Suuressa määrässä Krysostomoksen kirjoituksia ei ole yhtään, jota voisi oikeastaan sanoa teologisen ongelman tutkimukseksi tai tarkasteluksi sellaisenaan. Hän ei ollut sotkeutunut yhteenkään neljännen vuosisadan dogmaattisista kiistoista. Jos hän torjui harhaoppeja, hän teki niin välittääkseen tarpeellisia tietoja ja neuvoja kuulijoilleen. Hän oli sielujen paimen luonteeltaan ja mieltymykseltään ja syntynyt ihmisyhteisön uudistajaksi. Vaikka kukaan koskaan ei ole selittänyt Raamattua yhtä menestyksekkäästi kuin hän, hän ei ollut mietiskelevä luonteenlaadultaan eikä hän ollut kiinnostunut käsitteellisistä asioista. Kuitenkin tästä taipumuksen puutteesta huolimatta systemaattisiin esityksiin hänellä oli syvää ymmärrystä vaikeisiin teologisiin kysymyksiin. Koska tämä suurin varhaisen kirkon saarnamies pohjaa kaiken saarnaamisensa Raamattuun, hänen kirjallisen perintönsä tutkimus on mitä tärkeintä positiiviselle teologialle. Hänen kirjoituksensa peilaavat perinteistä uskoa uskollisesti ja niiden opillista sisältöä ei tule aliarvioida. Valitettavasti perusteellista erikoistutkimusta hänen teologisesta ajattelustaan ei ole toistaiseksi tehty, vaikka sillä olisi epätavallinen arvo ja merkitys.

 

Kristologia

Vaikka Johannes Krysostomos oli Diodoros Tarsoslaisen oppilas, hän ei tuntenut olevansa avoimesti Antiokian, Idän pääkaupungin, koulun kristologian puolestapuhuja. Ehkä hän pidättyi myöhempien levottomuuksien pelosta Aleksandrian ja Konstantinopolin välisestä kilpailusta. Kuitenkaan ei ole epäilystäkään, että Krysostomos suosi raamatunselityksessään samoin kuin kristologiassaan antiokialaista opetusta. Hän tekee selvästi eron luontoa koskevien käsitteiden ousia ja physis välillä, sekä persoonaa koskevien käsitteiden hypostasis ja prosopon, välillä. Hän opettaa, että Poika on samaa olemusta kuin Isä ja käyttää ainakin viisi kertaa nikealaista määrittelyä homoousios luonnehtimaan Pojan suhdetta Isään1. Hän kuitenkin pitää parempana ilmauksia ”yhdenvertainen Isän kanssa”, ”olemukseltaan yhtäläinen”, ”yhtäläisyys olemuksessa”. Hän mainitsee: ”Kuullessanne Isästä ja Pojasta teidän ei pidä etsiä jotain muuta suhteen määrittelemiseen mitä tulee Olemukseen, mutta jos tämä ei ole riittävä osoittamaan teille vastaavuutta ja yksiolemuksellisuutta, saatte lisää tietoa jopa teoksista”. Isästä lähtevänä Pojan täytyy olla ikuinen: ”Mutta jos joku sanoo, ´Kuinka on mahdollista, että Hän on Poika, eikä kuitenkaan nuorempi kuin Isä? sillä sen, joka lähtee jostakin muusta, täytyy olla myöhäisempi kuin se, josta lähtee´. Sanomme, että tämä on oikeastaan ihmisjärkeilyä, että se, joka kyselee tällä tavalla, kyselee vielä muutakin joutavaa, eikä meidän pidä heitä kuunnella. Sillä puheemme nyt koskee Jumalaa, eikä koske ihmisten luontoa, jotka ovat seuraavia ja aiheina näiden järkeilyjen tarpeellisina johtopäätöksinä. Kuitenkin vähemmällä varmuudella puhumme jopa näistä kohdista. ”Kertokaapa sitten minulle, lähteekö auringon säteily itse auringon olemuksesta, vai jostain muusta lähteestä? Jokaisen järjissään olevan täytyy tunnustaa, että se lähtee olemuksesta itsestään. Kuitenkin vaikka säteily lähtee itsestään auringosta, emme voi sano, että jälkimmäinen on ajankohdaltaan myöhäisempi kuin varsinainen aurinko, koska aurinkoa ei koskaan ole ollut ilman säteitään. Jos nyt näissä näkyvissä ja aistittavissa kohteissa on osoitettu olevan jotakin, joka lähtee jostakin muusta, eikä kuitenkaan sen jälkeen, mistä se lähtee, miksi olette epäluuloisia näkymättömän ja lähestymättömän Luonnon suhteen? Tämä sama asia tapahtuu, mutta tuolle Olemukselle sopivalla tavalla. Sillä tästä syystä Paavalikin nimittää Häntä Kirkkaudeksi (Hepr.1:3), ilmaisten siten Hänen olemuksensa olevan Isästä ja Hänen kanssaan iankaikkinen. Kertokaapa minulle vielä, eivätkö kaikki aikakaudet ja ajanjaksot ole Hänen luomiaan? Jokainen ihminen, ellei ole järjiltään, joutuu tunnustamaan tämän. Ei siis ole väliaikaa Pojan ja Isän välillä, ja jos ei ole sellaista, silloin Hän ei ole myöhempi, vaan yhtä ikuinen kuin Isä. Sillä ”ennen” ja ”jälkeen” ovat käsitteitä, jotka edellyttävät aikaa, koska ilman aikakausia ja aikaa kukaan ihminen ei voisi mahdollisesti kuvitella näitä sanoja, mutta Jumala ylempänä aikaa ja aikakausia.”

Kaikkien antiokialaisten isien tavoin hän painottaa Kristuksen täydellistä ja ehdotonta jumaluutta areiolaisia vastaan ja täydellistä ja ehdotonta ihmisyyttä apollinaareja vastaan. Hän pitää kiinni näiden Kristuksen kahden luonnon todellisuudesta ja eheydestä. Kristus on samaa luontoa Isän kanssa. Hänellä oli myös ihmisruumis, ei kuitenkaan synnillinen kuten meillä, mutta laadultaan samankaltainen kuin meidän. Huolimatta luontojen kaksinaisuudesta on vain yksi Kristus:! Pysyen sellaisena kuin Hän on, Hän omaksui sen, mitä ei ollut, ja vaikka tulikin ihmiseksi, pysyi Jumalana, siinä että Hän oli Sana … Hän tuli yhdeksi (ihmiseksi), Hän otti yhden (ihmisyyden). Hän oli toinen (Jumala). Siksi ei ole sekaantumista, eikä myöskään erottumista. Yksi Jumala, yksi Kristus, Jumalan Poika. Mutta sanoessani yksi (Kristus) tarkoitan sillä yhteyttä enkä yhteen sekoittumista, en sitä, että toinen luonto olisi muuttunut toiseksi, vaan on yhdistynyt toiseen. ´Yhdistymällä ja liittymällä Jumala Sana ja liha ovat yksi, ei olemusten sekoittumisen tai toistensa kumoamisen kautta, vaan ehdottoman, käsittämättömän ja ymmärryksen ylittävän yhteyden kautta. Älkää kysykö, kuinka. Tämä viimeinen lause ilmaisee hänen muuttumattoman asenteensa kristologista kysymystä kohtaan ja antiokialaisten esittämien patrististen kirjoitusten kokoelmat sekä Kalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 lainasivat sitä. Hän ei halua tutkia tätä kahden luonnon yhteyden luonnetta yhdessä persoonassa. Jos hän satunnaisesti puhuu Logoksen asumisesta Kristuksessa kuin temppelissä ja jos hän puhuu Jumalan ”omaksuneen lihan” ja ”tulleen lihaksi”, ei voi mitään erityistä painoa panna sellaisille retorisille ilmaisuille, jotka olivat yleisiä Antiokian koulussa, vaikkakin niistä tuli Nestorioksella dogmaattisia perusolettamuksia.

 

Neitsyt Maria

Ei ole epäilystäkään, että hänen koulutuksensa tuossa koulussa vaikutti hänen käsitykseensä Mariasta. Hän ei koskaan käytä kirjoituksissaan Neitsyt Mariasta nimitystä Teotokos, jota antiokialaiset vastustivat, mutta ei hän myöskään käytä heidän ilmaisuaan Kristotokos, eikä Diodoros Tarsoslaisen Antropotokosta, - todiste siitä, että hän harkitusti oli pidättyväinen ja kieltäytyi menemästä kummallekaan puolelle keskustelussa, joka oli alkanut niinkin varhain kuin vuonna 380. Hän selvästi opettaa Marian ainaisesta neitseydestä: ” Olemme tietämättömiä monista asioista, niin kuin esimerkiksi, kuinka Ääretön on kohdussa, kuinka Häntä, joka sisältää kaiken, kantaa syntymättömänä nainen”. Sitten hän kysyy, miksi enkeli ilmoitti ilosanoman Neitseelle ennen sikiämistä, mutta Joosefille jälkeen sikiämisen: ”Voidaan kysyä, miksei hän sitten tehnyt niin Neitseen tapauksessakin ja ilmoittanut ilosanomaa hänelle sikiämisen jälkeen? Ettei hän kiihtyisi ja ahdistuisi. Sillä oli mahdollista, että hän, jos olisi tiennyt selvästi tosiasian, hänelle olisi selvinnyt itsestään jotain outoa ja sen sijaan hän olisi mennyt köyden jatkoksi tai miekan omaksi, kestämättä häväistystä.

Hänen selityksensä Matt. 12:47:stä on yhtä haastava: ”Tänä päivänä tiedämme jotain muuta jopa pitemmälle menevää, nimittäin että ei edes Kristuksen kantamisella kohdussa ja ihmeellisen lapsen synnyttämisellä ole mitään arvoa ilman hyvettä. Ja tämä ilmenee erityisen todeksi tästä kappaleesta: ´Ja kun hän vielä puhui väenpaljoudelle, katso Hänen Äitinsä ja opetuslapsensa seisoivat ulkopuolella yrittäen puhua Hänelle´ jne.   Tämän Hän sanoi, ei häveten Äitiään eikä kieltäen häntä, joka synnytti Hänet (sillä jos Hän olisi hävennyt, Hän ei olisi käynyt tuon kohdun läpi), vaan osoittaen, että hänelle (Marialle), ei olisi siitä hyötyä, ellei hän olisi tehnyt kaikkea, mikä oli tarpeellista. Sillä se mihin hän pyrki, johtui liiallisesta kunnian rakkaudesta, sillä hän halusi osoittaa ihmisille, että hänellä oli mahtia ja määräysvaltaa Poikaansa, kuvittelematta vielä mitään suurta Häntä koskevasta. Siksi hän tuli sopimattomaan aikaan. Pankaa sitten merkille hänet ja heidän kiireensä. Siksi koska heidän olisi pitänyt mennä sisälle ja kuunnella väkijoukossa, tai elleivät he niin aikoneet, kuunnella hänen puheensa loppuun asti, ja vasta sitten tulla lähemmäksi Häntä, he pyysivät Hänet ulos, ja tekevät näin ennen kaikkea muuta, osoittaen liiallista turhamaisuutta ja halua osoittaa, kuinka paljon valtaa heillä oli Häneen. Jos hän olisi halunnut kieltää Äitinsä, Hän olisi kieltänyt hänet silloin, kun juutalaiset ivasivat Häntä hänen kanssaan. Mutta ei: Hän osoitti häntä kohtaan sellaista huolenpitoa, että jätti hänet erityissäädöksellä ristillä parhaimpana rakastamansa opetuslapsen huostaan, ja pitämään hänestä huolta. Eikö Hän nytkin tekisi samaa pitämällä huolta Äidistään ja veljistään? … Ja ajatelkaa, ei vain sanoja, jotka ilmaisevat hellää nuhdetta, vaan myös … kuka Hän on, joka ne lausuu … ja mitä Hän tarkoittaa lausuessaan ne; ei siten ikään kuin haluten saattaa hänet hämmennyksiin, vaan vapauttaakseen hänet kaikkein tyrannimaisimmasta kiintymyksestä, ja saattaakseen hänet asteittain ajattelemaan sopivasti Häntä koskevasta, ja saaden hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei Hän ole hänen poikansa, vaan myös hänen Herransa”.

Kun äiti sanoi Pojalleen Kaanan häissä: ”Heillä ei ole viiniä” (Joh. 2:3), Krysostomos selittää: ´Sillä hän halusi sekä tehdä heille palveluksen että Poikansa kautta kohdistaa enemmän huomiota itseensä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä katkelmat olisi aitoja. Hänen Matteuksen kommentaarinsa katkelmat ovat löytyneet viidennen vuosisadan armenian, syyrian ja latinan kielisinä versioina.

 

Alkusynti

Saarnassaan Vastakastetuille Krysostomos huomauttaa esittäen tarkasti kasteen vaikutuksia: ”Sen vuoksi kastamme myös pikkulapsia, vaikka heillä ei ole syntejä”. Tästä katkelmasta pelagialainen Julianus Eklanumilainen teki johtopäätöksen, että Krysostomos kielsi alkusynnin. Augustinus vastaa aivan oikein, että monikkomuoto ”syntejä” ja asiayhteys osoittavat Krysostomoksen tarkoittaneen henkilökohtaisia syntejä ja tukee perustelujaan kahdeksalla lisälainauksella Krysostomoksen muista teoksista osoittamaan, että hän avoimesti opetti perisynnin olemassaolosta. Kaikissa näissä kohdin ei kuitenkaan Krysostomoksen käsitys ole tarkalleen yhtäpitävä Augustinuksen ajatusten ja paremman terminologian kanssa. Vaikka Krysostomos toistuvasti vakuuttaa, että Aadamin synnin seuraukset ja rangaistukset eivät vaikuttaneet vain ensimmäisiin vanhempiin, vaan myös jälkeläisiin, hän ei koskaan lausu suoraan, että heidän perillisensä perisivät synnin ja olisi synnynnäisenä heidän luonnossaan. Kommentoidessaan Room. 5:19:ta hän esimerkiksi sanoo: ”Mistä on kysymys? Sanotaan, että yhden harha-askelen kautta monista tuli syntisiä. Sillä tosiasia, että kun hän oli tehnyt syntiä ja tullut kuolevaiseksi, ne jotka olivat hänestä, olisivat myös, on todennäköistä. Mutta kuinka hänen tottelemattomuutensa sai aikaan muiden syntisyyden? Sillä tässä suhteessa tämän lajin ihminen ei edes ansaitse rangaistusta, jos, toisin sanoen, hänestä tuli syntinen ilman omaa osuutta. Mitä siis sana ”syntinen” tarkoittaa tässä? Minusta se näyttää tarkoittavan taipuvaisuutta rangaistukseen ja kuolemaan tuomitsemista.

 

Katumus

Jotkut teologit ovat vedonneet pyhään Johannes Krysostomokseen osoittamaan, että hänen aikanaan sekä Antiokiassa että Konstantinopolissa yksityinen synnintunnustus papille oli yleisesti vallitsevana ja pakollinen kuoleman syntien ollessa kysymyksessä. Tämä vetoomus on turha. Hän puhuu usein syntien tunnustamisesta, mutta hän tarkoittaa joko yleistä tunnustamista muiden läsnä ollessa tai sydämen vuodatusta yksin Jumalalle. Tätä jälkimmäistä hän vaatii yhä uudelleen viittaamalla sen tarpeellisuuteen ja etuihin. Hän ei koskaan vihjaa, että Jumalan edessä tehty tunnustus pitäisi tehdä myös Jumalan edustajana toimivalle papille, useissa kohdin hän suorastaan sulkee pois tämän tulkinnan: ”Siksi kehotan ja pyydän yhä uudelleen: Tunnustakaa Jumalalle lakkaamatta! En johda teitä kanssapalvelijoidenne piiriin, enkä pakota teitä syntejänne ihmisille. Paljastakaa omatuntonne yksin Jumalalle, näyttäkää Hänelle haavanne ja pyytäkää Häneltä apua. Näyttäkää itsenne Hänelle, joka ei syytä teitä, vaan tahtoo parantaa teidät. Vaikka olisitte hiljaa, Hän tietää kaiken.

Kuinka saamme anteeksiannon, jos syntimme eivät koskaan tule mieleen? Jos näin olisi, kaikki tulisi tehdyksi. Sillä niin kuin hän, joka astuu portin sisäpuolelle, on sisällä, niin sekin joka tutkailee syntejään ja mietiskelee niitä jokaista erikseen, saa niihin parannuksen. Mutta jos joku sanoo: ”Olen syntinen”, eikä puntaroi syntejään ja sano: ”Olen tehnyt sitä tai tätä”, ei koskaan lakkaa syntiä tekemästä, sillä aina niitä tunnustaessaan hän ei mittaa parantumistaan.

Krysostomoksen kirjoituksissa ei löydy kohtaa, joka osoittaisi hänet yksityisen synnintunnustuksen olemassaolon erehtymättömäksi todistajaksi, Tyypillistä on, että hänen kuudessa kirjassaan pappeudesta, joissa hän käsittelee pappeuden arvoa ja velvollisuuksia, hän mainitsee seitsemäntoista papin velvollisuutta, mutta ei kertaakaan synnintunnustuksen kuuntelemista. Eräs merkityksellinen kappale kuitenkin löytyy, jossa Krysostomos selittää, että pappi kykenee antamaan anteeksi kahdesti, kerran kasteessa ja toisen kerran sairaanvoitelussa: ”Ja eikä vain uudestisyntymisessämme heillä (papeilla) ole valta antaa anteeksi synti, vaan heillä on myös valta antaa anteeksi myös uudestisyntymisen jälkeen tapahtuneet synnit. Sillä apostoli sanoo (Jaak. 5: 14 -15):” Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi”.

 

Eukaristia

Johannes Krysostomos rakasti liturgian toimittamista. Hänen liturgiansa jatkui myös kirkkorakennuksen ulkopuolella. Nykyisin pyhää Johannes Krysostomosta on kutsuttu kunnianimellä Doctor Eucharistiae. Vaikka tälle tittelille ei ole koskaan löytynyt virallista kirkollista vahvistusta, ei ole epäilystäkään, että hän on merkittävä todistaja Kristuksen todelliselle läsnäololle Eukaristiassa ja sen uhriluonteelle. Eukaristia oli hänelle pyhä salaisuus, mutta myös uhri. Jumalallinen Eukaristia on elämä kaikessa täyteydessään. Uhrina ja uhraamisena se luo suhteen ihmisen ja luomakunnan välille ja vie tuon suhteen päätökseen Jumalassa. Hänen lausuntonsa tästä ovat lukuisia, selviä, varmoja ja yksityiskohtaisia. Hänestä tätä sakramenttia tulisi lähestyä pelolla ja antaumuksella ja nimittää Eukaristiaa ”pyhän pelon pöydäksi”, ”pelkoa herättäväksi ja jumalalliseksi pöydäksi”, ”kauhistuttaviksi salaisuuksiksi”, ”jumalallisiksi salaisuuksiksi”, ”sanoinkuvaamattomiksi salaisuuksiksi”, ”salaisuuksiksi, jotka vaativat kunnioitusta ja vavistuista”. Pyhitetty viini on ”pyhän pelon malja”, ”pelkoa herättävä veri” ja ”kallisarvoinen veri”. Ja vielä Eukaristia on ”pelkoa herättävä ja kauhistuttava uhri”, ”pelottava ja pyhä uhri”, ”kaikkein pelkoa herättävin uhri”. Viitaten alttariin hän sanoo: ”Kristus makaa siinä teurastettuna, ”Hänen rumiinsa lepää nyt edessämme”.       ”Mitä on kalkissa on sama, mikä vuoti Kristuksen kyljestä. Mitä on leipä? Kristuksen Ruumis”. ”Mieti, oi ihminen, minkälaista uhrilihaa sinä otat käsiisi! mitä pöytää lähestyt! Muista, että sinä, vaikka oletkin tomua ja tuhkaa, otat vastaan Kristuksen Ruumiin ja Veren. Jotkut hänen ilmaisuistaan ovat vieläkin voimakkaampia. Hän ei epäröi sanoa: ”Ei meidän pidä vain nähdä Herra, vaan meidän pitää ottaa Hänet käsiimme. syödä Hänet, asettaa hampaamme Hänen Lihalleen ja kaikkein läheisimmin yhdistyä Hänen kanssaan”. ”Mitä Herra ei hyväksynyt ristillä (ts. luidensa rikkomista), Hän hyväksyy nyt uhrissa rakkaudesta sinuun. Hän sallii murtaa itsensä paloiksi, jotta sinä tulisit kylläiseksi”. Tässä hän vaihtaa Kristuksen Ruumiin ja Veren kaikkein olennaisimpaan, mikä on tarkkaan totta leivän ja viinin suhteen tehdäkseen mahdollisimman selväksi totuuden todellisesta läsnäolosta ja yhtäläisyydestä eukaristiauhrin ja ristin uhrin välillä. Se on todellinen uhri, joka toimitetaan päivittäin, mutta aina sama, ja siksi uhri on yksi: ”Kaikkialla on yksi Kristus, täydellinen sekä tässä maailmassa että toisessa, yksi ruumis. Vaikka sitten uhrataankin monissa paikoissa, Hän on kuitenkin yksi ruumis, niinpä on vain yksi uhri …Uhraamme nyt sen, mikä uhrattiin silloin, joka on todella kulumaton … Emme siten uhraa eri uhria kuin minkä ylimmäinen pappi silloin muodollisesti teki, vaan aina saman, tai paremmin, vietämme uhrin muistoa.

Uhraava pappi on Itse Kristus ja pyhittäminen tapahtuu sillä hetkellä kun asettamissanat lausutaan: ”Uskokaa, että nyt tapahtuu sama illallinen, jolla Kristus istui pöydässä, eikä tämä illallinen ole mitenkään erilainen kuin se. Sillä ei ole totta, että tämän illallisen valmistaa ihminen, kun taas sen valmisti Hän Itse. Tänä päivänä kuten silloinkin Kristus toimii ja uhraa kaiken. Me omaksumme palvelijain roolin, Hän siunaa ja muuttaa. Ihminen ei saa aikaan sitä, mikä on esille tulemassa Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi, vaan Kristus Itse, joka ristiinnaulittiin puolestamme. Pappi on edustaja lausuessaan nuo sanat, mutta voima ja armo ovat Herran. ´Tämä on minun Ruumiini´, hän sanoo. Tämä sana muuttaa asiat, jotka ovat edessämme alttaripöydällä, ja kun tämä kerran lausuttu lause ”lisää ja moninkertaistaa”, laajentuu läpi kaikkien aikojen ja antaa meidän luonnollemme voiman uudistaa itsensä. Niin että sanoessamme nämä kerran lausutut sanat, ”Tämä on minun Ruumiini” tekevät uhrin täydelliseksi jokaisen Kirkon alttaripöydällä tuosta ajasta eteenpäin aina meidän aikaamme, ja aina Kristuksen tulemukseen saakka”.