Augustinus sanoo Tunnustuksissaan: "Sinä olet luonut meidät itseäsi varten ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa".

Ihminen luotiin Jumalan toveriksi. Tämä on ensimmäinen peruspiirre kristillisessä opissa ihmisestä. Kuitenkin ihminen hylkäsi tämän toveruuden. Tämä on toinen tosiasia, jonka koko kristillinen antropologia ottaa huomioon. Kirkon kielessä tämä merkitsee sitä, että Jumala loi ihmisen, Aadamin, omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen ja asetti hänet paratiisiin. Se, että ihminen hylkää kaikessa tämän toveruuden, merkitsee Kirkon kielessä sitä, että Aadam lankesi ja hänen lankeemuksensa, hänen "perisyntinsä", vaikuttaa koko ihmiskunnassa.

Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme ja kaltaiseksemme..." (1 Moos.1:26) Huomamme, että Jumala puhuu monikossa: Tehkäämme ihminen. Ihmisen luomiseen, kuten kreikkalaiset isät jatkuvasti korostavat, ottivat osaa Kolminaisuuden kaikki kolme persoonaa, ja siksi kuva ja kaltaisuus on aina käsitettävä Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaisuudeksi. Tämä on hyvin merkittävä kohta.

Useimpien kreikkalaisten isien mukaan käsitteet "kuva" ja "kaltaisuus" eivät tarkalleen ottaen merkitse samaa. "Jumalan kuvaksi" ilmaisee Johannes Damaskolaisen mukaan "järkeä ja vapautta", kun taas "kaltaisuus" ilmaisee hyveen kautta tapahtuvaa yhtäläistymistä Jumalaan. Jumalan "kuva" tarkoittaa ihmisen vapaata tahtoa, hänen järkeään, hänen moraalisen vastuun tuntoaan, lyhyesti sanoen kaikkea, mikä erottaa ihmisen luontokappaleesta ja tekee hänestä persoonan. Mutta kuva merkitsee enemmänkin. Se merkitsee, että olemme "Jumalan jälkeläisiä" (Apt.17:28), "Hänen sukulaisiaan", mikä tarkoittaa sitä, että Hänen ja meidän välillämme on kosketuskohta, olemuksen yhtäläisyys. Kuilu luodun ja Luojan välillä ei ole ylittämätön, sillä koska olemme Jumalan kuva, voimme tuntea Jumalan ja olla yhteydessä Häneen. Jos ihminen käyttää oikealla tavalla tätä kykyä Jumala- yhteyden saavuttamiseksi, silloin hänestä tulee Jumalan "kaltainen". Hän saavuttaa Jumalan kaltaisuuden, eli kuten Johannes Damaskolainen sanoo: " Hän sulautuu samankaltaiseksi Jumalan kanssa hyveen avulla". Tuo samankaltaistuminen tarkoittaa jumaloitumista, theoosista, tulemista "toiseksi jumalaksi", "jumalaksi armosta". Aivan kuten psalmista vakuuttaa: "Vaikka olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia... " (Ps. 82: 6).

Ihminen on Jumalan kuva ensimmäisestä olemassaolonsa hetkestä asti, mutta kaltaisuuden hän saavuttaa asteittain. Kuinka syntinen ihminen lieneekään, hänestä ei kuitenkaan katoa Jumalan kuva. Ihminen luotiin täydelliseksi. Aadam aloitti viattomuuden ja yksinkertaisuuden asteelta. "Hän oli lapsi, jonka ymmärrys ei vielä ollut täydellinen", kirjoitti Irenaeus, "hänen oli tarpeellista kasvaa ja niin saavuttaa täydellisyys". Jumala asetti Aadamin oikealle polulle, mutta Aadamilla oli edessään pitkä tie kuljettavanaan, jos aikoi saavuttaa lopullisen päämäärän. "Kun Jumalan sanotaan luoneen ihmisen kuvansa kaltaiseksi", kirjoitti Gregorios Palamas, "sana ihminen ei tarkoita vain yksinomaan sielua eikä yksinomaan ruumista, vaan molempia yhdessä". Se, että hänellä on ruumis, ei tee ihmistä alempiarvoisemmaksi, vaan enkeleitä korkeammaksi.

Ortodoksisen uskon mukaan ihminen on "elävä teologia", koska Jumalan kuva on ihmisessä. Ja koska hän on Jumalan kuva, hän voi löytää Jumalan tutkimalla omaa sydäntään, "kääntymällä sisälle itseensä". "Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä"(Lk.17:21), Jeesus sanoi. "Tunne itsesi", sanoi pyhä Antonius Suuri, "...hän, joka tuntee itsensä, tuntee Jumalan". "Jos olet puhdas (sydämeltäsi)", kirjoitti pyhä Iisak Syyrialainen (7. vuosisadan loppupuoli), "taivas on sisälläsi: sisälläsi voit nähdä enkelit ja enkelien Herran". Pyhä Pakomios on sanonut: "Sydämensä puhtaudessa hän näki näkymättömän Jumalan kuin kuvastimessa".

Koska ihminen on Jumalan kuva, jokainen ihmiskunnan jäsen, kaikkein syntisinkin, on äärettömän tärkeä Jumalalle. "Kun näet veljesi", sanoi Klemens Aleksandrialainen (k. 215), "näet Jumalan". Ja pyhä Evagrius ajatteli: "Jumalan jälkeen meidän tulee kunnioittaa kaikkia ihmisiä kuin itse Jumalaa". Tämä kaikkien ihmisten kunnioitus ilmenee ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, kun pappi suitsuttaa ei vain ikonien puoleen, vaan myös kaikkien kokoontuneiden puoleen, tehden kunniaa Jumalan kuvalle jokaisessa persoonassa. "Paras Jumalan kuva on ihminen".

Jumalan kuvana oleminen merkitsee, että ihmisellä on vapaa tahto. Jumala haluaa poikia, ei orjia. Ortodoksinen kirkko hylkää kaikki opit sellaisesta armo- käsityksestä, jotka osoittavat loukattavan ihmisen vapautta. Ortodoksinen opetus käyttää kuvaamaan suhdetta Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon välillä sanaa "yhteistoiminta" tai "työtoveruus" (synergeia). Paavalin sanoin: "Me olemme Jumalan työtovereita" ( 1Kor 3:9). Ihminen ei voi saavuttaa täydellistä Jumalan toveruutta ilman Hänen apuaan. Ihmisenkin tulee tehdä oma osuutensa, vaikka se, mitä Jumala tekee, on mittaamattomasti tärkeämpää kuin mitä ihminen tekee.

Ihmisen yhdistymiselle Kristukseen ja ihmisen liitolle Jumalan kanssa on tarpeen yhteistoiminta kahden erilaisen, mutta yhtä tarpeellisen voiman välillä, nimittäin jumalallisen armon ja inhimillisen tahdon. Kaikkein parhain esimerkki työtoveruudesta on jumalan Äiti.

Jumala antoi Aadamille vapaan tahdon, kyvyn valita hyvän ja pahan välillä, ja siksi hänen asiansa oli joko hyväksyä hänen eteensä asetettu kutsumus tai kieltää se. Aadam kielsi sen. Sen sijaan, että olisi jatkanut kulkemista Jumalan hänen eteensä merkitsemää polkua, hän kääntyi pois ja oli tottelematon Jumalalle. Hän asetti oman tahtonsa jumalallista tahtoa vastaan ja niin hän omalla toiminnallaan erotti itsensä Jumalasta. Tämän tuloksena aivan uusi olemisen ja olemassaolon muoto ilmestyi maan päälle, nimittäin sairaus ja kuolema. Kääntymällä pois Jumalasta, joka on kuolemattomuus ja elämä, ihminen saattoi itsensä tilaan, joka on päinvastainen luonnolliselle ja tämä luonnoton tila johti väistämättömään olemuksen hajoamiseen ja teki mahdolliseksi ruumiillisen kuoleman. Aadamin tottelemattomuuden seuraamukset ulottuivat kaikkiin hänen jälkeläisiinsä. Jumalasta erossa Aadam ja hänen jälkeläisensä vaeltavat synnin ja pahan herruudessa. Jokainen syntyy maailmaan, missä synti vallitsee ja missä on vaikea tehdä hyvää. Ihmisen tahtoa heikentää ominaisuus, jota kreikkalaiset isät kutsuvat nimellä "himo". Olemme kaikki tälle kaikelle alttiita, ts. perisynnin hengellisille vaikutteille.

Ortodoksisen uskon mukaan Aadam ei langennut korkealta tietämisen ja täydellisyyden tasolta, vaan kehittymättömän yksinkertaisuuden tasolta (Piispa Kallistos (Ware): The Orthodox Church). Siksi häntä ei tule tuomita erehdyksestään liian raskaasti. Jumalan kuva turmeltui synnin vaikutuksesta, mutta ei koskaan kadonnut. Ja koska hänessä on vielä Jumalan kuva jäljellä, hänellä on vieläkin vapaa tahto, vaikka synti rajoittaa sen toimintaa. Ei edes lankeemuksen jälkeen Jumala "ota ihmiseltä pois voimaa tahtoa, tahtoa totella tai olla tottelematta Häntä".

Uskollisena "työtoveruuden" idealle ortodoksinen usko hylkää jokaisen syntiinlankeemuksen tulkinnan, joka ei anna tilaa inhimilliselle vapaudelle. Ihmiset perivät automaattisesti Aadamin turmeltuneisuuden ja kuolevaisuuden, mutta ei hänen syyllisyyttään. He ovat syyllisiä vain siinä määrin kuin he omilla valinnoillaan jäljittelevät Aadamia. Ihmisellä on vapaa tahto ja hän on kykenevä hyviin tekoihin, mutta hän ei voi omin voimin murtaa ihmisen synnin aikaansaamaa muuria Jumalan ja ihmisen välillä. Synti tukki polun Jumala- yhteyteen. Koska ihminen ei voinut tulla Jumalan luo, Jumala tuli ihmisen luo.

Ortodoksiseen ihmiskuvaan kuuluu kiinteästi jumaloitumisen ajatus (theoosis), mikä tarkoittaa kehitystä, jonka välityksellä ihminen tulee yhä suuremmassa määrin osalliseksi jumalallisesta armosta. Yhdistymällä yhä suuremmassa määrin Pyhän Kolminaisuuden elämään ihminen voi rakastaa Jumalaa koko sydämestänsä ja lähimmäistään kuten itseään. Tämän yhdistymisen saa aikaan lihaksitullut Sana eli Kristus, Välittäjä. Pojassa mekin tulemme pojiksi. Kristukseen liittyminen täydellistyy Pyhän Hengen vaikutuksesta. Jumala lahjoittaa armonsa ihmiselle ja näin ollen ei jää tilaa ansio -käsitteelle. Ihminen ei voi olla vaatijana Luojansa edessä, eikä ihminen voi ansaita jumaloitumistaan, mutta hänen on ponnisteltava ja kilvoiteltava sen hyväksi.

Ihmisestä käytetään myös nimitystä "liturginen olento" tarkoittaen sitä, että hänen sisimpäänsä kuluu tarve kunnioittaa ja palvella Jumalaa. Ihmisen itsensä toteuttaminen toteutuu syvimmin juuri tämän palvovan asenteen kautta. Liturgisuus ei rajoitu vain jumalanpalvelukseen, vaan sen tulee ulottua myös elämään yleensä. Saada vapaasti palvoa ja palvella Jumalaa on ihmiselle Jumalan kuvana oleellisen tärkeää.