Ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla kristinuskon teologia ei ollut vielä kiteytynyt jäykkiin muotoihin niin kuin vasta myöhemmin, kun oli tarpeen suojautua hahmottumassa olevia harhaoppeja vastaan. Kieli on vielä häilyvää ja kestämätöntä.

Justinuksen käsitykset pyhästä Kolminaisuudesta olivat yhtä ehdottomia kuin kenen tahansa varhaisista kirjoittajista. Olisi kohtuutonta odottaa häneltä täydellistä kristologiaa tai täydellistä oppia Kristuksen sovitustyöstä, mutta hän puhuu Kristuksesta Jumalana, vaikkakin Isälle alisteisesta ja nimittää Häntä usein ”Sanaksi”. Hän katsoo Hänen olevan sekä inhimillisen että jumalallisen ja syntyneen Neitseestä. Hän myös uskoi Pyhään Henkeen. Hänen ilmauksensa Pyhästä Hengestä ovat vaihtelevia ja niissä on jotain epämääräisyyttä, erityisesti Pyhän Hengen ja Sanan välisessä suhteessa. Kaikkein antoisin ja aidoin Justinuksen mielipiteistä on ”idulla oleva Sana” (logos spermatikós), Sana joka on istutettu siemenenä kaikkien ihmisten sydämiin. Tästä Sanasta hän katsoi kaikkien koko ihmisrodussa olevan osallisia ja siitä hän katsoi kaiken hyvän pakanoiden sieluissa olevan lähtöisin. Se teki heistä ikään kuin kristityitä luonnostaan, vaikka eivät olisi kuulleetkaan Kristuksesta. Tämä osallisuus Sanaan tekee ihmisen mahdolliseksi tuntemaan totuuden. Varsinkin poikkeuksellisissa ihmisissä se on selvästi nähtävissä. Tästä esimerkkinä ovat juutalaiset profeetat sekä kreikkalaisten joukossa Herakleitos ja Sokrates. Justinuksen mukaan eräät kreikkalaiset runoilijat ja filosofit saivat ensimmäiset totuuden jyvät, koska Mooses on vanhin kirjailijoiden joukossa. Jotkut filosofit ovat opettaneet ja eläneet sopusoinnussa ymmärryksen kanssa. Siksi voidaan sanoa heidän olleen kristittyjä jo ennen Kristuksen ilmestymistä. Vasta Kristuksen ilmestymisen jälkeen kristityt omistavat täydellisen ja muuttumattoman totuuden.

Justinuksen platoninen kasvatus oli kuitenkin ehkä opettanut häntä ajattelemaan Jumalasta enemmän filosofisista lähtökohdista abstraktina Olentona kuin rakkauden uustestamentillisesta lähtökohdasta. Mutta on muistettava, että Justinus eli ennen aikaa, jolloin harhaopit kehittyivät. Hän on teologiassaan hyvin paljossa riippuvainen platonilaisesta filosofiasta. Vaikka hän tahtookin olla totinen kristitty ja todella esiintyy raamatullisen ilmoituksen perustalla, hän siitä huolimatta on tuonut tietämättään Platonin opin kristinuskon piiriin.

Kahdessa Apologiassaan ja Dialogissaan Justinus kattaa suuren osan teologian kenttää. Hän käsittelee erityisen tyypillisesti kristinuskon pohdiskelun varhaisinta muotoa apostolisten kirjoitusten asettamien suoranaisten suuntaviivojen ulkopuolella ja taustalla. Apostoliset isät olivat pikemminkin käytännöllisiä kuin pohdiskelevia. Melitos Sardeslaisen kaltaisten opilliset teokset ovat kadonneet. Apologeettien kristinuskossa säilyneiden merkintöjen mukaan edustavimpia sen dogmaattisen aseman valaisemiseen ovat ensimmäiset, ja niiden joukossa Justinus on varhaisin ja kuuluisin. Mutta hänen teologiaansa tarkasteltaessa on muistettava, että meillä on käytettävissämme ainoastaan hänen yleistajuisia ilmaisujaan. Hän ei itse kehitä kristillistä oppia, vaan pyrkii kriittisen ahdingon paineessa esittämään sitä kaikkein tehokkaimmin ja vähimmin epäluuloa herättämättä vieraalle ja epäystävälliselle kuulijakunnalle, joka ei ole valmis vain keskustelemaan, vaan myös tuomitsemaan ja tappamaan. Koko tilanne pyrki elävöittämään Justinuksen mielen luonnollista optimistista pyrkimystä yhtäläisyyteen ja sopuun pikemminkin kuin eroavuuksiin hänen ja vastustajiensa välillä. Tämä ei pyri saattamaan hänen lausumiansa huonoon valoon, vaan yksinkertaisesti tarkastelemaan niitä, niin kuin kaiken älyllisen kritiikin tulee niitä tarkastella, niiden senaikaisissa historiallisissa olosuhteissa. Justinus liikkuu maaperällä, joka on vielä suuressa määrin uutta. Hän on uranuurtaja ja uskaltautuu tutkimattomille ja merkitsemättömille teille. Kristinusko itse on vielä muotoutumassa hänen käsissään, jopa joissakin olennaisissa ja ensisijaisissa kohdin.

Niinpä Justinuksen teologia alkaa sisältäen 1) juutalaisen monoteismin ja 2) kaiken Olemassa olevan Ensisijaisen ja Absoluuttisen ja Universaalisen syyn pakanuuden filosofisen tietoisuuden puitteissa. Hänen on selitettävä, kuinka hänen käsityksensä Jumaluudesta suhtautuu näihin.

 

Justinuksen käsitys Jumaluuden persoonien suhteesta

Hän vastaa, että hän uskoo 1) Jumalaan, joka on identtinen juutalaisten Jumalan kanssa

”Ei ole muuta Jumalaa, eikä koskaan ole ollut kuin Hän, joka teki ja järjesti maailmankaikkeuden, sama todellinen Jumala, joka toi, Tryfon, teidän isänne Egyptistä, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala”. Tämä luomakunnan Jumala on kaiken olemassa olevan ainoa syy, sen vuoksi Isänä tunnettu. Hän esittää pääkohdittain  nimet, joilla absoluuttinen Jumala voidaan tuntea. Tämä on hänen tärkein ja yleisin ilmauksensa Isästä Jumalasta – että Hän on koko luomakunnan Tekijä, Järjestäjä ja Herra. Jumala on Justinukselle ja toisille apologeeteille aluton ja nimetön. Hän kieltää, että Jumala olisi substantiaalisesti kaikkialla maailmassa. Jumala asuu hänen mielestään ylitaivaallisissa sfääreissä, eikä voi jättää olotilaansa. Tästä johtuen hän ei voi myöskään ilmestyä maailmassa. Samanlainen käsitys on Tatianoksella. Jumalaa nimitetään isäksi sen tähden, että hän on ”pater ton panton”.   2) Mutta Isän ohella Justinus alkaa esitellä Toisen persoonan, Pojan, jumaluutta, jonka hän asettaa toiselle sijalle kunniassa ja palvonnassa. Hän toimii Jumalan ja maailman välisenä siteenä. Hänellä on nimi Logos, Jumalan Sana, ja hän voi ilmestyä. Hän oli Jumalan kanssa ennen luomisen alkua. Häntä Jumala puhutteli Tämän syntyessä Hänestä ennen kaikkia asioita. Tämän syntymisen tavasta puhutaan projektiona. Sellainen on Logokseksi Saarnaajan kirjassa nimitetty, joka oli yhdessä Isän kanssa hetkellä, jolloin alussa Hänen kauttaan Isä loi ja teki täydellisiksi kaikki asiat. Hän on se, joka on, ja joka tunnetaan synnyttäjänsä Sanana ja Viisautena ja Voimana ja Kunniana. Poika on luomisen ”instrumentti”, tästä johtuen Kristukseksi kutsuttu, lisänä Hänen alkuperäiseen nimeensä, mutta tällä nimellä itsessään on tuntematon merkitys, aivan kuten nimitys ”Jumala” ei ole todellinen nimi, vaan pikemminkin ilmaisee luonnollisen mielipiteen, ihmiselle luontaisen, kuvaamattomasta tosiasiasta. Siksi Kristuksen olemus samoin kuin Isänkin, on kaiken inhimillisen ilmaisukyvyn ylittävä ja tunnetaan vain Jumalallisen taloudenhoidon yhteydessä, sillä jos tämä pitää paikkansa, Hänen nimitykseensä Kristus, tuskin pitää paikkaansa korkeampien nimien, Logos ja Hios, suhteen. Tämä Logos on identtinen Ihminen- Jeesuksen kanssa, joka on saanut alkunsa Isän tahdosta ihmisyyden puolesta ja nimitetty Jeesukseksi Ihmisenä ja Vapahtajana. Niinpä Justinus pitää kiinni siitä, että Hänen koko Jumaluutensa syntyi ihmiseksi ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana. Mikään ei voi olla tätä asennetta selvempi ja vankkumattomampi. Sen tuo esille hänen sekä juutalaisia että pakanoita kohtaan esittämänsä perusteiden välttämättömyys. Hän aloittaa siitä katsantokannasta, että hän palvoo Jumalana ihmistä Jeesus Kristusta. Juuri tämä hänen on todistettava oikeaksi pakanoille. ”Tähän sanomme”, hän sanoo, ”että Sana, joka on Jumalan Ensiksisyntynyt, on syntynyt ilman ihmissekoitusta Jeesuksena Kristuksena, Herranamme, joka ristiinnaulittiin ja kuoli ja nousi jälleen ylös.” Ja vielä: ”Jeesus Kristus, joka ainoastaan syntyi olemaan ainoa Jumalan Poika, ollen Jumalan Sana ja Ensiksisyntynyt ja Jumalan Voima, tuli ihmiseksi Isän tahdosta ja opetti meille nämä asiat.” Hän perustelee näiden väitteiden mahdollisuutta keisareille vetoamalla kreikkalaiseen mytologiaan, ts. hän on niin lujasti sidoksissa tähän uskoon, että hänen on otettava riski joutua huonoon valoon, joka kuuluu siihen filosofisten valtiomiesten mielissä, vetoamalla alentaviin taruihin, jonka heidän älyllisyytensä järkiperäistää tai hylkää. Se, että Justinus on tietoinen tästä huonon maineen riskistä, käy ilmi Ensimmäisen apologian 53 - 54 luvuista, joita saamme rinnastaa Tryfonin ivasanoihin. Niinpä edelleen Dialogissa ihmisen kristillinen jumalanpalvelus saattaa Tryfonin hämmennyksiin ja siksi Justinuksen on tarpeen ensiksi esitellä tämän yhdenmukaisuus Jumalan ylimmän hallitsijavallan kanssa. ”Ensiksikin osoita minulle”, Tryfon kysyy, ”ettei ole olemassa muuta jumalaa kuin maailmankaikkeuden Luoja”, ”eikä tätä missään Jumalan ekonomian tarkoituksessa, vaan totisesti ja todella”. Justinus hyväksyy tehtävän ryhtyen osoittamaan Jeesusta Kristusta, neitseestä syntynyttä ”voimien Herrana ja Jumalana”, osoittaakseen Hänen olevan samalla sekä Jumala ja Herra, että mies ja ihminen. Tiukkuus, jolla tätä pidetään varmana, voidaan testata keskeisellä tapahtumalla, Aabrahamin ilmestyksellä Mamressa. Tässä myönnetään lyhyen keskustelun jälkeen, ettei mikään enkeli-ilmestys tyydytä käytettyä Kirjoitusten kieltä. Puhutaan varmasti itse Jumalasta. Justinus ryhtyy osoittamaan, ettei kysymyksessä voi olla Isä Jumala, vaan joku muu kuin kaiken Luoja - ”muulla” hän tarkoittaa ”lukumääräisesti”, ”persoonien suhteen”, ei tahdon ja hengen suhteen. Niinpä edelleen hän kohdistaa tähän Jumalalliseen Olentoon valtavat sanat Moosekselle palavasta pensaasta, eikä hän salli minkään ovelan erityispiirteen, joita Tryfon yrittää vetää Mooseksen näkemän enkelin ja Jumalan äänen välille, kelpuuttaa tai heikentää niitä.     Hän väittää mitä tahansa sellaista saivartelua vastaan. Mikä tahansa Jumalan läsnäolon muoto siellä itse asiassa ilmenikään, se oli läsnäolo eikä Ylin Luoja. Hänen ei voi kuvitellakaan jättävän Kaikkein Korkeinta Taivastaan. Kysymys Olennosta, joka on Jumala ja joka ilmoittaa itsensä Moosekselle Jumalana, joka on ilmaissut itsensä Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille. Sen vuoksi Häneen soveltuvat sanat: ”Minä ole se, mikä minä olen”.

Näistä kahdesta tapauksesta, näytteenä sadoista muista Mooseksen laista, psalmeista ja profeetoista otetuista, on nähtävissä, kuinka selvästi ongelma esiintyi Justinukselle ja kuinka tinkimättömästi hän oli ajatellut sen ratkaisun, mikäli se koski Vanhaa Testamenttia. Suorassa törmäyksessä juutalaisen monoteismin kanssa hän puolustautuu, ei vetäytymällä tai muuntamalla väitteitään, vaan löytämällä todisteita Hänen kaksoisjumaluudelleen itsensä muinaisen ilmoituksen sisimmästä ytimestä. Eikä vain sivuteitä tai toisarvoisia seikkoja, vaan noita Jumalan Aabrahamille, Jaakobille, Moosekselle ja Joosualle antamia, kaikkein keskeisimpien ilmoitusten keskuksesta ja ytimestä, totuudesta, josta koko juutalaisen uskon ja jumalanpalveluksen kudos oli kasvanut.

 

Jumaluuden toinen persoona – Sana

Justinuksen on seuraavaksi mietiskeltävä, missä suhteessa nämä kaksi Jumalallista Olentoa ovat toisiinsa. Annettuaan esimerkin Toisesta Persoonasta, joka voi niin tehokkaasti samaistua Ensimmäisen kanssa, mitä tulee nimitykseen Jumala, Theos, kuinka voi sitten käsittää sellaisen kaksinaisuuden sopusoinnun ja ykseyden? Justinus on selvillä siitä, että ero kahden Olennon välillä on todellinen, numerollinen ero. Sana ei ole pelkästään Isän emanaatio, Hänestä eroamaton, kuten valo on erottamaton auringosta. Hän on todellinen olemassaolo, Isän tahdosta syntynyt. Siksi tämän suhteen ilmaisemiseen käytetyt sanat ovat kumppanuuden, vuorovaikutuksen ja puhuttelemisen sanoja. He ovat kaksi erillistä Olentoa, mutta kuitenkin täytyy olla Yksi, jottei hajotettaisi ainoaa Jumaluutta. Sellaista ykseyttä voisi kuvata ajatuksen ja Järjen välisenä kytkentää, joka ajattelee sitä, tai liekin ja tulen välisenä, josta se on otettu. Kummallakin näistä esimerkeistä murtumattomasta ykseydestä on se vika, että ne pakottavat meidät ajattelemaan kehitysvaihetta, joka edelsi kaksinaisuuden tilaa, jolloin se, mikä nyt on kaksi, oli yksi.

Mitä sitten Sanan olemassaolosta, ennen kuin siitä tuli ”ensinsyntynyt”? Justinus on tyytyväinen lausuntoihin: 1) Että ”ennen kaikkia asioita”, jo ”alussa” tämä suunnittelu oli saanut alkunsa, kaksi persoonaa olivat jo erilliset. 2) Että tämän Logoksen ajankohtaisen projektin ohella on olemassa vaihe, jota voisi kuvata sisäisen kumppanuuden tilana Jumala - Luojan kanssa. Justinus ei koskaan nimenomaan selitä tätä aikaisemmuutta. Dialogissa tämä sisäisen kumppanuuden tila esitetään olevan ikuinen tarkalleen siinä mielessä, missä ”syntyminen” on ikuista - ts. olemisena ”ennen kaikkia asioita”.

Justinus ei näytä aivan varmasti selittävän kysymystä, kuinka ”syntymisen” prosessi sisältää syntyneen persoonallisen Sanan absoluuttisen ikuisuuden. Hän tuskin on tietoinen vaikeudesta, jonka hänen kaksi rinnastustaan, tulesta ja ajatuksesta, synnyttää. Hän on tyytyväinen niiden ilmentämästä ykseydestä ja kuitenkin erillisyydestä Isän ja Pojan välillä. Hän tyytyy selittämään, että tämä yhteys erilaisuudessa on ollut olemassa aivan alusta asti, ennen kaikkia luotuja. Hänen analyysinsä tuskin lienee pakottanut takaisin perimmäiseen kysymykseen, jonka areiolainen logiikka keksi olevan pienempien asioiden takana, ts. oliko olemassa aikaa, jolloin Isä ei ollut vielä Isä. Sellainen analyysin keskeytys ei ole luonnotonta, koska Justinus kirjoituksissaan ennen meitä tuskin antautuu mietiskelemään Jumalan luontoa Itsessään ja Itseään kohtaan. Hän esittää aina Jumalan – maailmankaikkeuden Isän, Luojan ja Herran - kaikkien luotujen alkulähteenä. Mietiskelemme Jumalaa Hänen suhteessaan Hänen tekoihinsa. Mitä Hän oli itsessään ennen kaikkia hänen tekojaan, ei tunnu tarkoitukselliselta, ja siten on tarpeeksi esittää, että Jumala päätyi maailman luomiseen jo luonteeltaan kaksinaisena. Hetkellä, jolloin luominen alkoi, Poika oli jo olemassa Theoksena, persoonallisessa kanssakäymisessä Isän kanssa. Tämän enempää hän ei tuo ilmi, ainoastaan vakuuttaa, että isyyden luonteella, joka muodostaa Jumalan suhteen maailmaan, oli aikaisempi ja omaleimainen merkitys ja todellisuus syy-yhteydessä, joka yhdisti absoluuttisen Jumalan Hänen tekoihinsa.

Niinpä Justinuksen metafysiikka huipentuu tärkeän luomista edeltäneen Poikuuden varmistamiseen. Asian näin ollessa hänen kielenkäyttönsä jää tuloksettomaksi Poikuuden alkuperän perustana olevaan kysymykseen nähden, samoin kuin Sananlaskujen kielessä ikuisesta viisaudesta. Molemmissa tapauksissa käytetään ikuisuudesta äärimmäisintä ilmaisua, mikä heidän logiikallaan on saavutettavissa. On hyödytöntä pakottaa niitä vastaukseksi myöhempiin loogisiin ongelmiin, jotka johtavat heidän ongelmansa takaisin tuohon varsinaiseen ikuisuutta koskevaan, joka sulkee heidän näköpiirinsä. Oli väistämätöntä, että ennen areiolaista kiistaa käytetyn luonnollisen ja järjestelmättömän kielen olisi pitänyt kyetä selittämään areiolaisuutta. Koska todellakin Isä on ainoastaan syntymätön, ainoa Jumalallisen elämän aluton lähde, Hänestä ja Pojasta käytetyn ilmaisun täytyy pakosta olla jäljittelemätön koskien Häntä, ja Pojan taas jäljiteltävä Olento.

Justinus oli vakuuttunut moraalisesta Pojan yhteydestä Isään. Tätä ei sanota Yhteyden perusteella. Ajatuksen ja liekin analogiat päinvastoin edellyttävät olemuksen yhteyttä Kyrios–nimityksen perustaksi, mutta tämä esitellään tarkoituksena selittää hänen uskonsa sisältö Jumaluuden yhden ylimmän tahdon kanssa, ja selitys luonnollisesti johti hänet myöntämään Pojan riippuvaisuuden Isän tahdosta. Poika on Isän mielen ilmaus, jonka Hän synnytti Itsestään. Poika on Hänen tarkoitustensa ilmentäjä, väline, jolla Hän muovailee. Siksi kaikessa Poikaa rajoittaa korkein Tahto. Hänen tehtävänsä, Hänen perimmäinen luonteensa on olla angelos, lähettiläs, sanansaattaja. Kaikki Hänen korkeimmat nimensä, Poika ja Logos, kuten muutkin, kuuluvat Hänelle sen nojalla, että Hän palvelee Isän tarkoitusperiä ja on syntynyt Isän Tahdosta. ”Hän ilmoittaa ihmisille mitä ikinä kaiken Luoja, jonka yläpuolella ei ole toista jumalaa, haluaa heille ilmoittaa”. Isä on kaiken yläpuolella. Tryfon ei olisi kärsinyt kuunnella Justinusta, ellei hän olisi ollut tätä mieltä28. Poika on siten alisteinen, ja täysin alisteinen, mutta tämä alisteisuus on sen kaltainen, että se sallii Pojan samaistua täydellisesti Isän kanssa, kuten Mooseksen tapauksessa palavan pensaan edessä, ja niin tulla nimitetyksi Kyriokseksi ja Theokseksi.

Ilmauksessa ”syntynyt isän tahdosta” ollaan jälleen lähellä areiolaista kiistaa. Oliko olemassa sellaista hetkeä, jolloin Isä halusi, ettei Hänellä olisi Poikaa? Jos oli niin, kuinka Poika silloin voi olla ikuinen? Jos kuitenkaan ei olisi, kuinka olisi Isän vapaan tahdon laita? Justinuksella ei ole sellaisia kysymyksiä asetettavana Tryfonille. Hän selittää, että Pojan riippuvuudesta perimmäisen Olemuksensa suhteen Isän tahdosta voi olla huoletta, mitä tulee Hänen oikeuteensa tulla kutsutuksi nimellä Theos, ja ottaa vastaan palvontaa varauksettomassa mielessä, jolla tavoin juutalaiset ymmärsivät tuon nimen ja tuon palvonnan. Ja tässä jälleen oli varmasti väistämätöntä, että kristityn tietoisuuden tulisi olla vilpittömästi vakuuttunut ikuisen Poikuuden alisteisesta ja riippuvuussuhteisesta luonteesta, ennen kuin se hyväksyy hiuksen hienon pulman, mikä olisi seurauksena, jos logiikka aloittaisi kriittisen toimintansa uudenlaisesta ja kaksipuolisesta käsitteestä. Pojan alisteisuuden Isään nähden täytyy ilmentää välitöntä, ensisijaista, luonnollista ja älyllistä menetelmää ilmaista harkitsevalle mielelle Persoonien kaksinaisuuden sopusointu tahdon yhteyden kanssa. Pojan tai Sanan varsinainen nimi edellyttää sitä.

 

Sanalla on yksi päätehtävä Isältä, Hänen selittämisensä ihmisille, siksi Hän sai nimen angelos, lähettiläs. Hän toteutti tämän 1) juutalaisille teofanioiden ja profeettojen huulien kautta. Sana on välitön innostaja, jonka henki liikutti profeettoja, ja jonka sanoja he puhuivat. Moninainen Kirjoitusten kokonaisuus monine osine ja äänineen on ikään kuin suuri näytelmä, jonka on kirjoittanut yksi ainoa kirjailija, Jumalan Sana, joka yksin puhuu kaikkien esiintyvien henkilöiden kautta. Tästä Justinus antaa esimerkin. Toisaalta Hän ei ole sisäinen voima, vaan myös ulkoinen päämäärä, johon kaikki profetiat suuntautuvat. Juutalaisten kirjoituksilla on Hänessä pysyvä päämäärä, kiinteä sääntö. Niissä kaikki asettautuu Hänen ympärilleen. Profetoimisen eräs tarkoitus on edeltä kertoa Hänestä ja Hänen työstään. Sen kautta kuvataan Hänen koko elämänsä päälinjoiltaan, Hänen odotuksensa, syntymisensä Neitseestä, Hänen tulonsa ihmisen tilaan, sairaiden parantamiset, kuolleista ylösnousemisensa, Hänen vihan kohteeksi, tuntemattomaksi ja ristiinnaulituksi joutumisensa, Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa ja taivaaseen astumisensa, Hänen Jumalan Poikuutensa, Hänen apostoleille antamansa tehtävä, Hänen menestyksensä pakanoiden parissa. Justinus sanoo Sanan ilmoituksen kuuluvan pakanoille kuten juutalaisillekin. Heille Sana on angelos, lähettiläs, Isän ilmaisija, ei profeetallisena ennakointina, vaan osittain ilmoituksena itsestään. Jokaisessa ihmisessä kaikissa roduissa on Sanan siemen, jonka voimasta ihmiset tiesivät, minkä totuuden he tunsivat ja tekivät sitä hyvää, minkä tunsivat, ennen kaikkea filosofit ja lainantajat, jotka älyllisissä tutkimuksissaan noudattivat Sanan määrää itsessään. ”Emme usko vähemmän vaan enemmän kuin Empedokles, Sokrates ja Platon”, Justinus sanoo, ”me hyväksymme sen, mitä he oikein sanoivat; mutta meidän tietomme on korkeampaa kuin heidän ja samoin myös stoalaisten, runoilijoiden ja historioitsijoiden suhteen”. Tätä periaatetta aleksandrialaisten on kehitettävä. Näitä Kristuksen muinaisia ystäviä heidän Sanalle kuuliaisuutensa vuoksi vihattiin kuten kristittyjä harhaoppisina ja kummallisina touhuajina. Heidän johtajansa oli Sokrates, joka kärsi marttyyrikuoleman Kristuksen tähden. Hänen kanssaan mainitaan Herakleitos, Musonios Stoalainen jne. Harjoittaessaan ihmisjärkeä etsimään Jumalaa näiden kaltaiset tottelivat Sanan, Jumalan Järjen, voimaa. Tämä ylimalkaan eroaa kristinuskon ilmoituksesta ”Logoksen siementen” (logos spermatikos) osittaisesta luonteesta johtuen, kukin filosofi jne. näki vain osan Sanasta. Tästä johtuvat filosofisten järjestelmien ristiriitaisuudet ja inhimillisten lakien epäjohdonmukaisuudet. Joissakin on yksi oikea osa, toisilla taas joku muu. Kristityillä on koko Jumalan Sana Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Sen vuoksi he noudattavat uskon sääntöä, joka erottaa kaiken sen, mikä vanhassa oli oikeaa ja hyvää, väärästä ja epämääräisestä, johon se oli sekoittunut. Tämä ero on jyrkkä, ”koska jokin ihmiselle hänen kykyjensä mukaan annettu siemen ja kuva ovat aivan selvästi erillinen todellisesta asiasta itsestään, joka sallii oman etunsa vuoksi tulla siten annetuksi ja olla yhteydessä itseensä”. Tämä selvä ero paljastaa Justinukselle ominaisen persoonallisuuden täyden todellisuuden Kristuksessa ilmentyneeseen Sanaan. Kysymyksessä on persoonallisuus, joka erottuu itse ratkaisevasti harjoittamastaan energiasta ja vaikutuksesta. Se on sitä uudelleen, mikä tekee eron osittaisen ja täydellisen ilmoituksen välillä niin jyrkäksi. Kristinuskon ilmoituksen täydellisyys on siinä, että se on Kristuksen Persoonan ilmoitus. Tästä johtuen itse Sanan Ilmoitus keskittyy inkarnaatioon, sillä ainoastaan siten ja silloin Sana Itse persoonallisena todellisuutena, erillisenä kaikesta toiminnastaan ja ylempänä kaikkea vaikutusvaltaansa, ilmaistaan ja todellistuu ihmiselle. ”Meidän opetuksemme on selvästi kaikkea inhimillistä opetusta suurempi”, sanoo Justinus,” sillä sen mukaan koko järjellisyys tuli Kristukseksi ja ilmestyi meidän vuoksemme ja tuli ruumiiksi, järjeksi ja sieluksi. ”Se, minkä kaikki ovat sanoneet oikein, on meidän kristittyjen omaa. Jumalan jälkeen me kunnioitamme ja rakastamme syntymättömästä ja sanoin ilmaisemattomasta Jumalasta peräisin olevaa Sanaa, koska Hän tuli meidän vuoksemme ihmiseksi, jotta Hän kärsimyksistämme osallisena parantaisi meidät”. Kristityt voivat nyt palvoa ja rakastaa Sanaa. Hänessä heillä on nyt lääkäri, joka arvovaltaisesti määrittää totuuden erottamalla sen pahojen henkien aiheuttamasta sekaannuksesta. Hän on ilmoittanut Isän varmasti ja turvallisesti, minkä Sokrates sanoi olevan vaikeaa ja vaarallista inhimillisen päättelyn keinoin. Ja hän teki tästä ilmoituksesta tehokkaan ja yleismaailmallisen, ollen itse, ei vain pelkkä järkeilijä, vaan sanoin kuvaamattoman Jumalan todellinen Voima. Jumalan Voima on hyödyksi totuuden varmistamiseksi niillekin, jotka eivät voi pohdiskella tehokkaasti, kuten käsityöläisille ja täysin oppimattomille ihmisille. Ihminen - Jeesuksen Kristuksen samaistaminen aiempaan Jumalan Sanaan on ehdotonta ja vakaata. Mikään ei voi ylittää Justinuksen täsmällisyyttä. ”Sokrates tunsi osittain Kristuksen, joka oli ja on Sana ja joka on jokaisessa ihmisessä ja joka profeettojen kautta julisti ennalta tulevia tapahtumia sekä sitä, mikä toteutui hänen itsensä kautta”. Tässä tarkoitetaan täsmälleen samaa Persoonaa, jonka Sokrates tunsi, ja joka inspiroi profeettoja ja opetti ihmisenä ollessaan ihmiskuntaa.: ”Me osoitamme myös, että juuri Jeesus Kristus ja Hän ainoastaan syntyi Jumalan pojaksi. Hän on Jumalan Sana, esikoinen ja voima, joka tultuaan Hänen tahdostaan ihmiseksi, opetti meille nämä asiat ihmissuvun käännyttämiseksi ja uudistamiseksi”. Tästä ennalta olosta johtuen inkarnaatio, lihaksitulo, saattoi tapahtua ainoastaan yliluonnollisen syntymän kautta. Koska Kristus oli henkilökohtaisesti olemassa itsenään ennen aikojen alkua ja näki hyväksi syntyä ihmiseksi, Hän ei olisi voinut syntyä ihmisestä, vaan Hänen tuli syntyä yksinomaan Isän tahdosta, joka alun perin synnytti Hänet. Sellainen syntymä olisi ollut tarpeeton, jos Kristus olisi vain ihminen, sen vuoksi sellaiset, jotka uskoivat, että Jumalan Kristus ei ollut ennalta olemassa tai jumalallinen, eivät voi uskoa, että Hän syntyi yliluonnollisesti Neitseestä. Niinpä Justinus vaatii, että Tryfonin tulisi hyväksyä todisteet, että Jeesus oli Kristus, vaikkei hän voisikaan vakuuttua Hänen iankaikkisesta ennaltaolostaan ja neitseellisestä syntymästään. Tässä Justinus tunnustaa, että jotkut kristityiksi tunnustautuvat, jotka tunnustavat Jeesuksen Kristukseksi, kuitenkin pitävät Häntä ainoastaan ihmisestä syntyneenä. Hän itse ei kuitenkaan koskaan olisi yhtä mieltä heidän kanssaan, vaikka suurin osa kristityistä kääntyisi häntä vastaan. Mutta hän puhuu näistä ebioniiteista lempeydellä, joka on oikeastaan hätkähdyttävää, kun ottaa huomioon hänen oman uskonsa suunnattoman voiman ja ehdottomuuden, jonka hänen oma kirkkonsa hänen kertomansa mukaan hyväksyi täysin. Ilmeisesti hän pitää sitä viimeisenä mahdollisuutena, jota ehdottaa Tryfonille. Näyttää siltä, että Tryfonista tuntuu kummalliselta kuullessaan, että sellaisia kristittyjä on olemassa. Hän odottaa kaikkien uskovan niin kuin Justinus uskoo. Nähtävästi tuolloin yleinen Kirkon usko Kristuksen ennaltaoloon ja jumaluuteen oli niin täydellinen, että siitä oli muodostunut teologia. Ollaan hermostuneita käyttämään Kristuksen tuskaa Getsemanessa ja katkeraa huutoa ristillä todisteena siitä, että Kristus oli oikeastaan ihminen, joka saattoi tuntea tuskaa, ikään kuin ihmisyyttä epäiltäisiin enemmän kuin jumaluutta. Profeetta Jesaja todistaa neitseellisestä syntymästä ja Justinus syyttää juutalaisia siitä, että he ovat muuntaneet sanan ”neitsyt” ”neidoksi”, ja jota demonit olivat jäljitelleen Perseuksen myytissä. Samoin todistaa psalmi 110:3: ”Pyhillä vuorilla minä sinut synnytin” (LXX:ssä sama kohta Ps. 109:3 on: ”Kohdusta minä sinut synnytin”). Lisäksi on useita muita tekstejä, joissa Justinus näkee edeltä kuvatun, että Kristuksen veri ei muodostuisi ihmissekoituksesta, vaan yksinomaan Jumalan tahdosta. Tässä hänen kielenkäyttönsä menee niinkin pitkälle, että se ei ole johdonmukainen koskien Kristuksen täydellistä ihmisyyttä. Hän on ”ihmisen pojan kaltainen”, ts. ei syntynyt ihmissiemenestä. Hänen vertaan sanotaan ”rypäleen vereksi”, koska se ei tullut Häneen ihmisestä, vaan suoraan Jumalan tahdosta. Hän on ”käsittä erotettu kivi” jne.

 

Inkarnaatio ja Kristuksen lunastustyö

Ihmiseksitulon tarkoitus on pelastaa ihmiset pahoista teoista ja pahoista voimista ja opettaa taattu totuus. Kristus tuli tuomaan täyden jumalallisen energian ihmisrodulle, joka oli sairastunut ja harhaantunut pahojen henkien toiminnasta. Niinpä Hän on parantava lääke, jollainen hänestä tulee meidän luontomme jakamisen myötä. Siksi Häntä kutsutaan Pelastajaksi, ja Hänessä saamme syntien anteeksiannon ja uudestisyntymisen. Hän toimii 1) opettamalla Sanana, joka ei ole vain vakuuttava, vaan voima, joka tunkeutuu syvemmälle kuin aurinko sielun syvyyksiin tehden meidät kykeneviksi ei vain kuulemaan ja ymmärtämään, vaan myös pelastumaan. Hänen totuutensa on ehdoton sääntö, jolla erottaa inhimillisessä pohdiskelussa totuuden väärästä, koska Hän, Täydellinen sana, erottaa varmuudella filosofioiden sekamelskan joukosta sen, jossa Hän itse vaikuttaa. Hän on niin täysin ja ainutlaatuisen arvovaltainen, että vain Hänen opetuksestaan ihmiset tietävät oikein ja palvovat yhtä Jumalaa ja Isää. 2) Hän pelastaa kärsimällä ristillä, niin jakaen kaikessa lihamme todellisuuden. Kuolemalla Hän tuhoaa kuoleman. Hän saa omakseen ihmiset ristin kautta. Verellään Hän vapauttaa paholaisen vallasta. Hän poistaa kuoleman ja puhdistaa verellään Häntä rakastavat. Niin ollen Hän ristiinnaulittuna on pappi, iankaikkinen ylimmäinen pappi. Hänen kärsimyksiensä ansiosta ihminen voi pysyä nuhteettomana ja ajaa ulos pahoja henkiä. Siksi Häntä nimitetään Avuksi ja Lunastajaksi, kristittyjen toivo perustuu ristiin. Hänen ruoskanjäljillään me parannumme. Hän on Pääsiäislammas, joka pelastaa kuolemasta veren pirskotuksella. Hän pelasti alistumalla kaikkeen siihen, minkä kaikki ihmiset ansaitsivat synnistä, ts. kirouksen kaikille niille, jotka eivät noudattaneet lakia. Siksi Hänet ristiinnaulittiin, koska ristiinnaulitseminen on kirous. Mutta Hän ei enää ollut Jumalan kirouksen alainen, kun Hän kärsi meidän kirouksemme niin kuin oli vaskikäärme, jonka Jumala määräsi, vaikka Hän oli kieltänyt kaikki kuvat. Jumala pelasti ennen muinoin kuvan kautta tekemättä väärin toista käskyä vastaan. Nyt Hän pelastaa Ristiinnaulitun kautta ne, jotka ovat kirouksen ansainneet, kiroamatta Ristiinnaulittua. Juutalaiset, ei Jumala, toteuttavat nyt tekstin ”kirottu olkoon jokainen, joka on ripustettu puuhun” (5.Moos. 21:23; Gal. 3:13). Tämän ristin ja kärsimyksen Isä tahtoi ihmisen tähden, tietäen Hänen nousevan ylös kuolleista, Kristuksen todistaessa ristillä kuuliaisuutensa Isälle. Kristuksen tulemista halveksituksi, kärsimään ja kuolemaan todistellaan monesti vetoamalla profetioihin, varsinkin Ps. 22, Jaakobin siunaukseen 1. Moos. 49:8, 12 jne. ”Jumalan voima oli kätketysti ristiinnaulitussa Kristuksessa”. Tämä voima alkoi ilmaista salaista vaikutuskykyään ylösnousemuksen päivästä alkaen. Ne, jotka uskovat ristiin ja ovat kärsivällisiä, ovat Kristuksen voimasta ylhäisiä ja ikuisia pappeja, riisuttuina synnin saastaisista vaatteista ja puettuina uusiin, asetettuina papeiksi, joiden kautta kaikkialla uhrataan uhreja. Isä nosti Kristuksen itsensä haudasta johtaakseen Hänet taivaaseen asuakseen siellä, kunnes Hän musertaa jalkojensa alle vihollisensa pahat henget ja valittujen vanhurskaiden määrä tulee täyteen, kun Hänet nähdään kunniassa Hänen ilmoitetun valtakuntansa valtaistuimella. Silloin on pahojen henkien ja syntisten suuri tuomion hetki, jota on viivytetty ainoastaan niiden kokoamiseksi, jotka haluavat vielä uskoa ja katua. Ennen kuin se on tapahtunut, Kristus lähettää alas apostoleilleen voimansa, jolla he ja kaikki, jotka haluavat, omistautuvat yhdelle Jumalalle. Tämä nykyinen Kristuksen voima pahojen henkien yli ilmenee kristittyjen voimana, jotka sitovat ja karkottavat niitä vannottamalla. Tämä kaikille annettu voima ilmenee erityisesti pakanain keskuudessa, ja juutalaiset ja samarialaiset torjuvat sen, niin kuin moni profetia edeltä kertoo. Se kutsuu uskon tien kulkijoita sopuun ja siunaukseen, parannuksen tekoon, katumukseen, vakuuttaen tulevasta valtakunnasta, ikuisesta ja katoamattomasta. Kaikki, jotka saavat ristin voiman, kokoontuvat yhteen yksimielisinä yhteen synagogaan, yhteen kirkkoon, joka on syntynyt ja nimetty Hänen mukaansa, ja jota kutsutaan kirjoitusten sanassa Hänen tyttärekseen: ”Kuule, tyttäreni”! (Ps. 45:11). Kirkkoa luonnehditaan, kuten apostoli Paavalikin, ”yhdeksi ruumiiksi”.

 

Iankaikkinen valtakunta

Iankaikkinen valtakunta tulee Kristuksen tullessa tuomarina kunniassaan toisessa tulemuksessaan. Hän on tuomitseva jokaisen ihmisen, jopa Aadamin, jolloin syntiset ja pahat henget itkevät, sillä heidät Hän määrää paikkaan, jossa ikuinen tuli on tuhoava tämän maailman. Hän sallii uskovien päästä sisälle valtakuntaan, kutsuu kuolleet elämään, vakiinnuttaa heille iankaikkisen ja katoamattoman valtakunnan, jossa he elävät katoamattomina, kuolemattomina ja ilman kipuja. Hän on Melkisedek, Saalemin kuningas, kaikkein korkein Ylimmäinen Pappi, joka on tekevä uuden taivaan ja uuden maan, jonne Pyhä maa, ja Hänen ympärileikkaamansa, ovat käyvä sisälle. Yleensä tästä valtakuntaa sanotaan taivaalliseksi, ei maalliseksi, se on Jumalan koti, jonka vuoksi kristityt helposti hylkäävät kaikki maalliset nautinnot ja halut ja kuoleman pelon. Eräässä kuuluisassa Dialogin kappaleessa hän hyväksyy juutalaisen uskon tuhatvuotiseen valtakuntaan entistetyssä ja kaunistetussa Jerusalemissa. Hän väittää jo käsitelleensä tätä kohtaa, vaikka sellaista selitystä ei ole Dialogissa. Hän sanoo monien uskovan samoin kuin hän, kuitenkin monet hurskaat ortodoksikristityt eivät hyväksy sitä. Justinuksen mukaan vain órthognómones katà pànta Hristianoì uskoivat näin, kuten hänkin perustaen uskonsa Jes. 65: 17 ja ”erään heistä, Kristuksen apostolin, nimeltään Johannes, ilmestykseen”, joka puhuu ensimmäisestä ylösnousemuksesta ja sitten toisesta kaikkien ihmisten ikuisesta ylösnousemuksesta ja tuomiosta. Ilmeisestikään ei löydy Herran sanoja tämän uskon tueksi. Se on hurskas mielipide perustuen Ilmestyskirjan kirjaimelliseen tulkintaan, johon useat jyrkät uskovaiset uskovat, mutta joka ei ole välttämättä todellista ja puhdasta uskoa. Aivan toisenlaisia ovat sitten ne, jotka kieltävät tulevan ruumiin ylösnousemuksen kokonaan ja uskovat kristittyjen sielujen välittömään taivaaseen siirtymiseen. Ruumiin ylösnousemus on Justinuksen uskon pääkohta85, tulevan rangaistuksen todellisuudelle ja täydelliselle kristittyjen turvallisuudelle olennainen, vastakohtana kaiken menettämiselle kuolemassa, perustuen ensimmäisen luomisemme ihmeen vetovoimaan ja Kristuksen ihmeisiin86. Milloin tämä tulemus tapahtuu, siitä emme tiedä. Sitä edeltää laittomuuden ihmisen ilmestyminen.

 

Justinuksen käsitys Pyhästä Hengestä

Kolmannen persoonan toiminnasta Justinus ei ole varma. Hän puhuu jatkuvasti Hänestä, mutta Hänen persoonansa ja toimintansa eivät aina selvästi erotu Toisen persoonan vastaavista. Hän sisältyy Justinuksen uskonsisältöön tunnistettavana tekijänä alituiseen, mutta ilmeisesti Justinuksen metafysiikan aika tai tilaisuus ei vielä ollut paneutua tähän asiaan innolla ja tarkkuudella. Kaikkein selkein maininta Hänestä on tyypillinen kaava kristillisen jumalanpalveluksen ja sakramentaalisen palveluksen kohteena. Niissä Hänet nimenomaan liitetään ensimmäiseen ja toiseen persoonaan kolmantena, jotka yhdessä jakavat kristittyjen palvonnan ja armon palvelemisen. Toisaalla hän sanoo totuuden Henkeä ”kolmanneksi”, to triton, johon Platonin oletetaan vihjanneen. Tässä kuten edellisessä tapauksessakin triton on rinnastettavissa Pojan paikkaan, ì deftέra khóra, ja pitää sen vuoksi ymmärtää samassa merkityksessä kuin se. Tuo toinen paikka, kuten ymmärrämme, merkitsee eroa lukumäärässä, tosiasiassa persoonien lukumäärässä, ei pelkkää käsitteellistä eroa. Kuitenkin siihen sisältyy sellainen olemuksen ja tahdon ykseys, että Jumaluuden käsitteistöä tulisi suoranaisesti soveltaa siihen, noiden ehdottoman herruuden ilmausten kanssa, toisin sanoen nimikkeiden ”Isä”, ”Luoja”, jne. Kun Pyhä Henki suoranaisesti kuuluu palvottavien kohteiden piiriin, niin Hän myös suoranaisesti kietoutuu ihmistä koskevaan jumalalliseen toimintaan. Niinpä kaste- ja ehtoollisuhrikaava yhdistävät Hänen nimensä Isän ja Pojan nimeen. Hän yhdessä Pojan kanssa on välittäjä, jonka kanssa kiitos ja ylistys uhrataan Isälle. Hän on kolmas nimi voimalle, jonka kautta kristityt saavat uudestisyntymisen. Eräs merkillinen kohta asettaa Pyhän Hengen oudolle sijalle. Justinus kumoaa ateistien syytöksen, että kristityt kunnioittavat ja palvovat ”sekä Jumalaa Isää, että Poikaa, joka lähtee Hänestä, että hyvien enkelien sotajoukkoa, joka seuraa Häntä, ja ovat Hänen kaltaisiaan, sekä myös profeetallista Henkeä” Tässä enkelit on asetettu Hengen edelle luultavasti tarpeesta ilmaista heidän yhteyttään Kristuksen kanssa, minkä nojalla heistä tulee kristittyjen kunnioituksen kohde. Useita yrityksiä on tehty tämän odottamattoman enkeleiden esittelyn kiertämiseksi, mutta on tuskin mahdollista lukea tätä kohtaa muutoin kuin mitä siinä on kirjoitettu. Se pitänee selittää sen sijainnilla. Justinus on melko täsmällinen ja selkeä muissa kohdissa, joissa Pyhän Hengen asema on tarkasti osoitettu, ja siksi tämä virke tulee selittää niiden mukaisesti, eikä sekoittaa asiaa sillä. Pyhät enkelit selittyvät parhaiten esitettävissä läheisessä yhteydessä tuohon Jumalalliseen Persoonaan, johon ne erikoisesti liittyvät, ja josta erityisesti niiden pyhyyden nimitys on lähtöisin, Herramme Itsensä ollessa angelos, jota nimitetään enkelien sotajoukkojen johtajaksi, àrkhistrátegos. Heitä voidaan kunnioittaa vain Hänen kauttaan, kun taas Pyhää Henkeä kunnioitetaan itseoikeutetusti. Justinos, lisäämällä lopussa siihen sanan ”kunnioitettu”(sebómetha), yhdessä proskynoumen, ”osoittaa kunnioitusta”, kanssa, kattaa palvonnan kaikki lajit, jotta enkelien sisältö olisi saatu täydelliseksi. Ja hän lisää lógoi kai àletheiai timontes ikään kuin vihjatakseen, että kristillisessä jumalanpalveluksessa on huolella vartioidut erityispiirteet. Toisaalla hän osoittautuu täysin tietoiseksi mahdottomuudesta kohdistaa todellista jumalanpalvelusta muulle kuin yksinomaan Jumalalle. Perustellakseen Kristuksen palvontaa, hän tietää selvästi, että hänen täytyy osoittaa Hänet korkeammaksi enkeleitä. Koko sanaharkka juutalaisten kanssa paljastaa Justinuksen erityispiirteiden täsmällisyyden Jumalan ja Hänen enkelipalvelijoidensa välillä, mutta toisaalta hänen käyttämänsä kieli tässä ainutlaatuisessa kappaleessa ilmentää kunnioittavaa palvelusta, jota voitaisiin osoittaa kristillisen käytännön mukaan niille, jotka on muodostettu Kristuksen kaltaisuuteen. Pyhä Henki on osallisena luomisessa erityisessä persoonallisessa täyteydessään o tritoksena hänelle erikoisessa kolmannessa asemassaan (triti khora). Hänen päätehtävänsä koskee inspiraatiota.

 

Pyhän Hengen inspiraatio ja profetismi

Hänen käsityksensä inspiraatiosta, innoituksesta, on epätavallinen. Apostoli Barnabaksen tavoin hän vähättelee lakia ja ympärileikkausta pelkkänä sopimuksena juutalaisille, joka johtui heidän erikoisesta pahuudestaan. Mutta hän lainaa hyvin laajasti Vanhaa testamenttia ja pitää kiinni painokkaasti profeettojen inspiraatiosta. Hän on ensimmäinen, joka käyttää inspiraatiosta tunnettua vertausta plektrasta, jolla soitetaan lyyraa. Hän lainailee Kirjoitusten sanoja hyvin huolimattomasti ja selittää niitä mielivaltaisesti. Vaikka hyväksyisikin voiman ja taidon, jolla hän osoittaa Vanhasta Testamentista, että Kristus oli sekä kärsivä että Jumalallinen Messias, hän on heikoimmillaan kirjoitusten selittäjänä. Hän yrittää sovittaa jokaisen Vanhan Testamentin tekstikappaleen profetiaksi Kristuksesta. Esimerkiksi hän sanoo, että ”kun Jaakob palveli Laabania paimentaen kirjavia ja täplikkäitä lampaita”, niin ”Kristuskin palveli jopa ristin orjuuteen asti erilaisia ihmisrotuja”. ”Raakel on Kirkkomme … Raakel varasti Laabanin kotijumalat ja kätki ne aina näihin päiviin asti, ja me olemme kadottaneet isiemme ja äitiemme aineelliset jumalat. Hän näkee ristin tunnusmerkin jokaisessa puun palasessa ja tikussa, minkä Vanha Testamentti mainitsee. Barnabaksen tavoin hän pitää tällaista tulkintamenetelmää tiedon erityisestä lahjasta johtuvana.

Justinuksen käsityksen mukaan profeettojen innoitus oli Pyhän Hengen työ ja myös Logoksen. Esimerkiksi hän selittää, että enkelin tervehdys Marialle (Luuk.1:35) on Logoksesta Pyhän Hengen kautta. Pyhä Henki on profetian Henki (Pneuma profetikon). Se on Hänen tärkein nimensä. Hän puhuu itsenään ihmiselle käyttäen ihmisiä välineenään98. Siitä johtuen, että Justinuksen sanat seuraavat lausumaa Pyhän Hengen paikasta Kolminaisuudessa, niiden täytyy välttämättä tässä tarkoittaa Häntä, eikä Sanaa, ollakseen inspiraation lähde. Samoin on myös kasteen kaavassa nimi profetikos, mikä merkitsee, että Hän on erillinen Sanasta. Siksi Häneen on sovellettava Hänen erillisenä oikeutenaan ja erillisessä olemassaolossaan toistuvasti tämän nimen käyttöä kaikissa niissä tapahtumissa, joissa Häntä sanotaan profetian alullepanijaksi ja puhujaksi, ja profetia tuodaan esille erityisesti Jumalan ilmoituksena. Henki on kauttaaltaan yksi. Kerran Hän puhui Eliaksen kautta, toisen kerran Kastajassa. Toisinaan Justinus yhdistää inspiraation toiminnan Sanaan, joka antaa Hengelle Hänen nimensä, profeetat puhuvat Sanan kautta, joka liikuttaa heitä. Kummassakin tapauksessa imponoiva vaikutus saa hehkuvat profeetat puhumaan sanoja, jotka ovat liitetyt Sanaan, ja Justinus asettaa tämän perustalle, jonka hän odottaa pakanallisten keisarien tuntevan. Se on kieltä, jota pakanoiden täytyy ymmärtää. Justinuksen ajattelussa Jumalan toiminta ihmiseen nähden on läheisesti sidoksissa Sanaan, joten on ihmeellistä, että hän omistaa inspiraatiosta niinkin paljon Hengen osuudeksi.

 

Enkelit

Justinus usein viittaa enkeleihin. Enkeleillä on eteerinen ruumis, he elävät totisesta ruuasta, mannasta. Pahoilla hengillä on raskaampi ruumis. Näiden päämies, Saatana, lankesi silloin, kun se käärmeen muodossa vietteli Eevan. Pahat henget ovat tuomittuja helvetein tuleen, mutta ne joutuvat sinne syntisten ihmisten kanssa vasta viimeisen tuomion jälkeen. Siihen asti pahat henget oleskelevat alemmissa ilmakehissä ihmisiä kiusaten.

Erään Justinuksen tekstikappaleen on jopa katsottu merkitsevän sitä, että hän hyväksyisi enkelien palvonnan, mutta vaikka fraseologia on huolimaton, se ei kuitenkaan luultavasti tarkoita sitä: ”Häntä ja hänen luotaan tullutta Poikaa, joka on opettanut meille nämä asiat, sekä häntä seuraavien ja hänen kaltaisikseen tehtyjen hyvien enkelien sotajoukkoa kuin myös profeetallista Henkeä me palvomme ja kunnioitamme järjessä ja totuudessa”. Justinus pitää päättäväisesti uskon hyviin enkeleihin, jotka liittyvät läheisesti Herraamme ja jotka ovat Jumalan lähettiläitä Vanhassa ja Uudessa Testamentissa ruokanaan taivaassa manna. He seuraavat Kristusta Hänen kunniassaan viimeisenä päivänä. Hän uskoo myös aivan erityisesti pahoihin enkeleihin, joiden valtaan Jumala on jättänyt maan ja ihmisen, mutta jotka ylittivät rajansa synnillisessä kanssakäymisessä naisten kanssa, jotka heidän kanssaan synnyttivät poikia, demoneita. Ne painostivat ihmisrodun orjuuteen valheellisella magialla ja kauhulla sekä opetuksilla teurasuhreista jne. itseään varten, joita ne nytkin himoitsevat, jotta he tuntisivat lihallisten himojen kiihkon. He kylvivät sodan, haureuden ja rikosten siemenet. Niiden päämies on Aadamin ja Eevan viekoittelija, Käärme, Paholainen, Saatana, millä nimellä itse Herra kutsui tätä kiusauksissaan, ja tarkoittaa Luopiota, Käärmettä.

 

Pahat henget

Pahat henget, demonit, näyttelevät merkittävää osaa Justinuksen järjestelmässä. Hänen oppinsa pahoista hengistä on seuraavanlainen: Paholainen, joka kerran oli johtava enkeli, heitettiin ulos taivaasta Jumalan pettämisestä, ja samaistui Käärmeeseen. Tästä käsityskannasta on esitetty, että Justinus antaa epätavallisen alkuperän Saatanalle johtuen sanoista ”sata”= ”luopio” ja ”nas”= ”käärme”. Muut pahat enkelit lankesivat laittomiin liittoihin ihmisten tyttärien kanssa, ja heidän lapsensa ovat demoneja. Nämä hän samaistaa pakanallisiin jumaliin ja ajattelee, että pakanallisen mytologian riettaat kertomukset ovat peräisin pahojen henkien todellisista ilkiteoista. Keskittyen ihmiskunnan eksyttämiseen pahat henget jäljittelivät Kristuksen profetioita ja tositapahtumia ja rituaaleja ja auttoivat harhaoppien perustajia kuten Simon Magusta, Menanderia ja Markionia. Justinus pitää heitä sotien, murhien, epäpuhtauden, magian ja kaiken pahuuden aiheuttajina ja väittää niiden elävän jatkuvassa vihassa Jumalaa ja Kristusta kohtaan. Ne innostavat herjaamaan kristittyjä, ja vihaamaan ja vainoamaan parhaita ihmisiä, olivatpa sitten filosofeja kuten Herakleitos, Sokrates ja ”omana aikanamme” Musonios, tai kristittyjä. Niiden silmiinpistävyys on eräs luonteenomaisimmista piirteistä hänen opetuksessaan.

 

Sielu

Ihmissielun ongelma askarruttaa Justinuksen kertomuksessa keskeisenä. Filosofit olivat tunteneet itsensä epävarmoiksi ja empiviksi käsityksissään siitä, erityisesti koskien sen kuolemattomuutta ja siitä johtuvasta sielunvaelluksesta sekä sen suhteesta jumalalliseen olemukseen. Justinus uskoo, että sielu ei ole absoluuttisen mielen osa, eikä sillä ole elämää itsessään. Ihmissielu ei voi olla olemassa ilman ruumista. Se elää, ei sen tähden, että itse on elämä, vaan sen tähden, että sillä on osallisuus elämään. Se on luotu, eikä ole itse elämä, vaan osallinen elämästä, joten se voi tuhoutua. Jumalan tahdosta sillä on kuolemattomuus, kuten suuri määrä todisteita, ilmoituksen sana ja oikeamielisyyden tarpeiden yhdenmukaisuus osoittavat. Tähän kuolemattomuuteen sisältyy olennaisena osana ruumiin ylösnousemus, jota ilman oikeudenmukaisuus ei voisi toteutua. Se kuuluu sekä vanhurskaille että syntisille, vaikka vain vanhurskaille se oikeutetusti on ”kuolemattomuus”, syntisille se on iankaikkinen tuli. Kuoleman jälkeen sielut menevät, marttyyreja lukuun ottamatta, ensin Haadekseen, missä ne ovat maailman loppuun asti. Täällä maan päällä hyvät ja pahat ovat erillään toisistaan ja näkevät tulevan onnellisen tai onnettoman osansa. Justinus ei hyväksy sitä näkemystä, jonka mukaan sielut heti kuolemansa jälkeen menisivät taivaaseen, koska se hänen mukaansa on ristiriidassa ruumiin ylösnousemuksen kanssa. Kuolemansa jälkeen Kristus laskeutui Haadekseen käyden Vanhan Testamentin vanhurskaiden luona.

 

Justinuksen mukaan ihminen on joutunut paholaisen eksyttämänä synnin vangiksi Aadamin, ensimmäisen ihmisen, lankeemuksesta asti. Aadam lankesi raskaasti Eevan eksytyksen seurauksena, joten tästä johtuen ”te kuolette”, vaikka alun perin tehtiin kuolemattomaksi. Ihminen niin kuin enkelitkin luotiin katoamattomiksi, mikäli noudattaisivat Jumalan lakia. Tämä Raamatun näkemys on yksimielinen hänen selityksensä kanssa koskien koko ihmisrotua, joka teki syntiä pahojen enkelien eksyttämänä, jotka saivat heidät pitämään omia pahoja himojaan mahdollisuutena jumaliksi. Tätä synnillistä tilaa, sen kehityttyä edelleen, sanotaan tyranniaksi, josta toisen ihmisen oli vapautettava. Koko ihmissuku on kirouksen alainen. Jos juutalaiset olivat sitä Mooseksen lakien mukaan, paljon enemmän sitä olivat pakanat kauhistuttavine epäjumalanpalveluksineen. Ainoastaan Kristus poistaa kirouksen. Hän, meidän Israelimme, paini meidän puolestamme paholaisen kanssa (1.Moos.32:24-32). Ainoastaan Hänen armostaan on pahat henget alistettu. Mutta Justinus liittää tähän suuren huolen ihmisen vapaan tahdon koskemattomuudesta. Jatkuvasti hän selittää tarkoitustaan tässä kohdin. Jumala ei koskaan hylkää ihmistä. Hänessä on lankeemuksen jälkeenkin idulla oleva Logos, jonka avulla hän erottaa hyvän ja pahan, toden ja väärän.

Kristuksen lahja ihmiselle on ensisijaisesti syntien anteeksiantamus, jonka saa aikaan ihmisen puolelta katumus, jota kutsu oikeaan uskoon Luojaa kohtaan herättää. Kristuksen voimasta synti on poistettu ja annettu anteeksi. Meidät on uudistettu. Tähän toteutuneeseen uudestisyntymiseen ja nyt tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen meidät liitetään ja asetetaan elämään hyvää elämää, pitämään käskyt ja saavuttamaan iankaikkinen elämä. Meidät on puettu Kristuksen valmistamiin vaatteisiin, jäljittelemään Jumalan omaa hyveellisyyttä, osoittaaksemme teoillamme olevamme Hänen neuvonsa arvoisia. Koko luonteen muutos on kauniisti kuvattu Ensimmäisen apologian 14. ja 15. kappaleessa.

Tämän puhtaan elämän tehokkain suoja on usko ruumiin ylösnousemukseen, sillä tämä toivo pyhittää koko ihmisen iankaikkisen valtakunnan pyhyyteen ja todellistaa tuntemuksen iankaikkisesta rangaistuksesta. Tulemme tuntemaan tulevassa elämässä vaivat ruumiissamme. Ilman tätä tulevan kipu ja tuska olisi epätodellinen ja tarkoitukseton. Jumala tulee herättämään ja varustamaan kuolleet ruumiit katoamattomuudella, jotka ovat kuin siemenet, tällä hetkellä yli maan piiriin hajotetut ja levitetyt.

 

Tämä ihmisrotu on pysyvä siihen asti, kunnes niiden lukumäärä, jotka haluavat tulla kristityiksi, on täysilukuinen. Näin siksi, että Jumala toimii ihmisen vapaan valinnan kautta, ettei paha tulisi hävitetyksi väkivalloin, vaan antaa ihmiselle mahdollisuuden pelastautua, sekä aikaa käyttää mahdollisuutta. Syntisiä odottava rangaistus aikojen lopussa tapahtuu tulen kautta ja on iankaikkinen. Tästä Justinus on hyvin vakuuttunut: ”Ikuinen rangaistus”, hän sanoo, ”ei pelkästään tuhannen vuoden jakso”. Valtakunta on iankaikkinen ja loppumaton. Kielen käyttö on vapaata, vilpitöntä, esteetöntä kauttaaltaan hänen teoriassaan sielusta, jonka kuolemattomuus on riippuvainen Jumalan tahdosta, ja joka tahtoo sitä pyhyyden muodossa. Hän perustelee palkkion ja rangaistuksen olemassaoloa voimakkaalla väitteellä, että ilman niitä on pakotettu uskomaan Jumala piittaamattomaksi hyvän ja pahan suhteen, tai muutoin hyvää ja pahaa ei todellisuudessa olisi olemassa. Molemmat uskomukset ovat jumalattomia. Viimeinen tuomio on Jumalan todiste eroavuuden todellisuudesta.

Justinus näyttäisi olevan kiliasti, uskovan tuhatvuotiseen valtakuntaan. Hän kuitenkin sanoo, ”etteivät kaikki oikeauskoiset tätä oppia omaksu”. Tällaisia hän ei voi pitää ”kristittyinä, jotka kaikissa suhteissa olisivat täydellisiä”.

 

Kirkko

”Kirkosta” Justinus ei sano juuri mitään. Toisin kuin Ignatioksella ja Irenaeoksella hänellä ei ole huomautettavaa piispoista, eikä tunne muita kirkon toimihenkilöitä kuin johtaja ja diakonit, ja hyväksyy kaikkien kristittyjen yleisen pappeuden yhden suuren Ylipapin, Kristuksen alaisuudessa. Hänen kuvaamansa jumalanpalvelusjärjestys on luonteeltaan yksinkertainen­ kirjoitusten lukemista, saarna, rukous seisten, kiitosrukouksia valmistautumatta, uhrilahja ja Eukaristian vietto viikoittain. Leivän ja viinin nauttimisesta hän käyttää eräässä kohdin ilmaisua, joka johtaa väärään käsitykseen, että pyhän Ehtoollisen leipä ja viini ainoastaan palauttaisivat mieleen Jeesuksen Kristuksen kärsimykset, vaikkakin hän torjuu ajatuksen pyhän Ehtoollisen olevan aineellinen uhri: ”Olen itse sitä mieltä, että ainoastaan otollisten ihmisten toimittamat rukoukset ja kiitosuhrit ovat täydellisiä ja Jumalaa miellyttäviä uhreja”. Mutta tämä ilmaisu on hämärä, vertauskuvallinen ja yleisluonteinen.

Kirkko on se kristittyjen yhteisö, jossa uudestisyntymisen voimaa uskollisesti ja selvästi osoitetaan ja uskotaan kuuliaisesti Kristuksessa ilmoitettuun puhtaaseen tietoon. Siksi Justinus on huolissaan selittäessään, etteivät kaikki niin kutsutut kristityt ole todellisia kristittyjä, enempää kuin niin sanotut filosofitkaan todellisia filosofeja. Monet jotka oikein tunnustavat Kristuksen, elävät jumalattomasti ja epäsiveellisesti, joiden kanssa ”todelliset ja puhtaan opin opetuslapset eivät ole yhteydessä”. Heidät on merkitty harhaoppisiksi, joiden nimi tulee harhaopin perustajan nimestä, esimerkiksi Markion, Valentinus ja Basilides.

Todelliset kristityt uskovat ”Jeesuksen Kristuksen puhtaaseen opetukseen” ja ”Raamattuun ja Kristuksen sanoihin perustuvaan puhtaaseen ja hurskaaseen oppiin, eikä ihmisoppeihin ja osoittavat ne oikeiksi pyhyydellä. Harhaoppiset voivat olla kykeneviä kaikkeen pahuuteen, minkä Justinus tietää olevan olemassa. Hän itse kirjoitti teoksen kaikkia harhaoppeja vastaan. Harhaopit vahvistavat todellisia uskovia, koska Kristus edeltä käsin kertoi niistä, vaikkakin ne johtavat monia harhaan.

 

Kaste ja Eukaristia

Todelliset uskovat hyväksytään Kristuksen ruumiiseen kasteen riitin kautta hyväksyttyään ensin kristillisen totuuden ja luvattuaan elää sen mukaisesti. Tämä kaste on todellinen Hengen ympärileikkaus, joka toimii yhdessä ristin kanssa syntiemme sovitukseksi, ja jonka Kristus itse asetti syntien anteeksiantamiseksi. Se on meidän uudestisyntymisemme, jonka kautta synnymme uudelleen synnin tilasta Valoon ja Pyhyyteen, ns. Valaistumiseen. Se edellyttää katumusta ja uskon tunnustamista. Kaste sallii pääsyn veljien joukkoon, jossa rukoillaan yhdessä, annetaan rauhan suudelma ja veljien johtaja, proestos, toimittaa Eukaristian. Hän ottaa sinne tuodun leivän, veden ja viinin, ja kiittää ja ylistää Isää Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, ja tämän kiitosuhrin lopussa kansa antaa hyväksymisensä sanomalla ”Aamen”. Tämän kiitosuhrin, eùkharistian, jälkeen diakonit jakavat ainekset, joilla kiitosuhri toimitettiin, jokaiselle läsnäolijalle ja vievät poissaoleville. Tätä ruokaa nimitetään Eukaristiaksi. Kukaan sellainen ei voi syödä tätä ruokaa, joka ei usko opetetun totuuden mukaan ja jota ei ole pesty kasteella, sillä se ei ole tavallista leipää eikä viiniä, koinón arton, vaan ”erityisellä tavalla, jolla Jeesus Kristus tuli lihaksi Jumalan Sanan kautta, ja joka pelastuksemme tähden oli lihaa ja verta. Niin on meille opetettu, että se ruoka, joka tehdään kiitosuhriksi rukouksen sanoin, jotka Hän meille antoi, jolla ruualla lihamme ja veremme ruokitaan muuntumistapahtuman kautta, on saman lihaksitulleen Jeesuksen sekä ruumis että veri”. Hän jatkaa lainaamalla apostolien kirjoista kertomuksen viimeisen Ehtoollisen asettamisesta ja vertaa sitä Mitran mysteerioiden alustaviin uhreihin. Tässä kertomuksessa lihaksitulosta puhutaan kuten muuallakin Sanan itsensä tekona, vaikka Hän itse on Lihaksitullut. Eukaristian perusta on löydettävissä inkarnaation periaatteesta. Kristuksen ruumis ja veri, meidän pelastukseksemme asetettu, samaistetaan ruokaan, joka itse on niin erottamattomasti liittynyt oman lihaamme ja vereemme. Se ravitsee jatkuvasti varsinaisia ruumiitamme kàta metapolín, vaikka se on Kristuksen ruumis ja veri rukoussanojen jälkeen, jotka Hän itse pani alulle, ts. Kristuksen määräämät sanat, jotka Justinuksen mukaan ovat: ”Tehkää tämä minun muistokseni”; ”Tämä on minun Ruumiini”; ”Tämä on minun Vereni”. Dialoguessa Justinus puhuu uudelleen ”kiinteästä ja nestemäisestä ruuasta”, jonka yhteydessä kristityt muistavat vakiintuneen tavan mukaan Jumalan Pojan kärsimyksiä. Tämä muisteleminen samaistetaan niihin rukouksiin ja kiitosuhreihin, joita pyhät ihmiset uhrasivat, jotka ainoastaan ovat täydellisiä ja Jumalaa miellyttäviä, vastakohtana Malakian 1.luvun 10. jakeessa mainituille juutalaisten uhreille.

Nämä uhrit ovat nähtävissä leivän ja maljan kiitosuhrissa, eukaristiassa. Ylistyksen hengellinen uhri täydellistyy välittömästi yksinomaan Jumalan voimalla. Jes.33:13 toteutuu leivässä, jonka Kristuksemme järjesti meille tarjottavaksi sen muistoksi, että Hän omaksui itselleen ihmisruumiin ja myös kärsi. Justinus mainitsee sen lisäksi, että eukaristia seuraa kastetta ja että kristityt kokoontuivat joka sunnuntaina, päivänä, jolloin Jumala aloitti luomisen ja herätti Kristuksen164. Kaikki, jotka voivat, kokoontuivat maaseudulta ja kaupungista yhteen paikkaan. Apostolien muistelmia tai profeettojen kirjoja luettiin julkisesti. Sen jälkeen kokoontumisen johtaja opetti ja kehotti noudattamaan opetuksia. Sitten noustiin yhdessä seisomaan ja rukoiltiin. Sen jälkeen toimitettiin eukaristia edellä kuvatulla tavalla. Niinä kertoina myös kerättiin vapaehtoisista lahjoituksista uhrilahja ja annettiin se johtajalle, joka jakoi sen sairaille, leskille jne. ”Aina me muistutamme toisiamme näistä asioista”, Justinus sanoo. ”Varakkaat meidän joukossamme auttavat kaikkia puutteessa olevia, ja me pysymme aina yhdessä. Kaikesta minkä annamme, me kiitämme kaikkeuden Luojaa hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen kautta”. Kohotamme Hänen puoleensa juhlallisia rukouksia ja hymnejä, emme siinä uskossa, että Hän tarvitsisi verta ja juomauhreja ja suitsutusta. Näin ollen sunnuntaita pidettiin poikkeuksellisena päivänä. Tämä on vastakohta sapatin vietolle ja siihen, ”mitä tulee tähtiin”, mikä tarkoittaa lyhyesti sanoen juutalaisten juhlien viettoa. Nämä suurin osa kristityistä hylkäsi, ja niinpä useimmat pitivät rikollisena harhaoppina sapatin viettoa kieltäytyen osallistumasta Pyhään Ehtoolliseen niiden kristittyjen kanssa, jotka vielä noudattivat näitä juutalaisia tapoja. Tällaisen ankaruuden Justinus tuomitsee, mutta hänen koko väittelynsä Tryfonin kanssa hyväksyy kerta kaikkiaan neljännen käskyn kumoamisen. Sapatti edustaa Moosesta ja kristityt eivät pane toivoaan Moosekseen, vaan Kristukseen. Kristityt eivät ajattele olevansa hurskaita siksi, että pitävät yhden toimettoman päivän, vaan pitävät jatkuvaa sapattia. Sapatti oli asetettu juutalaisten sydämen kovuuden tähden.

 

Justinuksen käsitys laista

Justinuksen käsitys laista on hyvin ankara ja selvä. Päättäväisenä, kuten hän on Markionia vastaan, uskossaan Vanhan Testamentin todellisen Jumalan ilmoitukseen hänellä on kuitenkin äärimmäinen näkökanta lain kohtuuttomaan, alueelliseen ja ajalliseen luonteeseen nähden. Hän nojautuu mielipiteissään pääasiassa periaatteeseensa Jumalan täydellisestä yleismaailmallisuudesta: Jumala on iankaikkinen, kautta kaikkien aikojen, yli kaikkien kansojen. Hän on koko maanpiirin tuomari, Hänen tuomionsa ovat samat kaikkialla. Tästä johtuen Hän ei voi sulkea suhdettaan ihmisiin lain rajojen puitteisiin, joka on tarkoitettu yhdelle kansalle ja rajallista ajanjaksoa varten. Tosiasiat todistavat tämän, sillä Jumala oli tyytyväinen Aabeliin, Eenokiin, Nooaan ja Melkisedekiin, vaikka he olivat ympärileikkaamattomia, eivätkä noudattaneet sapattia. Ja vielä, jos teho olisi pelkästään ympärileikkauksen toimituksessa, naiset olisivat vaikeampi tapaus kuin miehet. Olisi vastoin Jumalan luontoa pitää arvossa sellaisia riittejä ja rajoituksia ja uusia uhreja niiden oman itsensä vuoksi, ikään kuin hyvä kytkeytyisi niihin. Eikö laki sitten tullut Häneltä? Kyllä, mutta Jumala mukautti itsensä niissä juutalaisiin, sillä vain juutalaisia varten se oli tarpeellinen. Koska he unohtivat Hänet, hänen oli säädettävä sapatti. Koska he lankesivat palvomaan epäjumalia, Hänen oli vaadittava heidän uhrejaan. Hän määräsi juutalaisille temppelin, etteivät he palvoisi kuvia. Kaikki tapahtui siinä tarkoituksessa, että juutalaiset erottuisivat pakanoista. Tämä kaikki tapahtui, ei niinkään rodun hyvistä puolista johtuen, vaan sen taipuvaisuudesta pahaan. Perustellakseen tätä Justinus vetoaa ”profetian iankaikkiseen ääneen”. Hän lainaa monia profeettojen sanoja, joissa sapatteja ja uhreja mainitaan epämiellyttäviksi ja hyödyttömiksi. ”Nämä eivät ole minun keksimiäni sanoja”, hän sanoo, ”vaan Daavid lauloi ne, Jesaja ilmoitti ne ilosanomana, Sakarja julisti ne ja Mooses kirjoitti ne” Silloin kun profeetat vaativat lain noudattamista, se johtui kansan synneistä. Mutta Justinuksen täytyy vielä selittää lakia, joka suhteellisessa mielessä on Jumalan arvoinen, ja tämän hän tekee erottamalla siinä kaksi puolta, ikuisen ja ajallisen, jotka ovat toisiinsa nähden pääasiassa merkkinä ja todellisuutena. Niinpä Justinus toteaa lain ajalliset määräykset vertauskuvina ikuisista totuuksista. Tätä tarkoittaa, kun Mooses antoi pikkutarkat säännöt lihasta, yrteistä ja juomista. Niiden oli tarkoitus vertauskuvallisesti esittää moraalilakeja, mutta juutalaiset noudattivat niitä kirjaimellisesti. He olettivat esimerkiksi joidenkin yrttien olevan hyviä ja toisten pahoja, kuitenkin Jumalan tarkoittaessa niiden kaikkien olevan hyviä, jos ne olivat tuottoisia ihmisille. Ympärileikkaus Joosuan aikana oli kuvaannollinen. Ja samoin liha oli Kristuksen symboli, niin myös pääsiäislammas ja syntipukki. Mutta jos laki oli kuvaannollinen ja vertauskuvallinen, se ilman muuta lakkasi, kun totuus tuli. Niinpä laki päättyi Kristukseen, joka teki meidät kykeneviksi erottamaan ikuiset maallisista tekijöistä. Hän on sääntö ja koetinkivi sille, mikä laissa on todellista.

Jos Kristus otti pois synnin, Hän otti pois aiheen lakiin. Hän antoi meille sydämen ympärileikkauksen, mikä teki lihallisen ympärileikkauksen tarpeettomaksi. Justinus ei tarkoita, että tämänkaltainen periaate tekisi tyhjäksi ulkonaisen kasteen tarpeellisuuden tai ulkonaisen sunnuntain, sillä kummatkin hän pitää voimassa. Profetiat puhuvat uudesta liitosta, joka tehtäisiin Kristuksessa, ja tämä koskisi yhtälailla juutalaisia kuin pakanoitakin, sillä molemmat pelastuvat Kristuksessa. Miksi sitten Kristus säilytti lain? Jumalallisesta taloudenhoidosta johtuen Hän hyväksyi lain, kuten Hän hyväksyi ristin ja ihmiseksi tulemisen, muutoin Hän ei olisi kaikkien ihmisten Vapahtaja eikä aloittanut uutta liittoa. Kristuksen iankaikkisen merkityksen tunnustaminen johtaa meidät välttämättä takaisin lakiin, olosuhteisiin, joiden alaisina kaikki ihmiset olivat aina eläneet. Juutalaisten epäonnistuminen Jeesukseen uskomisen suhteen ei ole mikään peruste sille, että he olisivat oikeassa, sillä alusta alkaen on edeltä kerrottu, että pakanat ovat profetian lapsia, todellinen Israel, esikuvalliset käännynnäiset. Heistä kaikki hyvät lupaukset kertovat. Koko Dialogin loppu on omistettu tämän osoittamiseen.

 

Profetismi

Justinuksessa voi havaita täydellisen kristinuskon 140 jKr. ajan ei-kristillisen juutalaisuuden. Hän pitää lakia pikemminkin todisteena juutalaisissa olevasta merkillisestä pahuudesta kuin hyvyydestä. Niinpä hän jopa sanoo pilkallisesti, että ympärileikkaus on merkki heille joutumisesta tuomittavaksi, kirotuiksi, joilta on evätty pääsy Jerusalemiin. Se tekee roomalaiset kykeneviksi ajamaan heidät pois Pyhästä maasta.

Mutta jos Justinus on kova lakia kohtaan, hän on aivan erilainen profetismia kohtaan. Kirjoituksiin, profetiaan, hän luottaa ehdottomasti. Hän pyytää, että häneen uskottaisiin vain niin pitkälle kuin hän voi todistaa totuutensa Kirjoituksilla. Ne ovat Jumalan sana, jonka Jumala on antanut Sanan kautta, tai pääasiallisesti Hengen kautta. Tätä toistetaan jatkuvasti. Koko Vanha Testamentti on suuri draama monenlaisine näyttelijöineen, mutta jolla on vain yksi tekijä, Jumalan Henki. Kirjoitukset ovat yksi kokonaisuus, niinpä Justinus ei usko, että mikään osa olisi ristiriidassa toisiin nähden. Pikemminkin hän tuntisi tarvetta tunnustaa tietämättömyytensä sellaisissa tapauksissa. Hänen määrittelynsä on: ”Juutalaisten joukossa oli joitakin Jumalan profeetoiksi kutsuttuja miehiä, joiden kautta profeetallinen Henki ilmoitti ennakolta, mitä tulisi tapahtumaan”. Moosesta hän nimittää ensimmäiseksi. Mooseksen jälkeen hän puhuu ”ikuisesti jatkuvasta profetoinnista”. He edeltä kertoivat Kristuksesta, Hänen tulemisensa, Hänen syntymisensä neitseestä, Hänen ihmisenä olemisestaan, siitä, kuinka Hän parantaa sairaita ja herättää kuolleita, kuinka Häntä vihataan ja halveksitaan ja naulataan ristille, Hänen kuolemastaan, ylösnousemuksestaan ja taivaaseen menemisestään, Hänen olemuksestaan ja siitä, että Häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi, kuinka Hän lähettää apostolit, Hänen menestyksestään pakanain parissa.

Monien tavoin kahdella ensimmäisellä vuosisadalla Justinuskin oli kiliasti. Hän uskoi kirjaimellisesti tuhatvuotiseen valtakuntaan oikean profeetta Elian saapuessa, ja hän pyrki todistamaan mielipiteensä profeetta Jesajan ja Ilmestyskirjan avulla. Tulevasta tilasta puhuessaan hän käyttää sopivia vertauskuvia. Hän ei missään sano, että rangaistus olisi päättymätön, vaan ikuinen. Kuitenkaan ei voi olla varma, oliko hän todella selvillä filosofisen käsitteen, ”ikuinen”, merkityksestä sanana, joka ilmaisee laatua ja yksinomaisesti aikaa. Hän sanoo, että demoneja ja pahoja ihmisiä rangaistaan ”mittaamattoman ajan”. Joissakin kohdin hän tuntuu vähintään epävarmalta haluaako Jumala, että pahojen sielut lakkaisivat olemasta.

Justinus tarjoaa kokonaisen varaston kristillisiä kirjoitusten selityksiä, jollaisia ei voi luokitella lyhyesti: 1) Jumalallista moninaisuutta esitellessään, jonka kautta Justinus voi, säilyttäen Isän Jumalan ehdottoman puhtauden ja erillisyyden sellaisena kuin juutalainen monoteismi teki pakolliseksi, perustella ja olla yhteydessä kaikkiin Jumalan Itsensä moninaisiin ilmentymiin paikallisten ja ajallisten ominaisuuksien alaisena, jotka kaikki saivat todellisen ja täydellisen selityksensä Inkarnaatiossa. Hän, jonka luonnon tuli olla Isän tahdon ilmausta ja esilletuloa, oli teltan ovella Aabrahamin kanssa, Jaakobin unessa, palavassa pensaassa Mooseksen kanssa, sotaleirin laidalla Joosuan kanssa, Jesajan kanssa kerubien yläpuolella, ja nyt Mariasta ihmiseksi syntyneenä.

2) Justinus taitavasti kokoaa yhteen messiaanisten profetioiden monipuoliset ominaispiirteet – monet inhimilliset Kristukselle omistetut, monien jumalallisten nimien kanssa sekoittuneet, nimet: Hän on ihminen, kuitenkin palvottava; kärsivä, kuitenkin voittoisa; Hän pelastaa kansansa, mutta Hänen kansansa hylkää Hänet. Justinuksella on ristin paradoksissa avain loputtomiin profetioiden paradokseihin. Kaikki häilyvän kaksipuoliset ilmoitukset Jumaluudesta ja ihmisyydestä, voitosta ja kärsimyksestä osuvat yhteen ristiinnaulitussa kuninkaassa. Hän antaa yhteisen ratkaisumallin Kristuksesta, jota Hesekiel kutsuu ”Suuren neuvon enkeliksi” ja ”Ihmiseksi”, Daniel ”Ihmisen Pojaksi”, Jesaja ”Palvelijaksi” tai ”Lapseksi”, Daavid ”Kristukseksi”, ”Jumalaksi” ja ”Ihanaksi”, monet ”Kristukseksi” ja ”Kiveksi”, Salomon ”Viisaudeksi”, Mooses ”Joosefiksi”, ”Juudaksi” ja ”Tähdeksi”, Sakarja ”Aamutähdeksi”, Jesaja ”Kärsiväksi”, ”Jaakobiksi” ja ”Israeliksi”, ”Sauvaksi”, ”Kukaksi” ja ”Kulmakiveksi”, ”Käsittä irrotetuksi” ja ”Jumalan Pojaksi”, joka on ”halveksittu ja hyljätty”, kuitenkin Häntä julistetaan ”Kuninkaiden kuninkaaksi”, ”Sotajoukkojen kuninkaaksi”, ”Kunnian kuninkaaksi” ja ”Jumalan oikealle puolelle asetetuksi”, ”Neitseestä syntyneeksi”, kuitenkin ”Jo ennen maailman luomista olleeksi”, ”Jumalan voimaksi, Jumalan kunniaksi”, ”Sanaksi”, ”Herraksi”, ”Sotajoukkojen päämieheksi”, ”Kuninkaaksi”, ”Papiksi” ja vielä myös ”Ihmiseksi”, ”Kiveksi” ja ”Lapseksi” sekä ”Kärsijäksi”. Painottaen tätä viimeistä Kristuksen piirrettä, ts. pathitós, ”Kärsijä”, samalla antaen hänelle korkeimman arvonimen ó theòs proskynitòs, Justinus osoittaa valtaansa juutalaisiin, jotka voivat vain häälyä sokeasti kahden välillä, kykenemättä ratkaisemaan tai hyväksymään joko alinta tai ylintä. Justinus selittää, ettei kukaan koskaan ymmärtänyt profetiaa, ennen kuin Jeesus avasi sen apostoleille.

3) Hän on tehokas päättelyssään koskien juutalaisten epäonnistumista, epäuskoa ja perikatoa koskevaa profetiaa etuoikeutettuna kansana, ja Jumalan heille antaman ilmoituksen muuttumisesta pakanoita koskevaksi. Tästä hänelle oli paljonkin apua kysymyksissä, jotka olivat vain kompastuskivenä juutalaisten ehdottomalle luottamukselle koskien veren perintöä ja etuoikeutta.

4) Hänellä on menestystä esitellessään Kristuksen liiton uutuutta, uutta liittoa, uutta sydäntä. Tämän näkemyksen myötä Jumalan jatkuva tyytymättömyys uhreihin ja sapatteihin tulee tehokkaasti ymmärretyksi. Kutsut peseytymään ja puhdistumaan ja luopumaan synneistä esitetään havainnollisesti ja uuden ja laajemman järjestyksen profetiatyypit esitellään..

Justinus on heikoimmillaan nimenomaan tiedon suhteen. Hän ei tunne alkuperäistä kieltä ja on mielivaltainen yksityiskohtien selittämisessä. Hän käyttää Kristusta hyväksyttynä avaimena koko monisyiseen menneisyyteen tavalla, joka on usein täynnä uskovan uskonelämään merkittävästi vaikuttavaa, mutta jolla ei uskomattomaan ole varsinaista vaikutusta. Esimerkkejä löytyy Dialogin kappaleista 77 ja 78 sekä 81 jne. Hän joskus valitsee kertomuksesta väärän merkityksen. Hän selittää kertomuksia juutalaisten uhreista tuomitsevasti tavalla, jotka saavat Kristuksesta uuden merkityksen, mutta jotka eivät varmastikaan ole niiden varsinainen merkitys. Tässä suhteessa hänen on vain otettava vastaan Tryfonin terävä kritiikki, joka viittaa hänen omaan olettamukseensa, että Jumalan suostuminen lakiin on vain mukautumista kansan synteihin.

Profetia on Justinuksen mielestä tärkein muoto kristillistä todistusta sekä pakanoille että juutalaisille. Hän kääntyy profetian puoleen osoittaakseen, ettei kristittyjen kertomus Kristuksen ihmiseksitulosta ole vain runollinen tarina vailla pohjaa. Kreikkalainen mytologia ei todista sen omaa todellisuutta. Kristuksen ihmeteot eivät ole taikuutta tai noituutta, koska niistä ennustettiin edeltäpäin. Justinus on epävarma väitellessään ihmeistä. Hänen mielestään on ollut liian paljon vääriä ihmeidentekijöitä, jotta voisi vedota heihin. Vanhan ajan profeettojen ihmeistä hän puhuu luottamuksen arvoisina, koska niihin sisältyi samanaikaisesti harrasta halua ilmentää Jumalaa ja profetioita Kristuksesta. Kristuksen ihmeisiin voi uskoa profetioiden perusteella. Justinuksen mielestä ihmeet ovat todisteita silloin kun ne on varmennettu, mutta niitä yksinomaan ei voi pitää todisteena.

Muut todisteet, joihin Justinus viittaa, ovat 1) kristittyjen opetuksen puhtaus, 2) heidän kestävyyteensä kidutettaessa, 3) jumalinen, turmeltumaton ja neitseellisen elämä sekä parannuksentekijöiden kääntymiseen pyhyyteen, 4) pahojen henkien karkottaminen, 5) profetian lahjan olemassaolo kirkossa samoin kuin hengellisen voiman, ihmeiden ja parantamisen lahja.

Justinuksella on tietoa juutalaisten ja pakanallisesta opetuksesta. Hän viittaa usein juutalaisten tapaan selittää tekstejä ja näyttää olleen niiden kanssa tekemisissä, mutta hän ehkä tuntee ne paremminkin polemiikista kristittyjä vastaan kuin niiden sisäisen opetuksen pohjalta. Hän syyttää heitä todellisuuden pakenemisesta heihin kohdistuvien tekstien perusteella, joissa heitetään epäilyksiä Septuagintaan samalla kun kaikkia messiaanisia tekstejä voidaan mukauttaa ihmisten tarpeisiin, joihin ne kuuluvat, mutta ei Kristukseen. Siten he viittaavat Salomonin saavuttamiin voittoihin, joista puhutaan psalmeissa ja Hiskiaan Jesajan kirjassa. Justinus ei näytä tuntevan minkäänlaista juutalaisten teoriointia Logos- asiassa. Juutalaiset olettavat Kristuksen olevan puhtaasti ihminen, itsensä profeetta Eliaan lähettämä ja hänen voitelemansa sanansaattaja, minnekä saakka Kristuksen tuli olla tuntematon, Hän jopa itsekään ei tuntenut itseään. Justinus sanoo, että tekstit, joissa puhutaan kärsivästä Kristuksesta, kuitenkin Jumalana ja palvottavana, tulee soveltaa Kristukseen, mutta ne kieltäytyvät hyväksymästä Jeesusta Kristukseksi, vaikka niiden on pakko myöntää, että Kristus tulee kärsimään ja Häntä tullaan palvomaan. Tämän mukaan kristillinen logiikka pakottaa juutalaiset uskomaan Kristuksen jumaluuteen, mutta he eivät tiedä, miten suhtautua siihen, ja ovat ahtaalla.

2) Mitä ei-kristittyyn juutalaiseen filosofiaan tulee Justinuksen yleiset tiedot ovat eittämättä laajat, mutta kysymys on siitä, kuinka pitkälle hän tarkalleen ottaen ja tieteellisesti uskoi mihinkään järjestelmään. Hän suhtautuu niihin kaikkiin melko vapaasti. Platonin hän asettaa korkeimmalle ja iloitsee hänen opistaan ikuisista ideoista, mutta ei käytä mitään määrättyä Platonin kaavaa. Ideat eivät tule näkyviin. Opilla Sanasta on yleisluonteinen suhde platonismiin, mutta siinä kaikki. Se itse on täysin erilainen kuin mikään Platonin opetus. Se kuuluu ajatuskulkuun, jolla on juurensa Vanhassa Testamentissa ja välittyy Filonin kautta kristinuskoon. Hän ei anna mitään Platonin opetusta paitsi Timaeuksen kertomuksen ”X”:stä, luomisen laista, minkä Justinus olettaa hänen ottaneen kertomuksesta vaskikäärmeestä, sekä toteamuksen asioiden kolminaisesta luonteesta, joka on peräisin kirjeestä, joka myöhemmin on liitetty Platonin nimiin. Hän selittää Platonin kertomuksen luomisesta muodottomasta aineesta olevan peräisin 1. Mooseksen kirjasta. Mutta hän tarkoittaa tätä vain kaikkein yleisimmällä tavalla, sillä hän näyttää kuvittelevan, että Platonin kaava on yhdenmukainen Mooseksen selityksen kanssa, että itse tämä muodoton aine on Jumalan luoma.

On ilmeistä, että Justinuksen suhde platonismiin on aivan ulkonainen. Hän pitää kiinni kristinuskon säännöistä, ja silloin kun hän tutkii niiden yhtäläisyyttä Platonin opetuksiin, hän iloitsee niiden esille tuomisesta huolimatta yhteydestä tai järjestelmästä. Nämä yhtäläisyydet ovat aivan mielivaltaisia ja pinnallisia, eikä niitä voi koskaan korostaa. Justinuksen uskon sääntö on ehdottomasti Kirjoitukset. Siltä näkökannalta hänen hyväntahtoinen rakkautensa Platoniin ilahduttaa hänen paljastaessaan tässä katkelmallisia yhtäläisyyksiä totuuteen nähden. Mutta jos nämä totuuden katkelmat ovat alkuisin erehdyksestä, niin sitä pahempi Platonille. Justinuksella ei ole aikomustakaan seurata niitä. Jotain on sanottava hänen kytköksestään stoalaisiin. Hän hyväksyy heidän moraalinsa ja pitää sitä jossain määrin oikeana mitä tulee Luonnon lopulliseen päättymiseen, mutta vastustaa voimakkaasti heidän aineellisia oppejaan, heidän uskoaan kohtaloon, heidän fysikaalis-panteististä Jumala-käsitystään, jonka mukaan heidän on joko samaistettava Jumala pahaan ja muutettava tai muuten kiellettävä pahan todellisuus. Hän pitää heidän fysiikkaansa yhteensopimattomana heidän etiikkansa kanssa. Musoniosta ja Herakleitosta hän kunnioittavasti erottaa muista, epikurolaisista hän puhuu pilkallisesti.

 

Justinus ja Uusi Testamentti

Yhtä asiaa tulee vielä pohtia, ts. Justinuksen suhdetta neljään evankeliumiimme. Hänen viittaustensa määrä ja toistuvuus Kristuksen elämään ja sanoihin, välittömästi sitä päivää edeltävän sukupolven aikana, jolloin nykyiset evankeliumit ilmestyivät taattuina ja yksinomaan, historian täyteen valoon, tekevät hänestä erityisen merkittävän niiden luonteen ja silloisen polemiikin tilan määrittämisessä, jotka olivat havainneet hienon muutoksen, jonka evankeliumikertomus kävi läpi, elävän, suullisen tradition olosuhteista kirjoitetun vastaavan alkumalleiksi. Tämä lisää Justinuksen merkitystä, kun hän alkaa tarkasti viitata pysyväisluonteisiin kirjoitettuihin lähteisiin, joita oli voitu käyttää uskonelämän tarpeisiin. Ovatko nämä lähteet samanmuotoiset ja samansisältöiset evankeliumiemme kanssa?

Merkillistä on, että Justinus lainaa vain kerran Uuden Testamentin kirjoja nimeltä mainiten – Ilmestyskirjaa. Hän viittaa evankeliumeihin yleensä ja harvoin suullisesti ”apostolien muistelmina” nimeämättä niitä. Luultavasti hän tunsi Johanneksen evankeliumin. Hän lisäilee niihin muutamia erityisseikkoja, kuten ”Kristus syntyi luolassa”, ”että Hänen kasteessaan Jordanissa syttyi tuli” ja että ”Hän kirvesmiehenä Nasaretissa teki ikeitä ja auroja”. Nämä lausumat löytyvät apokryfisistä evankeliumeista, mutta Justinus on voinut saada nämä tiedot senhetkisestä perinteestä. Erilaisista Kristuksen ”kirjoittamattomista sanoista”, jotka kiinnostavat syvällisesti, Justinus mainitsee ainoastaan yhden: ”Mistä teoista teidät saankin kiinni, niistä minä olen teidät myös tuomitseva”. Justinus näyttää uskovan, että vanhan liiton erityinen inspiraatio näyttää päättyneen, kun taas yleismaailmallinen kaikkien uskovien todellinen innoitus alkoi Kristuksen tullessa maailmaan. Ehkä hänen juutalaisia ja pakanoita vastaan käymänsä kamppailun ahdinko esti häntä osoittamasta kiinnostusta Uuden Testamentin kirjoituksiin, vaikkakin ne olivat samantasoisia Vanhan Testamentin kanssa. Mutta on merkillistä, että hän nojautuu profeettoihin todisteena apostolien julistuksesta.

Hän tuntuu ajattelevan, että jokainen kristinuskon tieto ja tosiasia sisältyy epäsuorasti Vanhaan Testamenttiin ja vaatii ainoastaan ”tiedosta” peräisin olevan selityksen päästäkseen esiin. Tästä on seurauksena, että hän näkee ”profetioita” sielläkin, missä niistä ei ole merkkiäkään. Niinpä hän ymmärtää esim. Jes. 5:20 profetiana siitä, että kristittyjä tultaisiin herjaamaan. Kuitenkin hänen lausuntonsa nykyiselle opillemme on mitä tärkein. Voidaan osoittaa melkoisella varmuudella, että hän tunsi Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit, ja on ainakin hyvin luultavaa, että hän oli lukenut evankeliumia samoin kuin apostoli Johanneksen ensimmäisen kirjeen ja tärkeimmät apostoli Paavalin kirjeistä.

1)Herramme elämän oleelliset ominaispiirteet, jopa pieniin yksityiskohtiin asti, ovat Justinuksella samat kuin meillä. Voimme rakentaa hänen lainauksistaan yhteenvedon koko evankeliumin sisältämästä elämästä, enkelin ilmoituksesta Neitseelle taivaaseenastumiseen saakka, käsitellen monia yksityiskohtia, valaisten monia profetioita ja välittäen todellisia Herramme sanoja monista tapahtumista erilaisissa olosuhteissa. Kokonaisuutena on täysin selvää, että rajat, jotka rajoittavat ja määräävät yksityiskohdissa evankeliumeja, niin tekevät hänelläkin. On valittu sama tosiasioiden runko, sama luonne, samat rajat säilytetty, samoja ominaispiirteitä esitetty. Samoja aiheita ja samoja kiinnostuksen kohteita käsitellään, samoissa profetian näkökulmissa pysytään. Tämä on oleellista, kun muistaa, kuinka valinta on ollut alun perin hyvin erikoislaatuinen ja merkityksellinen Herramme elämää käsiteltäessä, valittaessa ja hylättäessä erilaisia katkelmia, ei sen enempää eikä vähempää kuin mitä synoptikot ovat koonneet ja valikoineet.

 2) Justinus tekee muutamia lisäyksiä ja muutoksia yksityiskohdissa tähän pääkertomukseen, niin vähän, että ne voi mainita ja nähdä niiden luonteen. Hänellä on sukuluettelo, jonka hän liittää toisin kuin evankeliumit, Mariaan eikä Joosefiin. Kviriniusta hän nimittää Juudean ensimmäiseksi maaherraksi. Herran syntymäpaikka on luola. Tietäjät tulevat Arabiasta. Kaikki Betlehemin lapset tapetaan. Herramme ei ole ”kaunispiirteinen”. Hän teki auroja ja ikeitä sekä vanhurskauden tunnuksia. Kastaja istui Jordanin varrella. Herran kasteessa tuli loisti Jordanilla ja taivaasta kuuluvat sanat täydentävät toisen psalmin tekstin. Juutalaiset pitivät Jeesuksen ihmeitä taikoina. Johannes päätti tehtävänsä Herran ilmestyttyä julkisuuteen. Herra sanoi: ”Tulee olemaan hajaannusta ja harhaoppeja” ja ”Mitä tahansa havaitsen teissä, siitä tuomitsen teidät”.

Useat näistä ovat luultavasti Justinuksen omia epäselvyyksiä tai laajennuksia. Muutamat edustavat lisäyksiä, joita löytyy nykyisen evankeliumin eri teksteistä, ja olivat luultavasti vapaita, kansantajuisia, perinteisiä tulkintoja eri tekstikatkelmista. Ainoat säilyneet kiistatta omaperäiset kohdat ovat tietäjien kotimaa, syntymäluola, Johannes Kastajan istuma-asento Herran kasteella sekä Herran kaksi sanontaa. Ottaako Justinus sitten nämä perinteestä vai jostakin epäkanonisesta evankeliumista? On pakko olettaa evankeliumi, jota hän käytti, ellei nykyistä, sillä siitä ei ole saatavilla jäännöstä. Mutta tuntuu uskottavammalta, että se evankeliumi, jos sitä oli olemassa, kuuluu ei varhaisempaan vaan myöhempään evankeliumikertomuksen vaiheeseen kuin nykyinen kanoninen.

Hän käytti kirjoja. Hän mainitsee usein, ”on kirjoitettu”. Justinukselle luonteenomaisesti kirjat mainitaan nimeltä. Ne ovat kertomuksia Herran teoista ja sanonnoista joko apostolien tai heidän seuraajiensa kirjoittamina. Näistä kirjoista koostuu evankeliumi. Eräs siteeraus viittaa tähän evankeliumiin. Hän kertoo, että näitä apostolien muistelmia kutsutaan evankeliumiksi, mikäli teksti on oikein. Kaikki tämä ilmiselvästi viittaa eri tallenteiden olemassaoloon, jotka olivat ”apostolien tai heidän seuraajiensa kirjoittamia” ja muodostivat kaikki yhdessä evankeliumin. Tähän asti nykyinen evankeliumi on täsmälleen samaa mieltä. Siksi tuntuu uskomattomalta, että hän ei tuntenut ainakaan Matteuksen evankeliumia. Paitsi tavallista määrää viittauksia, jotka osoittavat merkillistä samankaltaisuutta tähän evankeliumiin, hän on tehnyt huomioita, jotka erottavat Matteuksen evankeliumin muista evankeliumitradition muodoista: tietäjien vierailu, pako Egyptiin, Joosefin epäilykset Mariaa kohtaan, tekstit vuorisaarnasta, jotka ovat ainutlaatuisia, Jes. 42: 1 - 4:n soveltaminen aasin varsaan, ennen kaikkea opetuslasten mielipide Johannes Kastajan samaistamisesta profeetta Eliaan. Yhtäläisyyksiä Luukkaan evankeliumiin paikoissa, joissa voi erottaa Luukkaan erilaiset kohdat verrattuna yleiseen traditioon, on muutamissa paikoissa melkein mahdotonta hylätä, kuten lainausta Luuk. 18:27, ainutlaatuista ilmausta ”he eivät voi kuolla, sillä he ovat enkelien kaltaisia” (Luuk. 20: 35 - 36) sekä useimpia merkittäviä ilmauksia Neitsyt Marian ilmestyksen yhteydessä, jotka ovat suoraan Luukkaalta.

Ainoa yksinomaan Markukselle ominainen ilmaisu on Sebeteuksen poikien nimeäminen. Mitä tulee Johanneksen evankeliumiin, tärkein peruste sen käyttöä vastaan on se, että Justinus ei mainitse siitä mitään. Vaikka Justinus tuntee opin Sanasta ja kaikesta aiheeseen liittyvästä, Kristuksen jumalallisesta herruudesta ja ennaltaolosta, kuitenkaan hän ei puhu sanaakaan Johanneksesta kirjoituksissaan.

Justinus viittaa Johannes Kastajaan itseensä sanoilla ”huutavan ääni”. Tämä ilmaus on yksi merkittävimmistä, joka on Johanneksen evankeliumille ominainen. Justinus sanoo kahdessa kohdassa Jeesuksen parantavan sairaita. Ainoa muistiinmerkitty tällainen tapaus on sokean miehen parantaminen (Joh.9:20 - 21). Justinus epäilemättä mukailee Joh. 3: 3-5. Hän viittaa Jeesuksen tiettyihin sanoihin, jotka löytyvät vain kyseisestä Johanneksen evankeliumin kohdasta. Justinus viittaa niihin tavalla, joka tuskin tekee mahdolliseksi olettaa, ettei hän olisi tuntenut Johanneksen evankeliumin jatkoakin. Sen yhteydessä Apologiassa viittaus kirjaimellisen uudestisyntymisen fyysiseen mahdottomuuteen on kömpelö. Justinus lisäksi väittää uskovansa Kristuksen omaan opetukseen, kun hän uskoo Hänen jumalalliseen ennaltaoloonsa, mikä tuntuu paremminkin sopivan Johannekseen kuin muihin evankeliumeihin. On lisäksi tieto Jeesuksesta, joka saa oikean selityksensä vain Joh. 13:3 ja Joh. 17. yhteydessä. Justinus sanoo, että Kristus tiesi Isän antaneen kaiken hänen haltuunsa ja halusi niin tapahtuvan.

Mitä tulee muihin Uuden Testamentin kirjoihin, Justinus mainitsee nimeltä Ilmestyskirjan, jonka hän yhdistää pyhän Johanneksen nimiin. Luultavasti hän tuntee Roomalaiskirjeen. Hän myös viittaa 1. korinttolaiskirjeeseen sekä 2. tessalonikalaiskirjeeseen. Hän ilmeisesti tunsi kolossalaiskirjeen. Samoin löytyy viitteitä heprealaiskirjeeseen ja useisiin kohtiin apostolien tekoja. Kaikkialla hän osoittaa merkkejä apostoli Paavalista, ja varmaakin kamppailu Markionia vastaan on pakottanut hänet tutustumaan täydellisesti suurten apostolien kieleen ja teologiaan.

Kaikkialla Justinus pyrkii tuomaan esiin uhrin ja kuoleman vahvistamalla varmuudella varmistetun opin ehjän kokonaisuuden, jonka apostolinen arvovalta sinetöi ja varmisti. Kristus, sellaisena kuin profeetat Hänestä ennustivat ja apostolit julistivat maailmalle, on Justinuksen uskon varma perusta. Apostolit ovat kaksitoista tiukua ylipapin viitan liepeessä, joiden ääni on täyttänyt koko maailman. He ovat evankeliumin saarnaajia, joiden nimissä Jesaja huudahtaa: ”Kuka uskoo meidän saarnamme?” (Jes.53:1). Apostolit ovat ”veljiä, joiden keskellä Kristus ylistää Jumalaa”.

 

Hyvin kaunis piirre Justinuksen kirjoituksissa on hänen pitkälle menevä suvaitsevaisuutensa. Monet isistä yleensä puhuvat pakanoista vihaa ja ivaa sisältävällä kielellä, ja väheksyvät heidän filosofejaan ja runoilijoitaan. Justinus ei tee niin. Hän ei ollut lähestynyt kristinuskoa juutalaisen perinteen kapean portin kautta, perinteen, joka oli jähmettynyt seremonioiksi ja oli tulvillaan kieltoja ja kirouksia. Hänen oppinsa ”idullaan olevasta Sanasta” teki hänet kykeneväksi tekemään oikeutta kansallisille hyveille ja inspiraatiolle, ja ajattelemaan toiveikkaana Jumalan hyväksyvän ne pakanat, jotka olivat eläneet heille suodun valon mukaan. Tämä käsitys oli hyvin hedelmällinen myöhempien aleksandrialaisten kirjoituksissa. Heille Kristus oli Iankaikkinen Viisaus sekoittuneena ihmiskunnan puhtaimpiin aineksiin ”kuin kukkien tuoksu tai suola meren vesiin”. Justinuksen järjestelmässä se muodostaa liittymäkohdan kristinuskon ja kaiken kristinuskoa edeltäneen hyvän ja totuudellisen välillä. Se sai hänet muodostamaan ennakkoluulottoman ja vapaamielisen arvion kreikkalaisesta filosofiasta, ja antamaan reilun ja puolueettoman lausunnon jopa niistäkin mielipiteistä, joita hän kritisoi.