Antonios Suuri

Ihmisen nimen ansaitsee vain se, joka on viisas, tai se, joka ottaa vastaan ojennuksen. Se, joka kieltäytyy tekemästä parannusta, on »epäihminen», sillä tuo kieltäytyminen on epäinhimillistä. Tällaisia ihmisiä on vältettävä: ne, jotka elävät tyytyväisinä pahuudessa, eivät voi päästä kuolemattomien joukkoon. Viisaus - jos meillä sitä todella on - tekee meidät ihmisen nimen arvoisiksi. Jos meiltä puuttuu viisaus, eroamme eläimistä vain ruumiin jäsenten rakenteen ja puhekyvyn perusteella. Viisas tietäköön siis olevansa kuolematon ja vihatkoon jokaista häpeällistä himoa, joka koituu ihmiselle kuolemaksi. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen, Filokalia I, s. 19, kohdat 13 - 14)

Ne, jotka todella ansaitsevat ihmisen nimen, pyrkivät vaeltamaan Jumalan mielen mukaisesti hyveen polulla, jotta heidän hyveellinen elämänsä säteilisi ihmisten keskellä. Jotkut näkevät vaivaa koristaakseen valkoiset vaatteensa purppurakaitaleella, joka kirkkaudessaan herättää huomiota. Viisaiden on vielä paljon uutterammin koristeltava sieluaan hyveillä. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen, Filokalia I, s. 23, kohta 38)

Jumala on luonut sanallaan eri eläimet meidän erilaisia tarpeitamme varten, toiset ravinnoksi, toiset palvelemaan. Ihmisen Hän loi niiden ja niiden tekojen katselijaksi ja kiitolliseksi tulkitsijaksi. Niinpä ihmisten tulisi pitää huolta siitä, etteivät kuolisi kuin järjettömät eläimet näkemättä ja ymmärtämättä Jumalaa ja Hänen tekojaan. Ihmisen on pidettävä mielessään, että Jumalalle on kaikki mahdollista. Mikään ei voi estää Häntä, joka on kaikkivoipa. Hän on olemattomuudesta sanallaan luonut kaiken mielensä mukaan ja jatkaa edelleenkin luomistyötään ihmisten pelastukseksi.(Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen, Filokalia I, s. 25, 47)

Ihminen sanan täydessä merkityksessä on se, joka käsittää ruumiin olevan katoavainen ja lyhytaikainen. Sellainen ihminen ymmärtää myös sielun olemuksen: se on jumalallinen ja kuolematon, Jumalan henkäys, joka on liitetty ruumiiseen koeteltavaksi ja jonka päämäärä on jumaloituminen. Se, joka tajuaa sielun olemuksen, vaeltaa oikein ja Jumalan tahdon mukaisesti eikä alistu ruumiin valtaan. Hän näkee mielessään Jumalan ja tarkastelee aina hengessään iankaikkisia hyvyyksiä, jotka Jumala on sielulle lahjoittanut. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen, Filokalia I, s. 40, kohta 124)

 

Hesykhios Siinailainen

Todellakin ihmisen tulee omasta viisaasta päätöksestään ikään kuin jakautua kahtia, kuten olen sanonut. Hänen tulee todella olla itsensä leppymätön vihollinen. Hänen on suhtauduttava itseensä kuin ihmiseen, joka on usein loukannut häntä raskaasti ja tehnyt hänelle vääryyttä, tai vielä paljon ankarammin. Näin on meneteltävä, jos tahdomme täyttää tuon suuren ja ensimmäisen käskyn - tarkoitan Kristuksen elämän kaltaista elämää, autuaallista nöyryyttä, lihaksi tulleen Jumalan elämää. Sen tähden apostolikin sanoo: »Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?(Room. 7: 24) Sillä se ei alistu Jumalan lain alle.» (Room. 8:7) Osoittaakseen, että ruumiimme alistaminen Jumalan tahdolle, on meidän vallassamme, hän sanoo: »Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta." (1 Kor.11: 31- 32) (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä, Filokalia I, s. 267, kohta 164)

 

Teodoros Edessalainen

Millaista sitten on luonteeltaan kilvoituksemme tässä maailmassa?

Järjellinen sielu on pantu järjettömään ruumiiseen, joka on maasta lähtöisin ja luonnostaan pyrkii maahan päin. Sielu on liitetty ruumiiseen siten, että näistä kahdesta, jotka ovat toistensa täysiä vastakohtia, on tullut yksi kokonaisuus. Kumpikin toimii muuttumatta ja sekoittumatta, ja niin ne oman luontonsa mukaisesti muodostavat yhden persoonan, yhden olemuksen, jolla on kaksi täydellistä luontoa. Tämä kaksiluontoinen olento, ihminen, on luontaisesti taipuvainen tekemään sitä, mikä on ominaista hänen kummallekin luonnolleen. Ruumis kaipaa aistillisia asioita. Tämä itsensä kaltaisen kaipuu on ominaista kaikille luoduille, sillä niiden olemassaolon edellytys on yhteys toisiin samankaltaisiin ja aineellisen maailman tarjoama aistinautinto. Edelleen, aineellinen ruumis kaipaa lepoa. Kaikki tämä on ominaista järjettömälle luonnollemme, tällaista se kaipaa.

Sen sijaan järjelliselle sielulle, joka on olemukseltaan henkinen, on luonnollista kaivata hengen maailmaa ja nauttia siitä sille ominaisella tavalla. Mutta ennen kaikkea ja yli kaiken muun on sieluun luonnostaan juurtunut rakkaus Jumalaan. Se haluaa nauttia Hänestä ja hengen maailmasta, mutta näiden halujen toteutumisen tiellä on esteitä. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Henkisen elämän tutkistelua, Filokalia II, s. 52, kohta 23)

 

Maksimos Tunnustaja

Koska ihmisellä on sielu ja ruumis, hän on jatkuvasti kahden lain - so. lihan ja Hengen lain - alainen. Lihan laki toimii aistien kautta, Hengen laki taas mielen välityksellä. Lihan laki vaikuttaa aisteihin ja kiinnittää ihmisen aineeseen; Hengen laki taas vaikuttaa mieleen ja yhdistää ihmisen välittömästi Jumalaan. Siksi on aivan luonnollista, että se joka »ei epäile sydämessään» (Mk. 11:23) - toisin sanoen ei puntaroi mielessään ja siten katkaise uskon välitöntä yhteyttä Jumalaan - »sanoo tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne' ja se siirtyy» Mt. 17: 20); hän on näet himoton tai paremminkin on jo tullut jumalaksi, koska on uskossa yhdistynyt itse Jumalaan. »Vuorella» tarkoitetaan tässä lihallista ajattelutapaa ja lihan lakia. Jo nimitys »vuori» osoittaa, kuinka todella raskaista ja vaikeasti liikuteltavista asioista on kysymys - omin voimin emme saisi niitä hievahtamaankaan. (IV: 9) Järjettömyys on aistien välityksellä juurtunut niin syvälle ihmisluontoon, että monien mielestä ihminen ei ole mitään muuta kuin ruumis, jolle on annettu aistit, että se pystyisi nauttimaan tästä elämästä. (IV:10) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemista ja Hänen kaitselmustaan sekä hyvettä ja pahetta käsittelevistä kirjoituksista, Filokalia II, ss. 182 - 183, kohdat 130 - 131)

 

Simeon Uusteologi

Niin kuin sielu on ruumista kunniakkaampi, niin on myös järjellinen ihminen koko maailmaa arvokkaampi. Älä siis, oi ihminen, tarkastellessasi luontokappaleiden mahtavuutta ajattele että ne ovat sinua itseäsi arvokkaampia. Katso sinulle suotua armoa, opi ymmärtämään henkisen ja järjellisen sielusi arvo ja laula ylistystä Jumalalle, joka on suonut sinulle kaikkea näkyväistä suuremman kunnian. (Pyhittäjäisämme Simeon Uusteologi: Käytännön kilvoittelusta ja Jumalan tuntemisesta, Filokalia III, s. 12, kohta 100)

Ne jotka pyhän kasteen jälkeen taipuvat pahan hengen tahtoon ja tekevät mitä se haluaa, vieroittavat itsensä pyhän kasteen kohdusta, Daavidin sanontaa käyttääksemmekö Sillä luontomme ei muutu emmekä me eroa siitä luonnosta, johon meidät on luotu. Jumala on luonut jokaisen meistä hyväksi (sillä Hän ei ole luonut mitään pahaa) ja itse kukin meistä pysyy muuttumattomana siinä luonnossa ja olemuksessa johon hänet on luotu, ja sen mitä hän vapaaehtoisesti valitsee ja tahtoo, hän myös toteuttaa - olipa se sitten hyvää tai pahaa. Kuten veitsi ei muuta luontoaan vaan pysyy rautaisena, käytetäänpä sitä hyvään tai pahaan, samoin ihminenkin tekee ja toteuttaa mitä tahtoo, luopumatta kuitenkaan omasta luonnostaan. (Pyhittäjäisämme Simeon Uusteologi: Käytännön kilvoittelusta ja Jumalan tuntemisesta, Filokalia III, s. 127, kohta 110)

 

Niketas Stithatoslainen

Lyhyt on elämä, vähäinen tämä maallisen vaelluksemme aika, kun taas iankaikkisuus on loputon. Ja ihminen, tuo ylevä mutta hetkellinen olento, jolle tämä rajallinen aika on annettu, on heikko. Aika on rajallinen, siinä elävä ihminen heikko ja kilvoitus voittopalkinnon saamiseksi ankara. Tämä kilvoitus on täynnä okaita ja se saattaa vaarantaa itse elämänkin. (Niketas Stithatoslainen: Mielen puhdistamisesta, Filokalia III, s. 175, kohta 13)

'Minä' ei suinkaan merkitse samaa kuin 'minua koskeva' joka puolestaan ei ole samaa kuin 'minuun liittyvä', eikä 'minuun liittyvä' tarkoita samaa kuin 'ulkopuolellani oleva', vaan nämä kaikki ovat eri asioita. 'Minä' on Jumalan kuva. Tämä kuva näkyy henkisessä, kuolemattomassa ja järjellisessä sielussa, jossa asuvan sanan isä on mieli. Tälle kuvalle on ominaista myös sielun jakamattomuus ja yksiolennollisuus. 'Minua koskevaa' on kaikki se mikä minussa on kuninkaallista, hallitsevaa, järjellistä ja itsenäistä. 'Minuun liittyvää' taas on kaikki mitä olen itse valinnut: olen maanviljelijä, kauppias matemaatikko, filosofi. 'Ulkopuolellani olevaa' on se mikä koskee maanpäällistä asemaani: rikkaus, kunnia, arvostus, vauraus ja korkea virka-asema - tai päinvastoin: köyhyys, arvostuksen puute, häpeä ja kurjuus. (Niketas Stithatoslainen: Mielen puhdistamisesta, Filokalia III, ss. 183 - 184, kohta 37)

Kumpi on meissä arvokkaampaa, näkyväinen vai henkinen? Tämä kysymys kuuluu meille, jotka suhtaudumme kilvoituselämään vakavasti. Jos jalompaa on näkyväinen, ei minkään pitäisi olla meille katoavaista parempaa ja rakkaampaa eikä sielukaan olisi ruumista arvokkaampi. Mutta jos arvokkaampaa on henkinen, niin »Jumala on Henki; ja jotka Häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa» (Joh. 4:24). Kun siis sielun henkinen toiminta on tervettä ja väkevää, käy ruumiillinen harjoitus tarpeettomaksi (Vrt. 1 Tim. 4: 8) Henkinen työskentely näet keventää olemuksemme maallisen puolen, ja henkiseen yhdistyneenä siitä tulee kokonaan hengellinen. (Pyhittäjä Niketas Stitahatoslainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen täydellisyydestä, Filokalia III, ss. 229- 230, kohta 40)

 

Gregorios Siinailainen

Ihminen on kuin kaksiulotteinen pienoismaailma. Apostolin sanojen mukaan hän voi uudistua: »Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus (2 Kor. 5: 17) Hyveellisestä ihmisestä tulee nimittäin sekä taivas että maa - ja kaikki mitä maailmaan kuuluu - ja sen mukaan häntä myös kutsutaan. Ihmiseen näet liittyvät kaikki sanat ja kaikki salaisuudet, kuten Gregorios Teologi sanoo. Apostolin sanojen mukaan »meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa». (Ef. 6: 12) Tämä antaa aiheen ajatella, että ne jotka taistelevat salaisesti meitä vastaan, vaikuttavat jossakin toisessa, suuremmassa maailmassa, joka on luonnoltaan sukua meidän sielunvoimillemme. Kolme pahuuden ruhtinasta taistelee kilvoittelijaa vastaan hyökkäämällä sielun kolmen voiman kimppuun. Erittäinkin ne pyrkivät tuhoamaan sen hyveen missä hän on edistynyt ja näkee vaivaa. (Pyhittäjä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia, Filokalia II, s. 305, kohta 122)