Raamatun kiistanalaisin ja vaikeimmin ymmärrettävä kirja on Ilmestyskirja. Kristinuskon perinteisen näkemyksen mukaan kirja kertoo maailmanlopusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että kirja kertoo vain oman aikansa kristittyjen vainoista, ja on tarkoitettu rohkaisemaan vainottuja seurakuntia.

Johannes-niminen kirjoittaja esiintyy Ilmestyskirjassa omalla nimellään. Kuitenkin verrattuna Johanneksen evankeliumin Ilmestyskirjan kielelliset erot ovat niin suuret, että useat varhaiskristilliset kirkkoisät katsoivat niiden olevan eri kirjoittajilta lähtöisin. Muiden muassa Ireneus ja Polykarpos kuitenkin hyväksyivät teoksen apostoli Johanneksen kirjoittamaksi Teos on todennäköisesti syntynyt 90-luvulla jKr. Vähässä-Aasiassa.

Johanneksen ilmestys kertoo lopun ajan tapahtumista: antikristuksesta, lopun ajan vitsauksista ja sodista, Jeesuksen paluusta maan päälle, maailman tuomitsemisesta, ihmisten jakamisesta Taivaaseen ja Helvettiin, ja Uudesta Jerusalemista eli Taivaasta. Kristinuskon perinteisen näkemyksen mukaan kirja kertoo juuri maailmanlopusta.

Ilmestyskirjan erilaisia tulkintatapoja

Raamattua kirjaimellisesti tulkitsevat katsovat Ilmestyskirjan kuvaavan eräänlaista järjestystä, jonka mukaan tapahtumat esiintyvät lopun aikaa lähestyttäessä.

Ne, jotka painottavat Raamatullisia profetioita, katsovat, että Ilmestyskirja kertoo lopun ajoista, erityisesti Danielin kirjan pohjalta ja Raamatun muiden eskatologisia osia vastaan. Jotkut tähän ryhmään kuuluvat edustavat preterististä näkemystä, jonka mukaa Ilmestyskirja kertoo ensimmäisen vuosisadan tapahtumista. Preteristiset tulkinnat ymmärtävät Babylonin merkitsevän yleensä Jerusalemia. Harmageddonin nähdään olevan Rooman armeijan, "pedon", suorittama Jumalan rangaistus juutalaisille. Ennustusten katsotaan täyttyneen vuonna 70. Toiset taas kannattavat futuristista näkemystä, jonka mukaan kirjan tapahtumat ovat vasta tulevaisuudessa, hieman ennen Jeesuksen toista tulemista. Tällöin koittaa suuren ahdistuksen aika, joka on melko lyhyt aika, jolloin uskovat tulevat kokemaan voimakkaita vainoja, ja toisaalta puhdistumaan ja vahvistumaan niiden seurauksena. Se päättyy ylöstempaukseen, jossa Jumala tempaa kaikki tosikristityt maan päältä Taivaaseen. Pretribulationistit uskovat, että kaikki tuolloin elävät kristityt otetaan kokonaisuudessaan Taivaaseen ennen ahdistuksen ajan alkua. Jotkut tämän tulkinnan kannattajat katsovat Israelin juutalaisten toimivan yhteistyössä antikristuksen kanssa.

Historiallisen näkemyksen mukaan ennustuksen tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen vuosisadan ja Kristuksen toisen tulemisen väliseen aikaan. Kirkkohistoriallisesti tämä näkemys katsoo Ilmestyskirjan opettavan, että kirkko tulee vainoista huolimatta laajenemaan, kunnes se valloittaa koko maailman. Saman prosessin aikana se kuitenkin muuttuu vähittäisesti luopiokirkoksi, jossa tosikristityt ovat vain vainottu vähemmistö. Ilmestyskirjan symboliikassa "Porttojen äidin" ja "Babylonin" katsotaan kuvaavan luopiokirkkoa, "porttokirkkoa". Tämän nähdään olevan antikristus järjestelmänä, sen sijaan että antikristus olisi joku tietty henkilö, kuten futuristiset näkemykset katsovat.

Historiallisen näkökannan kannattajat ovat yleensä millenaristisia ja painottavat Kristuksen kirjaimellista tuhatvuotista valtakuntaa maan päällä. Tämä näkökanta on kuitenkin menettänyt merkitystään, ja samalla koko historiallinen tulkinta. Nykyään lähinnä kaikkein millenaristisimmat lahkot suosivat historiallista tulkintaa.

Monet protestantit käyttävät nykyisin historiallista näkökulmaa perustana katolisuuden vastaisille opetuksille, käsittäen juuri katolisen kirkon "porttokirkoksi. Historiallinen tulkinta ei kuitenkaan välttämättä vaadi tätä. Monet neljännen ja viidennen vuosisadan katoliset kirjoittajat sovelsivat ennustusta tulevasta luopumuksesta omaan kirkkoonsa monilla eri tavoilla. Osa katsoi, että luopumus tapahtuu kirkon sisällä, jotkut taas, että tämä oli jo tapahtunut, ja vetosivat johonkin teologiseen kiistakohtaan. Näkemysten erona oli lähinnä se, millainen luopumus oli kyseessä.

Ortodoksisen kirkon näkemyksen mukaan Ilmestyskirja kuvaa samanaikaisesti oman aikansa tapahtumia ja tulossa olevia tapahtumia, joille kirjoittamisen aikana tapahtuneet asiat olivat eräänlaisia esikuvia. Näkemys ei suosi pyrkimyksiä yhdistellä ennustuksia havaittuihin nykyajan tapahtumiin ennen aikojaan, ottaen vakavasti Raamatussa olevat varoitukset lopun aikojen ennustelun vaaroista. Sen sijaan Ilmestyskirjan katsotaan olevan varoitus ja kehotus olla valmiina lopun aikoja varten, milloin ne sitten tulevatkaan, "kuten varas yöllä". Ajankohta on Jumalan valitsema, eikä sitä voi ennustella.

Idealistiseksi näkemyksen mukaan Ilmestyskirja ei ennusta mitään tiettyjä tulevia tapahtumia, vaan näyt ilmentävät ikuisia hengellisiä totuuksia, jotka esiintyvät kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Tulevia aikoja koskevia ennustuksia löytyy ainoastaan Ilmestyskirjan viimeisissä, Uutta Jerusalemia kuvaavissa luvuissa.

1700-luvun loppupuolella peräisin oleva historiallis-kriittinen pyrkii ymmärtämään Ilmestyskirjan osana muuta apokalyptistä kirjallisuutta, joka seuraa Danielin kirjan antamaa mallia.

Historiallis-kriittisen näkemyksen mukaan Ilmestyskirjan teksti on kaikkien muiden käsin kirjoitettujen tekstien tavoin käynyt läpi monia kirjoitusvaiheita, ja mahdollisesti kokenut lisäyksiä ja poistoja sekä kopiointivirheitä. Historiallis-kriittinen näkökanta ei voi suoraan ottaa kantaa Ilmestyskirjan jumalalliseen inspiraatioon ja ennustusten totuuteen. Kirjan symbolismi voidaan ymmärtää ainoastaan historiallisessa, kirjallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa

Patristinen,Augustinuksen, Hieronymuksen ja muiden kirkkoisien ylläpitämä tulkinta pitää Ilmestyskirjaa yrityksenä kuvata hengellistä todellisuutta ja taivaallista jumalanpalvelusta, ja vertaa sitä kristillisen kirkon liturgiaan.

Eri tulkintavaihtoehdot eivät sulje pois toisiaan ja monet kristityt yhdistävät näkemyksiään sen mukaan, mikä vaikuttaa ymmärrettävimmältä. Raamatullisen profetian koulukunnan näkemys on kuitenkin suosituin fundamentalistisessa ja evankelioivassa protestanttisuudessa. Historiallis-kriittistä tulkintaa suosivat liberaalimmat tahot. Katolisella ja ortodoksisella kirkolla on lisäksi omat näkemyksensä.

Joidenkin mielestä Ilmestyskirja on lähinnä uudelleenkirjoitus erilaisista Vanhan testamentin profeetallisista kirjoista, ja että kaikki ilmestyskirjallisuus on vain eri versioita samoista teksteistä.

Varhaiskirkon näkemys Kristuksen tulemuksesta ja maailmanlopusta

Varhaiskirkossa uskottiin yleisesti lähestyvään maailmanloppuun ja Kristuksen toiseen tulemukseen. Tätä edeltäisivät suuret ahdistukset ja Antikristuksen ilmestyminen[1]. Mutta Kristuksen tulemuksessa Antikristus ja syntiset kohtaisivat tuhonsa. Useimpien tämän kirjoittajien ja myöhempienkin hyväksymä aikajärjestys muodostui kuudesta tuhannen vuoden jaksosta[2]. Kristus oli tullut viimeisen tuhannen vuoden jakson aikana, ja hänen toinen tulemuksensa tulisi olemaan sen päätös. Tämän vuoksi tehtiin laskelmia sen tarkan ajankohdan määrittämiseksi. Hippolytuksen mukaan maailma toimisi vielä 250 vuotta, Lactantiuksen mukaan 200 vuotta. Toinen ajatus, joka perustui Rooman valtakunnan odotettuun kestoaikaan, oli että loppu tulisi vuonna 195 jKr.[3]. Kuuden tuhannen vuoden päättyminen ja toinen tulemus aloittaisivat seitsemännen 1000 vuoden jakson, tuhatvuotisen ajan, ”ensimmäisen ylösnousemuksen”, johon vanhurskaat kuolleet heräisivät. Siitä huolimatta, että Uusi Testamentti ei puhu tuhatvuotisesta jaksosta, paitsi Ilmestyskirjassa, ja ettei Kristus perusta tulemuksessaan maanpäällistä valtakuntaa, tämä usko pysyi merkillisesti kristittyjen mielissä. Epäilemättä Ilmestyskirjan väärin ymmärtäminen antoi tälle uskolle tiettyä auktoriteettia, mutta sen suosio ja yksityiskohtien muotoilu selittyy paremminkin sen juutalaisella entisyydellä.

Lactantius opettaa ensimmäisessä ylösnousemuksessa tapahtuvasta alustavasta tuomiosta niiden kohdalla, jotka tunsivat Jumalan[4]. Ne, joiden pahat teot painaisivat enemmän kuin hyvät teot, joutuisivat tuomittavaksi. Tuomio tulen kautta polttaisi sellaiset, joiden synnit ylittyisivät lukumäärältään ja raskaudeltaan, mutta jotka eivät koskeneet vanhurskaita. Edellisillä olisi paikkansa syntisten kanssa, jotka eivät nousisi tälle tuomiolle[5]. Tertullianus opettaa, että puhtaat nousevat heti ylös, mutta ne jotka olivat syyllistyneet johonkin, nousisivat ylös myöhemmin, tai ehkäpä ei ennen toista ylösnousemusta, jolloin syntiset nousisivat ylös kuolleista[6].

Käsitys tuhatvuotisesta valtakunnasta maan päällä

Ajatus Kristuksen toisen tulemisen ja maailmanlopun välisenä aikana maanpäällä olevasta Kristuksen perustamasta valtakunnasta, jota hän hallitsee valittujensa kanssa, on vanha. Kristinuskon alkuaikoina sitä kannattivat ns. kiliastit. Kreikankielinen sana ”khilioi” tarkoittaa tuhatta. Nykyaikana tunnetuimpia kiliastisia ryhmiä ovat adventistit ja Jehovan todistajat. Heidän lisäkseen lähes kaikissa vapaakirkollisissa suuntauksissa löytyy opetukselle Kristuksen tuhatvuotisesta rauhan valtakunnasta runsaasti tukijoita. Heitä nykyaikana kutsutaan tavallisesti ”millenaristeiksisi” tai ”millenialisteiksi”.

Jehovan todistajien toiminta alkoi Yhdysvalloissa, Pennsylvaniassa 1870- luvulla Charles Taze Russelin toimesta. vaikutteensa hän sai ns. ”Toiset adventistit”-liikkeestä, joka ennustei Jeesuksen toisen tulemuksen tapahtuvan vuosien 1873 ja 1874 välisenä aikana. Russel yhtyi tähän näkemykseen, mutta joutui pettymään. Hän selitti myöhemmin, että Kristuksen tulemus tapahtui näkymättömästi ja hän jäi ilmakehän ylimpiin kerroksiin. Russelin mukaan Kristus perusti vuonna 1878 näkymättömän valtakuntansa taivaaseen ja herätti kuolleista omansa. Russel ennusti Kristuksen perustavan vuonna 1914 maan päälle 1000 vuotta kestävän rauhan valtakunnan, jota hallitsevat VT:n hurskaat. Toinen maailmansota osoitti vääriksi nämä odotukset. Russelin jälkeen toimintaa johti Joseph Rutherford (1896-1942). Hän muutti erdeltäjänsä laskelmia niin, että näkymätön Kristuksen toinen tuleminen ja näkymätön valtakunnan perustaminen taivaaseen tapahtuivat vuonna 1914. Vuonna 1814 puolestaan tapahtui ensimmäinen ylösnousemus ja vuonna 1925 koittaisi 1000- vuotisen valtakunnan alkaminen. Nytkään ei tapahtunut mitään silmin havaittavaa. Rutherfordin mukaan VT:n vanhurskaat saapuivat ja hallitsevaa maailmaa Jehovan todistajien liikkeessä, joka on Kristuksen näkyvä edustaja maan päällä. Liikkeen seuraava johtaja Nathan Knorr (1905 -1977) ennusti 1000- vuotisen valtakunnan koittamisesta vuonna 1975. Kun sekin osoittautui virheelliseksi ja yli miljoona kannattajaa jätti liikkeen, Jehovan todistajien järjestö on luopunut esittämästä uusia laskelmia lopunajan tapahtumista[7].

Nämä käsitykset perustuvat virheelliseen näkemykseen Kristuksen tuhatvuotisesta maanpäällisestä valtakunnasta. Kysymys ei varsinaisesti ole harhaopista, vaan Raamatun liian kirjaimellisesta tulkinnasta koskien Johanneksen Ilmestyskirjan 20. lukua.

Kirkon alkuaikoina koko Kirkko nousi vastustamaan oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta.

Juutalaiset odottivat Messiasta ja toivoivat Hänestä ennen muuta maallista valtiasta. Samankaltaisia odotuksia oli juutalaiskristittjenkin keskuudessa. Heidän välityksellään ajatukset siirtyivät koko Kirkkoon.

Tavallinen käsitys tuhatvuotisesta valtakunnasta maan päällä, ”tuhatvuotisen illallisen päivästä”, sisältää sellaisia piirteitä kuin että maa uudistetaan ja Jerusalem rakennetaan uudelleen ja kirkastetaan. Ihmiset tulevat olemaan täysin vanhurskaita ja onnellisia, ja heillä tulee olemaan lukemattomia jälkeläisiä. Siellä ei tulisi olemaan surua eikä työntekoa. Maa antaisi satoa ylenpalttisesti ja pöydät pursuaisivat ruokaa. Papiaksen tekstikatkelma, jota Irenaeus lainaa[8], periytyy kuvana hedelmällisyydestä itse Kristukselta, vaikka nykyisin ajatellaan sen olevan jäljennös tallenteesta[9], jota on käytetty Barukin Ilmestyskirjassa[10] ja Henokin kirjassa. Kuu olisi yhtä kirkas kuin aurinko, ja aurinko tulisi olemaan seitsemän kertaa kirkkaampi kuin kuu. Jotkut syntisistä jäisivät maan päälle alistettuna ainaiseen orjuuteen.

Valtakunnan aistillinen näkymä on otettu suoraan juutalaisuudesta. Tertullianus yritti hengellistää sitä, mutta hän käytti edelleen monia aistillisia vertauskuvia kuvatessaan sitä, ja luultavasti niillä, jotka opettivat siitä, pääsivät voitolle vieläkin aistillisemmat näkemykset, koska uskottiin, että pyhät hallitsevat lihallisina. Oppi on selvästi esitetty Barnabaan kirjeessä, Hermaalla, Justinuksella, Irenaeuksella, Tertullianuksella, Hippolytuksella, Lactantiuksella, Metodiuksella ja Commodianuksella[11].

Oppi oli tietenkin vastakkainen gnostilaiselle ajatukselle lopunajan tapahtumista, ja sellaisenaan käytettiin heitä vastaan, kuten esimerkiksi Irenaeus[12]. Mutta Cerinthuksen, joka hyväksyi Kristuksen todellisen ihmisyyden ja ylösnousemuksen, väitetään opettaneen, että Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen, että Kristuksen valtakunta tulisi olemaan maanpäällinen ja luonteeltaan erittäin aistillinen ja lihallinen[13].

Myös ebioniitit[14] ja montanistit vaalivat näkemystä materialistisesta tuhatvuotisesta valtakunnasta. He katsoivat Ilmestyskirjan kertovan Jerusalemin temppelin tuhosta vuonna 66 sekä sitä seuranneista Rooman valtakunnan toimeenpanemista juutalaisten ja kristittyjen vainoista. Viimeksi mainittujen mielestä Kristus tulisi pian ja perustaisi maanpäällisen pyhien valtakunnan Jerusalemiin, joka laskeutuisi näkymättömästi taivaasta, ja pystytettäisiin Pepusaan Fryygiassa. Tämä olisi merkkinä Kristuksen tulemuksesta. Montanus halusi erottaa uskovat kaikista maallisista askareista ja siten valmistaa heitä valtakuntaa varten kokoamalla heidät yhteen alueelle, jolla Kristuksella olisi valtaistuimensa[15].

Tätä uskomusta vastustettiin kuitenkin voimakkaasti jo verrattain varhain: Justinus[16] sanoo, että monet, muussa suhteessa ortodokseja, vastustivat sitä. Tätä lausuntoa näyttää tukevan Irenaeus[17]. Klemens Roomalainen, Ignatios Antiokialainen eikä Polykarpos, eivätkä monet apologeeteista mainitse mitään opista. Mutta tuskin voidaan väittää heidän hiljaisuutensa perusteella, etteivätkö he uskoneet siihen. Alogiaanit[18] vastustivat myös oppia kieltäessään Johanneksen kirjoittaneen Ilmestyskirjan ja nimetessään sen kirjoittajaksi Cerinthuksen[19]. Montanismin kohtuuttomuudet auttoivat saattamaan opin huonoon huutoon Idässä, ja se leimautui enemmän juutalaiseksi kuin kristilliseksi.

Caius vastusti Roomassa Proclusta, montanistia, ja väitti, että Cerinthus oli keksinyt opin tuhatvuotisesta valtakunnasta[20].

Mutta opilla oli laajalti vaikutusta aleksandrialaiseen filosofiseen ajatteluun, erityisesti Klemens Aleksandrialaisen[21] ja Origeneen [22]ajatuksiin, jotka antoivat Idässä kuoliniskun kiliasmille, opille tuhatvuotisesta valtakunnasta.

Tätä oppia täydensi Dionysios Aleksandrialainen, jolta on jäänyt mielenkiintoinen kuva menestyksestään taistelussa Egyptin kristittyjen kiliastisia näkemyksiä vastaan, luultavasti maaseutualueilla, joihin oli vaikuttanut paljon Nepos Arseniolaisen kirjoitukset, ja joka oli opettanut tuhatvuotisesta valtakunnasta, johon liittyi ruumiillisia nautintoja. Harhaoppi uhkasi Egyptin kirkkoa, mutta Dionysios viisailla perusteluillaan ja opetuksillaan torjui tämän, ja hänen vastustajansa, johtajanaan Coracion, luopuivat näkemyksistään v. 225 jKr.[23] Metodius Tyyrolainen[24] ja Apollinarios[25] puolustivat silti oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta ja Egyptin munkit hyväksyivät sen[26].

Käsitykset tuhatvuotisesta valtakunnasta Lännessä

Lännessä käsitykset tuhatvuotisesta valtakunnasta pääsivät voitolle Augustinukseen asti, joka itse aikoinaan oli pitänyt niitä vireillä pikemminkin hengellisessä kuin aistillisessa muodossa, mutta nyt vastusti niitä ja muotoili selityksen Ilmestyskirjan kohtaan 20: 4 ss., jonka Kirkko hyväksyi moniksi vuosisadoiksi.

Augustinus uskoi, että 1000 vuotta tarkoitti Kirkon maanpäällistä aikaa ja pyhien hallitus taivasten valtakunnan hallitusta. Ensimmäinen ylösnousemus Augustinuksen mukaan tarkoitti kastettujen hengellistä osallisuutta Kristuksen ylösnousemukseen[27]. Hänen teoriansa koskien Kirkon olemassaoloaikaa, kirjaimellisesti otettuna synnytti näkemyksen, että loppu tulisi vuonna 1000 jKr.

Samankaltainen asia, jonka myötä oppi tuhatvuotiseen valtakuntaan hävisi näkyvistä, osoittaa että yleisesti ottaen se ei ollut koskaan kajonnut kristinuskon eettiseen ja hengelliseen elämään tai kristittyjen elämään kansalaisiin. Ihmiset tyytyivät odottamaan, ja ajatus sivuutti huomaamatta heidän mielensä, kun sen kuvitteellisuus ja joidenkin hillittömyys, jotka uskoivat siihen, kävi ilmi.

Syyriassa ja Pontuksessa oli joitakin, jotka Montanuksen tavoin opettivat, että heidän tulisi irtautua kaikista siteistä ja mennä kohtaamaan Herraa, tai myydä tavaransa ja lopettaa työnteko, koska Hän oli aivan lähellä. Mystiset lahkot keskiajalla herättivät uudelleen henkiin tuhatvuotisen valtakunnan odotukset, ja uskonpuhdistuksen jälkeen pääasiassa anabaptistit. Näkemykset tuhatvuotisesta valtakunnasta vaihdellen aistillisemman tai hengellisemmän valtakunnan odotuksien suhteen, ovat siitä lähtien aika ajoin heränneet henkiin. Monet arvostetut teologit uskoivat kiliastisiin näkemyksiin, mutta pääasiassa Amerikassa oppi on synnyttänyt useita lahkoja[28]. Nämä uskoivat varhaiskirkon kiliastien tavoin, että tuhannen vuoden lopussa Saatana päästetään siteistään, ja hän aloittaa sodan pyhiä vastaan, mutta kohtaa tuhonsa.

Maailmanloppu

Maailman näytöksen päätöstä kuvasivat samalla tavalla sekä tuhatvuotisen valtakunnan kannattajat että – vastustajat, ja kuvausta pitävät yhä vireillä luultavasti kirjallisessa mielessä monet kristityt – roomalaiskatoliset, anglikaanit ja protestantit. Tärkeimmät tunnusmerkit ovat Kristuksen toinen tulemus majesteetillisena koko ihmiskunnan tuomarina, kaikkien ylösnousemus[29], viimeinen tuomio[30] ja tuomion julistaminen - ikuinen rangaistus helvetissä syntisille, ja ikuinen autuus vanhurskaille taivaassa tai uudessa taivaassa ja maassa. Eräs varhaisimmista kuvauksista löytyy ”Pietarin Ilmestyskirjassa”.Eräs näihin näkyihin liittyvä on näky on taivaan ja maan lopusta, niiden tuhoutumisesta tai muuntumisesta, ja uuden maailmankaikkeuden ilmestymisestä, ja jonka keskuksena tulee olemaan Taivaallinen Jerusalem.

Apokatastasis- oppi

Klemens Aleksandrialainen opetti ehdonalaisesta tuomiosta, joka lakkaisi viimeisellä tuomiolla[31]. Origeneella viimeinen tuomio - josta hän ei sano mitään, tuskin on läsnä oleva, ts. Raamatun profetiaa ei pidä ottaa kirjaimellisesti[32] - on tuskin viimeinen tapahtuma. Pikemminkin se on ”hetki” kauan kestävässä kehityskulussa, jolloin ”syntiset”, mukaan lukien demonit, rangaistuksen parantavan prosessin kautta saatetaan entiselleen, vaikkakin autuudessa tulee olemaan eri asteita, eikä syntisen sielu voi koskaan tulla sellaiseksi kuin se alun perin oli. Tämä on apokatastasis- oppi, jossa häntä myötäilivät monet kreikkalaiset isät, erityisesti Gregorios Nyssalainen, Theodoros Mopsuestilainen ja vähemmän ponnekkaasti Gregorios Naziansilainen. Egyptin ja Palestinan luostareissa tätä oppia myös tuettiin pitkään jälkeenpäin, monet nykyajankin teologit ovat enemmän tai vähemmän sen kannalla.

Oppi syntisten ehdollisesta kuolemattomuudesta, kuten edeltä näkyy, ja tyhjiinraukeamisesta tai tuhoutumisesta olemattomiin, myös edellä mainittu, joka löytyy jo Arnobiukselat, saavutti laajaa kannatusta.

Gnostilainen käsitys

Gnostilaisessa kokonaisuudessa käsitys lopullisesta täydellisestämisestä ei sisälly jumalallisen tuomion ajatukseen. Tuomio on automaattinen sielujen sisäisen luonnon mukainen – ehdollisen kuolemattomuuden laji. Ne, jotka ovat joko pneumatikoi tai psykikoi, yksinkertaisesti tuhoutuvat, ja kun Kristuksen maailmankausi päättyy pleromaan[33], ei enää voisi olla toista tulemusta. Täydellistyminen on tulosta on kaikkien valon kipinöiden täydellisestä ennalleen saattamisesta niille korkeille seuduille, joista ne ovat lähtöisin. Niistä peräisin olevan maailmankaikkeuden täytyy vanheta ja hajota, ja tulee tuhotuksi tulen kautta.

Pistis Sofiassa opetetaan viimeisestä tuomiosta ja helvetin tuskista – epätavallinen näkökulma gnostilaisuudessa. Markionin järjestelmässä hyvä Jumala ei tuomitse eikä rankaise, paitsi siinä määrin kuin Hän pitää pahan poissa luotaan. Syntisiä rangaistaan Demiurgin tulessa. On vain kaksi päätekohtaa: hyvän Jumalan taivas ja Demiurgin helvetti. ”Joko Markion uskoi Paavalin tavoin, ettei kukaan voi täyttää lakia, tai hän vaikeni ”vanhurskaiden” lopusta, koska asia ei kiinnostanut häntä”[34].

Uusi taivas ja maa

Usko maailman ja maailmankaikkeuden katastrofaalisen loppuun ja uudistumiseen oli olemassa muun muassa meksikolaisilla, skandinaaveilla, hinduilla, buddahalaisilla, parsilaisilla, stoalaisilla ja islamilaisilla. On tarpeen ottaa selvää, kuinka se kehittyi juutalaisuudessa ja kristinuskossa. Profeetallisissa kirjoissa valmistetaan tietä sellaiselle opille 1) luonnossa tapahtuvilla mullistuksilla, joita seuraavat Herran päivän tuomiot maapallon palatessa aikaisempaan kaaoksen tilaansa[35], ja 2) taivaan ja maan ylenpalttisesta hedelmällisyydestä ja kauneudesta jälkeenpäin[36]. Samaan aikaan toisinaan viitataan maan pysyvyyteen[37]. Oppi uudesta taivaasta ja maasta ilmenee ensimmäistä kertaa Jesajalla[38], mutta onko kysymys sekavuudesta tekstiyhteydessä vai ei, sitä on vaikea ratkaista[39]. Samanlainen ajatus löytyy Psalmista 102:25, joka ajoittunee makkabealaisten aikaan. Vanhan Testamentin rajojen ulkopuolelta tämä ajatus löytyy Eenokin kirjan 45:4 s., jossa kerrotaan taivaan ja maan muuttumisesta. Uudesta maasta tulee Messiaanisen Valtakunnan näyttämö, eikä syntisillä ole siinä sijaa. Eenokin kirjan kohdassa 91:14 ss. maallisen valtakunnan päätyttyä ”maailma on määrätty tuhoutumaan, ja ”taivas antaa tilaa uudelle taivaalle viimeisen tuomion jälkeen”. Vanhurskaat käyvät siihen sisälle[40], mutta uudesta maasta ei sanota mitään. Verrattaessa kohtaan Eenok 72:1: ”kunnes uusi luominen on saatettu päätökseen, joka kestää iankaikkiseen”. ”Juhlien kirjassa”[41] taivaat ja maa uudistetaan ja pyhäkkö asetetaan Jerusalemiin. Maa ja kaikki, mitä siinä on, pyhitetään, ja ihmiset elävät 1000 vuotta. Sellainen uudistuminen on jo tapahtunut kahdesti – vedenpaisumuksessa ja Jaakobin ja hänen siemenensä kanssa[42].

Baarukin ilmestyskirjassa” maailma palaa aikaisempaan[43] olemukseensa, uudistuu viimeisellä tuomiolla, ja siitä tulee iankaikkinen, muuttumaton ja näkymätön[44]. Neljännessä Esran kirjassa [45] maailma palaa ”vanhaan hiljaisuuteensa” seitsemäksi päiväksi ja sitten ”nousee ylos”.

Samanlainen opetus löytyy rabbiinisista ja Talmudin kirjoituksista. Uusi taivas ja maa ovat vanhurskaiden asunto, ja niistä kaikki kipu, suru, synti ja pahat olennot on karkotettu pois.

Uudesta testamentista löytyy samanlainen käsitys. Tulee olemaan palinggenesia[46] tai apokatastasis panton[47]. Taivas ja maa järkkyvät ja muuttuvat, mutta se mikä on ikuista, tulee pysymään[48]. Viitataan maailman tuhoutumiseen menneisyydessä veden kautta[49] ja ennustetaan tulevaisuudessa tapahtuva taivaan ja maan tuhoutuminen tulen kautta- ainoa viittaus Uudessa testamentissa sellaiseen tuhoon[50]. Tämä oppi löytyy jo Babylonian uskonnossa. Sitten ilmestyvät uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaat asuvat.

Tämä muistuttaa stoalaista ekpyrosis- oppia [51] ja saattaa olla lainaus siitä. Mutta jo Vanhassa testamentissa tavataan ajatus tulesta, joka hävittää maan[52] ja on yhteydessä Jumalan tuomioon – tuli, joka polttaa syntiset[53]. Danielin kirjan 7:10:ssa tulinen virta tulee esiin valtaistuimen alta, samoin Eenokin kirjassa[54]. Neljännessä Esran kirjassa[55] tulinen virtaa tulee ”merestä nousseen miehen” suusta ja polttaa viholliset. Ajatus tuomiosta tulen kautta jatkuu Uudessa testamentissa[56].

Ja vielä Ilmestyskirjassa viimeisellä tuomiolla maa ja taivas katoavat[57], tai ne katoavat yhdessä meren kanssa, ja antavat tilaa uudelle taivaalle ja maalle, autuaiden tyyssijalle[58]. Roomalaiskirjeessä[59] viitataan uuteen luomakuntaan.

Näistä lähteistä ajatus siirtyi patristiseen teologiaan. Nykyinen maailmankaikkeus on tuhoutuva, tai sen ulkoinen järjestys muuttuu ja antaa tilaa suurenmoisemmalle kokoonpanolle[60]. Myötäillen 2. Piet. 3: 3 s. Justinus[61], Tatianus[62] ja Minucius Felix[63] opettavat maailman tuhoutumisesta tulen kautta. Hippolytus kuvailee tulista virtaa, joka kuluttaa maan, kun taas taivas kääritään kuin kirjakäärö. Tämän jälkeen tulee olemaan uusi taivas ja maa[64]. Myös Origenes viittaa tähän[65], mutta muualla hän puhuu aineellisen maailman muuttumisesta ja uudistumisesta[66]. Hän puhuu myös autuaiden kulusta planeettojen sfäärien taakse todelliseen taivaaseen ja maahan[67]. Metodius samoin puhuu maailman uudistumisesta tulen kautta, ja Lactantius maailman ja syntisten poroksi palamisesta. Toisinaan vanhurskaat kätkeytyvät luoliin ja sitten tulevat esiin. Taivaat kääritään kokoon ja maa muuttuisi[68]. Nämä ajatukset ovat tärkeällä paikalla ”Sibyllan oraakkeleissa”. Tuomiolla tulivirta tai – ryöppy virtaa taivaasta ja kuluttaa maan, meren ja taivaan. Mutta kaikki ilmaantuvat uudistuneina, eli Jumala ottaa esiin kaiken, mikä pyrkii puhdistumaan. Tämä tai joku muu virta tulee esiin patsaasta Jumalan valtaistuimen ääressä, ja kaikki kulkevat sen kautta ylösnousemuksen jälkeen[69]. Koko Sibylliinien käsitys, olipa sitten juutalainen tai kristillinen, muistuttaa parsilaista käsitystä lopunajasta.[70]

Irenaeus[71] vastustaessaan Valentinusta ei usko maailman tuhoon tulen kautta, vaan sen muuttumiseen. Augustinus opetti, että se mikä maailmassa on katoavaista, tulee hävitetyksi tulen kautta. Sitten ilmestyy uusi maailma, sopiva uudistuneen ihmiskunnan asuttavaksi[72].

Valentinolaisten opin mukaan tuli on kätkettynä maailmassa, ja se lopussa leimahtaa liekkiin ja hävittää kaiken aineen syttyen itsestään sen kanssa[73]. Tämä on luultavasti lainausta stoalaisilta. Simonialaiset opettivat maailman hajoamisesta[74] ja siinä viitataan myös peratealaiseen[75] oppijärjestelmään – ”muodollinen maailma” on katoava[76]. Tässä ei tietenkään tapahtunut uudistumista. Pistis Sofiassa löytyy myös oppi viimeisestä tuomiosta ja maailmanpalosta. Manikealaisessa oppijärjestelmässä tuli säilyy vuoteen 1468 ja polttaa sitten maailman. Oppi on epäilemättä lainattu parsilaisilta. Gnostilainen opilla toisaalta on hengenheimolaisuutta herakliideihin ja stoalaisiin.

 

Viimeinen tuli

Patristisissa kirjoituksissa ennen kuin oppi kiirastulesta oli täysin muodostunut löytyy erilaisia käsityksiä tulesta. Sivuuttamalla käsitykset tulesta – aineellinen vai symbolinen kirjoittajien näkökulmasta, joka puhdistaa henkilöt kuoleman ja viimeisen tuomion välisenä aikana[77], siitä on kaksi vallitsevaa käsitystä.

Iisakin Testamentin” mukaan [78] tulinen virta on älykäs, eikä vahingoita vanhurskaita, ainoastaan syntisiä.

Kuolemassa sielut kulkevat läpi tulisen joen tai järven. Se ei vahingoita, vaan ainoastaan puhdistaa vanhurskaat ja katuvat. Kaikki muut kärsivät siitä[79]. Aabrahamin Testamentissa[80] kuoleman jälkeisessä alustavassa tuomiossa enkeli Puriel koettelee sieluja tulella. Jos heidän tekonsa painavat heitä, heidät viedään syntisten paikkaan, mutta jos tuli hyväksyy heidän tekonsa, he siirtyvät vanhurskaiden paikkaan. Sama käsitys tulisesta joesta on pantu viimeisen tuomion yhteyteen kuten parsilaisten opissa[81]. Tämä on havaittavissa Sibylliineissa. Origenes toisinaan pitää puhdistavaa tulta samana, joka tulee tuhoamaan koko maailman. Sen on koettava tämä kaikki, mutta puhtaille se ei aiheuta kipua. Lactantius[82] opettaa, että Kristuksen tulemus edeltäen tuhatvuotista valtakuntaa tulee olemaan tuomio tulen kautta, joka tule polttamaan ne, joiden synnit ovat suurempia lukumäärältään tai raskaudeltaan, mutta vanhurskaat eivät tunne sitä. Ambrosius[83] opetti, että tulisi koettelisi sieluja viimeisellä tuomiolla puhdistaen ja elvyttäen vanhurskaita, mutta piinaten syntisiä ikuisesti. Viimeisen tuomion jälkeisestä syntisiä puhdistavasta tulesta löytyy tietoa ambrosiasterin[84] opetuksista.

Useimmat kirjoittajista yhdistävät ajatuksen tulesta, jonka läpi kaikki käyvät, tuleen, joka mainitaan 1. Kor.3:13:ssa, mutta VT:ssa ja UT:ssa on monia tekstikohtia, joissa puhutaan tulesta viimeisen tuomion yhteydessä. Luultavasti klassinen käsitys pyriplegethonista[85], egyptiläisestä tulisesta järvestä Amentissa ja parsilaisesta myytistä maailmantulesta, joka on vanhurskaille kuin lämmin maito, mutta syntisille kuin sulaa metallia, ovat olleet hahmottamassa tätä patristista käsitystä.

Sielujen punnitseminen[86]

Tuomioajatuksen yhteydessä ajatus psychostasiasta, sielujen tai niiden tekojen punnitsemisesta, löytyy monista loppua koskevista näkemyksistä, mm. egyptiläisillä, intialaisilla, persialaisilla ja islamilaisilla. Se tavataan myös mandealaisilla lainana parsilaisilta. Heprealaisten keskuudessa ajatus, että Jumala punnitsee vaa´alla rajoittuu ensiksi tähän maailmaan[87]. Tämä tarina on luultavasti egyptiläistä alkuperää ja on yleensä hengellistetty. Se löytyy egyptiläisestä tarinasta vierailusta Amentin luo. Apokalyptisestä kirjallisuudesta ajatus on siirtynyt tulevaan tuomioon, jolloin Valittu punnitsee vaa´alla ihmisten teot[88] - käsitys löytyy myös hyvin maallistuneessa muodossa Talmudissa. Ensimmäinen viittaus tähän ajatukseen kristillisessä kirjallisuudessa löytyy Aabrahamin Testamentista[89], jossa alustavalla tuomiolla kuoleman jälkeen enkeli Dokiel punnitsee sielut. Heidän tuomionsa on yhdenmukainen tämän ja muiden koetusten kanssa, mutta sielut, joilla on samanlaiset synnit, sekä vanhurskaat pannaan erilleen[90] odottamaan viimeistä tuomiota. Tästä ajatuksesta Mikaelista punnitsemasta sieluja, jonka tehtävää on väitetty Hermeksen tehtävää vastaavaksi, ihmisten kohtaloiden punnitsijaksi, tuli suosittu varhais- ja myöhäiskeskiajan näyissä Toisesta maailmasta, ja läntisessä ikonografiassa usein Saatana ja pahat henget yrittävät painaa vaakakuppia voittaakseen sielun.

Henkilöön painettu merkki erottaa hänet tuomittuna tai pelastettuna kauheasta tuomiosta[91]. Rabbiinisessa kirjallisuudessa ympärileikkaus on merkki, joka pelastaa Gehennalta. Näitä ajatuksia kuvataan gnostilaisessa käsityksessä sielun noususta läpi sfäärien ja sen vapaasta kulusta, koska se kantaa tiettyä merkkiä, tai on kastettu, tai sinetöity tai tuntee maagisen yleiskaavan. Samanlaisia käsityksiä tavattiin jo alkukantaisten kansojen käsityksissä maailmanlopusta. Ajatus kasteesta on myös merkki tai koetus. Synti tekee merkkejä syntiseen ja näistä merkeistä hänet tunnistetaan Tuonpuoleisessa[92].

Elämänkirja ja tuomio

Babylonialaisten uskonnossa Mardukilla oli kirjuri, joka kirjoitti muistiin hänen sanelustaan elävien kohtalot, ja kirjuri kirjoitti muistiin myös Haadeksen hallitsijan määräykset. VT: ssa ”Elämän tai muistikuvien kirja” sisältää niiden nimet, jotka kuuluvat Jahven kansaan, ja siitä heidän nimensä voidaan imuroida[93]. Tästä tulee sitten niiden kirja, jotka hyväksytään tulevaan autuuteen[94] - ajatus löytyy täydellisenä Uudessa testamentissa[95]. ja Mainitaan[96] myös kirjat, joissa hyvät ja pahat teot ovat kirjattuina, ja ne avataan tuomiolla[97]. Nämä ajatukset toistuvat apokalyptisessä kirjallisuudessa. Elävien kirjat ovat olemassa [98] ja avataan viimeisellä tuomiolla.[99] On myös kirjoja, joihin ihmisten teot on kirjattu ja niitäkin käytetään tuomiolla[100]. Eenokin sanotaan olevan kirjuri, joka kirjoittaa muistiin teot[101], muualla se on arkkienkeli[102]. Aabrahamin Testamentissa[103] kaksi enkeliä tai Eenok kirjoittavat muistiin teot ja sieluille langetetut tuomiot. Samanlaisia ajatuksia löytyy varhaiskristillisestä kirjallisuudesta ja Näyissä tuonpuoleisesta, ja ne ovat suosittuja uskomuksia. Tallentajat ovat hyvin usein enkeleitä –käsitys, joka löytyy kreikkalaisten uskosta koskien demoneja tai varjoja[104]. Samankaltaisia ajatuksia kirjoista ja rekistereistä, jotka päättävät ihmisten tulevasta kohtalosta löytyy joissakin korkeammissa etnisissä uskonnoissa, hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa ja islamissa.

 

Lopuksi

Ajatuksia koskien maailmanloppua, ja jotka löytyvät useimpien uskontojen lopunaikaa koskevissa käsityksissä, voidaan pitää myyttisinä pohdiskeluina johtuen tiedosta jostakin aidosta katastrofista luonnossa tai sen ilmiöissä. Maailmalla täytyy olla loppu, kuten tiede opettaa, ja ihmisten pohdiskelut osoittavat, mutta ne kuvaavat tuota loppua karmein värin, yleisesti ennakoiden sen jälkeen uutta järjestystä. Mutta vain muutamissa eskatologioissa löytyy käsitys suuresta viimeisestä tuomiosta, parsilaisuudessa, juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ja tämä liittyy tietouteen maailmanlopusta, lopullisesta katastrofista, joka on alkusoitto tai jopa osa tuomion tapahtumaa. Moraaliset ja luonnolliset tapahtumat ovat yhteydessä toisiinsa, koska ihmisistä näytti sopivalta, että aika, jolloin heidän kohtalonsa päätettiin, olisi tahdistettu maailman järjestyksen lopun kanssa. Kristinusko, ja jos hyväksymme Kristuksen eskatologisen opetuksen, Kristus itse opetti tätä näkemystä. Mutta suuntaus nykyisin on enemmän ja enemmän etsiä hengellisempää käsitystä tuomiosta ja ihmisten itse yhä vähemmän olla huolissaan maailmajärjestyksen päättymisestä tapahtumana, johon on liittynyt enemmän tai vähemmän mekaanisena viimeinen tuomio. Jumalan tuomion ilmeneminen ihmissielussa nähdään tärkeämpänä kuin kaamea ilmiö, johon on niin kauan uskottu Viimeisen Tuomion seuralaisena, ja jolla ei voi olla yhteyttä sieluun tai organismiin, johon se puetaan tulevassa tilassaan.

Kirkon alkuvuosisatojen ideologiat lopun ajasta voidaan tiivistää seuraavasti: Enkelit noutavat ihmisen kuollessa sielun Jumalan läsnäoloon, joka väliaikaisesti määrää sen paikkaan, joka sielulle kuuluu sen edellytysten mukaisesti. Monet kirjoittajat ymmärtävät nämä väliaikaiset tilat Haadeksen eri osastoiksi. Mutta toisen voitolle jääneen näkemyksen mukaan, osaksi Kristuksen Tuonelaan alas laskeutumisen seurauksena, vanhurskaiden sielut pääsivät taivaaseen eli taivaalliselle alueelle, jota nimitettiin Paratiisiksi ja joka toisinaan sijaitsi maan päällä, Aadamin paratiisi. Tämä Paratiisi tulisi ilmi Kristuksen tuhannen vuoden päästä tapahtuvan tulemuksen yhteydessä ja maailma tuhoutuessa. Tämä ajatus löytyy jo Ignatios Antiokialaiselta ja ”Jesajan taivaaseen astumisesta” ja Kyprianus näyttää olleen samaa mieltä asiasta monien vastustaessa häntä. Käsitystä vastustivat voimakkaasti Justinus, Irenaeus ja Tertullianus. Tertullianus väittää, että ainoastaan marttyyrit pääsivät suoraan Paratiisiin, josta käsityksestä ehkä Irenaeus ja Justinus olivat samaa mieltä. Lisäksi satunnaisesti esiintyy käsitys, jonka mukaan kaikki kuoleman ja tuomion jälkeen käyvät läpi puhdistavan tulen. Tässä ilmenee ajatus katumuksesta ja puhdistuksesta kuoleman jälkeen, johon rukoukset ja sakramentit myötävaikuttavat. Mutta mitään sellaista, joka olisi viittaamassa myöhempään kiirastuli-oppiin, ei löydy paavi Gregoriuksen aikaan asti, paitsi Augustinuksen arvelu, että jotkut uskovat saattaisivat puhdistua ikään kuin tulen kautta synnillisistä taipumuksistaan.

Kristuksen tuhatvuotisella valtakunnalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jolloin Hän rajoittaa paholaisen valtaa ihmisiin, ts. sitoo paholaisen. Tämän ajanjakson lopussa paholainen päästetään vapaaksi joksikin aikaa ja sen annetaan toimia ihmisten keskuudessa. Tämän tuhatvuotisen valtakunnan kansalaisia voivat olla vain ne, jotka eivät ole kumartaneet petoa ja sen merkkiä, ja jotka ovat nousseet kuolleista ensimmäisessä ylösnousemuksessa. Se, joka ei ole ollut arvollinen tulemaan osalliseksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta, nousee kuolleista vasta noiden tuhannen vuoden jälkeen eli ”toisessa ylösnousemuksessa”, Tuhatvuotisen valtakunnan kansalaisiin toisella kuolemalla ei ole mitään valtaa. Sitten kun nuo tuhat vuotta ovat päättyneet ja paholainen joukkoineen terrorisoinut pyhiä, heidät heitetään tuliseen järveen, joka on toinen kuolema.

”Ensimmäinen ylösnousemus” tarkoittaa kasteessa tapahtuvaa ylösnousemusta ja ”toinen ylösnousemus” on se, joka tapahtuu viimeisenä päivänä. ”Ensimmäinen kuolema” on ihmisen luonnollinen kuolema, jolloin hänen sielunsa erkanee ruumiista ja ”toinen kuolema on ikuinen vaiva, jota nimitetään näin taivaallisen autuuden eli todellisen, ikuisen ”elämän” vastakohtana. ”Toisella kuolemalla” ei ole valtaa niihin, jotka ovat päässeet osallisiksi ”ensimmäisestä ylösnousemuksesta”, kun taas ”ensimmäisestä kuolemasta” eivät pyhätkään ole vapautetut.



[1] Didache XVI: 4; Ep. Barn. 15; Irenaeus V:25; Hippolytus: De Christo et Antichristo; Lactantius: VII: 17

[2] ”kuusi luomisen päivää”: Ep. Barn. 15; samaa mieltä olivat Irenaeus, Hippolytus, Lactantius, jne.

[3] Sib. Or. VIII: 148

[4] VII: 20

[5] Ps 1:5

[6] De An. 35, 55, 58; Adv. Marc. 3:24

[7] Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. Wsoy. Juva 2002. ss.175 -181

[8] Adv. Haer. 5:33

[9] ehkä midrasta 1.Moos. 27:28

[10] Apoc. Bar. 54; En. 10:19

[11] Ep. Barn. 4, 15; Hermas: Didache 10:16; Justinus: Dial. 80, 81; Irenaeus, V:32 ss; Tertullianus, Adv. Marcion. III:24; Hippolytus,70; Lactantius, 7:20 ss.; Metodius, Conviv. IX. L. 5; Commodianus, Carm. Apol. s.äe 979

[12] Irenaeus, V:33

[13] Euseb. Hist. Eccl. III: 28

[14] Jerome, Comm. on Is. 66: 20

[15] Euseb. Hist. Eccl. V:16; Tertull. Adv. Marc.III:24; Epiph. XLIX: 1; Oracle of Prisca

[16] Dial. 80

[17] Irenaeus, V:31.1.

[18] II vuosisadalla esiintyneitä harhaoppisia, jotka kielsivät jumalallisen Sanan, josta evankelista Johannes oli saarnannut; . Heitä kutsuttiin ”Sanan kieltäjiksi”.

[19] Epiphan. XXXII, XXXIII, LI

[20] Euseb. Hist. Eccl. II:25

[21] Klemens, Strom. VII. 12, 74

[22] Origen. De Princ. II:11 ss.; Contr. Cels. VIII: 30

[23] Euseb, Hist. Eccl. VII: 24

[24] Method. Conviv. IX. 1. 5;

[25] Basil. Ep. CCLVIII. 4; CCLXV. 2; Greg. Naz. Ep. CII. 4

[26] Harnack: History of Dogma, II. s. 300, viite

[27] August. De Civ. Dei. 20:6 ss.

[28] ”Seitsemännen päivän adventistit” ja ”Toiset adventisti” jne.

[29] Kiliastien mielestä syntisten toinen ylösnousemus

[30] Tapahtuu joidenkin mielestä Jehoshaphatin laaksossa

[31] Clem. Alex. Strom. VII: 2, 12

[32] Orig. Comm. on Matth. sec. 49

[33] pleroma= jumalallisten voimien täydellisyys

[34] Harnack: emt. I. s. 273, viite 2

[35] Jer. 4:23

[36] Hab. 3;5; Aam. 9:5; Miika 1:4; Jes. 51:8; 34:4

[37] Ps. 93:1; 104:5

[38] Jes. 65:17 s.; 66:22; vrt. 51:6

[39] Vrt. Jes. 66:22   65:20:n kanssa

[40] Een. 104:2

[41] Jubilees. 4:26

[42] Een. 19:25

[43] Apoc. Bar. 3:7

[44] Apoc. Bar. 32:6; 44:12; 48:50; 51:8; 57:2

[45] 4.Ezra 7:30 ss

[46] Matt. 19:28

[47] Apt. 3:21

[48] Hes. 12:66; vrt.1:10

[49] 2.Piet. 3:5 s.

[50] Vrt. Josephus, Ant. I: ii. 3. vesi, tuli

[51] Ekpyrosis (muinaiskreikaksi ἐκπύροσις, ”tulesta”) on erityisesti stoalaisen filosofian termi, joka tarkoittaa maailmanpaloa, jossa ikuisesti sykleissä toistuva kaikkeus tuhoutuu jokaisen syklin lopussa, ja josta kaikkeus syntyy aina jälleen uudelleen.

[52] 5. Moos. 32: 22

[53] Ps. 97:3: Sak. 18; Jer. 15:14; Sef. 18; Mal. 4:1; vrt. Ps. 50:3; Hab. 3:5;

[54] Een. 14:19; 71:2;

[55] 4. Esra 13:2 s: vrt. Jubilee 36:10; Asc. Is. 4:18

[56] Matt. 3:12; Hepr. 10:27; 12:29; 1.Kor. 3:13; 2.Tess. 1:8

[57] vrt. Mark. 13:31

[58] Ilm. 20:11; 21:1; vrt. 6:14;

[59] Room. 8:19

[60] vrt. esim. Ep. Barn. 15; Hippol. De Christo et Antichrist; Iren. jae 35 s; Aug. Enchir.85 s; De Civ. Dei. XXII; Ambr. III: 14 s.; XX:12 s

[61] Justinus, Apol. II:7

[62] Tatian. kpl. 25

[63] Minucius Felix, kpl. 34

[64] Hippol. Discource § 37; vrt, Tertullian. De Ann. 55; De Spect. 30

[65] Origen, Contr. Cels. jae 15

[66] Origen, De Princ. I. 6. 4.; vrt. II. 1. 3.

[67] Origen. ibid. II.3.7; III.6.8

[68] Lact. VII: 26

[69] Sibyll. Orac. II:196 ss; vrt. III: 79 ss.; IV:161 ss.: V: 158 ss.; VII: 28 s.; VIII: 217 ss.

[70] Bousset: The Antichrist, s.163 s.

[71] Iren. V: 36:L

[72] August. De Civ. Dei. XX:16

[73] Iren. I. 7.L

[74] Iren. I. 23.3; vrt. bailidelaisten järjestelmään (Hippol. X:10

[75] peratealaiset perustivat oppinsa astrologiaan

[76] Hippol. V:7

[77] kts. Origen., De Princ. II.10.6: Cyprian. Ep. 60; Greg. Nyss. Orat. Catech. 26, 35; August. Enchir. 69; De Civ. Dei. XXI: 26

[78] Testam. of Isaac, II. 2. 146 s.: vrt. ”por fronimon”; Clemens. Paedag.III:8; Origen. Strom. VII:6; Minuc. Felix, 35; ”sapiens ignis”. Tämä käsitys löytyy Herakleitokselta ja stoalaisilta.

[79] Koptilaiset dokumentit, TS, 42; Joosefin historia; Johanneksen Teot

[80] Testam. of Aabraham § 12

[81] Testam. of Aabraham §8

[82] Lactant. VII:20

[83] Ambr. Serm. III: 14; XX: 12; In Ps. XXXVI: 26

[84] Ambrosiasteriksi kutsuttiin kaikkien apostoli Paavalin kirjeiden, paitsi heprealaiskirjeen, kommentaarien kirjoittajaa; In Ep. i. ad Cor. XV:53; In Ep. ad. Rom. V.14

[85] Pyriphlegethon oli maanalainen tulinen joki ja sen jumala. Se oli yksi viidestä helvetin joista, muut olivat Akheron, Styx, Lethe ja Kokytos

[86] psychostasia

[87] Job. 31:6; Snl. 16:32; 21:2; 24:12; Ps. 62:8; Dan. 5:27; 4. Esra 3:34; Ps. Solom.5:4

[88] Enoch. 41:1; 45:3; 61:8; vrt. Apoc. Bar. 41.6

[89] Test. Abr. § 12

[90] Griffith,F. Ll.: Stories of the High Priests of Memphis. Oxford, 1900. s. 45 ss

[91] Hes. 9:4; Ps. Solom. 15:8; 10:8: ”Herran merkki on vanhurskaille heidän pelastuksekseen!; ”tuhon merkki on heidän otsassaan”: Gal. 6:17; Ilm. 7:3; 9:4; 14:1;   2. Moos. 12:13 ja 1. Moos. 4: 16 saattavat viitata tähän

[92] Origen. Hom in Jer. 16

[93] 2. Moos. 32:32; Ps. 69: 28; Jes. 4:3; Hes. 13: 8; Mal. 3:16; vrt. Ps. 139:16; Jer. 22:30; Jes. 48: 10

[94] Dan. 12:1

[95] Luuk. 10:20; Fil. 4:3: Hepr. 12: 23; Ilm. 3:5; 13:6; 17:8; 20:12,16; 21:27

[96] Mal. 3:16; Jes. 65:6

[97] Dan. 7:10: Ilm. 20:12

[98] Jub. 36:10; 30: 22

[99] Eboc. 47:3 vrt. 104:1

[100] Enoc. 81:4; 90:20; 98:7; Jub. 30:20 s; 36:16; 4. Ezra 6:20; Apoc. Bar. 24:1

[101] Jub. 4:23; 10:17; vrt. Secrets of Eenok. 40:13; 53:2; 64:5

[102] Enoc. 89:61; Mikael Asc. Is. 9:21

[103] Test. Abr. § 12

[104] Lucian. Menip. 13

 

Kirjallisuutta:

 

Atzberger, Leonard: Geschichte des christlichen Eschatologie innerhalb der vornicänischen Zeit. Freiburg. 1896.

Schwally, F.: Das Leben nach dem Tode. Giessen. 1892.

Bousset, Wilhelm; Die Religion des Judentums in neutestamentlichen Zeitalter. Vols 1-2. Berlin. 1906.

Goldschmidt, Lazarus: Der Babylonische Talmud. I - IX

Budge, E.A. Wallis: The Book of Dead. The Papyrus of Ani. 1895

Budge, E.A.Wallis: The Book of the Dead: The Papyrus of Ani. Vol 1. London. 1913

Budge,E.A.Wallis: Scribe and Treasure of the Temples of Egypt, about B.C.1450. I-II

Budge,E.A.Wallis: Osiris and the Egyptian Resurrection. London 1911.

Budge,E.A.Wallis: The Egyptian Heaven and Hell. Vols I-III. London, Chicago. 1905, 1906

Wiedemann, Alfred: The Realms of the Egyptian Dead According to the belief of the Ancient Egyptians. London 1902

Charles, R.H.: The Assumption of Moses. London 1897.

Charles, R.H.: The Ascension of Isaiah. London. 1900

Charles, R.H.: The Apocalypse of Baruch. London 1918.

Charles, R.H.: The Book of the Secrets of Enoch. Oxford. 1896.

The Books of Enoch  (I,II, III).2010

Schodde, G.H.: The Book of Jubilees. Oberlin, Ohio. 1888

Harris,R. and Mingana.A.: The odes and Psalms of Solomon. 1920

Abbott,E.A.: The Message of the Son of Man. London. 1909

Griffith, F. Ll.: Stories of the High Priests of Memphis. Oxford. 1900

Jastrow, Morris: The Religion of babylonia and Assyria. Vol. 2. Boston. 1898.

Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. WSOY. Juva. 2002

Biusset: The Antichrist

Schwegler,F.C.A.: Der Montanismus und die christirliche Kirche des zweiten Jahrhunderts. Tuebingen. 1841.

Pfleiderer, Otto: Primitive Christianity. Its Wtings and Teachings in their Historical Connections. I - IV   New York. London.  1906-

Chambers, Arthur: Our Life after Death or the Teaching of the Bible concerning the Unseen-World. London 1905.

Archbishop Averky: Apocalypse of st. John  An Orthodox Commentary. Valaam Society of America. 1985.

Metropolitan of Nafpaktos Hierotheos: Life after Death. Birth of the Theotokos Monastery. Reprinted 1998, 2000

 

Puolimatka, Tapio. Usko, tieto ja myytit. Kustannus  Oy Uusi Tie. Helsinki 2005.
Puolimatka, Tapio.  Usko, tiede ja Raamattu. Kustannus  Oy Uusi Tie. Helsinki 2008.

Romanides,J.  An Outline of Orthodox Patristic Dogmatics. Orthodox  Theological Library 1.  Edited and Translated with an Introduction and Bipliography by Protopresbyter
Romanides John S. Patristic Theology. Uncut Mountain Press. 2008

The Early Church Fathers Series in WinHelp Format A 37-volume electronic collection of writings from the first 800 years of the Church. Programmed in WinHelp by: Maged Nabih Kamel, MD Email: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen. http://www.geocities.com/Athens/7084

 

Harnack, A.: History of Dogma, Vols. I – VII. Williams & Norgate. 1897.