Varhaisimmat ikonit

Meidän päiviimme ei ole säilynyt ikoneja (kr. eikon=kuva) kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tradition mukaan ensimmäiset ikonit ovat Jeesuksen omalta tai heti seuraavalta ajalta. Arvokkaimpia todistajia niiden olemassolosta on Eusebios, Kappadokian Kesarean piispa (265- 340), joka kirkkohistoriassaan sanoo: "Näin useita Vapahtajan sekä myös Pietarin ja Paavalin muotokuvia, joita on säilynyt meidän päiviimme saakka". Hänen todistuksensa on sitäkin arvokkaampi, koska hän itse oli kuvien ankara vastustaja. Ensimmäisten vuosisatojen monet kristityt suhtautuivat kielteisesti kuviin. He pelkäsivät, ettei kristinusko säily puhtaana pakanuuden keskellä. Vastustuksesta huolimatta kuvien kunnioitus jatkui vakaana ja taukoamatta. Kirkon suhtautuminen ei milloinkaan muuttunut, koska kuvan käyttö perustuu välittömästi Jumalan lihaksitulemisen oppiin. Inkarnaatio- opin mukaan kuvien kunnioittaminen kuuluu kristinuskon perusolemukseen. Kristinusko on Jumalan Sanan sekä myös Jumalan Kuvan ilmitulemista. Perimätieto kertoo Vapahtajan elinaikana tehdystä Kristus- ikonista, sekä kohta Kristuksen kuoleman jälkeen maalatusta Jumalanäidin ikonista.

Ihmiseksi tulleen sana kuva

Tulemalla ihmiseksi Jumalan Sana ilmituo maailmalle Isän kuvan. "Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva..." (Hepr.1: 3). Toisin sanoen Poika on näyttänyt meille Isän kuvan, ikonin. Seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen (v. 787) isät sanoivat: " Kuvia oli tapana maalata jo silloin, kun apostolit saarnasivat kristinuskoa... Ikonimaalausta eivät ole suinkaan keksineet maalaajat, vaan se on katolisen kirkon oikeaksi vahvistama toimenpide ja tapa."

 

Symboliikkaa

Kristillinen taide on ensimmäisistä vuosisadoista lähtien syvästi symbolista, koska hengellinen todellisuus ei ole ilmennettävissä muutoin kuin vertauskuvin. Eri vertauskuvat, kuten lammas, hyvä paimen, kala jne. ovat peräisin paitsi Vanhasta ja Uudesta testamentista myös pakanallisesta mytologiasta. Kristinusko palauttaa myyttien todellisen, syvän merkityksen ja täyttää ne uudella sisällöllä, ts. kristinusko valikoi pakanamaailmasta kaiken, mikä oli olemukseltaan "kristillisyytenä ennen Kristusta" jo kristinuskon omaa. Ei ole siis kysymyksessä kirkollisen taiteen pakanallistuminen, vaan pakanallisen taiteen kirkollistuminen.

 

Kuvaopin kehitys

Ikonin dogmaattiset selitysperusteet vahvistettiin Trullon yleisessä kirkolliskokouksessa (691 - 692) samalla kun tehtiin kirkollisen taiteen vertauskuvallista esitystapaa koskeva muutos. Trullon 82. päätöksen loppuosa selostaa ikonin symboliikkaa: "Vertauskuvallisuus ei ole vain ikonografiaa, ei vain sitä, mitä esitetään, vaan myös sitä, miten esitetään". Kirkon oppia esitetään siis myös ilmaisutavan eikä vain taiteen käyttämien aiheiden välityksellä. Trullon päätökseen perustuu myös osaltaan ikonografinen kaanon, ts. arvosteluperiaate, joka ratkaisee, onko kuva liturginen. Ikonin ja Raamatun yhtäpitävyyden ja vastaavuuden periaate määritellään seuraavasti: " Se (ikoni) on historiallista todellisuutta ja sen laatuista symboliikkaa, joka todella kuvastaa Jumalan tulevaa valtakuntaa. Seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen päätös kuuluu seuraavasti: "Mitään uutta lisäämättä säilytämme kaikki saamamme - niin kirjoitetut kuin kirjoittamattomat - kirkolliset perinteet, joista eräs on evankelista saarnaa ja sanomaa vastaava ikonimaalaus... Sillä jos toisen kautta näkee toisen, niin epäilemättä toinen myös selventää toista." "Mitä sana ilmoittaa korvalle, sen maalaus näyttää vaieten kuvana", sanoo pyhä Basileios Suuri. Ikonia pidetään siis ristin ja raamatun veroisena, koska se on eräs Jumalan ilmoituksen ja tuntemisen muoto, jossa jumalallinen ja inhimillinen tahto ja toiminta yhtyvät. Olemukseltaan liturgisena taiteena ikoni ei ole koskaan ollut uskonnon palvelija, vaan - niin kuin sana - se on ollut ja on aina oleva uskonnon erottamaton osa, yksi tapa tuntea Jumala, yksi Hänen yhteyteensä johtavista teistä.

 

Ikoneja käsittelevä oppi

Oikeauskoisuuden sunnuntain kontakki- veisu sisältää lyhyesti ikoneja käsittelevän opin: " Isän kuvaamaton Sana tultuaan lihaksi Sinusta, oi Jumalansynnyttäjä, tuli kuvattavaksi ja jälleen kaunistettuaan muinoin turmeltuneen kuvan yhdisti sen jumalalliseen kauneuteen. Tunnustaen pelastuksen me sitä teoin ja sanoin julistakaamme." Tämä veisu on pohjimmiltaan isien laatiman määritelmän toistoa: "Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen jumaloituisi". Koska siis Jumalan Poika on tullut ihmiseksi, Hänet on myös ihmisenä kuvattava. Tämä ajatus on punaisena lankana kaikissa ikonien kunnioitusta puolustavien isien kirjoituksissa. Isää, Jumalaa, ei voida kuvata, koska Isä on käsittämätön, näkymätön ja siksi myös kuvaamaton. Ikoni ei liity esikuvaansa siten, että sen luonto olisi alkukuvansa kanssa, vaan siten, että se esittää mallinsa persoonana ja nimeää hänet. Siksi "kuvalle osoitettu kunnioitus välittyy sen alkukuvalle". Ikoni vahvistaa ja tuo ilmi Jumalan vääjäämättömän ihmiseksi tulemisen ja on sen todistus. Taistellessaan ikonien vastustajia vastaan Kirkko ei taistellut ikonin kasvatustehtävän puolesta eikä senkään vertaa sen esteettisen arvon puolesta, vaan Kirkko puolusti kristillisen uskon perustusta, Jumalan ihmiseksi tulemisen näkyvää todistusta, joka on pelastukseen perusta.

 

Ikonin olemus

Ikonin kauneus on tavoitetun jumalankaltaisuuden kauneutta. Sen tähden ikonin arvo ei olekaan kauneudessa sinänsä, ei siinä, että se olisi kaunis esine, vaan siinä, että se ilmentää kauneutta. Kysymyksessä on jumalallinen kauneus ja ihanuus, joka esitetään aineellisin keinoin ja joka tulee ikonissa ruumiillisin silmin nähtäväksi. Kaikki katoavaa ihmisruumista muistuttava on vastoin ikonin olemusta, sillä " ei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta". Samasta syystä ei jonkun pyhän ihmisen maallinen muotokuva voi olla hänen ikoninsa, koska se ei kuvaa hänen kirkastunutta tilaansa, vaan hänen maallista, ruumiillista olotilaansa. Tämä ikonin omalaatuisuus erottaa sen kaikista muista esittävän taiteen lajeista.

Kirkastuminen on jumalallisen armon luomattoman valon säteilyä läpi rukoilevan ihmisen koko henkisen ja aineellisen olemuksen, ikään kuin ihmisestä tulisi Jumalan elävä ikoni. Ikoni taas on tämän kirkastumisen ulkonainen ilmaus, Pyhän Hengen armon täyttämän ihmisen kuva. Ikoni ei suinkaan ole jumaluuden kuva, vaan osoitus siitä, että kyseinen ihminen on osallinen jumalalliseen elämään. Ortodoksinen kirkko säilyttää kunnioittavasti pyhien muiston ja heidän piirteensä, eikä ole koskaan hyväksynyt ikonin maalaamista taiteilijan mielikuvituksen tai elävän mallin mukaan, koska siinä tapauksessa erottaisiin kokonaan ja tietoisesti alkukuvasta. Joku muu ihminen korvaisi mielivaltaisesti alkukuvan, jolta ikoni on saanut nimensä. Muinoin ikonimaalarit maalasivat muistista tai luonnoksien ja piirroksien avulla pyhien kasvot. Elävän perinteen alkaessa kadota 1500- luvulla nämä menetelmät koottiin järjestelmäksi (podlinnik) joko kuvitettuina tai pelkästään kirjoitettuina. Sittemmin näistä kirjoista on tullut ikonimaalarien välttämättömiä apuvälineitä. Niitä ei pidä sekoittaa ikonografiseen kaanoniin, eikä varsinkaan pyhään perinteeseen, niin kuin joskus tapahtuu.

 

Näkymättömän kuvaaminen symbolein

Pyhän Hengen armon läsnäoloa, pyhyyttä, ei voida kuvata inhimillisin keinoin, sillä se ei ole näköaistin havaittavissa. Pyhien ihmisten pyhyys osoitetaan symbolikielellä, esim. sädekehän, muotojen, värien ja viivojen avulla. Vertauskuvin osoitetaan, mihin tulokseen kyseisen pyhän kilvoitus johti ja millä tavoin hän tuohon tulokseen pääsi. Ikonografinen kaanon ei siis määrää vain ikonin aihetta, sitä, mitä esitetään, vaan myös miten. Ikoni ilmentää silminnähtävällä tavalla ihmisen kirkastunutta olotilaa, jumalallisen valon pyhitystä. Tämä valo kuvataan ikonissa sädekehänä. Pyhän koko hahmosta jää pois katoavan ruumiin aistillinen ulkonäkö. Kaikki henkistyy. Jos ikonien kieli on käynyt meille oudoksi ja tuntuu "naiivilta" ja "alkeelliselta", se ei johdu siitä, että ikoni olisi aikansa elänyt tai menettänyt elinvoimansa, vaan siitä, että "ihmiset eivät enää edes tiedä ruumiin kykenevän henkiseen pyhittymiseen" (Piispa Ignati Brjantsaninov). Ikonilla on myös luova ja opettava merkitys. Se ohjaa meitä, neuvoo, kuinka on meneteltävä, kun rukoilemme, keskustelemme jumalan kanssa. Se osoittaa, että rukoukseen tulee syventyä niin, ettei ulkomaailma ylety häiritsemään. Ikonin tarkoituksena ei ole liikuttaa katsojan tunteita. Sen tehtävänä ei ole herättää joitakin luonnollisia, inhimillisiä tunne- elämyksiä, vaan ohjata ihmisten kaikki tunteet samoin kuin ymmärrys ja muut ihmiskunnan kyvyt kirkastumisen tielle. Ikoni ei karsi pois mitään inhimillistä, vaan kuvaa ihmisruumiin sen kaikkine ominaispiirteineen. Ikonissa esitetään tunteet, ajatukset ja toimet, samoin kuin ruumis alkuperäisessä täydellisyydessään. Ikoni on sekä elämäntie, että väline, se on rukousta. Ikonissa ei kuvata syntisen maailman sekavuutta, vaan kaikki ilmentää sitä jumalallista järjestystä, rauhaa, joka ei ole maallisen logiikan tai moraalin säädeltävissä, vaan on jumalallisen armon hallussa. Se on uuden luomakunnan uutta järjestystä. Jumalallinen valo leviää ikonissa kaikkialle. Esineissä ei lankea varjoa, sillä Jumalan valtakunnassa ei ole varjoja. Kaikki on valoa täynnä. Ikonien ihmisten eleet ja toiminta on sakramentaalista ja heidän jokainen eleensä on luonteeltaan liturginen. Ikonien arkkitehtuurin muodot eivät noudata ihmislogiikkaa, eikä arkkitehtuuri koskaan sulje esittävää tapahtumaa sisäänsä, vaan pysyy taustana. Tapahtuma kuuluu maallisen olemassolon tuolle puolen. Ikonissa ei pyritä naturalistiseen tilavaikutelmaan, eikä siinä näin ollen saa olla keinotekoista kolmiulotteisuuden illusorista syvyysvaikutelmaa. Ikoneissa on ns. käännetty perspektiivi. Katoamispiste ei ole kuvan syvyyssuunnassa, vaan kuvan edessä, oikeastaan katsojassa itsessään. Jotkut ovat kuvanneet sisimmässään olevaa Jumalan valtakuntaa sanoin. Ikoni on samaa ilmisaatettua teologiaa, mutta kuvina, ei sanoina. Ikonin maalaaminen on kilvoitusta. Oikealle ikonimaalarille luomistyö on askeesia ja rukoilemista, perimmältään siis luostarikilvoitusta. Ikonien maalaaminen ei ole jäljentämistä. Taiteellinen omalaatuisuus ilmenee sekä sommittelussa että väreinä ja linjoina. Ikonia ei jäljennetä, vaan se toistetaan mallina olevasta ikonista maalaten, kuvaten vapaasti ja luovalla tavalla uudelleen.

 

Ikonin tehtävä

Ikonia pidetään yhtenä niistä teistä, joita myöten voi ja täytyy pyrkiä täyttämään ihmiselle asetettu tehtävä. Ikoni on tie, jota myöten ihminen voi päästä alkukuvan kaltaisuuteen, toteuttamaan elämässään sen, mitä Jumalihminen ilmoitti ja perinnökseen jätti. Tässä mielessä ikoneja asetetaan maailman tulevan pyhyyden, kirkastumisen, ilmoituksena kaikkialle, ikään kuin tulevan olotilan toteutumissuunnitelmana. Samalla ne ovat armon julistusta ja maailmassa läsnä oleva ja pyhittävä esine.

 

Lähteet:

Ouspensky, Leonid: Ikoni ja sen sanoma. Suomennos Sirkka Markkanen. Valamon Luostari. 1979

Damaskolainen, Johannes, pyhä: Ikoneista. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortodoksisen Kirjallisuuden julkaisuneuvosto. 1986

Sasaki Petros& Takala Vesa P.: Pyhäkuva ja ortodoksisuus. ONL. Kuopio 1980.

Lappalainen, Seija (toim.): Pyhyyden kosketus. Gummerus. Jyväskylä 1997

Gerhard, H. P.: Ikonien maailma. Kirjayhtymä. Helsinki 1968