Tsasounan suunnalta
                                                          WWW. TSASOUNA. NET

15. helluntainjälkeinen sunnuntai

Matt. 22: 35 - 46

 Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Olemme siirtymässä uuteen liturgiseen kirkkovuoteen. Ortodoksisen kirkkokalenterin mukaan kirkkovuosi alkaa syyskuun ensimmäisenä päivänä, vaikka todellinen ortodoksisen jumalanpalveluselämän keskus on Kristuksen ylösnousemuksen juhla. Kaikki ortodoksisen kirkon liturgisen uskonnollisuuden ainekset saavat alkunsa pääsiäisestä ja viittaavat aina siihen. Kirkon kiinteät juhlatkin, kuten joulu ja teofania, joita vietetään kalenterissa määrättyinä päivinä, saavat liturgisen muotonsa ja innoituksensa pääsiäisen juhlasta.

Ortodoksinen kirkkovuosi opettaa kristillisen ajan ymmärtämistä. Kirkon jumalanpalveluksen todellisena keskuksena on yhden merkitykseltään, sisällöltään ja tarkoitukseltaan muuttumattoman mysteerin eli Eukaristian alituinen uudistaminen ja toistaminen ajassa. Toistamisen merkitys on siinä, että palautetaan mieleen ja toteutetaan jotain toistamatonta.

Kirkossa aika ei ole pelkästään ulkoinen ja luonnollinen kehys, vaan jumalanpalveluksen varsinainen kohde, sen sisältöä määrittävä lähtökohta. Selvimmin se näkyy vuorokausikierron jumalanpalveluksista.  Jo palvelusten nimet aamu- ja ehtoopalvelus, hetket jne. viittaavat niiden ajasta erottamattomuuteen. Aika on luodun olemassaolon mitta, jonka Jumala on antanut luomakunnalle. Sen mukaan ajassa tapahtuva on Jumalalle merkittävää ja todellista.

Kristuksen lunastustyö koskee koko maailmankaikkeutta, samoin Kirkko on perustettu koko maailman pelastusta varten. Ortodoksinen, kunnioittava asenne luomakuntaan ilmenee käsityksenä, että on mahdollista nähdä Jumalan tekoja ja Hänen hyvyyttään luonnossa ja sen avulla. Samoin Kirkko opettaa, että kaikki tulee saattaa ja tehdä Jumalan välikappaleeksi palvelemaan ja ilmaisemaan Jumalaa. Tätä näkökantaa kutsutaan sakramentalismiksi.

Kreikassa eli yli 300 vuotta sitten ennen Kristuksen syntymää filosofi nimeltä Diogenes. Hän oli aikanaan kuuluisa ja hänellä oli tapana lausua pureviakin totuuksia välittämättä kuulijoiden yhteiskunnallisesta asemasta. Makedonian hallitsija Aleksanteri Suurikin oli kuullut tästä miehestä. Käydessään kerran Korintossa Aleksanteri Suuri vieraili Diogeneen luona. Tämä viisas vanhus istui auringonpaisteessa tynnyriasuntonsa edustalla ajatuksiinsa vaipuneena. Katseltuaan aikansa Diogenesta Aleksanteri sanoi: ”Kuulehan, voisinko tehdä jotakin hyväksesi?" 

Kuultuaan kysymyksen filosofi kohotti katseensa hallitsijaan ja sanoi: ”Kyllä voit. Siirry pois auringon edestä, että se loisi valoaan minuun ja lämmittäisi minua!"   

Noista ajoista on kulunut jo pitkälle kolmatta tuhatta vuotta. Erään asian opimme kuitenkin filosofin yksinkertaisesta ja suorasta vastauksesta ja se pätee meidänkin aikakautemme ihmiselle. Sen tieltä, mitä hän piti parhaana, sai kaikki muu väistyä, jopa maailman mahtavin hallitsijakin kaikkine avuntarjouksineen.

Usein meidänkin elämämme tielle osuu mahtavia valtiaita tarjoten meille apuaan ja palveluksiaan. Mutta samalla he pimentävät meiltä iäisyysvalon. Eräs meitä pimentävä ja vallitseva tekijä on palkkioajattelu ja ansioajattelu.

Jumalan valtakunnan rajapyykkien sisäpuolella ei ole kysymys ansiosta eikä palkasta, vaan Jumalan hyvyydestä.

Maallinen yhteiskunta ja ihmisten kanssakäyminen rakentuu oikeudenmukaisuuden, ansion, palkan ja moraalin pohjalle, mutta Jumalan valtakunnassa ja sen ihmissuhteissa pätee vain rakkaus, hyvyys ja rajaton anteeksiantamus.

Tämän päivän evankeliumissa tapaamme juutalaisen lainoppineen, joka esittää Jeesusta kiusatakseen kysymyksen: "Mikä on suurin käsky laissa?"

Ehkä lainoppinut tunsi olevansa vahvoilla tuntiessaan lain läpikotaisin. Ehkä hän piti itseään ansiokkaana Jumalan edessä juuri siitä syystä. Ehkä lainoppinut yritti saada Jeesuksen hämilleen tai nolatuksi. Joskus ihmiset nauttivat sellaisesta. Se ikään kuin kohottaa heidän omaa arvoaan. Nolaamiskeinoja on monia.

Meitäkin kiinnostaa tämä kysymys: "Mikä on suurin käsky".

Jos saamme asiaan selvyyden, selviää myös samalla, mikä on suurin synti. Sillä eikö olekin niin, että suurimman käskyn rikkomisesta tulee suurin synti ja suurimman käskyn täyttämisestä suurin hyve. Saatuamme selvyyden tässä asiassa meidän on helppo lajitella ihmisiä suuriin ja pieniin syntisiin, hurskasiin ja kelvottomiin, niin kuin monta kertaa saattaa tapahtua.

Voimme kysyä itseltämme, mitä käskyä pidämme suurimpana eli toisin sanoen: mitä syntiä pidämme suurimpana ja pahimpana: Onko sitä Jumalan pilkkaaminen, murha vai varastaminen jne.

Evankeliumin lainoppinut odotti saavansa Jeesukselta vastaukseksi jonkin kymmenestä käskystä: ”Älä tapa, älä varasta” tai jonkin muun käskyn.

Mutta niin kuin Aleksanteri Suuri peitti Diogenesta estäen häntä saamasta valoa ja lämpöä, niin juutalaisten lakihurskaus esti näkemästä Jumalan valtakunnan salaisuuksia.

Jeesus tahtoi poistaa totuuden valon edestä kaiken sitä peittävän. Kristuksen valossa tämäkin asia sai uuden sisällön ja muodon. Jeesuksen yllättävä vastaus saa hiljaiseksi itsevarma lainoppineen.

Suurin käsky ei olekaan kielto, vaan myönteinen kehotus rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä, toista ihmistä.

Ei siis tulekaan pohtia yksinomaan sitä, mikä on meille kiellettyä, vaan meidän tulee suunnata ajattelumme ja tunteemme ja tekomme kaikkeen sellaiseen toimintaan, joka valaisee ja rakentaa ja lisää onnellisuutta ja hyväntahtoisuutta. Näin myös meille alkaa hahmottua ihmisen suurin synti. Se on rakkauden puute.

Synti on koko ihmisen olemukseen ja ympäristöön vaikuttava sairaus. Vaikka yrittäisimme kuinka vakavasti suhtautua syntiin, helposti unohdamme sen turmiollisuuden. Synti riistää ihmiseltä muodossa tai toisessa elämän onnen.

Mutta yli kaikkien syntiemme kohoaa se, että emme rakasta. Tosiasia on, että ihminen on erehtyväinen ja että tekevälle sattuu myös virheitä.

Kuitenkin, jos ihminen ei osaa eikä halua rakastaa enempää Jumalaa kuin lähimmäistäkään, hän ei enää oikeastaan ole ihminen, jollaiseksi Jumala hänet loi, vaan aivan kuin kone, joka toteuttaa kylmien ja pimeiden voimien käskyjä.

Tällainen ihminen ei tunne rakkautta eikä rakasta itseäänkään myönteisessä mielessä. Sillä Jeesuksen käskyn mukaan me saamme rakastaa myös itseämme. Meitä ei kehoteta itserakkauteen, vaan meissä olevan Jumalan kuvan ja kaltaisuuden toteuttamiseen itsessämme ja tuon kuvan varjelemiseen. Tässä merkityksessä itsemme rakastaminen on Jumalan sanan ja evankeliumin opetuksen mukaista. Olemme velvolliset pitämään huolta sielumme ja ruumiimme pelastuksesta. Se tapahtuu Jumalan kohtaamisessa ja rakastamisessa.

Suurin käsky on rakkauden käsky. Se on myös paras käsky, joka tuottaa eniten onnea ja hyvyyttä. Se on myös paras keino elämän ongelmien ratkaisemiseen.

Elämämme on täynnä monia murheita, ahdistuksia ja ristiriitoja ja ne tekevät elämämme vaikeaksi.

Me pieninä ihmisinä useinkin yritämme voittaa ne omilla pienillä konsteillamme. Kun se ei onnistu, lopulta kyllästymme ja annamme asioiden mennä menojaan.

Tämän päivän evankeliumi antaa meille uuden vihjeen: Kokeilepa rakkautta oikein tosissasi. Älä esitä vaatimuksia Jumalalle äläkä toisille ihmisille. Älä pakota toisia elämään omien sääntöjesi mukaan. Sen sijaan yritä rakastaa tunteillasi, tahdollasi ja teoillasi. Samoja keinoja Jumalakin käytti meidän syntisten pelastamiseksi. Hän rakasti meitä ja rakastaa edelleenkin. Ongelma ei olekaan siinä, että tämä tai tuo ihminen aiheuttaa minulle ikävyyksiä tai on hankala, vaan siinä, että emme itse osaa emmekä halua rakastaa.

Pelastuksemme on Jumalan rakkauden lahja. Lahjaksi olemme saaneet, lahjaksi meidän tulee antaa. Kristittyjen parannukseksi ei muodostu Jumalan tuomio, vaan Jumalan hyvyys. Vain lahjaksi saatu hyvyys tekee ihmisen pieneksi, nöyräksi ja kiitolliseksi. Anteeksiantamisen valo kirkastaa ja lämmittää jokaisen ihmisen sydäntä, jos meillä vain on tarpeeksi rohkeutta sanoa elämämme tielle esteeksi tuleville valtiaille, asenteillemme ja itsekeskeiselle elämällemme Diogeneksen tavoin: "Siirry pois edestäni”, ja iäisyyden valossa annamme asioille niiden oikean arvon ja järjestyksen.                

Tällöin omat itsekkäät laskelmamme ja ympyrämme rikkoontuvat elämässämme. Näemme yksin Hänet, joka on rajattoman hyvä. Jumala antaa meille ne lahjatkin, jotka me, Hänen luotunsa, Hänelle uhraamme.  Emme tee niin siksi, että Hän olisi uhriemme tarpeessa, vaan siksi, että Herramme antaa tällä tavoin mahdollisuuden tulla osallisiksi siitä uhrista ja pelastuksesta, jonka Vapahtaja on ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan kaikille antanut.

Rakasta Jumalaa, rakasta lähimmäistäsi, rakasta itseäsi. Nämä kehotukset ovat sisäisessä ja erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Ilman toista ei voi toistakaan. Kaiken perustana on kuitenkin käskyistä suurin: "Rakasta Herraa, Sinun Jumalaasi.” Aamen.