Antonios Suuri

Ne, jotka eivät ymmärrä, mikä on heille hyödyllistä, eivätkä tunne hyvää, ovat antaneet sielunsa sokaistua ja arvostelukykynsä turtua. Niinpä heidän laisiinsa ei pidä kiinnittää huomiota, ettemme itsekin väistämättä ja huomaamatta lankeaisi kuin sokeat. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta, Filokalia I / 29. 68)

 

Jesaja Erakko

Tuulissa, myrskyissä ja puhureissa tarvitsemme kapteenia; elämän merellä taas tarvitsemme rukousta. Olemme nimittäin alttiita ajatusten - niin hyvien kuin pahojenkin -hyökkäyksille. Sanotaankin, että himojen valtias on hurskas ja Jumalaa rakastava mieli. Meidän hiljaisuudessa elävien tulee osata järkevästi ja raittiisti arvostella ja erottaa hyvä pahasta. Samoin meidän on myös tiedettävä, mitä hyveitä sopii harjoittaa veljien ja isien nähden ja mitä taas yksinäisyydessä. On myös osattava oikein arvioida seuraavia seikkoja: Mikä on hyveistä suurin, mikä toiseksi ja mikä kolmanneksi? Mikä himo on sielullinen ja mikä ruumiillinen? Minkä hyveen varjossa vaanii ylpeys ja mikä hyve hellii turhamaisuutta? Minkä hyveen helmoissa varttuu viha ja minkä kannoilla kolkuttelee vatsanpalvelu. Meidän tulee näet »hajottaa maahan järjen päätelmät ja jokainen varustus, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan. " (2 Kor. 10: 5)

Isät puhuvat arvostelukyvystä (diakrisis) yhtenä suurimmista hyveistä, sillä ilman sitä kilvoittelija lankeaa pois »kultaiselta keskitieltä» ja itse hyveistä saattaa tulla aiheita pahaan, paastoaja saattaa esim. ruveta ylpeilemään kilvoituksestaan, jonka varsinainen tarkoitus kuitenkin oli nöyrryttää sielua ja ruumista (oikealta tuleva kiusaus), joku taas saattaa vieraanvaraisuutta tekosyynä käyttäen langeta vatsanpalveluun (vasemmalta tuleva kiusaus). (Suom. huom.) (Pyhä Jesaja Erakko: Mielen varjelemisesta, Filokalia I / 57. 24)

 

Kassianus Roomalainen

... On näet kartettava sekä teoissa ilmenevää että mielessä esiintyvää, ettei mieli pitkävihaisuuden pimeyden synkistämänä lankeaisi pois tiedon ja arvostelukyvyn valosta ja jäisi ilman Pyhää Henkeä... (Pyhä Cassianus Roomalainen: Vihasta, Filokalia I / 127. rivi 9 alh.)

... Nähdessään meidän ihastuksemme ja ihmetyksemme ja kyltymättömän halumme kuulla lisää abba Mooses jatkoi sitten: »Teidän toivomuksestanne olen puhunut näin pitkään ja silti näen teidän olevan alttiita kuulemaan lisää. Koska kerran voin tästä päätellä teidän todella janoavan opetusta täydellisyydestä, puhun teille vielä yhdestä hyveestä, arvostelukyvystä. Se on muiden hyveiden joukossa kuin linnavuori tai kuningatar. Sen erinomaisuuden, ylevyyden ja siitä koituvan hyödyn osoitan sekä omin sanoin että nojautuen minua edeltäneiden isien ajatuksiin, ja Herra suo selittäjille armon sen mukaan kuin kuulijat ovat arvollisia ja todella kaipaavat pelastuksen sanaa.

Arvostelukyky ei ole mikään vähäpätöinen hyve, vaan apostolin sanojen mukaan se kuuluu Pyhän Hengen suurimpiin armolahjoihin: 'Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen vaikutuksesta; toinen saa uskon samassa Hengessä, toinen taas terveeksitekemisen lahjat - - toinen lahjan arvostella henkiä. (1 Kor.12: 8- 10)

Saatuaan hengellisten armolahjojen luettelon päätökseen apostoli lisää: 'Kaiken tämän vaikuttaa yksi ja sama Henki (1 Kor.12: 11). Kuten huomaatte, kyseessä ei ole mikään maallinen pikkuseikka, vaan arvostelukyky on Jumalan armon suurimpia lahjoja.

Ellei munkki pyri kaikin voimin ja koko innollaan seuraamaan arvostelukyvyn osoittamaa tietä ja hankkimaan itselleen kykyä vakaasti ja oikein arvostella sisäänsä pyrkiviä henkiä, hän pakostakin kuin yössä harhaileva sekä lankeaa pahuuden turmiollisiin syövereihin että kompastuu tasaisella ja suorallakin tiellä.

Muistan, kun nuoruusvuosinani oleskelin Theban seudulla, missä autuas Antonios eli. Hänen luokseen kokoontui kerran vanhuksia (vanhuksilla isät tarkoittavat hengellisessä elämässä kypsiä henkilöitä, joiden ei välttämättä tarvitse olla iältään vanhoja. Suom. huom.) , jotka alkoivat keskustella hänen kanssaan hyveen täydellisyydestä. He pohtivat, mikä on kaikista hyveistä suurin ja pystyy varjelemaan munkin vahingoittumattomana pahan hengen verkoista ja eksytyksestä. Jokainen esitti oman mielipiteensä. Toiset sanoivat, että hyve tulee täydellisyydeksi paastossa ja valvomisessa, koska niissä mieli herkistyy ja puhdistuu ja pystyy siten helpommin lähestymään Jumalaa.

Toiset sanoivat, että täydellinen hyve on köyhyys ja kaiken oman hylkääminen, koska mieli näin vapautuneena maallisten huolten sekavasta vyyhdestä pystyy helpommin lähestymään Jumalaa. Toiset taas pitivät hyveistä parhaana armeliaisuutta, koska Herra on evankeliumissa sanonut: 'Tulkaa minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minun syödä jne. (Mt. 25: 34 – 35)

Kun sitten kaikki, kukin näkemyksensä mukaan, olivat maininneet hyveitä, joiden avulla ihminen voi parhaiten lähestyä Jumalaa, ja yö oli jo pitkälle kulunut, puhkesi autuas Antonioskin viimein puhumaan: 'Kaikki nuo hyveet, joista olette puhuneet, ovat sekä tarpeellisia että hyödyllisiä niille, jotka etsivät Jumalaa ja kaipaavat päästä hänen luokseen. Älkäämme kuitenkaan asettako mitään niistä muiden yläpuolelle. Olemmehan näet tavanneet monia, jotka ovat kuluttaneet itsensä paastossa ja valvomisessa, vetäytyneet erämaahan, kilvoitelleet äärimmäisessä köyhyydessä, niin etteivät ole jättäneet itselleen edes jokapäiväistä ravintoa, sekä kunnostautuneet armeliaisuuden harjoittamisessa siinä määrin, että ovat jakaneet senkin, mikä ei olisi riittänyt edes heille itselleen. Kuitenkin kaiken tämän jälkeen he ovat säälittävästi langenneet hyveen polulta ja luisuneet syntiin. Mistä siis johtuu, että he ovat menneet harhaan oikealta tieltä? Minun mielestäni ei mistään muusta kuin siitä, ettei heillä ole ollut arvostelukyvyn armolahjaa. Se näet opettaa ihmistä luopumaan liioittelusta puoleen tai toiseen; ja se opettaa vaeltamaan kultaista keskitietä: ei anna ylenmääräisen pidättyvyyden houkutella petollisesti oikealle, eikä liioin välinpitämättömyyden ja velttouden vietellä mukaansa vasemmalle. Arvostelukyky on kuin sielun silmä tai lamppu evankeliumin sanan mukaan: 'Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi on vilpitön, on koko ruumiisi valaistu. Mutta jos silmäsi on paha, on koko ruumiisi pimeä. (Mt. 6: 22; suomalaisessa UT:ssa käännetty alkutekstistä poiketen terve ja viallinen. suom. huom.) Niin todellakin arvostelukyky tutkii kaikki ihmisen ajatukset ja teot sekä erittelee ne poistaen niistä kaiken pahan ja Jumalalle vastenmielisen ja karkottaen eksytyksen kauas ihmisestä. ' Tästä voi kuka tahansa vakuuttua myös sen perusteella, mitä on kerrottu pyhässä Raamatussa. Saulille oli ensimmäiseksi uskottu Israelin hallitseminen. Mutta koska hänellä ei ollut tuota arvostelukyvyn sisäistä silmää, hän ei mieleltään pimentyneenä pystynyt näkemään, että uhria mieluisampi on Jumalalle tottelevaisuus, johon pyhä Samuel oli Sauliakin kehottanut. Näin Saul juuri sillä, millä arveli palvelevansa Jumalaa, saikin Hänet kääntymään pois luotaan, ja niin hänet karkotettiin valtaistuimelta. (1 Sam. 10 jne.)

Näin ei olisi tapahtunut, jos Saulilla olisi ollut arvostelukyvyn silmä. Auringoksi nimittää sitä apostoli sanoessaan: 'Älkää antako auringon laskea vihanne yli. (Ef.4: 26) Myös elämämme ohjaukseksi sitä on sanottu: 'Ne, joilla ei ole ohjausta, varisevat kuin lehdet." (Sananl. 11: 14 LXX)

Raamattu nimittää arvostelukykyä myös neuvoksi eikä salli meidän tehdä mitään ilman sitä, ei edes ilman sitä juoda sitä hengellistä viiniä, joka 'ilahuttaa ihmisen sydämen', (Ps.104: 15) sillä on kirjoitettu 'Juo viiniä neuvokkaasti' (Sananl.41: 4 LXX) ja toisaalla: 'Kuin kaupunki varustukset hajalla, muuria vailla on ihminen, joka ei tee kaikkea neuvoa kysyen! (Sananl. 25: 28 LXX) Siinä on viisaus, siinä ymmärrys, siinä havaitseminen, joita ilman emme saa rakennetuksi sisäistä rakennustamme emmekä pysty kokoamaan hengellistä viisautta, sillä onhan sanottu: 'Viisaudella talo rakennetaan ja ymmärryksellä vahvaksi varustetaan, ja järkevyys täyttää sen kammiot rikkaudella. (Sananl. 24: 4 LXX) Arvostelukykyä kutsutaan myös 'vahvaksi ruoaksi', joka on 'niitä varten, joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta. (Hebr. 5: 14) Tästä kaikesta käy selvästi ilmi, ettei mikään hyve voi syntyä ja säilyä varmana loppuun asti ilman arvostelukyvyn armolahjaa: arvostelukyky on kaikkien hyveiden äiti ja suojelija.

Näin määritteli Antonios täydellisen hyveen ja muut isät yhtyivät hänen mielipiteeseensä.

Mutta on myös uudempia meidän aikanamme sattuneita tapauksia, joita tutkimalla voi varmistua Antonioksen määritelmän oikeutuksesta. Muistattehan tekin vanhus Heronin ja sen säälittävän lankeemuksen, joka sattui hänelle meidän nähtemme vain muutamia päiviä sitten, niin että hän pahan hengen pettämänä lankesi sellaisesta elämän korkeudesta kuoleman syvyyteen. Kuten muistamme, Heron vietti viisikymmentä vuotta tässä lähellä erämaassa hellittämättä paastoten ja viettäen ankaraa elämää. Enemmän kuin kukaan muu siellä hän pyrki äärimmäiseen yksinäisyyteen ja halusi elää mahdollisimman autiossa paikassa. Sellaisten vaivojen ja kilvoitusten jälkeen hän kuitenkin saatanan petoksen uhrina luisui mitä raskaimpaan lankeemukseen ja sai kaikki lähierämaan isät ja veljet lohduttoman murheen valtaan.

Näin ei hänelle olisi käynyt, jos hänellä olisi ollut turvanaan arvostelukyvyn hyve, niin että hän olisi oppinut tottelemaan isien ja veljien neuvoja enemmän kuin omia ajatuksiaan. Omaa ajatustaan seuraten Heron ajautui paastoelämän ja ihmisistä eristäytymisen tavoittelussaan niin pitkälle, ettei edes pyhänä pääsiäisjuhlana saapunut kirkkoon, jottei isien ja veljien seuraan tultuaan olisi joutunut syömään yhdessä heidän kanssaan ja siten pakosta maistamaan palkokasviksia tai jotain muuta pöydän antimista ja niin olisi rikkonut itse laatimiaan sääntöjä.

Kun hän näin oli antanut oman tahtonsa pettää pitkään itseään, hän lopulta otti vastaan saatanan enkelin ja kumarsi sitä valon enkelinä. (kts. 2 Kor.11:14) Se käski hänen heittäytyä keskiyöllä syvään kaivoon; niin hän kokisi siten, ettei enää ole alttiina millekään vaaralle suuren hyveellisyytensä ja Jumalan tahdon mukaisten vaivojensa ansiosta. Ja niin Heron tutkimatta ja arvostelematta, kuka häntä oli tähän neuvomassa - mieleltään pimentyneenä todella heittäytyi keskiyöllä kaivoon.

Jonkin ajan kuluttua veljet saatuaan tiedon tapahtumasta saivat suurella vaivalla vedetyksi Heronin ylös kaivosta puolikuolleena. Hän eli vielä kaksi päivää sen jälkeen, mutta kolmantena hän kuoli ja jätti veljet sekä pappismunkki Pafnutioksen lohduttomaan murheeseen. Muistaen Heronin monia vaivoja ja sitä pitkää aikaa, jonka hän oli kilvoitellut erämaassa, isä Pafnutios ei hennonut olla muistelematta häntä liturgian yhteydessä, jottei häntä luettaisi niiden joukkoon, jotka ovat riistäneet hengen itseltään.

Entä sitten ne kaksi veljeä, jotka oleskelivat Theban takaisessa erämaassa, siellä missä myös autuas Antonios aikoinaan eli? Oman ajatuksensa yllyttäminä nämä veljet arvostelukyvyttömästi päättivät lähteä syvemmälle laajaan ja viljelemättömään erämaahan ottamatta - omapäisyyttään taaskin - mukaansa ravintoa. He näet odottivat, että Herra antaisi heille ruokaa jonkin ihmeen avulla. Kun he näin nälän näännyttäminä harhailivat erämaassa, joutuivat he silmätysten mazikien kanssa, tämä heimo on julmimpia ja raaimpia kaikista villikansoista.

Jumalan johdatuksesta heidän luontainen raakuutensa muuttui kuitenkin tällä kertaa rakkaudeksi, ja he menivät nälkiintyneitä veljiä vastaan leipää tarjoten. Toinen veljistä sai arvostelukykynsä takaisin ja otti leivät vastaan iloiten ja kiittäen. Hän nimittäin ajatteli, etteivät nämä julmat, aina ihmisverestä iloitsevat villit olisi osoittaneet heille myötätuntoa heidän jo ollessaan nääntymäisillään eivätkä olisi tuoneet heille ravintoa, ellei Jumala olisi ollut heitä siihen ohjaamassa.

Mutta toinen veljistä hylkäsi tarjotun ravinnon, koska se muka oli ihmisten hänelle tuomaa. Ja niin hän pysyi arvostelukyvyttömässä mielipiteessään, kunnes lopulta kuoli nälkään. Vaikka molemmat olivat alussa tehneet huonon päätöksen oman harkitsemattoman ja tuhoisan ajatuksensa mukaan, niin toinen kuitenkin saatuaan arvostelukykynsä takaisin oikaisi hätiköidyn ja varomattoman päätöksensä. Toinen taas arvostelukyvyttömänä pysyi itsepäisesti mielettömässä päätöksessään ja tuotti itse itselleen kuoleman, jonka Herra olisi tahtonut torjua.

Ja mitä sanoisinkaan veljestä, jonka nimeä en tahdo mainita, koska hän on vielä elossa? Hän otti usein vastaan demonin valon enkelinä ja sai sen kautta ilmestyksiä sekä oli koko ajan näkevinään keljassaan lyhdyn valon. Lopulta demoni käski hänen tuoda oman poikansa, joka eli hänen kanssaan samassa luostarissa, uhriksi Jumalalle, jotta hän siten muka tulisi arvolliseksi saamaan patriarkka Aabrahamin kunnian. Hän tottelikin tätä kehotusta ja olisi todella teurastanut poikansa, jollei poika nähtyään isänsä vastoin tapojaan veistä terottamassa ja valmistamassa sitomisvälineitä, joilla hän aikoi köyttää pojan polttouhriksi, olisi pelastautunut pakenemalla.

Kestäisi kauan, jos kertoisin eksytyksestä, joka kohtasi erästä mesopotamialaista munkkia. Elettyään vuosikausia keljaansa sulkeutuneena ja ankaraa paastoelämää harjoittaen hän joutui siinä määrin saatanallisten ilmestysten ja unien harhauttamaksi, että vaikka hän vaivannäössä ja hyveessä oli voittanut kaikki sen seudun munkit, hän lopulta lankesi juutalaisuuteen ja otti ympärileikkauksen. Tahtoen eksyttää munkin saatana näytti hänelle ensin unia, jotka todella kävivät toteen, jotta hän niistä innostuneena helposti lankeaisi siihen eksytykseen, jonka se viimeiseksi aikoi hänelle esittää. Yhtenä yönä saatana sitten näytti hänelle, miten kristittyjen joukko yhdessä apostolien ja marttyyrien kanssa eli surussa ja murheessa, synkeänä ja täynnä kaikenlaista häpeää, mutta juutalaiset oleskelivat Mooseksen ja profeettojen kanssa ilossa ja riemussa ja kirkas valo valaisi heitä. Ja tuo petollinen saatana sanoi munkille, että jos hän haluaa päästä osalliseksi juutalaisten autuudesta ja ilosta, tulee hänenkin ottaa vastaan ympärileikkaus, mihin hän näin petettynä sitten suostuikin.

Kaikista näistä edellä kerrotuista tapauksista käy ilmi, ettei kukaan mainituista henkilöistä olisi joutunut niin säälittävästi ja surkeasti häpeään, jos hänellä olisi ollut arvostelukyvyn armolahja. »

Tähän Germanus sanoi: »Sekä uudemmat esimerkit että isien määritelmät ovat kyllin selvästi osoittaneet, että arvostelukyky on todella kaikkien hyveiden lähde ja juuri, täyttymys ja yhdysside. Mutta nyt haluaisimme tietää, millä tavoin voimme saada sen omaksemme, ja kuinka voimme erottaa oikean Jumalasta lähtöisin olevan arvostelukyvyn valheellisesta, väärennetystä ja saatanallisesta?»

Abba Mooses vastasi: »Oikea arvostelukyky ei voi syntyä muusta kuin todellisesta nöyryydestä, siitä että paljastamme isille sekä sen, mitä teemme, että sen, mitä ajattelemme luottamatta missään omaan ajatukseemme, ja seuraten kaikessa vanhusten sanoja ja luottaen siihen, että hyvää on se, minkä he siksi toteavat. Tällainen menettely saa munkin sekä pysymään oikealla tiellä, kun hänellä on apunaan todellinen arvostelukyky, että varjelee hänet vahingoittumattomana kaikista pahan hengen pauloista.

Mahdotonta on näet sen, joka säätelee elämänsä pitemmälle edistyneiden arvostelun ja mielipiteen mukaan, langeta pahojen henkien petoksen uhriksi. Sillä vaikka ihminen ei vielä ansaitsisikaan arvostelukyvyn armolahjaa, niin jo se, että hän paljastaa ja ilmoittaa pahat ajatuksensa isille, on omiaan näivettämään niitä ja tekemään ne tyhjiksi. Pimeästä onkalosta valoon vedetty käärme pyrkii pakenemaan ja katoamaan näköpiiristä; niin myös pahat ajatukset, jotka tunnustamalla ja ilmoittamalla on tuotu esiin, kaikkoavat kiireesti ihmisestä.

Ja jotta myös oppisitte esimerkin avulla tuntemaan tämän hyveen tarkemmin, kerron teille abba Serapionin hairahduksesta. Hänellä oli itsellään usein tapana kertoa siitä luokseen tulleille varoittavana esimerkkinä.

Näin hän kertoi: »Kun nuorempana oleskelin yhdessä abbani kanssa, niin syötyämme ja pöydästä noustuamme varastin paholaisen vaikutuksesta korpun, jonka sitten söin salaa abbaltani. Jatkoin tätä pitkän aikaa ja jouduin tämän himon valtaan niin suuresti, etten voinut siitä vapautua. Omatuntoni kyllä syytti minua, mutta häpesin puhua asiasta vanhukselle.

Sattui sitten, että ihmisiä rakastavan Jumalan kaitselmuksesta tuli vanhuksen luo joitakin veljiä hengellistä hyötyä tavoitellen, ja he alkoivat kysellä häneltä omista ajatuksistaan. Vanhus vastasi, ettei mikään niin vahingoita munkkeja ja ilahduta pahoja henkiä kuin se, että he salaavat ajatuksensa hengellisiltä isiltään. Lisäksi hän puhui heille vielä pidättyväisyydestä.

Heidän keskustellessaan omaatuntoani alkoi kolkuttaa: ajattelin, että Jumala on paljastanut vanhukselle hairahdukseni ja aloin murtuneena itkeä. Vedin viittani helmasta esiin korpun, jonka tapani mukaan olin varastanut, ja maahan heittäytyen pyysin anteeksiantoa menneistä ja siunausta tulevaisten varalle. Silloin vanhus sanoi: 'Lapseni, tunnustuksesi on vapauttanut sinut, vaikka en sanoisi mitään. Kun, tunnustit syntisi, löit maahan sinua vaietessasi jäytäneen pahan hengen, jonka tähän saakka olit sitä vastustamatta tai moittimatta sallinut vallita itseäsi. Mutta nyt sillä ei enää ole sijaa sinussa, koska olet vetänyt sen ulos sydämestäsi.

Vanhus ei ollut vielä lopettanut puhettaan, kun saatanan voima syöksähti helmastani kuin tulen leiskahdus ja täytti huoneen pahalla hajulla, niin että läsnäolijat luulivat jossain poltettavan rikkiä. Silloin vanhus sanoi: 'Katso, Herra on antanut tämän merkin osoitukseksi sanojeni totuudesta ja sinun vapautumisestasi.' Siinä määrin minusta todellakin synnintunnustuksen kautta erkani vatsanpalvelun himo ja saatanallinen vaikutus, ettei tuo halu minua sen koommin enää koskaan vaivannut.

Abba Serapionin kertomuksesta opimme, että vasta sitten olemme ansainneet todellisen arvostelukyvyn armolahjan, kun emme luota oman mielemme arviointiin, vaan isien opetukseen ja heidän ohjeisiinsa. Sillä minkään muun heikkouden kautta ei saatana johda munkkia niin suoraan kohti kuilua kuin taivuttamalla hänet hylkäämään isien nuhteet sekä noudattamaan omia mielijohteitaan ja omaa tahtoaan.

Ottakaamme esimerkiksi myös inhimilliset taidot ja tieteet. Vaikka on kysymys arvoista, joita käsin koskettelemme, silmin näemme ja joista korvin kuulemme, emme omin voimin niihin pysty, vaan tarvitsemme oppiaksemme hyvän opettajan ja ohjaajan. Eikö siis ole järjetöntä ajatella, ettei tarvita opettajaa hengellisen elämäntaidon oppimiseksi, onhan se kaikista taidoista vaikein, sillä se on näkymätön, salattu ja vain puhtaan sydämen nähtävissä. Sitä paitsi siinä epäonnistuminen ei tuota vain ajallista vahinkoa, vaan sielun perikadon ja ikuisen kuoleman.»

Germanus jatkoi: »Aiheen sellaiseen häpeilyyn, että verhoamme ajatuksemme vahingolliseen valehurskauteen, olemme saaneet siitä, että usein jotkut isistä kuultuaan veljen ajatuksia eivät ainoastaan ole jättäneet heitä parantamatta, vaan ovat tuominneet heitä ja saattaneet heidät epätoivoon, kuten itse tiedämme tapahtuneen Syyrian alueella. Muuan veli kertoi näet eräälle sikäläiselle vanhukselle ajatuksensa kaikessa yksinkertaisuudessaan ja paljasti totuudenmukaisesti sydämensä salat. Mutta tuo vanhus närkästyi heti ja asettui veljeä vastaan moittien häntä sellaisista huonoista ajatuksista, niin että monet sen kuultuaan alkoivat hävetä ajatustensa tunnustamista vanhuksille.»

Abba Mooses sanoi: »Kuten jo sanoin, on hyvä olla kätkemättä ajatuksiaan isiltä. Niitä ei kuitenkaan tule ilmoittaa kenelle tahansa, vaan ainoastaan hengellisesti vanhoille, joilla on arvostelukyvyn armolahja ja jotka eivät ole vain vuosien harmauttamia. Sillä monet, jotka ovat vain kuulijan iän perusteella paljastaneet ajatuksensa, eivät ole saaneet apua, vaan ovat kuulijoiden kokemattomuuden tähden langenneet epätoivoon. Muuatta veljeä, joka oli erinomainen kilvoittelija, ahdisti ankarasti haureuden demoni, ja hän meni erään vanhuksen luo ja tunnusti tälle ajatuksensa. Vanhus kokemattomuuttaan närkästyi, nimitti veljeä viheliäiseksi ja arvottomaksi kantamaan munkin pukua, kun hän kerran oli päästänyt sellaisia ajatuksia mieleensä. Tämän kuultuaan veli menetti kokonaan toivonsa, hän päätti jättää asuinpaikkansa ja palata maailmaan. Jumalan johdatuksesta hänet tapasi silloin abba Apollos joka oli vanhuksista kokeneimpia. Nähdessään munkin hämmentyneenä ja synkkänä abba kysyi häneltä: 'Lapseni, mikä on syynä suureen synkeyteesi?' Aluksi veli oli niin masentunut ettei vastannut. Mutta sitten kun vanhus kovasti pyyteli, hän kertoi asiansa ja sanoi: 'Minua ahdistivat usein sellaiset ja sellaiset ajatukset. Menin ja kerroin niistä sille ja sille vanhukselle. Hänen sanansa mukaan ei minulla enää ole pelastuksen toivoa. Niinpä menetettyäni toivoni olen päättänyt palata maailmaan.' Kuultuaan tämän isä Apollos rohkaisi ja neuvoi veljeä puhellen: 'Älä oudoksu, lapseni, äläkä vaivu epätoivoon. Sillä minuakin, joka olen harmaantunut ja saavuttanut jo näin korkean iän, sellaiset ajatukset ankarasti ahdistavat. Älä masennu, sillä tätä polttoa ei paranna niinkään ihmisen oma pyrkimys kuin Jumalan ihmisrakkaus. Minun mielikseni palaa vielä täksi yhdeksi päiväksi keljaasi.' Veli teki niin. Lähdettyään veljen luota abba Apollos meni sen vanhuksen luo, joka oli saattanut veljen epätoivoon. Abba pysähtyi vanhuksen keljan ulkopuolelle ja kyynelsilmin rukoili Jumalaa: 'Herra, sinä sallit kiusausten kohdata ihmisiä heidän hyödykseen, siirrä veljen taistelu tähän vanhukseen, että hän kokemuksesta oppisi sen, mitä ei muutoin ole oppinut koko pitkänä elinaikanaan: osoittamaan myötätuntoa niitä kohtaan, joissa taistelu riehuu.' Lopetettuaan rukouksensa hän näki mustan etiopialaisen seisovan lähellä keljaa ja tähtäävän nuolillaan vanhusta. Niiden haavoittamana tämä heti alkoi hoippua sinne tänne aivan kuin päihtymyksen vallassa. Kun hän ei enää voinut kestää kauemmin, hän tuli ulos keljastaan ja lähti kulkemaan kohti maailmaa - samaa tietä, jolle nuorempi oli vähän aikaisemmin lähtenyt.

Abba Apollos käsitti, mitä vanhukselle oli tapahtunut, meni häntä vastaan ja kysyi: 'Minne olet menossa? Miksi olet noin hämmentynyt?' Vanhus vaistosi sisimmässään, että abba tunsi hänen tapauksensa ja oli vaiti häpeissään. Abba Apollos sanoi hänelle: 'Palaa keljaasi ja tunne tästä lähtien oma heikkoutesi. Itsestäsi sinun tulee ajatella, että joko paholainen ei sinua tunne tai että se ylenkatsoo sinua, koska et ole ollut arvollinen käymään taistelua sitä vastaan. Ja mitä puhunkaan taistelusta? Et edes yhtä päivää pystynyt kestämään paholaisen hyökkäystä! Tämä on tapahtunut sinulle siksi, että vastaanottaessasi veljen, jota vastaan yhteinen vihollinen kävi taistelua, sinä - sen sijaan että olisit voidellut hänet otteluun - saatoit hänet epätoivoon. Et pitänyt mielessäsi tuota viisasta kehotusta, joka sanoo: 'Pelasta ne, joita kuolemaan viedään; pysäytä ne, jotka surmapaikalle hoippuvat. (Sananl. 24: 11)

Et myöskään ajatellut Vapahtajamme vertausta: ei tule musertaa särjettyä ruokoa eikä sammuttaa suitsevaa kynttilänsydäntä. (Mt.12: 20) Kukaan ei näet voisi kestää vihollisen hyökkäyksiä eikä edes sammuttaa luonnon tulista kuohuntaa, ellei Jumalan armo vahvistaisi häntä heikkoa.

Kun Jumala nyt on tehnyt meille tämän pelastavaisen kaitselmusteon, anokaamme yhteisin rukouksin Jumalalta, että Hän poistaisi tämän sinua kohdanneen vitsauksen. Sillä Hän haavoittaa, ja hän sitoo; lyö murskaksi, mutta hänen kätensä myös parantavat; (Job 5: 18) Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen. (1 Sam. 2: 6-7) Ja abba Apollos alkoi rukoilla ja niin vapautti heti vanhuksen häntä kohdanneesta taistelusta. Abba kehotti vanhusta anomaan Jumalalta, että hän saisi opetuslasten kielen, että tietäisi mitä kullakin hetkellä tulee puhua. (Jes. 50: 4 LXX)

Kaikesta edellä esitetystä opimme, ettei ole muuta turvallista pelastuksen tietä kuin ilmaista ajatuksensa niille isille, joilla on arvostelukyvyn armolahja, ja noudattaa heidän opetuksiaan hyveen saavuttamisesta ja hylätä omat ajatukset ja arviot. Ei näet sen tähden, että on sattunut kohtaamaan jonkun vähän yksinkertaisemman vanhuksen tai sellaisia, joilla ei ole kokemusta, tule välttää ilmaisemasta ajatuksiaan kokeneille isille ja siten ylenkatsoa ennen eläneiden isien meille jättämää perinnettä. Eivät hekään ole omasta päästään jättäneet jälkipolville säädöstä kysyä neuvoa edellä vaeltaneilta, vaan itse Jumala ja Jumalan innoittamat kirjoitukset ovat olleet heitä siihen ohjaamassa.

Tämän voi oppia monista pyhän Raamatun kirjoituksista, mutta erittäinkin pyhää Samuelia koskevasta kertomuksesta. Vaikka Samuelin äiti oli luovuttanut hänet pienestä pitäen Jumalalle, ei hän tultuaan otolliseksi kuulemaan Jumalan puhetta kuitenkaan luottanut omaan ajatukseensa; Jumalan kutsuttua häntä kerran ja kahdestikin hän riensi vanhus Eelin luo ja sai hänen opetuksestaan esikuvan ja ohjeen, miten hänen tulee vastata Jumalalle. (1 Sam. 3: 9) Jumala oli omalla kutsumisellaan katsonut Samuelin itselleen kelvolliseksi. Mutta silti Hän tahtoi, että Samuel kasvatettaisiin vanhuksen ohjeiden ja määräysten mukaan, jotta hän siten kasvaisi nöyryyteen.

Myös Paavalin Kristus itse kutsui ja valitsi ja olisi voinut heti avata hänen silmänsä sekä tehdä hänelle tunnetuksi täydellisyyden tien. Kuitenkin Kristus lähetti Paavalin Ananiaan luo ja käski hänen tältä oppia totuuden tien, kun Hän sanoi: "Nouse ja mene kaupunkiin, niin sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän." (Apt. 9: 6)

Nämä esimerkit opettavat meitä seuraamaan edellä vaeltaneiden ohjausta, ettei ehkä Paavalin näky, mikä hänelle oli tarpeen, väärin ymmärrettynä tulisi jälkipolville esimerkiksi omavaltaisuuteen, niin että itse kukin haluaisi, että Jumala itse ohjaisi hänet totuuteen kuten Paavalin ilman isien neuvoa. Oikean tulkinnan voi löytää sekä edellä sanotusta että myös apostolin omasta menettelystä. Hän itse kirjoittaa: 'Menin sinne tapaamaan Pietaria ja Jaakobia ja esitin heille sen evankeliumin, jota julistan pakanain keskuudessa, etten ehkä juoksisi tai olisi juossut turhaan.' (Gal 2: 2) Näin hän teki, vaikka Pyhän Hengen armo oli hänen kanssaan ja ilmeni monina voimallisina tunnustekoina, joita hän teki.

Kuka siis olisi niin ylpeä ja röyhkeä, että vaeltaisi omaan mielipiteeseensä ja arvostelukykyynsä luottaen, kun kerran tuo valittu asekin tunnustaa tarvitsevansa häntä vanhempien apostolien neuvoa? Selvästi on tässä tullut osoitetuksi, ettei Herra ilmaise kenellekään tietä täydellisyyteen muuten kuin hengellisten isien ohjauksen kautta. Profeettansakin kautta Hän sanoo: 'Kysy isältäsi, niin hän sen sinulle ilmoittaa, vanhimmiltasi, niin he sen sinulle sanovat.' (5 Moos. 32: 7) Kaikin voimin tulee meidän siis pyrkiä hankkimaan itsellemme tuo erinomainen arvostelukyvyn armolahja, joka varjelee meidät vahingoittumattomina liioittelusta kumpaankin suuntaan. Sillä kuten isät sanovat, hairahtuminen ääreen tai toiseen on yhtä lailla vahingollista: sekä ylenpalttinen paasto että vatsan täyttäminen, niin kohtuuton valvominen kuin yletön nukkuminenkin sekä muut liioittelut.

Tiedämme tapauksia, että munkki ei ole sortunut vatsanpalveluun, mutta kohtuuton paasto on murtanut hänet, niin että hän lopulta kuitenkin luisui vatsanpalveluun yrittäessään parantaa ylettömän paastoamisen aiheuttamaa heikkoutta. Kerran olen itsekin kokenut tällaista. Pidättäydyin näet siinä määrin ravinnosta, että minulta katosi kokonaan ruokahalu ja olin pari kolme päivää kokonaan syömättä. Enkä olisi ollenkaan tahtonut ravintoa, elleivät muut olisi suostutelleet minua syömään.

Toisen kerran taas paholaisen vaikutuksesta uni kaikkosi silmistäni niin, että valvoin useita öitä unettomana ja anoin Herralta, että Hän soisi minun maistaa edes vähän unta. Vakavampaan vaaraan jouduin siis kohtuuttoman paaston ja unettomuuden takia kuin vatsanpalvelun ja unen yltäkylläisyyden tähden.»

Tällaisilla opetuksilla ilahdutti meitä abba Mooses. Saatuamme näin hengellistä hyötyä ylistimme Herraa, joka suo niin suuren viisauden Häntä pelkääville. Hänelle kuuluu kunnia ja valta iankaikkisesti. Amen. (Pyhä Cassianus Roomalainen: Skiitan pyhistä isistä, Filokalia I / 146 - 158)

 

Teodoros, Edessan piispa

Meille on opetettu, että himottomuus syntyy itsehillinnästä ja nöyryydestä, kun taas hengellinen tieto versoo uskosta. Himottomuus ja tieto taas ruokkivat sielun arvostelukykyä ja kasvattavat sitä rakkauteen. Ja kun sielu on saavuttanut jumalallisen rakkauden, se kohoaa jatkuvasti puhtaan rukouksen siivin kohti korkeuksia, kunnes päätyy apostolin sanojen mukaan »Jumalan Pojan tuntemiseen, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään". (Ef. 4: 13) (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Sielulle hyödyllisiä opetuksia, Filokalia II / 40. 95)

 

Maksimos Tunnustaja

Itsehillinnän hedelmä on himottomuus ja uskon anti on hengellinen tieto. Himottomuuden suojissa kehittyy kyky erottaa oikea väärästä, hengellisen tiedon hedelmä taas on rakkaus Jumalaan. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta, Filokalia II / 82. 25)

Joka tavoittelee hurskaasti viisautta ja odottaa valppaasti näkymättömien vihollisten hyökkäyksiä, anokoon rukouksessa sekä luonnollista tervettä arvostelukykyä, jonka valo tosin on rajallinen, että Hengen valaisevaa armoa. Terve arvostelukyky kasvattaa ruumista käytännön kilvoitusten avulla hyveeseen; Hengen armo puolestaan valaisee mielen valitsemaan toverikseen ennen mitään muuta viisauden. Viisauden avulla mieli hävittää kaikki pahuuden linnoitukset ja »jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan». (2 Kor.10: 4- 5) Molempiin edellä mainittuihin viittaa myös Joosua, Nuunin poika, rukoillessaan, että »aurinko seisoisi alallaan Gibeonissa» - so. ettei Jumalan tuntemisen valo koskaan laskisi hänen hengellisen mietiskelynsä vuorella - »ja kuu Aijalonin laaksossa» (Joos.10: 12) - so. että hänen luonnollinen arvostelukykynsä, joka valvoo lihan heikkoutta, pysyisi aina vankkumattomana hyveessä. (II: 33) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Jumalan tuntemisesta... , Filokalia II /153. 42)

 

Teognostos

Varjele siveellistä puhtauttasi kuin silmäterääsi, että sinusta tulisi Jumalan temppeli ja Hänelle mieluinen asumus. Ilman siveyttä on näet mahdoton päästä Jumalan yhteyteen. Puhtauden ja siveyden synnyttävät rakkaus Jumalaan, mielen vetäytyminen kaikesta maallisesta ja vetäytyminen pois maailmasta. Nöyryys, itsekieltämys, herkeämätön rukous, hengellinen tutkiskelu, sävyisyys ja hartaat kyyneleet puolestaan varjelevat puhtautta ja siveyttä. Mutta arvostelukyky on kaunistus, jota ei voi saavuttaa ilman himottomuutta. (Pyhittäjä Teognostos: Hyveiden harrastamisesta, Filokalia II / 281. 37)

 

Elia Presbyteeri

Kaikkien näiden kilvoitusten edellä käyvät laupeus ja totuus, jotka synnyttävät nöyryyden. Nöyryydestä taas on isien mukaan lähtöisin arvostelukyky, jota ilman ei mikään hyve pysty kehittymään täydelliseksi. Sillä jos järjen iestä väheksytään, saa käytännön kilvoittelu ihmisen häärimään hyödyttömien asioiden kimpussa kuin sinne tänne töytäilevä hieho. Järki taas ei ole sopusuhtainen eikä arvokas (vaikka kuinka koettaisi näyttää) jos se on riisunut yltään käytännön kilvoituksen kunniakkaan viitan. (Elia Presbyteeri: Antologia, Filokalia III / 32. 5)

 

Gregorios Siinailainen

Päähimoja on kahdeksan. Tärkeimmät ovat vatsanpalvonta, rahanhimo ja turhamaisuus. Loput viisi, nimittäin haureus, viha, murhe, lamaannus ja ylpeys ovat noiden kolmen kylkiäisiä. Kolmen keskeisimmän himon vastapainona on kolme laaja-alaista hyvettä: itsehillintä, köyhyys ja nöyryys. Näitä seuraavat sitten puhtaus, sävyisyys, ilo, urhoollisuus, itsensä vähätteleminen ja koko muu hyveiden joukko. Eri hyveiden ja paheiden voimaa, vaikutusta ja ominaishajua ei voi oppia tuntemaan kuka tahansa sitä haluava. Hyveet oppii tuntemaan vain se, joka harjoittaa niitä teoin ja sanoin, paheet taas tulevat tutuiksi niiden valtaan joutuneille. Käytännön kokemuksen lisäksi on tarpeen tiedon ja arvostelukyvyn armolahja Pyhältä Hengeltä. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia, Filokalia III / 289. 91)

... Näin arvioivat asioita ymmärtäväiset. Mutta uskoltaan ja sielultaan heikkojen on hyödyllistä pidättyä joistakin ruoka-aineista. Heitä apostoli kehottaakin syömään vihanneksia, koska he eivät usko, että Jumala varjelee heitä... (Pyhä Gregorios Siinailainen: Ravinnon nauttimisesta, Filokalia III / 349. 5 rivi alh.)

... Ei kuitenkaan pidä kysyä neuvoa kaikilta vaan yhdeltä ainoalta, sellaiselta jolle on uskottu muiden ohjaaminen, ja jonka oma elämä säteilee hyveiden kirkkautta. Tällainen ohjaaja on köyhä, mutta tekee - Raamatun sanoin - monia rikkaaksi. (2 Kor. 6:10) Monet ovat näet kokemattomuudessaan vahingoittaneet ymmärtämättömiä, mistä heitä odottaa tuomio kuoleman jälkeen. Kaikkien tehtävä ei nimittäin ole ohjata toisia, vaan ohjaaminen kuuluu ainoastaan niille, joille on suotu jumalallinen arvostelukyky, »lahja arvostella henkiä» (1 Kor.12:10).

Jumalallinen arvostelukyky erottaa hyvän pahasta sanan miekalla. Jokaisella on kyllä oma tietonsa ja oma luontainen tai käytännön kokemuksen kautta saatu tai oppimalla hankittu arvostelukykynsä, mutta Hengen suomaa arvostelukykyä ei ole kaikilla. Sen tähden viisas Siirak sanoo: »Olkoon paljon niitä, jotka elävät rauhassa kanssasi, mutta neuvonantajia olkoon sinulla yksi tuhannesta». (Siir.6:6) Ei ole vähäinen kilvoitus löytää ohjaaja, joka olisi vapaa kaikesta eksytyksestä - niin teoissa ja sanoissa kuin ajatuksissakin. Oikealla tiellä olevan ohjaajan tuntomerkki on, että hänellä on pyhän Raamatun todistus sekä teoilleen että ajatustavalleen ja lisäksi vaatimaton käsitys itsestään...(Pyhä Gregorios Siinailainen: Eksytyksestä ja monista muista ... , Filokalia III / 353.)

Vastaus: Näin todella tapahtuu, ja sen tähden tarvitsemme runsaasti arvostelukykyä, että pystyisimme erottamaan hyvän pahasta. Älä pintapuolisesti heti innostu siitä mikä sinulle näyttäytyy, vaan pysy vakaana. Hyväksy hyvä vasta, kun olet koetellut sitä tarkasti, mutta paha hylkää. Velvollisuutesi on ensin koetella ja arvostella ja vasta sitten uskoa.

Tiedä myös, että armon vaikutukset ovat niin ilmeiset, ettei saatana pysty saamaan niitä aikaan, tekeytyipä se miksi tahansa. Armon vaikutuksia ovat sävyisyys, lempeys, nöyryys, maailman vihaaminen, nautinnonhalun ja himojen laantuminen. Pahan hengen aikaansaannoksia taas ovat korskeus, ylpeys, pelko ja yleensä kaikki paha. Vaikutuksesta voit siis päätellä, onko sielussasi loistava valo lähtöisin Jumalasta vai saatanasta. Syötävät lehtikasvit muistuttavat näöltään katkeria yrttejä ja viinietikan väri on sama kuin viinin, mutta kieli erottaa ne maun perusteella. Samalla tavoin arvostelukykyinen sielu erottaa hengellisen tuntemuksen perusteella Pyhän Hengen armolahjat saatanan eksyttävistä mielikuvista. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Eksytyksestä ja monista muista... , Filokalia III / 356. rivit 17 -31)

 

Kallistos ja Ignatios

... Neljänneksi: kuuliaisen ei sovi ollenkaan väittää vastaan eikä antautua kiistelyyn. sillä vastaanväittäminen ja kiistely eivät sovi hurskaille. Pyhä Paavali kirjoittaa: »Mutta jos joku haluaa väittää vastaan, niin tietäköön, että meillä ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnilla.» (1 Kor. 11:16) Jos kerran vastaanväittäminen ja kiistely on yleensä kielletty kaikilta kristityiltä, kuinka paljon ennemmin munkeilta, ovathan he Herran tahtoa noudattaen luvanneet ehdotonta kuuliaisuutta. Vastaanväittäminen ja kiistely kehkeytyvät omasta mielipiteestä, joka puolestaan etsiytyy epäuskon ja kopeuden seuraan. Onkin sanottu: »Kopea munkki väittää ankarasti vastaan.» Se taas ettei väitä vastaan eikä kiistele, on uskon ja nöyrän mielen hedelmää.

Viidenneksi: Kuuliaisuusveljen tulee tunnustaa tarkkaan ja rehellisesti kaikki johtajalleen. Munkiksi vihkimisen yhteydessä seisoimme aivan kuin Kristuksen kauhistuttavan tuomioistuimen edessä ja Jumalan ja pyhien enkelten ollessa todistajina lupasimme, että muiden lupaustemme ja Kristuksen kanssa solmimiemme sopimusten lisäksi tunnustamme aina sydämemme salat. Jumalallinen Daavid sanoo: »Minä sanoin: 'Minä tunnustan Herralle rikokseni' ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani.» (Ps. 32: 5) Portaiden kirjoittaja taas vakuuttaa: »Haavat, jotka paljastetaan, eivät pahene vaan parantuvat.»

Joka toteuttaa viisaasti ja ymmärtäväisesti nämä viisi hyvettä, voi olla varma, että pääsee jo tässä elämässä ikään kuin vakuutena tulevasta nauttimaan vanhurskaiden autuutta. Nämä hyveet ovat tunnusomaisia kunniakkaalle kuuliaisuudelle - ne ovat kuin sen juuri ja perusta. Ja seuraavaksi saat kuulla, mitkä ovat sen oksat ja hedelmät, seinät ja katto.

Portaiden kirjoittaja sanoo: »Kuuliaisuus synnyttää nöyryyden, nöyryys arvostelukyvyn, arvostelukyky selvänäkemisen ja tämä puolestaan ennaltanäkemisen.» Ennaltanäkeminen taas on ainoan Jumalan aikaansaannos, suurenmoinen yliluonnollinen lahja, jonka Hän lahjoittaa jumalallistamilleen ihmisille. Sinun tulee lisäksi tietää, että nöyryys versoo sinussa sen mukaan kuinka omantunnontarkkaa kuuliaisuutesi on, ja arvostelukyky kehittyy rinnan nöyryyden kanssa. Vastaavasti omassa järjestyksessään seuraavat muutkin hyveet. Kilvoittele siis kaikin voimin vaeltaaksesi nuhteettomasti kuuliaisuuden tiellä. Siten kiipeät turvallisesti myös muiden hyveiden huipulle.

Jos kuitenkin kävisi niin, että kompuroit kuuliaisuuden kilvoitteluosuudella, voit varautua siihen ettet selviydy kunniakkaasti kilpailun jälkipuolestakaan, - Kristuksen tahdon mukaisesta elämästä - etkä saa kulmillesi voittajan seppelettä.

Olkoon siis kuuliaisuus kaikkine edellä kuvattuine tunnusmerkkeineen sinulle ikään kuin maamerkki, jota tarkaten merenkulkijat säilyttävät oikean suunnan, niin että katse tiukasti siihen suunnattuna pystyisit purjehtimaan hyveiden suuren meren poikki ja pääsisit siten perille himottomuuden tyveneen satamaan. Ja vaikka myrsky tai rajuilma yllättäisivätkin sinut, kuuliaisuutesi laannuttaa sen. Isien mukaan ei näet itse paholainenkaan pysty vahingoittamaan todellista kuuliaisuusveljeä.

Osoittaaksemme sinulle lyhyesti, miten ylevä ja arvokas on tuo kaikkien ihailema kuuliaisuus, on meidän syytä palauttaa mieleen vielä yksi Portaiden kirjoittajan pyhän isämme Johanneksen opetus. Tämä Kristuksen tahdon mukaisen elämän häikäisevän kirkas soihtu, uusi Besaleli (kts. 2 Moos. 31: 23. Besaleli oli kyvykäs taiteilija ja käsityöläinen, jonka tehtäväksi annettiin ilmestysmajan koristaminen), joka rakensi taivaaseen johtavat portaat, sanoo: »Isien mukaan psalmilaulu on ase, rukous suojamuuri ja puhtaat kyyneleet virvoittava kaste, mutta autuasta kuuliaisuutta he pitävät marttyyriuteen verrattavana uskon kilvoitteluna, jota ilman ei kukaan himojen orjuudessa oleva saa nähdä Herraa.» Tämä riittää mielestämme selventämään, mitä on kolminkertaisesti autuas kuuliaisuus, tuo jäljittelemätön jäljitteleminen, joka ei enempää ylistystä kaipaa... (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat... , Filokalia IV / 140 – 141. 15)

 

Arvostelukyvystä. Kohtuullisuuden merkitystä kilvoittelussa ei voi kyllin arvostaa. Kuuliaisuus on tärkeä.

Kaikkea edellä esitettyä ja muuta senkaltaista tulee sinun kuitenkin noudattaa huolellisesti harkiten, että sopusointu ja rauhan tila säilyisi olemuksesi kummassakin puolessa. Salomo sanoo: »Viisaudella talo rakennetaan ja ymmärryksellä vahvaksi varustetaan. Taidolla täytetään kammiot kaikkea kallista ja ihanaa tavaraa täyteen.» (Sananl. 24: 3-4)

Pyhä Thalassios opettaa:

»Järjen ja harkinnan säätelemä puute ja niukkuus ovat kultainen keskitie. Harkitsematon itsensä piinaaminen ja järjetön itsensä hemmottelu ovat näet yhtä lailla vahingollisia, koska ne ovat molemmat vastoin järkeä.»

Pyhittäjä Iisak selittää: »Ruumiillista mukavuutta seuraa ajatusten hajaantuminen ja sekasorto, ylenmääräistä ponnistelua taas lamaannuksen tila, mikä sekin johtaa sisäiseen hajaannukseen. Nämä hajaannuksen tilat eroavat kuitenkin toisistaan. Ruumiillinen mukavuus altistaa haureuden hyökkäyksille, lamaannus taas saa kilvoittelijan hylkäämään oman rauhallisen kilvoitteluasumuksensa ja kuljeksimaan paikasta toiseen. Ei mikään ole arvokkaampaa kuin kohtuullinen sitkeä ponnistelu ja kilvoitus. Vaivannäön vähetessä nautinnonhalu kasvaa. Ylenpalttinen ponnistelu taas lisää sisäistä hajaannusta.»

Suuri Maksimos neuvoo:

»Älä kiinnitä jatkuvasti huomiotasi ruumiilliseen kilvoitukseen, vaan määrää lihallesi sen voimien mukainen kilvoitusharjoitus ja keskitä sitten mielesi sisäisiin asioihin, sillä ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään, mutta jumalallisuudesta on hyötyä kaikkeen!» (1 Tim. 4: 8)

Mutta jos liha pääsee vaa'assa voiton puolelle ja alkaa kiduttaa ja ahdistaa sielua houkuttelemalla sitä kurittomiin ja turmiollisiin taipumuksiin ja liikkeisiin - onhan kirjoitettu: »Liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan» (Gal.5: 17) -, pane se silloin itsehillinnän aisoihin. Kuoleta lihaasi, kunnes siitä tulee tahtomattaankin helposti ohjattava ja se suostuu alistumaan paremmalleen. Pidä mielessäsi suuren Paavalin sanat: »Vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisäinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu.» (2 Kor. 4: 16) Älä myöskään unohda pyhän Iisakin opetusta: »Antaudu kuolemaan kilvoituksissa mieluummin kuin jatkat velttoa elämää. Eivät ainoastaan ne ole marttyyreita, jotka ovat menneet kuolemaan siksi että ovat uskoneet Kristukseen. Marttyyreita ovat myös ne, jotka kuolevat pitääkseen Hänen käskynsä. Parempi meidän on kuolla kilvoituksissa kuin elää lankeemuksissa. Ennen muuta kysy neuvoa hengelliseltä isältäsi Herrassa. Kun näin menettelet, näyttävät kaikki vaivat ja vastukset sinusta kevyiltä, ja on kuin rientäisit loivaa rinnettä alamäkeen"... (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat... , Filokalia IV/ 184 - 185. 36)

Joka elää lihallisesti ja luonnonvastaisesti, on kokonaan menettänyt arvostelukykynsä. Mutta sellainen joka on luopunut pahasta ja on alkanut tehdä hyvää - onhan kirjoitettu: »Vältä pahaa ja tee hyvää» (Ps. 34: 15) - sekä on aloittelijana vasta hiljan kallistanut korvansa kuulemaan opetusta, saa jonkinlaisen pienen vasta-alkajan annoksen arvostelukykyä. Sellainen taas joka elää luonnonmukaisesti ja sielullisesti eli toimii ymmärtäväisesti ja antaa järjen ohjata elämäänsä, näkee ja arvioi omat asiansa ja kaltaisiaan koskevat asiat oman henkisen asteensa mukaan. Tällaisesta sanotaan, että hän on keskitasolla.

Mutta se joka elää yliluonnollisesti ja hengellisesti, on jättänyt taakseen himollisen vaiheen ja kohonnut sekä aloittelijan että keskitasoisen yläpuolelle. Hän on Kristuksen armosta edennyt täydellisyyteen, eli valaistuksesta on tullut hänelle olennainen olotila ja hän on saavuttanut täydellisen arvostelukyvyn. Hän näkee itsensä ja pystyy arvioimaan itseään sangen selkeästi. Kaikki muutkin hän näkee ja arvioi heitä erehtymättä, mutta häntä itseään ei kukaan pysty näkemään ja arvioimaan oikein, vaikka hän onkin kaikkien nähtävissä. Ja jos häntä tutkiskellaankin, hänet havaitaan todella hengelliseksi, ja sellaiseksi häntä myös kutsutaan ei vain paperilla ja musteella vaan teossa ja armossa. Jumalallinen apostoli sanoo: »Hengellinen ihminen tutkiskelee kaikkia, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkiskelemaan.» (1 Kor..2:15) (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat... , Filokalia IV /193 – 194.41)

Jaottelumme ensimmäiseen ryhmään kuuluva - lihallisesti ja luonnonvastaisesti elävä - muistuttaa vaeltajaa, joka taivaltaa keskiyön pilkkopimeässä. Hän harhailee läpitunkemattoman pimeyden keskellä eikä pysty näkemään ja erottamaan itseään, ei liioin sitä, minne on menossa. Vapahtaja sanoo: »Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa.» (Joh.12: 35) Toinen - joka on luopunut pahasta ja alkanut tehdä hyvää - vaeltaa kuin tähtikirkkaassa yössä. Tähtien heikossa valossa hän kulkee hitaasti, lyö jalkansa usein arvostelukyvyttömyyden kiviin ja kompastelee. Hän siis jo näkee jonkin verran ja erottaa jotakin itsestään mutta vain varjonomaisesti. Hänenlaisilleen kuuluu kehotus: »Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!» (Ef. 5: 14)

Kolmas puolestaan - se joka elää luonnonmukaisesti ja sielullisesti - vaeltaa kuin täydenkuun valaisemassa tyynessä yössä. Kuunsäteiden ohjaamana hän kulkee suoraan eteenpäin pahemmin harhailematta ja hänen matkansa edistyy. Hän näkee itsensä kuin kuvastimesta ja pystyy erottamaan myös matkatoverinsa. On sanottu: »Te teette hyvin, jos otatte vaarin profeetallisesta sanasta, niin kuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne.» (2 Piet.1: 19)

Mutta neljäs - se joka elää yliluonnollisesti ja hengellisesti vaeltaa pilvettömän keskipäivän kirkkaudessa auringonsäteiden häntä valaistessa. Auringonvalossa hän näkee ja tutkii itsensä tarkkaan ja tutkii myös monia muita tai paremminkin kaikkia, niin kuin apostoli sanoo. (Vrt.1 Kor. 2: 15) Hän osaa myös arvioida oikein lähes kaiken mikä häntä kohtaa, oli se mitä tahansa ja tapahtui miten tahansa. Itse hän vaeltaa eksymättä ja ohjaa seuraajansakin kompastelematta todelliseen valoon, elämään ja totuuteen. Hänen kaltaisilleen kuuluvat pyhän kirjan sanat: »Te olette maailman valkeus.» (Mt. 5:14) Pyhä Paavali puolestaan sanoo: »Jumala, joka sanoi: 'Loistakoon valkeus pimeydessä', on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.» (2 Kor. 4: 6) Autuas Daavid taas anoo »Herra, käännä sinä meihin kasvojesi valkeus» (Ps. 4: 7) ja vakuuttaa »Sinun valkeudessasi me valkeuden näemme.» (Ps. 36: 10) Ja Herra itse vahvistaa: »Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus.» (Joh. 8: 12) (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat... , Filokalia IV/ 194- 195. 42)

... Maksimos myös sanoo: »Sitä jolla on kokemusta lihan tuskasta ja nautinnosta, voidaan kutsua kokeneeksi, sillä hän on kokenut ruumiillisten asioiden sekä miellyttävyyden että epämiellyttävyyden. Täydellinen taas on se, joka on järjen avulla voittanut sekä lihan nautinnon että sen tuskan. Ja täysin kehittyneeksi voimme kutsua sitä, joka keskittymällä tiiviisti Jumalaan on säilyttänyt kilvoittelu- ja mietiskelytottumuksensa muuttumattomina.»

Kaiken edellä olevan perusteella on ymmärrettävää, että arvostelukykyä pidetään suurimpana kaikista hyveistä. Niitä, jotka ovat sen Jumalan hyvästä tahdosta saaneet, valaisee jumalallinen valo, ja he pystyvät arvioimaan ehdottoman tarkkaan sekä jumalallisia että inhimillisiä ja myös salaisia vaikeasti tajuttavia näkyjä.

Nyt on kuitenkin tullut aika selostaa sinulle vähän kerrallaan tarkemmin - parhaan kykymme mukaan - kaikkea sitä, mikä kuuluu edellä kuvaamamme pyhän ja jumalallistavan vaikenemiskilvoituksen alkuvaiheeseen. Jumala ohjatkoon sanojamme. (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat... , Filokalia IV/ 200.44)