymä, kunhan se vain ilmentää Jumalaa ja Jumalan kuvaa ihmisessä. Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihmisen luonto muuttuisi, mieli, aistit ja järki. Ihmisen pyrkimykset voivat vaikuttaa hänen ulkoiseen käytökseensä, mutta eivät voi muuttaa hänen sisäistä luontoaan. Sisäinen muutos voi tapahtua vain, jos ihminen on juurtunut Kristuksen Ruumiiseen. Kristuksen, Jumalaihmisen, Ruumiin yhteydessä "villit öljypuut" tulevat "hyviksi öljypuiksi". Eukaristia yhdistää ihmispersoonan elämän Kristuksen jumalinhimillisen luonnon yhteyteen ja siten palauttaa Jumalan "eroksen" kuvan, Kolminaisuuden kuvan täyteyden, persoonallisen yhteyden, ihmisen olemassaolon muotoon. Tämä on Kirkon liturginen luonne ja Kirkon todellisuus. Toisin sanoen kristittyjen luonne ja moraali on Eukaristian todellisuus, ykseyden ja yhteyden olemassa oleva todellisuus. Kirkon moraali on liturgista moraalia, luonteeltaan ykseyttä ja yhteyttä, henkilökohtaista osallisuutta Jumalan Sanan Ruumiiseen. Tunnemme Kirkon Jumalan kansana, valittuna heimona, taivaallisena kaupunkina, Kristuksen Ruumiina, uutena luomuksena, uutena Israelina, Jumalan valtakuntana ja uutena Jerusalemina. Kaikki nämä määritteet todellistuvat liturgiassa, "kansan yhteisessä työssä".

Israelin kansan historialliset vaiheet edeltä kuvaavat Kirkon, uuden Israelin tuloa. Kirkko on "armon kansa", joka on oleva "uuden liiton" alainen. Kirkon liturgia ei ole vain uskonnollisen jumalanpalvelemisen ilmaus, vaan Kirkon elämän ja totuuden, uskon ja etiikan summa. Pyhä Makarios sanoo: " Kristityt kuuluvat toiseen aikakauteen. He ovat taivaallisen Aadamin poikia, uusi sukupolvi, Pyhän Hengen lapsia, Kristuksen loistavia veljiä, kuten heidän isänsä, hengellinen ja loistava Adam...He eivät kuulu tähän maailmaan, vaan toiseen." Kirkon luonne on liturginen, koska se yhdistää ihmiset yhteiseen työhön eukaristisena vastauksena Jumalalle. Se yhdistää myös maailman sisäisen periaatteen, tarkoituksen ja lopun eukaristiseksi suhteeksi luomakunnan ja Luojan välillä niin, että "kaikki on kaikessa". Kirkon Eukaristia on kosminen liturgia. Siinä yhdistyy maailman elämä ja maailman sisäinen peruste ihmisen periaatteessa, jossa inhimillisin sanoin kunnioitetaan Jumalaa, Sanaa, joka on tullut lihaksi ihmisen elämässä. Ei ole mahdollista osallistua Kirkon elämään ja väheksyä aineellista todellisuutta tai jäädä siitä eroon eikä ajatella, että pelastuminen voisi tapahtua ilman maailmaa ja sen käyttämistä. Todellinen katumus ei ole vain älyllinen tai tunteen tasolla tapahtuva, vaan täydellinen olemassaolon ymmärtämisen muutos. Kirkon eetoksen kosminen ulottuvuus ilmenee vain persoonan oleellisena muutoksena, vasta kun ihmisen maailmaan suhtautumistapa on kirkastunut, kun siitä tulee todellista yhteyttä. Kirkon luonne on vapautta kaikesta suhteellisuudesta, jossa ei ole mitään sidettä tähän aikakauteen. Se on persoonan vapauden eetos, hänen ainutlaatuista, tunnusmerkillistä osallistumista persoonien liturgisesta yhteydestä, maailman koko elämän juhlintaa Kristuksen Ruumiissa. Kirkon eetos ilmentää totuutta ja elämän alkuperäisyyttä.

Kristillisen etiikan yksi tukipisteistä on katumus, persoonallinen tietoisuus lankeemuksesta. Toinen on Eukaristia, osallistumisemme olemassaolon uudesta muodosta, joka kirkastaa ihmisen ja maailman, saattaen ne Kirkon ja Jumalan valtakunnan yhteyteen. Pelastus on siirtyminen lankeemuksesta kirkastumiseen. Kirkko kokee luomakunnan ja ihmisen kirkastumisen liturgian ajassa ja tilassa. Siksi Kirkon todellinen tarkoitus tuli ilmi Kristuksen kirkastumisessa Taaborin vuorella. Taaborin kokemus on esikuva liturgisesta tilasta ja ajasta. Eukaristiassa toteutuu maailman elämän ykseys. Eukaristia on paikka, jossa toteutuu luodun ja luomattoman persoonallinen yhteys. Liturgian ajassa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat nykyajassa osallistumisessa Jumalan kunniasta. Opetuslapset eivät jääneet Taaborin vuorelle, vaan menivät takaisin maailmaan mukaan kokemus ja varmuus kirkastumisesta. Tämä liike Taaborin vuorelta maailman surun keskelle muovaa Kirkon. Eukaristia on Jumalan jatkuvaa tulemista maailmaan ja sen keskelle, maailman ja sen historian kirkastamiseksi. Se on jatkuva "tulemisen" tila ja ilmenee maailman uudenlaisena käyttötapana.

Raamattu kertoo, että Jumala siunasi kaikki maan aineelliset asiat ja antoi ne ihmiselle "syötäväksi". Syömisen kautta kaikki Jumalan siunaamat maan tuotokset yhdistyvät ihmisen lihaan ja elämään. Etiikka ja uskonto ovat ihmisen syntiinlankeemuksen tulosta. Ihminen kieltäytyi ja oli kykenemätön toteuttamaan suhdettaan maailmaan eukaristiana, kiitoksena Jumalalle. Eukaristisessa liturgiassa maailmasta tulee välikappale ihmisen ja Jumalan yhteydelle sekä ihmisten välille, tavallisen ja "yhteiselämän" paikka. Tätä maailman muuttumista todelliseksi yhteydeksi, pyhäksi yhteydeksi, ei saavuteta ihmisen käyttäytymisellä luotua kohtaan, vaan se perustuu Jumalan inkarnaatioon. Jumala antaa ihmiselle ravinnon, joka muuttaa elämän turmeltumattomaksi ja kuolemattomaksi. Eukaristia vaikuttaa voimallisesti koko uskovien elämässä, kaikessa, mitä he käyttävät hyväkseen maailmassa ja muuttaa sen jatkuvaksi yhteydeksi. Eukaristia on siis uusi ihmisyyden luonne. Kristityn moraalinen pyrkimys on Eukaristian ulottaminen kaikille elämän alueille. Eukaristiassa ihminen, maailma ja historia saavuttavat todellisen identiteettinsä ja samalla "sanallistetaan", tehdään sanaksi. Ortodoksisessa liturgiassa ihminen osallistuu kokonaisena, mielellään, aisteillaan, sieluineen ja ruumiineen universaalisesta pelastuksen ilmoituksesta ja Jumalan valtakunnasta. Eukaristia on kristillisen uskon ja etiikan täydellinen ilmaus ja ilmentää jokaisen ihmisen luonnetta kuninkaana, pappina ja profeettana. Liturgisessa elämässä ilmenevä ja julistettu ihmisen kuninkaallinen luonne on ihmispersoonan oman luonnon uudelleen hallintaa.

Ihminen on luodun luomakunnan pappi. Maailman tekeminen eläväksi ja sen "saattaminen sanaksi" on riippuvainen ihmisen papillisesta tehtävästä. Papillinen tehtävä palvelee jumalallisen olemassaolon muiden salaisuuksien ilmituomista. Eukaristia todellistaa ja ilmentää myös Kirkon profeetallista luonnetta, tapaa, jolla Kirkko kokee ajan ja historian. Profeetallinen luonne, ajan kokeminen Jumalan rakkauden ja ihmisen vapauden ulottuvuuksissa on tapa, joka on yhteydessä Kolminaisuuden elämään ilmentäen jumalallisen olemassaolon muotoa, mikä on rakkaus. Ihmisen kuninkaallisen, papillisen ja profeetallisen luonteen uudelleenlöytäminen edellyttää inhimillistä vapautta ja päivittäistä pyrkimystä jokaisen kristityn elämässä kokonaan muuttaa elämänsä eukaristiseksi.

Aineellinen ruumis on osallisena ihmisen täydellistämisessä ja pyhittymisessä. Täydellistyminen ja pyhittyminen on ihmisessä olevan Jumalan kuvan ja kunnian uudelleen palauttamista. Se on ihmiselämän päämäärä ja vaatii koko ihmisen eheyttämistä, sekä ruumiin että sielun. Asketismia ei tule ymmärtää yksilöllisenä ansion tähden tapahtuvana ponnisteluna eikä myöskään ruumiin alistamisena, jotta henki saavuttaisi herruuden. Kristillinen askeesi on luonteeltaan yhteisöllistä eikä yksilöllistä. Se oin luontomme muuttamista yksilöllisestä yhteisölliseksi. Asketismin päämäärä on kirkastaa persoonattomat luonnolliset himomme ja tarpeemme vapaan tahdon ilmentäjiksi tuoden ilmi rakkauden todellisen elämän. Paaston päämäärä on yhteisöllinen eikä sitä, että ruoka määriteltäisiin puhtaaksi tai epäpuhtaaksi. Paasto johtaa kuuliaisuuteen yleistä tahtoa ja Kirkon yleistä käytäntöä kohtaan ja on eräänlaista kapinaa aineellisuuteen sidonnaista yksilöllisyyttä kohtaan. Yksilöllinen pyrkimys muuttuu yhteisölliseksi ponnisteluksi. Asketismilla ortodoksisessa kirkossa ei ole platonista tai muuta dualistista painotusta, joka näkee aineellisen ja henkisen toisilleen vastakkaisina. Askeesi on persoonan taistelua kapinallista ihmisluontoa vastaan ja pyrkimystä saattaa elämänsä armon yhteyteen. Traaginen ero ihmisen luonnon ja persoonan, tarpeen ja vapauden välillä ilmenee askeettisen elämän kaikilla tasoilla. Yksilöllinen luonto on sitä, mitä ihminen on, mutta kuitenkaan ei ole sitä, mitä ihminen todellisuudessa on. "Tämä lihani on minun, mutta ei vielä minun, tämä rakas vihollinen", Johannes Klimakos sanoo. Kristillisen askeesin sisältö on taistelua persoonan vapauden puolesta, taistelua todellisen langenneen luonnon kanssa, taistelua kuoleman kanssa, joka on "sekoittunut" ihmisluontoon. Ihmisen pyrkimys voittaa luonto yksilöllisin voimin tekee hänestä saman yksilöllisyyden kapinallisen vapauden vangin. Meidän ei tule luottaa inhimillisiin voimiin. Ihmisen askeettisten pyrkimysten tarkoitus on vahvistaa ihmisen rakkauden persoonallista vastausta Kristuksen hänen puolestaan suorittamaa pelastustyötä kohtaan ja pyrkiä sopusointuun jumalallisen rakkauden ja ekonomian kanssa. Lännessä paasto on poistettu virallisella tasollakin, kun taas idän kirkossa se on keskeisin ja yleisin asketismin muoto. Lännessä kristillisen hurskauden kypsyydeksi määritellään "yksilöllinen moraalinen tietoisuus", mikä ilmenee järjen mukaan määritellyillä käyttäytymisen alueilla ja sosiaalista hyötyä koskevien määräysten tottelemisena. Lisääntyvässä määrin näyttää siltä, että kristillinen elämä nähdään lännen kirkossa vain erityisenä käyttäytymistapana. Nykyilmapiirissä useimmat kristityistä pitävät asketismia sen varsinaisessa merkityksessä lähes käsittämättömänä. Kuitenkin todelliset vastaukset ihmisenä olemisen ongelmiin löytyvät asketismista oikein ymmärrettyinä. Kirkossa ruumiillinen askeesi on aina ollut yksi tie teologiseen tietoon. Ihmiselle ei ole mahdollista tuntea elämän totuutta, totuutta jumalasta eikä omasta olemassaolostaan pelkästään älyllisin keinoin. Iisak Syyrialainen kirjoittaa: "Jos haluat sydämesi tulevan uuden maailman mysteerioiden paikaksi, harrasta ensin ruumiillisia töitä: paastoa, öistä valvontaa, palvelemista, askeesia, kärsivällisyyttä, huolta - aiheuttavien ajatusten sammuttamista ja muuta". Näky Jumalan kasvoista, Hänen kasvojensa valon tuskin havaittava kokemus, on asketismin tarkoitus ja päämäärä, joka jää aina puutteelliseksi tiedon ja rakkauden suhteen. Iisak Syyrialainen jatkaa: "Et voi rakastaa Jumalaa ennen kuin näet Hänet, ja Jumalan näkeminen on seurausta Hänen tuntemisestaan". Ruumiillinen askeesi määrittelee konkreettisella tavalla Kirkon eetoksen eukaristista luonnetta, tapaa, jolla Eukaristia, pyhä Ehtoollinen, laajentuu jokapäiväiseen elämään.

Kirkon kielenkäytössä "mysteerio" tai "sakramentti" tarkoittaa seitsemää eri tapaa, joilla yksilön elämä voi saavuttaa paikkansa Kirkon elämän ykseydessä. Mysteeri- sana ei tarkoita mitään okkulttista ilmiötä. Mysteerioissa ihmisen persoonallinen vapaus kohtaa Jumalan rakkauden. Kirkon sakramenteissa ihminen huomaa, että hänen hedelmättömät ponnistelunsa tulevat hyviksi Jumalan armosta. Kirkon sakramentit ovat sen etiikan yhteenveto ja täydellisyys.

Jokaisen kristityn elämässä kaste on ensimmäinen sakramentti. Siinä Kirkko liittää uuden ihmispersoonan Ruumiiseensa, uuteen jumal- inhimilliseen luontoonsa. Kasteveden kautta syntyy uusi elämä. Kaste, kuten muutkin sakramentit, ilmentävät Kirkon uutta luonnetta. Kirkko elää kasteessa "jumalisuuden suurta salaisuutta", Jumalan ja ihmisen yhdistymisen tapahtumaa. Kasteessa ihminen tulee osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kaste on tiedon ylin salaisuus, ihmisen valaistuminen. Kaste merkitsee uuden ihmisyyden alkua, joka ei ole riippuvainen eikä tulosta yksilöllisistä käyttäytymissäännöistä, vaan vanhan ihmisen ja riippumattoman ihmisen yksilöllisyyden kuolema ja ylösnousemus pyhien yhteyteen.

Voitelun sakramentti sinetöi kastetun henkilökohtaiseen ja ainutlaatuiseen suhteeseen Pyhään Kolminaisuuteen Pyhän Hengen läsnäolon kautta. Voitelun sinetti painetaan kaikkiin ihmisruumiin jäseniin merkiksi siitä, että kastettu on liitetty kokonaisuudessaan Kristuksen Ruumiiseen. Jokainen sakramentti kasteen ja voitelun jälkeen liittää ihmisen uudelleen siihen ihmisluonnon täydellisyyteen, joka alkoi kasteessa. Kasteen jälkeen ihminen lankeaa kutsumuksestaan. Se on luonnollista. Ihmisen on mahdollista palata takaisin katumuksen sakramentin kautta. Sen tarkoitus on todellistaa totuutta ihmisestä, samalla myös Jumalasta. Koko Kirkon etiikka etsii totuutta eikä hyvettä. "Hyve on totuutta varten, eikä totuus hyvettä varten", kirjoittaa Maksimos Tunnustaja. Iisak Syyrialainen näkee katumuksen uutena syntymisenä Jumalasta.

Avioliitto on Kirkon tapahtuma, jossa Kirkon totuutta julistetaan ja todellistetaan. Avioliiton kautta luontomme kirkastetaan Kolminaisuuden yhteyden kuvan mukaiseksi. Avioliiton sakramentissa Kirkko antaa seksuaaliselle rakkaudelle sen täydelliset ulottuvuudet ja julistaa miehen ja naisen yhteydessä Kirkon kuvaa ja todellisen elämän lahjaa. Sakramentti muuttaa luonnollisen eroksen Kirkon elämäksi, eräänlaiseksi asketismiksi eukaristisen elämän muotona. Kirkossa avioliitto on aina ollut rakkauden yhteyden ja persoonallisen suhteen kuva, yhteyden, joka muodostaa Jumalan valtakunnan, pelastuksen eskatologisen todellisuuden.

Kirkko on ekumeenisissa ja paikallisissa kirkolliskokouksissaan isiensä ja pyhiensä viisauden kautta laatinut kanoneja ja sääntöjä säätelemään kirkon elämää. Aluksi ne määrittelivät kristittyjen ja pakanoiden suhdetta. Kanonit eivät ole luonteeltaan lakijärjestelmä. Ne ilmentävät Kirkon olemassaolon muotoa Kirkon ruumiissa. Ne eivät ole teoreettisia formuloita. Ne on alistettu Kirkon elämälle, joka on rakkaus, ja ovat tarkoitetut ilmentämään Kirkon parantavaa luonnetta. Niitä ei tule ymmärtää lakikokoelmana, vaan ne ovat välikappaleita katumukseen ja elämään. Niillä on siis pelastukseen ohjaava luonne.

Ajankohtainen on kysymys siitä, onko ortodoksinen etiikka pelkästään idealismia tai mystisismiä, jolla ei ole kosketuskohtaa elämän sosiaaliseen ja historialliseen todellisuuteen. Kirkon eskatologisen näköalan ja sosiaalisen ja poliittisen maailman todellisuuden välillä näyttää olevan vaikea pulma. On sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta aiheuttavia jähmettyneitä rakenteita. Läntinen kristillisyys on muuttanut Kirkon totuuden eräänlaiseksi "rappeutumisen ideologiaksi". Muotia on ns. "poliittinen teologia", joka ei oikeataan ole politiikkaa eikä teologiaa. Objektiivisuuden nimessä pyritään löytämään älyllisiä ratkaisumalleja eettisiin ongelmiin. Tämä "objektiivisuus" ilmenee eräänlaisena totalitarismina.

Kirkko on luonteeltaan yhteisöllinen ja sosiaalinen. Yhteys on elämä, olemassaolo on yhteisöllistä. Yhteys edellyttää vapautta. Kirkon etiikka on yhteisöllistä, sosiaalista etiikkaa, joka arvostaa ja kunnioittaa ihmisen vapautta. Sosiaalisen etiikan tulee olla yhteydessä eukaristiseen yhteyteen, joka toteutuu hiippakunnassa tai seurakunnassa. Jos tuo yhteisö on todella kirkollinen, se johtaa ihmisryhmän jäsenten muuttumiseen, joka muodostaa pohjan sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, joka ei ole pelkästään rationaalista, vaan käytännössä toteutuvaa. Jotta tämä toteutuisi, pitäisi pyrkiä seurakunnan uudelleen rakentamiseen. Vain seurakunnan eukaristisen ruumiin elämä voi muuttaa "lihaksi" politiikan "papillisen luonteen", tieteen profeetallisuuden, talouselämän filantroopisen ja perheen mystisen luonteen. Ilman seurakuntaa kaikki edellä mainittu on vain teoriaa, naiivia idealismia tai romanttista utopiaa. Seurakunnan yhteydessä siitä tulee historiallista todellisuutta, välitön mahdollisuus ja todellinen kokemus. Kirkon yhteisöllinen luonne ei ole vain abstrakti eettinen teoria tai arvojärjestelmä käskyineen. Se on Eukaristian todellisuutta ja sen ulottumista elämän universaalisiin ulottuvuuksiin, persoonallisen selvyyden ja vapauden dynaamista todellistamista, kun inhimillinen pyrkimys ja jumalallinen armo kohtaavat.

 

Lähteet:

 

Yannaras, Christos: The Freedom of Morality. Translated from the Greek by Elisabeth Briere. St.Vladimir´s Seminary Press. Crestwood, New York.1984

Harakas, Stanley. S.: Toward Transfigured Life. The Theoria of Eastern Orthodox Ethics. Light and Life Pubpishing Company. Minneapolis, Minnesota. 1983