KUOLEVAN KOHTAAMINEN

Kuoleman lähestyessä

Kuolevan kohtaaminen on keskeistä terveydenhuollossa hoitajien työssä, samoin kuin monille sosiaalialan ja kirkon työntekijöille. Terveydenhuollon ja sosiaalialan koulutuksen perustana on ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen, mikä tarkoittaa ihmisen kohtaamista samalla elossa olevana mutta kuoleman mahdollisuutta kantavana. Kuitenkin kuolevan ihmisen kohtaamista omana erityisenä vuorovaikutustilanteenaan käsitellään hoitoalan koulutuksissa melko vähän. Myöskin kirkon työntekijä monta kertaa tuntee itsensä hyvin puutteelliseksi ja avuttomaksi joutuessaan kohtaamaan kuolevan ihmisen.

Kuolemaa lähellä olevan henkilön onnistuneessa tukemisessa lääkäri, pappi, muu hoitohenkilökunta ja potilaan läheiset toimivat yleensä yhteistyössä. Silloin kuolevan potilaan ulottuvilla on hänen tarvitsemansa apu, myös kuunteleva ihminen.

Lääkärin tehtävä on kertoa potilaalle sairaudesta ja sen ennusteesta selkeästi ja ymmärrettävällä tavalla ottaen huomioon hänen kykynsä vastaanottaa näitä asioita. Potilaalla on usein myös toive, että turvallisena koettu lääkäri ymmärtäisi hänen henkistä hätäänsä kuoleman edessä ja kohtaisi hänet myös kuuntelevana lähimmäisenä.

Kuolemaa lähellä olevan ihmisen kohtaamisessa lääkärin, omaisen tai papin oma persoona on oleellisena tekijänä. Kohtaamiseen vaikuttaa se, miten on itse muodostanut suhteensa kuolemaan. Onko valmistautunut kohtaamaan oman kuolemansa? Tunnistaako siihen liittyvää omaa problematiikkaansa

Tieto oman kuoleman lähestymisestä koskettaa ihmisen olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä. Se käynnistää kuolemaan valmistautumisen henkisen prosessin, joka jatkuu aina viime hetkeen saakka. Lääkäri on useimmiten se henkilö, joka antaa tiedon lähestyvästä kuolemasta. Tämän viestin kertomiselle tulee varata rauhallinen paikka ja riittävästi aikaa, jotta potilas voi häiriintymättä keskustella lääkärinsä kanssa.

Kuolemaa lähellä oleva potilas käy usein läpi elämänsä arvoja ja puntaroi niitä. Samoin hän käy läpi ihmissuhteitaan ja tekemisiään sekä tekemättä jättämisiään. Vakaumukseen liittyvät kysymykset ja arvostukset saattavat nousta tärkeiksi. Kuolemaan valmistautuminen on prosessi, jossa koko eletty elämä ja sen merkitys saavat lopullisen perspektiivin. Keskusteluissa tulee kunnioittaa potilaan vakaumusta. Potilas ottaa usein itse esiin asioita sitä mukaa kuin hän on niitä valmis käsittelemään, mutta lääkäri, pappi tai hoitaja voi myös olla aloitteellinen. Keskustelu yleensä vapauttaa ahdistuksesta. Tunteiden ja keskeneräisten asioiden rehellinen kohtaaminen ja käsitteleminen johtavat niiden selkiintymiseen. Kuolema on aikanaan helpompi kohdata, kun on voinut selvittää mieltään painaneet kysymykset ja saa nukkua pois "elämästä kylliksi saaneena".

Kuolevan pelot

Potilaan ensireaktio kuoleman läheisyydestä kuullessaan voi olla torjunta tai kapina. Vähitellen hän yleensä sopeutuu tulevaan ja alkaa henkisen valmistautumisen kuolemaan. Siinä prosessissa on oleellista saada keskustella mieltä painavista asioista. Usein tällainen henkilö on lääkäri tai pappi. Muu hoitohenkilökunta ja sairaalateologi ovat myös usein tärkeitä tässä mielessä.

Suurin pelko potilaalla voi olla siinä, että hän jää yksin tai tulee hylätyksi. Pelko voi syntyä myös siitä, että hän ei hallitse tilannetta. Kuolema on uhka omalle olemassaololle ja elämänkatsomuksen selkiintymättömyys saattaa lisätä ahdistusta. Kuoleman läheisyys voi nostaa pintaan voimakkaita tunteita: ahdistusta, vihaa, katkeruutta ja syyllisyyttä tai haikeutta elämättömästä elämästä. Näiden käsittelyyn tarvitaan toista ihmistä.

Kuolemaan liittyvät kysymykset saattavat nousta myös pintaan tilanteissa, joissa potilas on käynyt lähellä kuolemaa ja siitä selvinnyt.

Kuolevan lapsen kohtaaminen on usein vaikeampaa. Lapselle kuoleman lähestymisestä on kerrottava hyvin harkiten. Kertomistavasta ja ajankohdasta tulee sopia vanhempien kanssa, samoin kuin siitä, kuka asian kertoo. Vanhemmat tarvitsevat myös erityistä tukea, jotta he jaksavat olla lapsensa rinnalla.

Arvokas kuolema

Arvokas kuolema ja kuolevan tukeminen ovat  tärkeitä asioita. Oikeastaan niiden tulisi olla itsestäänselvyyksiä. Monissa kirkkomme jumalanpalveluksissa toistuu anomusrukous: "Anokaamme elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen pelättävän tuomioistuimen edessä." Kaikissa ihmiselämän vaiheissa Kirkko saattelee ihmistä läpi elämän rukoilemalla hänen puolestaan.

Kirkon keskeinen julistus muistuttaa meitä siitä, että elämämme tässä ajassa on rajallinen ja nopeasti ohimenevä. Samalla meitä kehotetaan elämään aina niin, kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Nykyaikana tämä periaate tosin on muuttunut monelle päinvastaiseksi kuin mitä kirkko tähdentää. Suhtautuminen on oikeastaan ristiriitaista: kuolema koetaan toisaalta mielenkiintoisena, mutta toisaalta sitä vieroksutaan. Tämä ilmenee mm. uutisoinnissa. Vasta kun kuolema koskettaa enemmän henkilökohtaisella tasolla, tilanne muuttuu ongelmalliseksi. Kuolemaa aletaan torjua, koska se muistuttaa meitä oman elämämme rajallisuudesta. Kaikki kuolemaan liittyvä koetaan hyvinkin vaikeaksi. Mistään kuolemaan liittyvistä asioista ei mielellään haluta keskustella ja käyminen kuolevan luona koetaan kiusalliseksi. On sanottu, että ”kuoleman pelko on itse asiassa elämän pelkoa”.

Nykyään kuoleman pelko siirtyy myös tuleville sukupolville, sillä monta kertaa lapset jätetään kotiin hautajaisten ajaksi tai jos he ovat mukana, vaaditaan arkun kiinnipitämistä hautaustoimituksen aikana, jotta lapset eivät näkisi kuollutta ja kuolemaa. Ortodoksisessa perinteessä arkku on avoinna koko toimituksen ajan, ellei siihen ole jotain selvää näkyvää perustetta

Meitä ei kehoteta muistamaan kuolemaa, jotta alkaisimme pelätä elämää, vaan jotta eläisimme täydestä sydämestämme, kokonaisesti, niin että elämämme on joka hetki "täyttä elämää", ei aallonpohja vaan aallonharja, ei tappio vaan voitto. Kuoleman muistaminen siis antaa meille voimaa elää intensiivisesti.

Mitä kuolema on kirkkoisien näkökulmasta

Mitä kuolema sitten on? Kirkon isät painottavat, että kuolema on siirtymä parempaan. Toiseksi he eivät katso kuoleman katkaisevan yhteyttä edesmenneen ja häntä surevien välillä. Kolmanneksi he muistuttavat toistuvasti, että kuolema on väistämätön, eikä sitä vastaan siksi ole hyödyllistä taistella.

Kuolema voidaan isien mukaan siis nähdä siirtymisenä tuskien ja vaivojen täyttämästä elämästä parempaan ja autuaalliseen olotilaan. Edesmennyt ihminen pääsee vapaaksi monista ajallisista kärsimyksistä. Kuolema on matka tuon ilmaisiin, toiseen maailmaan. Basileios Suuri vakuuttaa, ettei kuolema merkitse elämän päättymistä, vaan sen muuttumista paremmaksi. Edesmennyt ei lepää maan povessa vaan hänet on jo otettu taivaan piiriin. Samassa hengessä lohduttaa surevia Krysostomos. Hän sanoo, että kuolemassa on kyse siirtymisestä maasta taivaaseen, ihmisten keskuudesta enkelien ja Jumalan luo. Lohduttavaa on, että ihmisten keskinäisen rakkauden siteet säilyvät kuolemassa. Rakkaus yhdistää ajan ja iankaikkisuuden rajan eri puolilla olevat vahvasti toisiinsa. Yhteys ei tietenkään voi enää olla samanlainen kuin rajan tällä puolen. Konkreettisen kanssakäymisen tilalle tulee kiintymyksen ja rakkauden yhteys. Koska rakkaus kuitenkin pysyy eikä katoa, on esimerkiksi turha itkeä edesmenneeseen puolisoon kohdistuneen rakkauden menettämistä. 

Johannes Krysostomos kehottaakin meitä luottamaan siihen, että puolisoille on luvassa yhteinen ikuisuus, jos rakkaus todella pyritään säilyttämään. Etäisyys, aika tai mikään muukaan ei voi erottaa toisiinsa yhdistyneitä sieluja.

Ajatukseen yhteyden säilymisestä edesmenneisiin liittyy läheisesti ylösnousemuksen toivo. Tätä toivoa isät pyrkivät herättelemään surevien mielissä muistuttamalla, että jo pian koittaa aika, jolloin kuolleet ovat taas keskuudessamme, sillä kaikki olemme matkalla samaan päämäärään: Jumalan valtakuntaan.

Ajatukseen rakkauden yhdistävästä voimasta liittyy joillakin isillä käsitys siitä, että tuonpuoleiseen siirtynyt on valmistamassa siellä sijaa jälkeensä tuleville. Edesmennyt toimittaa rakkauden palvelusta tässä ajassa vaeltavien läheistensä puolesta ja edesauttaa kuoleman jälkeisen jälleentapaamisen toteutumista

Kolmas keino, johon isät tarttuvat hillitäkseen kohtuutonta suremista, on kuoleman väistämättömyydestä muistuttaminen. Kuolema on todiste ihmiselämän rajallisuudesta, minkä vuoksi se pakottaa meidät kohtaamaan olemassaolomme perustavat tosiasiat. Kuten tiedämme, syntymää seuraa väistämättä kuolema. Isien mukaan ne, jota protestoivat kuoleman ehdottomuutta vastaan tavoittelevat luonnonjärjestyksen ylittäviä asioita. Vastaanhangoittelu kuoleman edessä on kuitenkin turhaa.

Kuoleman väistämättömyyden ymmärtäminen ja hyväksyminen eivät isien mukaan itsessään vielä tarjoa täyttä lohdutusta. Heidän ajattelunsa perusteella voitaisiin sanoa, että vasta usko luonnonjärjestyksen kumoutumiseen Kristuksessa tarjoaa täydellisen ja ihanimman lohdutuksen. Puhuessaan kuoleman luonnollisuudesta isät muistuttavat, ettei Kristuskaan omalla kohdallaan torjunut kuolemaa

Isät kuvailevat kuolemaan oikein valmistautuneen autuaallista siirtymistä tästä ajasta tulevaan. Sielunsa puhdistanutta ei kuoleman lähestyminenkään voi suistaa epätoivoon ja suruun. Kuoleman ajatteleminen tekee hänet pikemminkin iloiseksi, koska kuolema tarjoaa hänelle vapautuksen maanpäällisestä uurastuksesta.

Kirkkoisät, joista useimmat olivat munkkeja, painottavat kuoleman muistamisen merkitystä kaikille kristityille, mutta etenkin kilvoitteluelämään vihkiytyneille. Juuri munkin ja nunnan ajatuksissa kuoleman tulisi olla joka päivä. Kuolema on eräänlainen mitta, johon elämä ja kaikki toiminta suhteutuu. Kuoleman jatkuva muistaminen vapauttaa ihmisen kuolemanpelosta, niin että tilalle tulee luottamus ja toivo

Isien pyrkimyksenä on selvästi johdattaa ajattelemaan kuolemaa myönteisenä tapahtumana eikä yksinomaan traagisena menetyksenä.  Gregorios Teologin mukaan siirtymistä tuonpuoleiseen ei oikeastaan pitäisi lainkaan nimittää kuolemaksi. Kuolema on nimenä paljon kauheampi kuin sen kautta avautuva todellisuus. Kristitty ei näe kuolemaa kaiken loppuna vaan uuden elämän alkuna!

Saattohoito

Ne meistä, jotka ovat kokeneet yhteisiä hetkiä kuolevan lähimmäisensä kanssa, ihmisen, joka tietää kuolevansa, tietävät, mitä kuoleman läsnäolo merkitsee ihmissuhteelle. Se merkitsee sitä, että jokaisen lausumamme sanan tulee kertoa siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, joka on ehkä vain piiloisesti olemassa suhteessamme tuohon toiseen. Se merkitsee, ettei mikään ole vähäarvoista, koska kaikki, pieninkin seikka, voi ilmaista niin rakkautta kuin sen puuttumistakin. Tämän huomioon ottaminen on tärkeää, koska se sävyttää koko asennoitumistamme kuolemaan ja tekee siitä haasteen, joka antaa meidän kasvaa ihmisenä kohti jumaloitumista, antaa meidän olla niin täydellinen kuin mahdollista, koska toista samanlaista hetkeä ei tule.

Toisen ihmisen tukeminen saattohoidossa edellyttää, että me itse uskallamme suhtautua kuolemaan terveellä tavalla. Jos pelkäämme kuolemaa ja sen kohtaamista, emme voi myöskään tukea ihmistä, joka on lähellä kuolemaa.

Oikeastaan saattohoidon tulisi alkaa jo paljon ennen saattohoitoa. Kuolemaan liittyviä käytännön asioita tulisi pohtia jo silloin, kun olemme vielä suhteellisen terveitä. Moni ihminen haluaa tänäkin päivänä, että Kirkko on tässä kaikessa mukana lääkärien ja omaisten lisäksi. Mukana on siis monta tahoa, jotka kaikki pyrkivät siihen, että ihmisen siirtyminen tästä ajasta iankaikkisuuteen olisi rukouksen sanojen mukaisesti: "kristillistä, kivutonta, kunniallista ja rauhallista".

Monet ihmiset tekevät nykyään hoitotestamentin, joka omalta osaltaan takaa jo sen, että ihmisen oma tahto tulee selkeästi esille. Monet haluavat myös, että pappi tai muu kirkon työntekijä olisi läsnä saattohoidossa ja tietysti jo sitä aikaisemmin. Mitä me sitten läheisinä ihmisinä voimme tehdä, kun olemme osallisena tuossa saattohoidossa? Tai yhtä hyvin voisi kysyä myös, että mitä meidän sellaisessa tilanteessa tulisi sanoa? Harvemmin meidän tarvitsee sanoa siinä tilanteessa mitään erikoista tai maata mullistavaa. Itse asiassa, meiltä harvemmin edes odotetaan monisanaisuutta tai perusteluja sille, miksi ihminen kuolee. Tällaisten kysymysten ääreen tullaan silloin, kun kuolema on tapahtunut onnettomuuden seurauksena tai muutoin äkisti ja silloinkaan sanat eivät voi millään ilmaista kaikkea mitä pitäisi.

Hiljaisuudella on suuri merkitys, koska tiedetään, että sanat pystyvät ainoastaan pienissä määrin ilmaisemaan kaikkia ihmisen tunteita. Kuolevan kohtaamisessa tilanne on juuri sellainen - ensin tulee läsnäolo ja sitten vasta sanat. Sanoja ei tarvitse kuitenkaan väheksyä. Monesti ihmisen kuuloaisti säilyy viimeiseen asti melko valppaana. Rukous ja läheisen ihmisen puhe vaikuttavat ihmiseen, joka on meidän silmissämme lähes tajuton. Usein silloin huomaa hetkellisen havahtumisen, kun heikko ihminen kuulee jotain tuttua ja lohduttavaa.

Kuinka auttaa kuolevaa

Joku saattaa ehdottomasti kieltäytyä hyväksymästä läheisensä välitöntä kuolemaa ja kannustaa häntä koko ajan ns. »ajattelemaan positiivisesti» siinä toivossa että läheinen parantuisi sillä tavoin. Ainoa seuraus siitä on, että kuoleva joutuu pitämään ajatuksensa, syvät pelkonsa, pakokauhunsa ja surunsa omana tietonaan voimatta uskoa niitä kenellekään, ilman että kukaan auttaa häntä tutkimaan niitä, ilman että kukaan auttaa häntä ymmärtämään omaa elämäänsä ja ilman että kukaan auttaa häntä tavoittamaan oman kuolemansa merkitystä.

Kuoleva ihminen on usein varautunut, tuntee itsensä epävarmaksi ja epäilee katsomassa käyvien tarkoitusperiä. Ei siis pidä ajatella, että jotakin ihmeellistä pitäisi tapahtua. Riittää, että on vain luonnollinen ja vapautunut, oma itsensä. Usein kuoleva ei sano sitä mitä tarkoittaa tai haluaa sanoa, ja hänen läheisensä eivät tiedä mitä sanoa tai tehdä. On vaikea keksiä, mitä kuoleva ehkä yrittää sanoa tai mitä hän ehkä haluaa salata. Toisinaan hän ei tiedä sitä itsekään. Niinpä aluksi on tärkeintä saada tunnelman jännitys hälvenemään millä hyvänsä helposti ja luonnollisesti tarjoutuvalla tavalla.

Kun luottamus on syntynyt, ilmapiiri muuttuu välittömäksi, ja se tekee kuolevalle mahdolliseksi puhua niistä asioista joista hän todella haluaa puhua. Häntä tulisi lämpimästi rohkaista tuntemaan, että voi ilmaista niin vapaasti kuin suinkin ajatuksensa, pelkonsa ja kuolemisen ja kuoleman herättämät tunteet. Tämä rehellinen ja estoton tunteiden paljastaminen on tärkein edellytys ajatellen elämän hyväksymistä ja hyvää kuolemaa. Kuolevalle ihmiselle on annettava ehdoton vapaus ja täysi lupa sanoa mitä haluaa. Kun hän lopulta sitten puhuu omista sisimmistä tunteistaan, häntä ei saa keskeyttää eikä kiistää tai vähätellä mitään, mitä hän sanoo. Kuolemansairaat tai kuolevat ihmiset ovat elämänsä haavoittuvimmassa tilanteessa, ja tarvitsemme kaikki taitomme ja koko herkkyys-reservimme, lämpömme ja myötäelävän rakkautemme auttamaan heitä paljastamaan sisimpäänsä. On opittava kuuntelemaan, kuuntelemaan hiljaa; olemaan avoimesti ja rauhallisesti hiljaa niin, että toinen ihminen tuntee olevansa hyväksytty. On oltava jännittämättä siinä määrin kuin pystyy, kaikessa rauhassa kuolevan ystävämme tai omaisemme seurassa, niin kuin ei olisi mitään tärkeämpää tai mukavampaa tekemistä

Tässä niin kuin kaikissa vakavissa elämäntilanteissa on erittäin paljon hyötyä kahdesta asiasta: terveestä järjestä ja huumorintajusta. Huumorilla on suurenmoinen kyky keventää ilmapiiriä, auttaa panemaan kuolemisen prosessi oikeaan ja yleiseen perspektiiviin ja katkaista tilanteen liika vakavuus ja kireys. Tulisi siis käyttää huumoria niin taitavasti ja niin lempeästi kuin suinkin.

Tärkeää on myös, ettei ota mitään liian henkilökohtaisesti. Kuoleva voi tehdä sinusta kaiken vihansa ja kaunansa maalitaulun juuri kun vähiten sitä odotat. Viha ja syyttely voivat »kohdistua joka suuntaan ja ajoittain projisoitua ympäristöön melkein summamutikassa. »Ei pidä kuvittele, että tämä kiukku oikeasti kohdistuu läsnäolevaan. Kun ymmärtää, mistä pelosta ja murheesta se kumpuaa, lakkaa reagoimasta siihen tavalla, joka voisi pilata suhteen.

Toisinaan voi tuntea kiusausta saarnata kuolevalle tai tyrkyttää hänelle omaa hengellistä kaavaansa. Tätä tulee ehdottomasti välttää, varsinkin jos tuntuu, ettei kuoleva halua sitä! Tehtävä ei ole käännyttää ketään mihinkään, vaan auttaa edessäsi olevaa ihmistä saamaan yhteys omaan voimaansa, omaan luottamukseensa, uskoonsa ja hengellisyyteensä, oli se mikä hyvänsä. Jos hän on todella avoin hengellisille asioille ja todella haluaa tietää mitä sinä niistä ajattelet, älä siinä tapauksessa myöskään pidä käsityksiäsi omana tietonasi, vaan kerro oma näkemyksesi.

Ei myöskään pidä odottaa itseltään liikoja, eikä sitä, että apumme saisi aikaan ihmeellisiä tuloksia kuolevassa tai »pelastaisi» hänet. Se tuottaa melkein aina pettymyksen. Ihmiset kuolevat niin kuin ovat eläneetkin, omana itsenään. Todellisen yhteyden luomiseksi on päättävästi yritettävä nähdä tuo toinen ihminen hänen oman elämänsä, luonteensa, taustansa ja historiansa ehdoilla ja hyväksyttävä hänet varauksitta. Ei pidä myöskään masentua. jos apumme vaikutukset tuntuvat kovin vähäisiltä, eikä kuolevalta ihmiseltä saa vastakaikua. Emme voi itse tietää, millaiset syvemmät vaikutukset huolenpidollamme on.

Varauksettoman rakkauden osoittaminen

Kuoleva ihminen kaipaa eniten mahdollisimman varauksettoman, kaikista vaatimuksista vapaan rakkauden osoitusta. Ei pidä ajatella, että missään tapauksessa tarvitsisi olla mikään asiantuntija. Parasta on olla luonnollinen, oma itsensä, todellinen ystävä. Niin kuoleva saa varmuuden siitä että olemme hänen seurassaan ja puhumme hänen kanssaan todella tasaveroisesti, yksinkertaisesti kuin ihminen ihmiselle. Joissakin tilanteissa on kaikkea muuta kuin helppoa osoittaa kuolevalle varauksetonta rakkautta Meillä voi olla tuon ihmisen kanssa pitkä kärsimyshistoria, voimme tuntea itsesyytöksiä jostakin, mitä olemme tehneet hänelle joskus aikaisemmin, tai vihaa ja kaunaa jostakin mitä hän on tehnyt meille.

Mahdollisesti kaksi hyvin yksinkertaista tapaa voi auttaa saamaan esiin sen rakkauden, jota sisimmässäsi tunnemme kuolevaa kohtaan.. Ensinnäkin kuolevaa ihmistä katsoessa voi ajatella, että tuo ihminen on aivan samanlainen kuin minä itse, että hänellä on samat tarpeet, sama halu olla onnellinen ja välttää kärsimystä, sama yksinäisyys, sama tuntemattomuuden pelko, samat salaiset surullisuuden alueet, samat puoliksi tunnistamattomat avuttomuudentunteet. Jos todella tekee näin, huomaa pian, että sydän avautuu ja rakkaus saa vallan.

Toinen ja tehokkaampi tapa on asettua itse mielessään, suoraan ja mitään kaihtamatta, kuolevan ihmisen paikalle. Kuvitella itsensä edessä olevassa sängyssä kasvokkain kuoleman kanssa. Kuvitella olevansa siinä tuskissaan ja yksin ja kysyä sitten itseltään rehellisesti: Mitä minä eniten tarvitsisin? Mitä kaikkein eniten haluaisin? Mitä minä todella haluaisin kanssani istuvalta ystävältäni? Näin voi ymmärtää, että se mitä kuoleva haluaa on sama, mitä minä itse eniten haluaisin: olla todella rakastettu ja hyväksytty.

Usein hyvin sairaat ihmiset kaipaavat koskettamista. He haluavat, että heihin suhtaudutaan kuin eläviin ihmisiin eikä niin kuin sairaisiin. Hyvin sairaalle voi olla suurta lohtua jo siitä, että yksinkertaisesti koskettaa hänen kättään, katsoo häntä silmiin, lempeästi, hieroo häntä tai pitää häntä sylissä tai kevyesti hengittää samassa rytmissä kuin hän. Keholla on oma rakkauden kielensä. Käyttämällä sitä pelotta voi huomata tuottavansa kuolevalle helpotusta ja lohdutusta.

Usein unohtuu, että kuolevilta on menossa koko maailma: heidän kotinsa, työnsä, ihmissuhteensa, oma ruumis ja oma mieli. He menettävät kaiken. Kaikki mahdolliset menetykset, mitä elämän aikana voi kokea, kerääntyvät kuollessamme yhdeksi kaikenkattavaksi menetykseksi. Joten kuinka kukaan kuolemaa tehdessään ei olisi toisinaan surullinen, toisinaan paniikissa, toisinaan vihainen?

Kuolemisen kanssa sopuun pääseminen on prosessi, jossa asiaa tutkineiden mukaan on viisi vaihetta: kieltäminen, viha, tinkiminen, masennus ja hyväksyminen. Kaikki eivät tietenkään käy läpi kaikkia vaiheita eivätkä välttämättä tässä järjestyksessä. Joillekin matka hyväksymiseen voi olla tavattoman pitkä ja takkuinen. Jotkut eivät ehkä ollenkaan pääse hyväksymiseen asti. Ollessaan kasvokkain kuoleman kanssa ja kohdatessaan sen lopullisen haasteen monet ihmiset tuntevat joutuneensa oman tietämättömyytensä uhriksi ja huomaavat olevansa hirvittävän turhautuneita ja vihaisia, varsinkin kun kukaan ei tunnu haluavan ymmärtää heitä ja heidän kaikkein syvimmällä sydämessä olevia tarpeitaan.

On tietenkin mahdotonta ymmärtää toista ihmistä täydellisesti. Tärkeintä on, että välitämme toisesta ihmisestä tarpeeksi paljon yrittääksemme, ja että teemme hänelle selväksi, että tunsipa hän mitä tahansa, olipa hänen pettymyksensä ja kiukkunsa millainen hyvänsä, se on normaalia. Kuoleva ihminen tuo julki monia tukahdutettuja tunteita: surua tai turtumusta tai itsesyytöksiä, joskus jopa kateutta niitä kohtaan, jotka ovat vielä hyvässä kunnossa. Meidän tulee auttaa häntä olemaan torjumatta näitä tunteita niiden noustessa esiin. Meidän tulee olla hänen kanssaan kun kivun ja tuskan aallot murtuvat; hyväksyen, kiirehtimättä ja kärsivällisesti ymmärtäen.  Tunteiden aallot vähin erin laantuvat ja kuoleva pääsee takaisin sille rauhan, tyyneyden ja terveen mielen maaperälle, joka on syvimmin ja aidoimmin hänen omansa.

Ei pidä yrittää olla liian viisas eikä aina etsiä jotain syvällistä sanottavaa. Ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään tilanteen parantamiseksi. Olla vain niin kokonaan läsnä kuin mahdollista. Jos olo tuntuu ahdistuneelta eikä tiedä mitä tehdä, parasta on myöntää se avoimesti kuolevalle ja pyytää häneltä apua. Tällainen rehellisyys tuo auttajan ja kuolevan lähemmäksi toisiaan ja auttaa avaamaan kanssakäymisen vapaammaksi. Toisinaan kuolevat tietävät paljon paremmin kuin me, miten heitä voi auttaa, ja meidän on tiedettävä miten ammentaa heidän viisaudestaan ja sallittava heidän antaa meille tietonsa

On hyvä muistaa, että kuolevien seurassa ollessamme emme ole ainoita antajia. Ennemmin tai myöhemmin jokainen joka työskentelee kuolevien kanssa tietää saavansa paljon enemmän kuin antaa, kohdatessaan sisukkuutta, rohkeutta ja usein huumoria. Meidän pitää sanoa se kuolevalle ihmiselle.  Kuolemaa tekevä ihminen on aina jossakin luonnostaan hyvä. Mitä hyvänsä raivoa tai tunnetta nousee esiin, miten järkyttäviä ja kauhistuttavia ne voivat hetkittäin ollakin, tuohon sisimpään hyvyyteen kohdistaminen auttaa saavuttamaan sen tilanteenhallinnan ja perspektiivin, jonka tarvitsemme voidaksemme olla mahdollisimman suureksi avuksi. Aivan niin kuin hyvän ystävän kanssa riidellessä ei unohda hänen hyviä puoliaan, samalla tavalla tulee suhtautua kuolevaan. Häntä ei pidä tuomita sen perusteella mitä tunteita hän ilmaisee Tällainen hyväksyminen antaa kuolevalle ihmiselle vapauden olla niin estoton kuin tarpeen on.

Totuuden kertominen

Pitäisikö kuolemansairaille ihmisille kertoa, että he kuolevat? Vastaus tähän on: Pitää, niin hiljaa, niin lempeästi, niin herkkävaistoisesti ja niin taitavasti kuin mahdollista. Useimmat potilaat tietävät sen joka tapauksessa, ehkä kaikki. He vaistoavat sen ihmisten muuttuneesta huomaavaisuudesta, uudesta erilaisesta tavasta jolla ihmiset suhtautuvat heihin, siitä miten kaikki hiljentävät ääntään tai välttävät melua, jonkun omaisen itkettyneistä kasvoista, perheenjäsenten hymyttömyydestä, kun heidän on vaikea salata todellisia tunteitaan. Ihmiset tietävät vaistomaisesti kuolevansa, mutta odottavat, että muut, heidän lääkärinsä tai rakkaansa, vahvistavat tiedon. Jos nämä eivät sano mitään, kuoleva saattaa ajatella sen johtuvan siitä, etteivät perheenjäsenet kestä uutista. Eikä kuoleva ihminen silloin itsekään ota asiaa esiin. Tällainen rehellisyyden puute saa hänet tuntemaan itsensä entistä enemmän muista eristetyksi ja entistä ahdistuneemmaksi. On ehdottoman tärkeää kertoa kuolevalle ihmiselle totuus; sen verran hän sentään ansaitsee. Ellei kuoleville kerrota totuutta, miten he pystyvät valmistautumaan kuolemaan? Miten he voivat viedä elämänsä ihmissuhteet oikealla tavalla päätökseen? Miten he voivat hoitaa kaikki ne monet käytännön asiat jotka heidän on hoidettava? Miten he voivat auttaa niitä, jotka jäävät ja joiden on kestettävä heidän lähtönsä?

Kuoleman synnyttämät pelot

Kuolevien kohtaaminen ja työskentely on kuin katsoisi kiillotetusta ja armottomasta peilistä omaa todellisuuttaan. Siitä näkee oman paniikkinsa ja oman kivun pelkonsa kolkot kasvot. Jos ei katso ja hyväksy noita paniikin ja pelon kasvoja itsessään, kuinka voi kestää ne edessä olevassa kuolevassa ihmisessä? Kun yrittää auttaa kuolevaa joutuu punnitsemaan jokaisen oman reaktionsa, koska oma reaktio heijastuu kuolevan ihmisen reaktioissa, ja niillä on suuri vaikutus siihen saako hän apua vai koituuko hänelle vahinkoa.

Omien pelkojen rehellinen näkeminen auttaa myös omalla matkalla kypsyyteen.  Omien kuoleman herättämien pelkojen tunteminen auttaa suuressa määrin tuntemaan kuolevan ihmisen pelkoja. Niitä ovat koko ajan lisääntyvän hallitsemattoman kivun pelko, kärsimyksenpelko, arvokkuuden menettämisen pelko, muista riippuvaiseksi tulemisen pelko, pelko siitä että eletty elämä on ollut merkityksetön, rakkaista ihmisistä eroamisen pelko, hallinnan menettämisen pelko, muiden kunnioituksen menettämisen pelko; ehkä suurin peloistamme on itse pelon pelko, joka kasvaa vahvemmaksi ja vahvemmaksi mitä enemmän sitä väistelee.

Silloin kun pelkää, tuntee olevansa eristetty ja yksinäinen ja ilman seuraa. Mutta kun joku on lähellä ja pitää seuraa ja puhuu omista peloistaan, tajuaa, että pelko on yleistä. Pelko palaa takaisin inhimillisiin ja yleisiin yhteyksiinsä. Silloin pystyy ymmärtämään omat pelkonsa, suhtautumaan niihin myötätuntoisemmin ja käsittelemään niitä paljon positiivisemmalla tavalla.

Keskeneräiset asiat

Usein kuolevaa ihmistä ahdistaa myös se, että hän jättää jälkeensä keskeneräisiä asioita. Toisinaan ihmiset riippuvat kiinni elämässä ja pelkäävät päästää irti ja kuolla, koska eivät ole päässeet sovintoon sen kanssa, mitä ovat olleet ja mitä tehneet. Kun joku kuolee itsesyytösten vallassa tai kantaen kaunaa muita kohtaan, silloin jälkeen jääneet kärsivät entistä syvemmin surussaan. Kuoleman hetkelläkään ei ole liian myöhäistä parantaa menneisyyden haavoja. Jopa suunnattomien kärsimysten ja väärinkäytösten jälkeenkin ihmiset pystyvät löytämään keinot antaa toisilleen anteeksi. Kuoleman hetkessä on sellaista suuruutta, juhlavuutta ja lopullisuutta, joka panee ihmiset tarkistamaan kaikkia asenteitaan ja olemaan avoimempia ja valmiita antamaan anteeksi, vaikka he eivät aikaisemmin olisi voineet sitä ajatellakaan. Elämässä tehtyjä virheitä voi korjata vielä aivan elämän loppuhetkillä.

Hyvästijättö

Jännitykset eivät ole ainoa, mistä on opittava päästämään irti, vaan on annettava myös kuolevan ihmisen mennä pois. Jos on kiintynyt kuolevaan ja takertuu häneen, voi tuottaa hänelle paljon tarpeetonta sydänsurua ja aiheuttaa sen, että hänen on vaikea päästää irti ja kuolla rauhassa.

Toisinaan kuoleva ihminen voi sinnitellä monta viikkoa tai kuukautta kauemmin kuin lääkärit otaksuivat ja kokea valtavaa fyysistä tuskaa voidakseen päästää irti ja kuolla rauhallisin mielin. Sellainen ihminen tarvitsee rakkailtaan kaksi selvin sanoin ilmaistua vakuutusta. Heidän on ensinnäkin annettava hänelle lupa kuolla, ja toiseksi heidän on vakuutettava kuolevalle, että he selviytyvät kaikesta hänen lähtönsä jälkeen, ja ettei hänen tarvitse olla heidän takiaan huolissaan.

Ei vain kuolevan, vaan myös hänen koko perheensä on opittava päästämään irti. Jokainen perheenjäsen on kuoleman hyväksymisessä eri vaiheessa, ja se myös on otettava huomioon. On perheitä, jotka eivät antaisi rakkaansa lähteä, koska ajattelevat, että luvan antaminen olisi petturuutta ja merkki siitä, etteivät he rakasta häntä tarpeeksi.

»Mitä minun pitäisi sanoa lapselle sukulaisen kuolemasta?» Sanon että heidän pitäisi olla varovaisia mutta kertoa totuus. Älä anna lapsen ajatella että kuolema on jotenkin outo tai pelottava asia. Anna lapsen osallistua mahdollisimman paljon kuolevan ihmisen elämään ja vastaa rehellisesti kaikkiin kysymyksiin jotka lapsi ehkä esittää. Lapsen suoruus ja viattomuus voi itse asiassa tuoda suloisuutta, keveyttä ja joskus jopa huumoria kuolemisen tuskaan. Kehota lasta rukoilemaan kuolevan puolesta ja siten tuntemaan että hän todella tekee jotakin auttaakseen tätä. Kun kuolema sitten on tullut, pidä huoli siitä että annat lapselle erityisen paljon huomiota ja hellyyttä.

Kohti rauhallista kuolemaa

Useimmat ihmiset ovat kuollessaan tajuttomia. Kuoleman lähikokemukset ovat opettaneet, että koomassa olevat tai kuolevat potilaat voivat olla paljon tietoisempia ympäristöstään kuin arvaammekaan. Monet lyhytaikaisen kuoleman kokeneet ovat kertoneet ruumiistairtautumiskokemuksesta, jonka perusteella he pystyivät hämmästyttävän yksityiskohtaisesti kertomaan, mitä tapahtui heidän sairasvuoteensa ympärillä. Tämä osoittaa selvästi, kuinka tärkeää on, että kuolevalle tai koomassa olevalle ihmiselle puhutaan myönteisiä asioita ja että heille koko ajan puhutaan. Kuolevan ihmisen tiedostavan, valppaan ja aktiivisen lempeän hoidon on jatkuttava hänen elämänsä viime hetkeen asti

Rauhallinen kuolema on jokaisen ihmisen perusoikeus, ehkä vielä olennaisempi kuin oikeus äänestää tai oikeus lain edessä. Se on oikeus, josta kuolevan ihmisen hyvinvointi ja hengellinen tulevaisuus kaikkien uskontojen mukaan on suuressa määrin riippuvainen.

Ei ole  suurempaa hyväntahdon lahjaa kuin auttaa ihmistä kuolemaan hyvin.

Kuolevasta ja kuolleesta huolehtiminen

Ortodoksipappi käy sairaiden ja kuolevien luona ja voi toimittaa sakramentteja, joihin sisältyy p. Ehtoollinen, katumus ja synninpäästö sekä sairaanvoitelu.  Kuolinhetkellä välittömästi pappi voi toimittaa rukouspalveluksen sielun ruumiista erotessa sekä muistopalveluksen eli panihidan, valmistettaessa ruumista hautaamista varten sekä lukea Psalttaria.

Rukoukset poisnukkuneen puolesta, jotka toimitetaan ortodoksivainajalle, ovat tärkeitä, erityisesti 3., 9. ja 40. päivänä kuoleman jälkeen.. Vuosittain näitä muistopalveluksia voi toimittaa noina päivinä. Papille tulisi sanoa, missä ruumista säilytetään hautajaisten edellä, jotta muistorukouksia voitaisiin toimittaa arkun lähellä. Papin tulisi myös tietää lähiomaisten nimet.

Lopuksi

Kuolemaa lähellä oleva ihminen odottaa tukea ja turvaa toisesta ihmisestä. Tätä turvaa tuo jo itsessään toisen ihmisen läheisyys. Vanhus tai pitkään sairastanut ihminen on usein jo siinä mielessä hyväksynyt kuoleman, ettei hän odota mitään yllättäviä tai suuria asioita. Hän vain tarvitsee saattajaa. Kysymys on eräästä ihmisen normaaliin elämänkiertoon liittyvästä asiasta. Saatamme pientä lasta hoitopaikkaan tai kouluaan aloittavan koululle. Samoin saatamme morsiusparin kirkosta ulos, olemme läsnä lapsen kasteessa ja merkkipäiväjuhlissa. Yhtä lailla meidän tulee olla saattamassa ja olla läsnä silloin, kun joku siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen. Tuo ihminen valmistautuu silloin viettämään uutta syntymäpäiväänsä ja varmasti hän haluaa, että läheiset ovat tuolloin hänen kanssaan.

Kuolevan ihmisen kohtaaminen ja hänen tukemisensa ei ole lopulta ylivoimaisen vaikeaa. Kuolevan kohtaamisessa ja saattohoidossa peilautuu aina meidän lohduttajan ja läsnäolijan oma suhde kuolemaan. Jos me emme kykene hyväksymään ja kohtaamaan kuolemaa, meidän auttamisen mahdollisuudetkin ovat vähäisemmät. Jos taas uskallamme nähdä kuoleman toisella tavalla asiana, joka ei ole kaiken loppu, vaan uuden alku, auttamisemme mahdollisuudet ovat toisenlaiset.