USKONNON SAIRAUS JA SEN PARANTAMNEN

Lääkinnällinen ratkaisu Kirkkojen yhdistymiseen

John S. Romanides

http://www.romanity.org/htm/rom.20.en.the_sickness_of_religion_and_its_cure.01.htm

Suomennos:Raimo Sissonen

Esipuhe

Perusero Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan kolmen evankeliumin ja toisaalta Johanneksen evankeliumin välillä johtuu Vanhan ja Uuden Testamentin tavassa esittää ihmispersoonan kahden sisäisen keskuksen sairauden parantaminen, sydämen, joka kierrättää verta, ja toinen on aivot tai äly, joka on osa selkäydinjärjestelmää, joka kierrättää selkäydinnestettä. Sydän tarvitsee hoitoa sitä puhdistamalla ja valaistumisella, jotka saavat aikaan koko ihmispersoonan kirkastumisen. Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeja Vanhan Testamentin tekstien, erityisesti Psalmien tekstien kanssa käytettiin osana puhdistumisprosessia ja katekumeenien sydämen valaisemisessa, jotka huipentuivat Kunnian Herran kärsimyksen ja ristiinnaulitsemisen vietossa, johon heidät oli kastettu Pyhänä Lauantaina. Näitä kasteita seurasi Kristuksen ylösnousemuksen juhliminen Pääsiäisen Eukaristiassa, jonka aikana Johanneksen evankeliumia alettiin lukea ja selittää aina helluntain sunnuntaihin asti viidenkymmenen päivän jakson aikana. Tämän jakson aikana, Johanneksen neuvojen avulla, odotettiin kehittymistä hengen puhdistumisen tilasta sydämessä valaistumiseen lakkaamattomalla rukouksella ja psalmeilla, vastakohtana älyllisille rukouksille ja psalmeille tiettyinä aikoina. Tässä kohtaa tiesi, että oli tulossa Kristuksen ruumiin jäseneksi, kun sydämen rukous alkoi sujua ja pysyä aina läsnä lakkaamatta. Se, että jollakin oli tällainen rukous ja sitten kadotti sen, ja oli siten tullut vakuuttuneeksi siitä, että hänellä oli ollut sellainen, tarkoittaa, että hän oli vaarassa menettää se pysyvästi, koska ”Älkäämme luulko, että meistä on tullut Ruumiin jäseniä kerta kaikkiaan"

Helluntai on tapahtuma, jolloin Vanhasta ja Uudesta Testamentista tuli Kristuksen Ruumis, johon nyt kuuluvat myös kaikki esi-isät, jotka olivat valaistuneet ja kirkastuneet ennen Jahven ihmiseksi tulemista. Kun Vanhassa testamentissa ne, jotka olivat olleet kestäviä sydäntensä valaisemisessa tulivat saavuttamaan jumalallistumisensa, joka oli heidän vihkimisensä profeetaksi. Tämän vuoksi Johannes Kastaja, jo jumalallistunut ja profeetaksi vihitty, jumalallistettiin uudelleen ja tähän aikaan koki oudon todellisuuden, jossa hän kastoi Itse Jahven Lihaksi tulleena. Kuusi päivää sen jälkeen kun oli sanonut, että ” tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan” Kristus uudelleen ilmaisi Itsensä lihaksi tulleena Jahvena Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle.

Sellaisia raamatullisia todellisuuksia eivät osaa oikein selittää ne, jotka ovat saastuneet Augustinuksen väärennyksestä Jumalan ilmoituksesta koskien sekä Vanhan että Uuden Testamentin profeettoja. Läpeensä areiolaisen väitteen pelästyttäminä, joka väittää, että Logos on luotu, on tosiasia, että Hän oli näkyvä niille, joille Hän ilmoitti Itsensä. Jyrkästi Vanhan ja Uuden Testamentin ja Kirkon tradition vastaisesti Augustinus sepitti opetuksen, että Jumala ilmestyi ja heidät kuulivat profeetat ja apostolit luotujen välityksellä, jotka Jumala saattoi olemassa oleviksi tullakseen nähdyksi ja kuuluksi, ja jotka hän saattaa olemattomuuteen sitten kun on tullut nähdyksi ja kuulluksi. Jyrkästi vastakkaisina näille jumalallisille ilmestymisille olemattomasta, jotta Jumala nähtäisiin ja kuultaisiin ja katoaminen takaisin olemattomuuteen, oli ainoastaan Logoksen inhimillinen luonto, joka pysyi pysyvästi olemassa Hänen ihmiseksi tulemisensa jälkeen.

Tällaisia oletettuja olentoja kuten kyyhkynen Kristuksen kasteessa, Jumalan hallinto (virheellisesti käännetty valtakunnaksi) Kristuksen kirkastumisessa sekä tuliset kielet helluntaina kuuluvat niiden välikappaleiden joukkoon, jota Jumala saattaa olemassaoloon tullakseen nähdyksi ja kuuluksi ja katoa olemassaolosta, kun niiden tehtävä on täytetty. Oli odotettavissa, että Johanneksen evankeliumin opetuksen aikana vastakastetetut olisivat siirtyneet sydämen valaistumisen tilaan lakkaamattoman rukouksen ja psalmien lukemisen myötä, niin kuin pyhä Paavali selitti, erityisesti 1. Kor. 12–15.12. Tämä tulee olemaan tämän tutkielman keskeinen kohta, koska siinä meillä on esoteerinen luonnos varhaiskirkon jumalanpalveluksen sisäisestä todellisuudesta, jonka johtajina olivat apostolit, profeetat ja opettajat, joiden arvovallan oli heiden oma keskinäinen jumalallistumisensa tehnyt hyväksytyksi.

Johdanto

Kaikki kuvitelmat, erityisesti uskontoon liittyvät johtuvat ihmispersoonan keskuksen oikosulusta. Tämä oikosulku parannetaan sydämen valaistumisella lakkaamattomalla rukouksella erotukseksi aivojen älyllisestä rukouksesta tiettyinä hetkinä. Tutkimus tästä parantamisesta pyhällä Paavalilla muodostaa tämän tutkielman ytimen. Toistamme, että kun valaistuminen saa aikaan jumalallistumisen, silloin sekä miehet että naiset tulevat vihityiksi profeetoiksi. Juuri näitä ovat profeetat sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, ja tämä saa aikaan Kirkon isät. Se mitä profeetat näkivät edeltä nähden jumalallistuessaan, on Itse Jahve sekä ennen että jälkeen ihmiseksi tulonsa. Tämä oikosulku, joka tarvitsee parantumista, on sydämen, joka pumppaa verta, ja selkäytimen, joka saa aikaan selkäydinnesteen kiertokulun, välillä. Kaikki kuvitelmat ovat juurtuneet tähän oikosulkuun, joka ei ole muuta kuin sähköinen oikosulku. Tämä sairaus irrottaa uhrit todellisuudesta eriasteisesti. Tästä sairaudesta johtuen joku ei aina pysty tekemään eroa todellisuuden kuvitelmien välillä.

Ehkä kaikkein vaarallisin näistä kuvitelmista ovat uskonnot, jotka väittävät omistavansa Jumalan sanelemia kirjoituksia, ja joita ymmärtää nk. innoittuneiden johtajien kasti. Inhimillisten kuvitelmien keinoin ihmisolennot pysyvät demonisten voimien vallassa, erityisesti niiden, jotka uskonnoissa ilmenee. Ainoastaan sokea ei erota sitä tosiasiaa, että uskonnot ovat sosiaalisen sekasorron päälähteet. Vanhan ja Uuden Testamentin traditiossa kuitenkin sellaiset niin sanotut innoitetut johtajat muodostavat vääristymän, josta eräs hyväksyttiin varhaiskirkossa katekumeeniajan kestäessä käytäessä läpi vaiheita sydämen puhdistumisesta ja valaisemisesta kunkin jumalallistumiseen. Sydämen todellisesta puhdistumisesta lakkaamattomalla rukouksella ja psalmein tulee kunkin oma todistus oikealla tiellä jumalallistumiseen olemisesta. Ne, jotka teeskentelivät saavuttaneensa valaistuksen ja jumalallistumisen eivät voineet eksyttää todellisia profeettoja. Kaksi peruskriteeriä vääriin profeettoihin nähden ovat, että ”on mahdotonta kuvata Jumalaa ja vielä mahdottomampi tajuta Häntä” ja että ”luodun ja luomattoman välillä ei ole minkäänlaista yhtäläisyyttä”. Väärät profeetat on helposti havaittavissa erehdyksistään näiden kahden kriteerin suhteen, joita Augustinus yhä uudelleen rikkoo. Jyrkkä ristiriita näiden kriteerien kanssa, eniten opin ja Raamatun selityksen, kuuluu kuvittelun alueelle, yksinkertaisesti siksi, että tällaisten aiheiden kanssa askartelevat on saatettu uskomaan, että itse heidän kuvittelunsa kuuluvat uskon lahjan alueelle. Heidän johtajansa, joilla ei ole vähäisintäkään tietoa sydämen valaistumisen ja jumalallistumisen todellisesta olemassaolosta tässä asiassa ja tietoa tällaisesta elämästä, vakuuttavat uskovilleen, että itse heidän uskonsa on todiste, että he ovat matkalla pelastukseen.

Kristittyjen Ykseyden Ekumeenisen liikkeen todelliseen mieleen ei ole vielä edes juolahtanut mahdollisuus, että avain ykseyteen on lakkaamattoman sydämen rukouksen ja jumalallistumisen hoitomenetelmä. On kysymys lyhyestä oikosulusta, joka vähentää minimiin kunkin ykislön yhteyden tason Jumalan luomattomaan energiaan, joka täyttää läpeensä ja hallitsee luomakuntaa. Kaikki luodut olennot osallistuvat Jumalan luomattomaan luovaan ja ylläpitävään energiaan, jota Vanha ja Uusi Testamentti nimittävät Hänen kunniakseen ja hallinnakseen (valtakunta). Tämä todellisuus korostuu Vanhassa ja Uudessa Testamentissa ja varhaisessa juutalaisuudessa ja kristinuskossa sekä Rooman keisarin koolle kutsumissa Yhdeksässä Ekumeenisessa Kirkolliskokouksessa, keisarin, joka hallitsi Konstantinopolissa, Uudessa Roomassa, aina turkkilaisten ottomaanien valloitukseen asti 1453. Vaikka Rooman keisarikunta tuolloin lakkasi, parannuskäytäntö jumalallistumiseen johtavasta sydämen parantamisesta sen puhdistamisella ja valaisemisella ei lakannut, ainakaan vielä. Tulemme tietämään, että viimeinen jumalallistuva kuolee, kun ihmiskunta lakkaa olemasta. Ja tämä viimeinen jumalallistunut tuskin tulee olemaan minkään ”virallisen” kirkon jäsen.

1) Oikosulku

Oikosulku, joka on olemassa verta pumppaavan sydämen ja selkäytimen, joka kierrättää selkäydinnestettä, välillä, korjataan lakkaamattomalla rukouksella sydämessä. Vasta kun itse kunkin oikosulku tällä tavoin korjataan, hän alkaa vapautua kuvitelmien piiristä, joilla paholainen hallitsee ihmisyhteisöä. Ihmisen yhteyttä Jumalan luomattomiin energioihin, jotka täyttävät kauttaaltaan luomakunnan, tulee lisätä puhdistavalla, valaisevalla ja jumalaloittavalla Jumalan energialla. Jyrkässä ristiriidassa Raamatun kirkastumiseen, Platonin ja Aristoteleen traditiot, joiden mukaan onni on ihmisen korkein päämäärä, ovat todellisuudessa ovat itse helvetti, ts. kilpailua omien itsekeskeisten halujen tyydyttämisestä. Jumalallistumisen kaikkein tärkein seuraus on tieto, että ”luodun ja luomattoman välillä ei ole minkäänlaista yhtäläisyyttä” ja että ”on mahdotonta kuvata Jumalaa ja vielä mahdottomampaa käsittää Häntä”. Toisin sanoen Itse Raamattu ei ole kuvaus Jumalasta eikä tajunta Jumalasta. Ainoastaan jumalallistuneen käsissä sitä voidaan käyttää ohjaamaan muita sydämen puhdistumisen ja valastumisen ja jumalallistumisen hoitomenetelmään. Puoskareiden käsissä se johtaa heidän uhrinsa perikatoon. Kristuksen Ruumiin jäseneksi tuleminen alkaa uskolla, jonka vastaan ottaa sydämen puhdistumisen vaiheiden aikana. Uskon on muututtava sisäiseksi uskoksi lakkaamattoman rukouksen oikeaksi todistamana. Lakkaamaton rukous sydämessä todistaa siitä tosiasiasta, että on alkanut tulla Kristuksen Ruumiin jäseneksi. Kuitenkin valaistuksen tilaan saapuminen ja sitten jumalallistumisen kynnykselle tarkoittavat, että Kunnian Herra on ottamassa jonkun jumaloitumiseen oman itsensä vuoksi, mutta erityisesti muiden hyväksi. Jumalallistunut palaa takaisin valaistumiseen ”miehenä” .

2) Kunnian Herran Enkeli

Ensimmäinen ja toinen ekumeeninen kirkolliskokous tuomitsivat Areioksen ja Eunomioksen katsantokannan, että Herran Kunnian ja Hänen Henkensä Enkeli ovat Jumalan ensimmäiset luomukset ennen aikojen alkua. Nämä kirkolliskokoukset tukivat sen sijaan käsitystä, että Suuren Neuvoston Enkeli ja Pyhä Henki ovat samaa olemusta kuin Isä. Yhdeksäs kirkolliskokous vuonna 1351 tuomitsi Rooman lakien mukaan Varlaam Kalabrialaisen augustinolaisen opetuksen tajuamatta sen alkuperää, että Jumala ilmoitta Itsensä luotujensa välityksellä, jotka Hän saattaa olemiseen - τά γινόμενα- tullakseen nähdyksi ja kuulluksi, ja jotka Hän palauttaa takaisin olemattomuuteen- τά απογενόμενα- kun niiden tehtävä on suoritettu. Se, mitä nämä kirkolliskokousten isät eivät tienneet vuonna 1341 oli, että nämä opetukset olivat Augustinuksen itsensä opetuksia, jotka hän selvästi esitti yhä uudelleen II ja III kirjassaan ”Pyhästä Kolminaisuudesta”, niin kuin näimme. Tämä tarkoittaa sitä, että Vatikaani on vuosisatoja hyväksynyt Uuden Rooman Rooman ekumeenisen kirkolliskokouksen augustinolaisen luokittelun piiriin. Edessämme on kysymys, seuraavatko tämän dialogin luterilaiset ja ortodoksiset osanottajat Augustinuksen, näiden Rooman kirkolliskokouksen isien vai omaa näkökantaansa. 3)Kirkolliskokoukset neurologisten sairaaloiden yhteenliittyminä Meillä on oltava selkeä näkemys yhteydestä, jonka puitteissa sekä Kirkko että valtio näkivät profeettojen osallistumisen ihmispersoonallisuuden sairauden parantamisessa ja sen eheyttämisessä tarkoituksena ymmärtää sekä kirkolliskokousten tehtävä ja syy, miksi Rooman keisarikunta sisällytti niihin lakikoodinsa. Ei Kirkko eikä valtio vähentänyt Kirkon pelastustehtävää syntien anteeksiantamisella taivaaseen pääsemiseksi kuoleman jälkeen. Tämänhän olisi samaa kuin lääkärit antaisivat anteeksi potilailleen sairaana olemisen, jotta heidät voitaisiin parantaa kuoleman jälkeen. Sekä Kirkko että valtio tiesivät oikein hyvin, että syntien anteeksisaaminen oli vasta alku onnellisuutta etsivän ihmiskunnan sairaudessa. Tämä parantuminen kulki läpi sydämen puhdistumisen ja valaistumisen ja huipentui jumalallistumisen täydellistymisessä. Tämä ei saanut aikaan ainoastaan oikeaa valmistautumista kuoleman jälkeiseen elämään, vaan myös yhteisön muuttumisen tässä ja nyt itsekkäästä ja itsekeskeisten yksilöiden yhteisöstä epäitsekkään rakkauden yhteisöksi, joka ei etsi omaansa.

a) Taivas ja helvetti

Jokainen on näkevä Jumalan kunnian Kristuksessa ja saavuttava sen täydellisyyden asteen, minkä on valinnut ja jota varten on tehnyt työtä. Pyhää Paavalia ja Johanneksen evankeliumia seuraten isät olivat sitä mieltä, että ne, jotka eivät näe ylösnoussutta Kristusta kirkkaudessaan tämän elämän aikana, joko himmeästi lakkaamattoman rukouksen ja psalmien peilissä, tai kasvoista kasvoihin jumalallistumisessa, teosiksessa, näkevät Hänen kirkkautensa iankaikkisena ja kuluttavana tulena ja ulkoisena pimeytenä tulevassa elämässä. Luomaton kirkkaus, joka Kristuksella on Isältä luonnostaan on taivas niille, jotka epäitsekäs rakkaus paransi ja muutti epäitsekkääksi rakkaudeksi, jaa helvetti niille, jotka valitsivat itsekkyydessään parantumatta jäämisen. Eivät ainoastaan Raamattu ja isät ole tästä selvillä, vaan myös ortodoksiset viimeisen tuomion ikonit. Sama kultainen kirkkauden valo, jonka keskelle Kristus ja Hänen ystävänsä ovat kääriytyneet, muuttuu punaiseksi kun se virtaa alas kietomaan kirottuja. Tämä on Kristuksen kirkkaus ja rakkaus, joka puhdistaa kaikkien synnit, mutta ei kirkasta kaikkia. Pyhä Henki on johtava kaikki ihmiset koko Totuuteen, oka on nähtävissä Kristuksen kirkkaudessa, mutta kaikki eivät jumalallistu.” Ne, jotka hän on kutsunut, hän on myös tehnyt vanhurskaiksi (jumalallistanut)” (Room. 8:30) pyhän Paavalin mukaan. Vertaus Lasaruksesta Aabrahamin helmassa ja rikkaasta miehestä vaivan paikassa on selkeä. Rikas mies näkee, mutta ei ole osallinen (Lk. 16:9–31). Kirkko ei lähetä ketään taivaaseen tai helvettiin, vaan valmistaa uskovia Kristuksen näkemiseen kirkkaudessaan, jonka jokainen tulee tekemään. Jumala rakastaa kirottuja yhtä paljon kuin Hän rakastaa pyhiä. Hän haluaa kaikkien parantuvan, mutta kaikki eivät vastaanota Hänen parannustaan. Tämä tarkoitta, että syntien anteeksisaaminen ei riitä Kristuksen näkemiseksi kirkkaudessaan. Sanomattakin on selvää, että Anselmi Canterburylaisen traditio, jonka mukaan pelastettuja ovat otaksuttavasti ne, joille Kristus on sovittava Jumala, ei ole vaihtoehto ortodoksisessa perinteessä. Esimerkiksi kommentoidessaan 2. Kor. 5:19 pyhä Johannes Krysostomos sanoo, että ”tulee olla sovinnossa Jumalan kanssa. Paavali ei sano, ´Sovita Jumala itsesi kanssa´, sillä ei Jumala ole se, joka vihaa, vaan me. Sillä Jumala ei koskaan vihaa.” Edellä olevissa puitteissa valtio ymmärsi Kirkon parannustehtävän yhteiskunnassa. Muutoin onnellisuutta kuoleman jälkeen lupaavat uskonnot eivät paljon eroa toisistaan.

b) Paavalin ikkuna Kirkkoon

1. Kor.12 -15 on ainutlaatuinen ikkuna, jonka läpi vi katsella Kirkon todellisuutta Kristuksen Ruumiina. Kirkon jäsenyydellä parantumisen ja täydellistymisen asteita kahden ryhmittymän sisällä, valaistuneiden ja jumalallistuneiden. Kristuksen Ruumiin jäsenet on selvästi lueteltu 1. Kor. 12:28:ssa. Alku on tuleminen kahdenkeskisesti yksilöuskovana (idiotes), joka sanoo ”aamen” yhdessä kuultavan jumalanpalveluksen aikana. Tässä tasossa aloitetaan sydämen puhdistaminen niiden ohjaamina, jotka jo ovat Pyhän hengen temppeleitä ja Kristuksen Ruumiin jäseniä. Valaistumisen asteet alkavat ”erilaisten kielten” perusarmolahjalla alhaalla kahdeksantena ja nousevat ”opettajiksi” kolmannella sijalla. Paikallisen kirkon johtajana toisella sijalla ovat ”profeetat”, jotka ovat saaneet saman ilmoituksen kuin ”apostolit” (Ef.3:5) ensimmäisellä sijalla, ja ovat yhdessä heidän kanssaan Kirkon perusta (Ef.2:20). Apostolit ja profeetat ovat Kirkon perusta samalla tavalla kuin lääkärit ovat sairaaloiden perusta. ”Erilaiset kielet” ovat perusta, jolle armolahjat rakentuvat ja samanaikaisesti lakkautuvat jumalallistumisen aikana (1.Kor. 13:8). Aivan kuten apostoli Paavali esittää itsensä Jumalan Kirkkoon asettaman jäsenluettelon pääksi. Kuitenkin hänellä on edelleen ”eri kielten” perusarmolahja. Hän kirjoittaa: ”Minä puhun kielillä enemmän kuin kukaan teistä, ja siitä kiitän Jumalaa” (1.Kor. 14:18). Tämä tarkoittaa, että ”eri kielten lahja” kuuluu kaikille armolahjojen tasoille Kristuksen Ruumiissa. Paavalin kysymys ”Eivätkö kaikki puhu kielillä” viittaa ”yksityisiin uskoviin”, joilla ei vielä ollut kielten lahjaa ja sen vuoksi eivät vielä olleet Kristuksen Ruumiin jäseniä eivätkä Pyhän Hengen temppeleitä. Kristuksen Ruumiin jäsenen valaistuminen ja jumalallistuminen eivät ole inhimillisen nimeämisen tai valinnan arvoasteita. He ovat Jumalan Kirkkoon kelpuuttamia ja sijoittamia parantamisen ja korkeammille asteille täydellistymisen etenemiseksi. Se, että Paavali kehottaa kaikkia Kristuksen Ruumiin alempien asteiden jäseniä etsimään etenemismahdollisuuksia korkeammille hengellisille tasoille tarkoittaa selvästi, että kaikkien edellytettiin tulevaan profeetoiksi, ts. saavuttamaan teosiksen. ”Toivoisin teidän kaikkien puhuvan kielillä, mutta vielä mieluummin toivoisin teidän profetoivan.”(1. Kor. 14:5)

c)Psykiatrinen klinikka

Paavalilainen Kirkko on kuin psykiatrinen klinikka. Mutta sen käsitys sairaudesta on paljon kehittyneempi kuin mikään nykyään tunnettu nykyaikaisessa lääketieteessä. Tämän todellisuuden ymmärtämiseksi meidän on kahlattava läpi Paavalin teosten ymmärtääksemme Raamatun käsityksen inhimillisestä normaaliudesta ja poikkeavuudesta. Totuuden Henki on johdattanut normaalin ihmisen kaikkeen totuuteen, ts. Kristuksen näkemiseen Hänen Isänsä kirkkaudessa (Joh.17). Se johtuu siitä, että apostolit ja profeetat ovat jumalallistuneet Kristuksessa, että ihmiset uskovat, että Jumala on lähettänyt Poikansa ja että heidätkin voidaan parantaa epäitsekkäällä rakkaudella (ibid.) Ihmiset, jotka eivät näe Jumalan luomatonta kirkkautta eivät ole normaaleja. "Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta " (Room. 3:23). Toisin sanoen ainoa ihminen, joka syntyi normaalia on Kirkkauden Herra, joka tarkoituksella omaksui viattomia intohimoja (eli nälkä, jano, väsymys, uni, kuoleman pelko, jne.), vaikka oli luonnoltaan kirkkauden lähde, joka poisti ne. Kolikon toinen puoli on, että Jumala ei paljasta kirkkauttansa kaikille, koska hän ei halua vahingoittaa niitä, jota eivät ole varautuneet sen näkemiseen.

Yllätys on, että Vanhan testamentin profeetat olivat nähneet Jumalan ja kuitenkin elivät ja ihmisten pyyntö, että Mooses pyytäisi Jumalaa lopettamaan osoittamasta kirkkauttaan, josta oli tullut sietämätöntä, on selvä tässä suhteessa. Apostolisen kirkkojen huolena ei ollut pohtia ja spekuloida Jumalasta itsestään, koska hän on edelleen pysyy älylle arvoituksena, vaikka hän paljastaa kirkkautensa Kristuksessa niille, jotka osallistuvat Poikansa ristin salaisuuteen jumalallistumisensa kautta. Heidän ainoana huolenaiheenaan oli jokaisen yksilön parantaminen Kristuksessa, joka saadaan aikaan sydämen puhdistuksella ja valaistumisella ja jumalallistumisella tässä elämässä (1.Kor. 12:26) yhteiskunnalle palvelemiseksi. "... ne, jotka hän on kutsunut, hän on myös jumalallistanut" (Room. 8:30) tarkoittaa, että valaistuminen ja jumalallistuminen ovat toisistaan riippuvaisia tässä elämässä, mutta eivät identtisiä. Ihmisen persoonallisuuden sairaus koostuu sydämen yhteyden heikkenemisestä Jumalan kirkkauteen(Room.3:23), sen jäädessä ympäristöä koskevien ajatuksien valtaan (Room.1: 21,24, 2:5).

Tällaisessa tilassa kuvitellaan Jumalan olevan oman sairaan itsen tai jopa eläinten kuva (Room.1:22). Sisäinen ihminen(eso anthropos) kärsii hengellisen kuoleman "koska (eph'ho) kaikki ovat syntiä tehneet" (Room.5:12) tulemalla itsesäilytysvaiston orjuuttamaksi, mikä muuttaa rakkauden muodon orjuudesta johtuen itsekeskeiseksi turvallisuuden ja onnellisuuden etsinnäksi. Tämän sairauden parantaminen alkaa sydämen kaikkien ajatusten puhdistamisella (Room.2:29), sekä hyvien että pahojen, ja niiden rajoittaminen älyyn. Voidakseen tehdä tämän on aivoissa hajallaan olevan hengen kieputettava itsensä rukouksella valopalloksi ja palautettava sydämeen. Siitä tulee kuin korjattu levyke, johon rukouksen tekstejä aivoista voidaan siirtää ja takaisin aivoihin. Näin vapautuu kaikesta ympäristön orjuudesta, esim. itsehemmottelusta, hyvinvoinnista, omaisuudesta ja jopa vanhemmista ja sukulaisista (Mt. 10:37; Lk. 14:26). Tämän tarkoituksena ei ole saavuttaa stoalaista välinpitämättömyyttä tai rakkauden puutetta, vaan sallia sydämen hyväksyä rukouksia ja psalmeja, jotta Pyhä Henki siirtyy sinne älystä ja antaa energiaa lakkaamatta, kun äly työskentelee päivittäisissä toiminnoissa ja nukkuessaan. Siten sairas rakkaus alkaa parantua. Tämä on yhteydessä pyhän Paulin viittaukseen Pyhän Hengen rukoilemisesta sydämessä. Pyhä Henki sellaisenaan puoltaa kaikkia ihmisiä "sanattomin huokauksin"(Room.8:26). Mutta Hän siirtää älyn rukoukset ja psalmit ihmisen henkeen sydämessä, kun se on puhdistettu kaikista ajatuksista, sekä hyvistä että pahoista. Tässä vaiheessa jokaisen oma henki Pyhän Hengen vahvistamana ei tee mitään muuta kuin rukoilee ja lausuu psalmeja lakkaamatta, samalla kun äly harjoittaa normaaleja päivittäisiä toimintojaan vapautuneena onnea etsivästä itsekeskeisyydestään. Siten rukoillaan lakkaamatta henki sydämessä ja älyn kanssa tiettyinä aikoina. Tämä on mitä Paavali tarkoittaa, kun hän kirjoittaa: "Minun tulee rukoilla hengelläni, mutta myös ymmärryksellä; minun tulee laulaa kiitosta hengelläni, mutta myös ymmärryksellä " (1. Kor. 14: 15).

Juuri Paavali on kertonut meille, että rukoileminen muilla kielillä kuin omalla sisältyy Vanhan testamentin psalmeihin. Hän ei siis ole puhunut käsittämättömiltä kuulostavista rukouksista koska psalmit olivat tuttuja kaikille. Paavali puhuu rukouksista henki sydämessä, jotka ovat kuultavissa vain niille, joilla on tämä sama "eri kielten" armolahja. Ne, joilla eivät vielä ollut tätä lahjaa, eivät voineet kuulla rukouksia ja psalmeja niiden sydämissä, joilla oli tämä lahja. Korinttolaiset valaistuksen tilassa olivat keksineet toimittaa yhteistä jumalanpalvelusta sydämessä ”yksityisten henkilöiden", jotka ei olleet vielä saanut tätä ”eri kielillä” lahjaa, läsnä ollessa. Tämä teki mahdottomaksi näiden "yksityishenkilöiden" voida rakentua ja sanoa "aamen" oikeaan aikoina, koska he eivät voineet kuulla. Paavali toteaa selvästi, että "kukaan ei kuule", (1. Kor.14:2). "Mitä hyötyä minusta on, veljet, jos tulen luoksenne ja vain puhun kielillä enkä välitä mitään ilmestystä tai anna teille tietoa, profetiaa tai opetusta? (sama. 14: 6-7). "Jos sotatorvesta lähtee epäselvä ääni, kuka valmistautuu taisteluun? Sama koskee teitäkin: ellette puhu selvää kieltä, kuinka teidän puhettanne voidaan ymmärtää? Niinpä monet voi sattua olemaan erilaisia ääniä maailmassa, ja mikään ei ole äänetöntä. Sillä jos en tiedä äänen voimaa, olen vieras puhujalle ja puhuja vieras minulle ". (1 Kor. 14: 8-11). Noiden ilman "erilaisten kielten" lahjaa olevien on kuultava rukousten ja psalmien "äänen voima" reagoidakseen niihin "aamen" (sama. 14: 11,16). Ei pidä rukoilla ja lausua psalmeja "epäselvin äänin" niiden läsnä ollessa, joilla ei vielä ole tätä kielillä puhumisen lahjaa(sama. 14: 10,11). "Sinä kyllä kiität hyvin, mutta ei tuo toinen siitä hyödy. " (sama. 14:17).

Kun Paavali sanoo, "profetoiva on arvokkaampi kuin kielillä puhuva, ellei tämä sitten osaa myös tulkita puhettaan, niin että se koituu seurakunnan parhaaksi." (1. Kor. 14: 5), hän tarkoittaa sitä, että se, joka puhuu vain kielillä on opittava kääntämään psalmeja ja rukouksia sydämessään älynsä psalmeiksi ja rukouksiksi ääneen lausuttaviksi. Kun hän näin oppii rukoilemaan ja lausumaan psalmeja samanaikaisesti henkensä ja älynsä kanssa, hän voi sitten osallistua yhteiseen kiitosrukoukseen "yksityishenkilöiden" hyödyksi, jotka haluavat tietää milloin heidän tulee sanoa ”Aamenensa”. "Sen, joka puhuu kielillä, on siksi rukoiltava itselleen myös tulkitsemisen kykyä. Jos näet rukoilen kielillä, minun henkeni rukoilee mutta ymmärrykseni jää hyödyttömäksi. Mitä tämä siis tarkoittaa? Minun tulee rukoilla hengelläni, mutta myös ymmärryksellä; minun tulee laulaa kiitosta hengelläni, mutta myös ymmärryksellä. Jos kiität Jumalaa vain hengelläsi, miten paikalla oleva ulkopuolinen voi sanoa kiitokseesi aamenen, kun hän ei ymmärrä mitä sanot? koska hän ei tiedä, mitä sanoa. Sinä kyllä kiität hyvin, mutta ei tuo toinen siitä hyödy. Minä puhun kielillä enemmän kuin kukaan teistä, ja siitä kiitän Jumalaa. Jotta voisin opettaa muitakin, haluan seurakunnassa silti puhua mieluummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hurmoskielen sanoja."(1. Kor. 14: 13-19). Paavali ei koskaan sano, että toinen tulkitsee mitä toinen sanoo kielillä. Kukin tulkitsee mitä hän itse sanoo kielillä. Kussakin tapauksessa, jossa Paul yhdistää "kielilläpuhumisen" ja "käännöksen", aina se, jolla on kielillä puhumisen lahja, kääntää itse tullakseen kuulluksi "yksityishenkilöiden" hyödyksi.

Tässä yhteydessä Paavali opastaa, että "jos kielillä puhutaan, niin puhukoon kullakin kertaa vain kaksi tai enintään kolme, ja yksi kerrallaan, ja yksi selittäköön; mutta jos ei ole selittäjää, niin olkoot vaiti seurakunnassa ja puhukoot itselleen ja Jumalalle. "(1. Kor. 14: 27- 28). Selittäjä on selvästi se, jolla on lahja kääntää oma rukouksensa omasta hengestään omassa sydämessään omalle älylleen, jotta ne voivat tulla kuultaviksi muiden rakentamiseksi. Muuten hänen on oltava hiljaa ja rajoittettava itseään puhumasta kielillä, jota muut ovat myös tekemässä, mutta kuuluvasti. Paavali näin rajoittaa niitä, joilla on pelkkä eri kielten lahja, jotta enemmistöllä olisi valta määrätä uudistuksista yhteisöllisissä rukouksissa eikä vain kielten lahjan omaavilla läsnä olevilla "yksityishenkilöillä". Paavali puhuu psalmeista ja rukouksista, joita kukin lausuu omalla kielellään, vaan jotka kuulee nousevaan sydämestä. Tämä sydämen valaistus vapauttaa itsesäilytysvaiston orjuudesta ja alkaa omistushaluinen rakkauden muutoksen epäitsekkääksi rakkaudeksi. Tämä on uskon lahja sisäiselle ihmiselle, ja on kunkin oikeutus, sovitus, hyväksyminen, rauha, toivo ja elpyminen. Näitä taukoamattomia rukouksia ja psalmeja sydämessä (Ef. 5: 18 -20), joita muutoin kutsutaan "erilaisiksi kieliksi" (1 Kor. 12:28), muuttavat yksityishenkilön Pyhän Hengen temppeliksi ja Kristuksen Ruumiin jäseniksi. Ne ovat alkuna vapautumiselle ympäristön siteistä, eikä vetäytymisenä siitä, vaan ohjaamalla sitä, ei riistäen, vaan epäitsekkäällä rakkaudella. Näin "Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista…Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa. …Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi "(Room. 8: 2ss). Koska rakkaus parannetaan täydellisyydellä, Paavalin 1. Kor.12:28:ssa luettelemat suuremmat armolahjathuipentuvat jumalallistumiseen.

Paavali sanoo, että "jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet”(1. Kor.12: 26), selittääkseen, miksi profeetat ovat arvossa seuraavia apostolien jälkeen ja ennen kaikkia muita Kristuksen ruumiin jäseniä. Jotta voi vanhurskautua Pyhän Hengen rukouksin ja psalmein sydämessä on nähtävä Kristus peilistä himmeästi (1.Kor. 13:12). Jumalallistuminen on ”täydelliseksi” tuleminen (1. Kor.13:10) näkemällä Kristus kasvoista kasvoihin (1. Kor. 13:12). Sanoessaan "tietoni on vielä vajavaista" (sama) Paavali viittaa senhetkiseen valaistumiseen tai puhdistumiseen. Hänen seuraava lauseensa", mutta ”kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee " (sama). Paavali sanoo, että hän jumalallistuisi koska hän oli valaistunut. Valaistuksen tilassa on lapsi. Jumalallistuneena palataan valaistukseen miehenä (1 Kor. 13:11). Theosiksen aikana, joka on ilmestys, rukous sydämessä (kielet), tieto ja profetointi yhdessä uskon ja toivon lakkaavat, sillä Kristus itse tulee niiden sijaan. Vain rakkaus ei koskaan katoa (1 Kor. 13: 8-11). Ilmestyksen aikana sanat ja käsitteet Jumalasta ja (rukoukset)häviää. Teoksiksen jälkeen tapahtuu paluu valaistuksen tilaan. Tieto, profetointi, kielet, usko ja toivo palaavat liittyen rakkauteen, joka ei ole lakannut. Rukouksessa ja opetuksessa käytetyt sanat ja käsitteet, joita joku jumalalistunut on käyttänyt johtaakseen muita teosikseen ovat haltioituneita ja katoavat teosiksessa. Juuri tämän näkemyksen perusteella ylösnousseesta Kristuksen kirkkaudesta, joka Paavalilla oli, asetettiin apostolit ja profeetat johtoon(1. Kor. 12:28) ja Kirkon perustukseksi (Ef. 2:20). Tämä perusta sisältää naiset profeetat (Ap.t 2:17, 21:9,1. Kor.11:5) ja on yhteydessä Paavalin lausumaan, että Kristuksessa ei ole miestä eikä naista (Gal. 3:28).

Theosis ei ole ihme, vaan normaali tila muuttumisen loppuvaiheessa itsekkään rakkauden muuttuessa epäitsekkääksi rakkaudeksi. Sekä Paavali että Johannes selvästi pitävät Kristuksen näkemistä kirkkaudessaan tässä elämässä tarpeellisena täydellistymiseksi rakkaudessa ja yhteisön palvelemiseksi(Joh.14:21–24,16:22,17:24,1. Kor.13:10–13,Ef.3:3-6). Ylösnousseen Kristuksen ilmestymiset kirkkaudessaan eivät olleet eivätkä ole ihmeitä hämmästyttämään tarkkailijoita uskomaan Hänen jumaluuteensa. Ihme oli Kirkkauden Herran ristiinnaulitsemisen, ei Hänen ylösnousemuksensa. Ylösnoussut Kristus ilmestyy vain rakkauden täydellistymiseksi Paavalinkin tapauksessa, joka oli saavuttanut theosiksen rajan (Gal.1: 14ff), tietämättä, että Kirkkauden Herra oli syntynyt, ristiinnaulittu ja kuolleista ylös noussut. 1. Kor. 15: 1-11 ovat jumalallistumisia, jotka täydentävät Paavalin armolahjojen käsittelyn, joka alkoi 1. Kor. 12: 1: ssa. Kaikki tämän jälkeen historiassa jumalallistuneet ovat samanarvoisia apostolien osallistumisesta helluntaina, koska heidätkin on ohjattu kaikkeen Totuuteen (Ap.t 10 47–11: 18). Kaikki totuus on kuolleista ylösnoussut ja taivaaseen astunut Kristus, Joka palasi helluntain luomattomissa tulisissa kielillä asumaan Isänsä kanssa uskoviin, jotka tulivat Hänen Henkensä temppeleiksi, puhuen heidän puolestaan heidän sydämissään. Näin hän teki Kirkon Ruumiikseen, jota kuoleman portit eivät enää voita. Teosis on sekä sielun ja ruumiin osallistuminen kuolemattomuuteen ja katoamattomuuteen rakkauden täydellistymiseksi. Tämä voi olla lyhyt- tai pitkäkestoinen. Alkusuuntautumisen häviämisen jälkeen edetään päivittäin työskentelemällä kohti kaiken kyllästämän Jumalan kirkkauden näkemistä, joka ei ole valoa eikä pimeyttä, eikä samanlaista minkään luodun kanssa. Intohimot, joka neutraloituivat ja tehtiin moitteettomiksi teosiksessa, lakkaavat. Teoksiksen aikana ei syödä, juoda, nukuta tai tunneta väsymystä eikä lämpö tai kylmä tunnu. Nämä ilmiöt pyhien (profeetat) elämässä sekä ennen että jälkeen Kunnian Herranihmiseksi tulemista eivät ole ihmeitä, vaan ihmisten palauttamista normaaleiksi.

Tässä yhteydessä on ymmärrettävissä, että Kristuksen sanat sopivat sairaille, "Minä olen tullut antamaan elämän (valaistuksen), yltäkylläisen elämän (theosiksen)" (Joh 10:10). Johanneksen evankeliumi, ja erityisesti 14–16, on yksityiskohtainen kuvaus valaistumisen parannuskeinosta - ja Joh. 17 on Kristuksen rukous teosis-parannuskeinon vuoksi. Gerontologit ovat päätyneet tulokseen, että ikääntyminen on sairaus ja harkitsevat, onko itse kuolema myös sairaus. Tässä suhteessa sekä jumalallistuneet ja heidän jäänteensä osoittautuvat kiinnostaviksi, koska monilla sadoilla heistä keho pysyy koskemattomana vuosisatoja välitilassa katoavaisuuden ja katoamattomuuden välillä. Yksi vanhimmista esimerkeistä on pyhä Spiridon Korfun saarella. Hän oli isä ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa v.325. Kiovassa yksinomaan heitä on 120. Tämä on yhteydessä Paavalin sanoihin, että "myös se (luomakunta) pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen"(Room.8:21). Yhteydestä ilmenee, että " kirkkauden vapaus" on tässä vapautta kuolemasta ja turmeluksesta. Mutta jopa ne, joiden sisäinen henkilö on valaistunut ja jotka ovat maistaneet fyysistä kuolemattomuutta ja katoamattomuutta theosiksen aikana sekä rajoittuen sen ajankohtaan, odottavat "Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiin lunastamista vapaaksi."(Room. 8:23)."Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen… ”(1 Kor. 15: 53,54). Tämän tietää eikä pohdiskelemalla Raamatun tekstejä, vaan teosiksen kokemuksesta, ts. alkaen «Jumalan lasten kirkkauden vapaudesta." Teosiksen kokemus eikä vain Raamatun tekstit on perustana Kirkon uskolle ihmisen biologisen osan ruumiillisesta ylösnousemuksesta.

d) Ei maailmasta vaan maailmassa.

Kristuksen Ruumiissa ei ole jakoa aktiiviseen ja mietiskelevään elämään. Pyhän Hengen lakkaamattoman rukouksen ja psalmien lahja sydämessä tekee tällaisen eron mahdottomaksi. Sellainen voi olla olemassa vain Kristuksen ruumiin ulkopuolella. Kukaan ei voi sanoa Herra Jeesus ilman Pyhää Henkeä sydämessään, eikä kukaan ei voi sanoa Jumalan Hengen valtaamana: "Jeesus on kirottu." (1. Kor.12: 3). Tällainen on Raamatun ja kirkkoisien hengellisyys ja voima, jolla oli mahdotonta kiduttaa Pyhän Hengen temppeliä luopumaan Kristuksesta. Sellainen luopuminen yksinkertaisesti osoittaisi, että ei ollut ollut kirkon jäsen. Pyhän Hengen temppelien päätehtävä oli toimia, mitä tahansa ammattia he harjoittivatkin, pyrkien siirtämään omaa parannuskeinoa muille. He kirjaimellisesti työskentelivät yhteisöissään samanlaisin vaikutuksin kuin psykiatrit. Toisin kuin he, he eivät pyri henkiseen tasapainoon yhdenmukaistamalla normaaliuden sosiaalisia normeja. Heidän normaaliuden vakiovarustuksenaan oli thesosi. Heidän parantava voimansa ei ollut eikä ole tästä maailmasta. Silti ne ovat tässä maailmassa osana muutosta.

e)Teologia ja dogma

Kaikki, jotka ovat saavuttaneet teosiksen, todistavat siitä, että "on mahdotonta ilmaista Jumalaa ja vielä mahdottomampaa käsittää Häntä", koska he tietävät kokemuksestaan, ettei minkäänlaista samankaltaisuutta ole luodun ja luomattoman välillä. Jumala on "liikkumaton liikkuja" ja "liikuttava" ja "ei yksi eikä ykseys eikä yhtenäisyys... eikä jumaluus... eikä poikuus, eikä isyys, jne." theosiksen kokemuksessa. Raamattu ja dogmit opastavat ja häviävät theosiksen aikana. Ne eivät ole sinällään itsetarkoitus eikä niillä ole mitään tekemistä metafysiikan kanssa, ei analogia entisen tai analogia fiiden. Tämä tarkoittaa, että sanat ja käsitteet, jotka eivät ole ristiriidassa theosiksen kokemuksen kanssa ja jotka johtavat sydämen puhdistumiseen ja valaistumiseen ja teoksikseen ovat ortodoksisia. Sanat ja käsitteet, jotka ovat ristiriidassa theosiksen kanssa ja johtavat pois parantumisesta ja täydellistymisestä Kristuksessa ovat harhaoppisia. Tämä on avain kaikkien Seitsemän Roman ekumeenisen kirkolliskokousten päätöksiin samoin kuin kahdeksannen v. 879 ja erityisesti yhdeksännen v. 1341. Useimmat dogmihistorioitsijat eivät ymmärrä tätä, koska he uskovat, että Isää tuli etsiä, kuten Augustinasi, meditaatiolla ja mietiskelyllä ymmärtää Jumalan salaisuus Häntä koskevien sanojen ja käsitteiden takana. He perehdyttävät jopa sellaisiakin isiä kuten Gregorios Teologi latinalaisen teologian armeijaan kääntämällä hänet sanomaan, että Jumalasta filosofoiminen on sallittu ainoastaan " menneisyyden mietiskelyn mestareille, ” eikä ”niille, jotka ovat siirtyneet teoriaan", joka on Kristuksen näkemistä "peilistä himmeästi", "eri kielillä" ja "kasvokkain" "teosiksessa". Isät koskaan ymmärtäneet dogmien muotoilua osana pyrkimystä älyllisesti ymmärtämään Jumalan salaisuutta ja inkarnaatiota. Pyhä Gregorios Teologi pilkkaa tällaisia harhaoppisia: "Älä kerro minulle, hän sanoo, mikä on Isän ainosyntyisyys, ja selitän teille Pojan syntymisen fysiologisan ja Pyhän Hengen lähtemisen, ja kumpikin meistä tulee olemaan vimman vallassa uteliaina Jumalan salaisuuteen ". Eivätkä isät koskaan riemastuttaneet augustinolaista käsitystä, että kirkko ymmärtää uskoa paremmin ajan myötä. Jokainen teosis on osallistumista Helluntaipäivän koko Totuuteen, johon ei voida lisätä ja jota ei voi ymmärtää paremmin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ortodoksinen oppi on puhtaasti pastoraalinen, koska sitä ei ole olemassa yksittäisten ja sosiaalisten ongelmien hoidon ja täydellisyyden yhteisön ulkopuolella. Teologi on ensisijaisesti asiantuntija Paholaisen tapojen suhteen. Valaistus ja erityisesti teosis välittävät armolahjan erotella eksyttävän Paholaisen henkiä, varsinkin kun hän turvautuu teologian ja hengellisyyden opetukseen niiden suhteen, jotka ovat liukuminen hänen otteestansa.

f) Sakramentit

l8. ja l9.vuosisatojen tärkein jälkiseuraus, ortodoksisen teologisen koulutuksen frankkilais- latinalaistumisen, on yhteydessä siihen, että Kirkon todellinen olemassaolo, joka on puhdistumisessa, valaistumisessa ja teosiksessa, on kadonnut Dogmatiikan Käsikirjoista, ja erityisesti luvuissa Sakramentit. Nämä käsikirjat eivät olleet tietoisia Raamatun ja kirkkoisien tosiasioista, että pappeuden karisma edellyttää profetian tilaa. "...Älä laiminlyö armolahjaa, joka sinussa on ja joka sinulle annettiin profetian kautta, vanhinten pannessa kätensä sinun päällesi (1 Tim. 4:14)."

g) Profeetat ja intellektuellit

Luominen on täysin riippuvainen Jumalasta vaikka niiden välillä ei ole samankaltaisuutta lainkaan. Tämä tarkoittaa, että ei ole lainkaan mitään eroa koulutettujen ja kouluttamattomien välillä, kun molemmat käyvät läpi valaistuksen parannuskeinon matkallaan profeetoiksi theosiksen kautta. Ylempi tieto luodusta todellisuudesta ei anna mitään erityistä vakuutta luomattoman tuntemuksesta. Myöskään tietämättömyys luodusta todellisuudesta ei estä saamasta korkeinta tietoa luomattomasta todellisuudesta.

h) Profeetat ja paavit

Viidestä roomalaisesta patriarkaatista frankit kaappasivat Rooman ja korvasivat Rooman paavit germaanisilla paaveilla sotilaallisella voimalla taistelun aikana, joka alkoi vuonna 983 ja päättyi 1046. He ulottuivat siten apostolisen sukkession valvontansa paavinvaltaan osana suunnitelmaa maailman herruudesta. He muuttivat roomalaiset isät kreikkalaisiksi ja latinalaisiksi ja liittyivät itse jälkimmäisiin ja niin keksivät ajatuksen kahdesta kristinuskosta. Islamilaisten mielestä paavinvalta on edelleen latinalaiset ja frankit, ja Uuden Rooman, Aleksandrian, Antiokia ja Jerusalemin patriarkat ovat edelleen roomalaisia. Tietämättömyys keitä ja mitä teosiksen saavuttaneet ovat ja miksi he ovat arvossa toisena ja apostolien seuraajia, loi tyhjiön, joka korvattiin latinalaisen paavin erehtymättömyydellä.

i) Profeetat ja isät

Gregorios Nyssalainen ilmoittaa lukijoilleen, että harhaoppeja ilmestyi niissä kirkoissa, joilla ei ole profeettoja. Syynä on se, että niiden johtajat yrittävät yhteyttä Jumalaan meditaation ja mietiskelyn avulla valaistumisen ja teosiksen sijasta. Omien käsitysten Jumalasta sekoittaminen Jumalaan on epäjumalanpalvelusta, puhumattakaan, että se on huono tieteellinen menetelmä. Pyhä Paavali sanoo Apostoleista ja profeetoista: "Hengellinen ihminen sen sijaan pystyy tutkimaan kaikkea, mutta häntä itseään ei kukaan voi tutkia." (1. Kor. 2:15). Syynä tähän on se, että heidän jumalallituesaan Jumalan luomattomassa kirkkaudessa Kristuksessa heistä tuli sen todistajia, että "tämä maailman johtajat " "ristiinnaulitsivat kirkkauden Herran" (1 Kor. 2: 8). Tämä on aivan sama Kirkkauden Herra (Suuren neuvoston Enkeli), joka kutsuu itseään nimellä "Hän, joka on, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala", Kaikkivaltias, jumalallinen viisaus, kallio, joka seurasi (1 Kor. 10: 1-4), jonka Vanhan testamentin profeetat näkivät. Johannes Kastaja oli ensimmäinen profeetoista, joka näki tämä saman Kirkkauden Herran lihassa. Tietenkin juutalaisetkin, jotka muodollisesti uskoivat Kirkkauden Herraan, "jos olisivat tunteneet Hänet, eivät olisi ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa" (1 Kor. 2: 8). Paavali mukauttaa sanontoja, "mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1. Kor.2:9), Vanhan Testamentin kirkkauden Herran ristiinnaulitsemiseen, "meille Jumala on sen ilmoittanut Hengellään "(1 Cor.3: 9-10). Siis siten ainoat jumalallistuneet valtuutetut ja viranomaiset ovat ortodoksisessa kirkossa. He laativat opillisia muotoiluita, jotka palvelevat ohjeina ihmisen persoonallisuuden keskuksen parantamiseksi ja varoitusmerkkeinä välttää puoskarilääkäreitä, jotka lupaavat paljon, mutta joilla ole mitään annettavaa valmisteltaessa kokemaan Jumalan kirkkautta Kristuksessa jonka jokainen lopulta tule kokemaan.

j)Kirkkauden Herra ja Ekumeeniset kirkolliskokoukset

Kirjoituksilla sekä Kristus ja apostolit tarkoittivat Vanhaa Testamenttia, johon Uusi Testamentti lisättiin. Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit muokattiin palvelemaan kastetta edeltävinä oppaina puhdistumisen ja valaistumisen vaiheiden aikana sisäisen ihmisen sydämessä. Se, että Kristus on sama Kirkkauden Herra, Joka ilmestyi hänen Vanhan Testamentin profeetoilleen ilmeni Hänen kasteessaan ja kirkastumisessaan, joissa hän osoitti Isänsä kunnian ja säännön (βασιλεία= valtakunta) omaksi luonnokseen. Johanneksen evankeliumi muokattiin tarkoituksenaan jatkaa kunkin etenemiseksi valaistumiseen (Joh. 13: 31–16) ja jatkamaan sinnikkäästi teosikseen (Joh. 17), jossa täydellisesti näkee Kunnian Herran kirkkauden Hänen Isässään ja jälkimmäisen Hänen Pojassaan (Joh.13:31, 18–21). Tämän vuoksi Johanneksen evankeliumia nimitetään ”henkiseksi evankeliumiksi". Ne, jotka saatettiin alkuun osana Kristuksen ruumista eivät saaneet tietää inkarnaatiosta, kasteesta, kirkastumisesta, ristiinnaulitsemisesta, kuolemasta, hautaamisesta, ylösnousemuksesta, taivaaseen astumisesta ja Kirkkauden Herran paluusta helluntaina Hänen Henkensä luomattomissa tulisissa kielissä tullakseen Hänen Ruumiinsa, Kirkon, pääksi, pelkästään tutkimalla Raamatun tekstejä. He tutkivat Raamattua olennaisena osana prosessia, joka oli puhdistanut, valaissut heidän sydämensä, ja valmistanut teosikseen samassa Kirkkauden Herrassa, joka oli kirkastanut Hänen Vanhan testamentin profeettansa, mutta nyt ihmisluonnossaan syntynyt Neitsyt Mariasta.

Tässä yhteydessä vanha kirkko samaisti Kristuksen Herraan, Enkeliin ja Viisauteen, jolla Jumala loi maailman ja kirkasti ystävänsä, profeetat, ja Joka vapautti Israelin orjuudesta ja ohjasi sen siihen aikaan, kun hän itse tuli lihaksi lopettamaan Hänen Kirkkoaan (VT:n) koskevan kuoleman säännön. (Mt. 16:18). Huolimatta teosiksestaan VT:n profeetat kuolivat. Mutta nyt "joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa". (Joh. 8: 52 -53). On olemassa sisäisen ihmisen ensimmäinen ylösnousemus (Ilm. 20: 5) ja toinen on ruumiin ylösnousemus (Ilm. 20: 6), ja on myös toinen ruumiin kuolema (Ilm. 20:14). Jopa sellaiset harhaoppiset kuin areiolaiset ja eunomiolaiset, jotka ensimmäinen ja toinen kirkolliskokous tuomitsivat, hyväksyivät tämän Kristuksen ja Vanhan Testamentin Kirkkauden Herran samaistamisen itsestäänselvyytenä. He kuitenkin väittivät, että tämä Kirkkauden Enkeli oli ensimmäinen Jumalan tahdosta olemattomuudesta luoduista ennen aikaa ja aikakausia, eikä iankaikkinen, kuten Isä. He käyttivät sitä, että profeetat näkivät Kirkkauden Enkelin todisteena Hänen luodusta luonnostaan jossain määrin samalla tavalla kuin gnostikot, jotka samaistivat tämän Vanhan Testamentin Enkelin heidän vähäisempään tämän oletetun pahan maailman ja huijatun Israelin luojajumalaan.

Syy, miksi edellä mainittuja ekumeenisen kirkolliskokousten näkökohdilla ei ole mitään osaa latinalaisessa ja protestanttisessa oppihistoriassa, on se, että Augustinus poikkesi jyrkästi Ambrosiuksesta ja isistä hänen käsityksessään Logoksen esiintymisestä Vanhan Testamentin profeetoille. Hänen väärinkäsityksestään tuli ranskalais-latinalaisen perinteen ydin. Protestanttinen ja latinalainen oppihistoria, jotka ovat tietoisia Augustinuksen poikkeamasta tästä ikivanhasta Kristuksen samaistamisesta tähän Kirkkauden Enkeliin, olettavat, että se oli pudonnut perinteestä, koska sitä käyttivät areiolaiset. Kuitenkin tämä perinne on säilynyt koskemattomana Rooman valtakunnan kirkkojen sisällä ja on edelleen ortodoksisen perinteen sydän. Tämä on ainoa konteksti kolminaisuusopin ja kristologisille ilmaisuille: Kolme substanssia, yksi olemus ja samaa olemusta (homoousian) Logoksen kanssa, Isän ja meidän kanssamme. Ne olivat ja ovat edelleen merkityksettömiä augustinolaisissa yhteyksissä. Augustinus uskoi virheellisesti, että vain areiolaiset samaistivat Logoksen tähän Vanhan Testamentin Kirkkauden Enkeliin. Hän ei ollut tietoinen siitä, että piispa Ambrosius väittää hänen sekä avannen manikealaisen mielensä Vanhalle Testamentille ja kastaneen hänet, ja että kaikki muut isät tekivät saman. Areiolaiset ja eunomialaiset olivat väittäneet, että todisteena siitä, että Logos luotiin oli, että hän oli luonteeltaan profeettojen nähtävissä, kun taas isä yksin oli näkymätön. Augustinus ei ollut ymmärtänyt Raamatun valaistumis- ja teosis-kokemuksia, jotka hän oli sekoittanut uusplatonilaiseen valaistumiseen ja ekstaasiin. Hän siirsi teosiksen kuolemanjälkeiseen elämään ja samaisti sen jumalallisen olemuksen näkemiseen, joka oletettavasti tyydyttää ihmisen halun absoluuttiseen onnellisuuteen. Hänen utilitaristinen käsityksensä rakkaudesta teki mahdottomaksi hänen ymmärtää teosiksen epäitsekästä rakkautta tässä elämässä.

Tässä suhteessa hän ei poikkea areiolaisista, joita vastaan hän hyökkää. Edellä olevien uusplatonilaisten otaksumien puitteissa Augustinus ratkaisi käsillä olevan ongelman seuraavalla selityksellä: Pyhän Kolminaisuuden kolme persoonaa, ollen yhtä lailla näkymättömiä, nähtävästi paljastavat itsensä ja viestinsä profeetoille erilaisia olentoja avulla, jotka he saattavat olemassaoloon nähtäviksi ja kuultaviksi ja joita he sitten siirtävät pois olemassaolosta, kuten kirkkauden, pilven, tulipalon, palavan pensaan, jne. Jumala tuli pysyvästi näkyväksi Poikansa ihmisluonnossa, jossa hän ilmoittaa viestejä ja käsitteitä. Silti hän muka myös jatkaa näkyjen ja viestien antamista luoduin keinoin, jotka hän saattaa olemassaoloon ja siitä pois tarpeen mukaan, kuten lintu Kristuksen kasteessa, tuliset kielet helluntaina, Jumalan kirkkaus / valo / sääntö (βασιλεία) ilmenivät kirkastumisessa, pilvi / kirkkaus jonka päällä Kristus meni taivaaseen, Isän ääni, jolla hän ilmoitti mieltymyksen Poikaansa, helvetin tuli, jne. Nämä sanalliset symbolit, joilla Vanhan ja Uuden testamentin kirjoittajat ilmaisivat kokemuksiaan valaistumisesta ja teosiksesta olivat näin muutetut ajallisiksi ilmestyksiksi ja epäuskottaviksi ihmeiksi. Tämä juurtui ranskalaiseen ja latinalaiseen perinteeseen, josta sekä latinalaiset että protestantit edelleen periaatteessa pitävät kiinni. Yksi merkittävimmistä tällaisten väärinkäsitysten sivuvaikutuksia on käyttää sanaa "valtakunta», joka täyttää Uuden Testamentin käännökset ja joka ei kertaakaan esiinny kreikankielisessä alkuperäisessä tekstissä. Kreikan kielen termi ”Jumalan βασιλεία" tarkoittaa Jumalan luomatonta sääntöä eikä Jumalan hallitsemaa luotua valtakuntaa.

k) ” …älkää sammuttako Henkeä” (1. Tess. 5:19)

Se, että Pyhä Henki puhuu kunkin sydämessä "sanattomin huokauksin", (Room. 8:26) ei sinällään ole Kristuksen ruumiin jäsenyyttä. Oman hengen on vastattava omalla lakkaamattomalla rukouksella, niin että Jumalan Henki voi todistaa hengellemme "että olemme Jumalan lapsia ja Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän. "(Room. 8: 16 -17). Vaikka tämä vastaus on meidän omamme, se on myös Jumalan lahja. Juuri tätä pyhä Paavali edellyttää, kun hän kehottaa "Rukoilkaa lakkaamatta...älkää sammuttako Henkeä… älkää väheksykö profetoimisen lahjaa". (1 Tess. 5: 17–19). Paavali näin kehottaa meitä huolehtimaan siitä, että pysymme Pyhän Hengen temppeleinä säilyttämällä henkemme taukoamattoman rukouksen sydämessämme, että meistä voisi tulla profeettoja teosiksessa. Tämän vuoksi myös niin isät kuin pyhä Johannes Krysostomos sanovat, ”Älkää luulko, että meistä on tullut Ruumiin jäseniä ainaiseksi". Vesikaste syntien anteeksiantamiseksi on häviämätön salaisuus, koska Jumalan anteeksianto sairauteen on tosiasia parannusta aloitettaessa. Kuitenkaan Hengen kaste ei ole pysyvästi salaisuus, koska voi omata tai ei tai voi menettää lakkaamattoman sydämen rukouksen. Ottaapa parannuksen vastaan tai ei, Pyhä Henki puhuu jokaisen ihmisen sydämessä uskoopa hän Kristukseen tai ei. Toisin sanoen Jumalan rakkaus kutsuu kaikkia tasapuolisesti, mutta kaikki eivät vastaa kutsuun. Niiden, jotka eivät reagoi, ei pitäisi kuvitella olevansa Pyhän Hengen temppeleitä ja Kristuksen ruumiin jäseniä ja siten estää muita vastaamasta. Valaistuksen tilassa olevat rukoilevat yhdessä liturgioissaan Pyhän Hengen temppeleinä ja Kristuksen Ruumiin jäseninä, jotta ei-jäsenistä tulisi jäseniä ja entiset jäsenet tulisivat jälleen jäseniksi, koska vesikaste syntien anteeksiantamiseksi ei siitä ei ollut heille takuuna.

l) Kääntämisen armolahja

Jossain varhaisen kirkon historian vaiheessa armolahja samanaikaisesti kääntää psalmeja ja sydämen rukousta älylliseksi yhteistä jumalanpalvelusta varten yksityishenkilöiden hyödyksi korvattiin kiinteillä kirjoitetuilla liturgisilla teksteillä kiinteine kohtineen, joissa maallikot (idiotes) vastasivat: aamen, Kyrie eleison (Herra armahda), jne. Myös rukousta sydämessä pelkistettiin joko lyhyeksi rukoukseksi (esim. ”Herra, Jeesus Kristus, armahda minua syntistä”) tai psalmilausekkeiksi (muoto lähtöisin Egyptin autiomaasta, josta erämaaisät toivat sen länteen pyhän Johannes Kassianuksen toimesta). Muutoin armolahjat säilyivät ennallaan. Gregorios Toursilainen kuvaili sekä lakkaamattoman rukouksen että teosiksen ilmiöitä. Mutta kun hän ei ymmärtänyt, mitä ne ovat, hän kuvaili niitä ihmeiksi ja sekavalla tavalla. Frankit jatkoivat tätä sekaannusta ja lopulta sekoittivat valaistumisen ja teosiksen Augustinuksen uusplatonistiseen mystiikkaan, jonka perustellusti useimmat uskonpuhdistajat hylkäsivät.

Luettelo käytetyistä tutkimuksista:

 Collection of Patristic Sources on Prayer in the Heart entitled ΦΙΛΟΚΑΛΙΑ (Philokalia), edited by the Metropolitan of Corinth, Panteleimon Karanikolas, vol. 1-5, Athens, 1957-1963.

"The Way of a Pilgrim", translated from Russian by R. M. French SPCK London 1942. Translated into Greek by the Metropolitan of Corinth, Panteleimon Karanikolas.

The ΦΙΛΟΚΑΛΙA in popular practice.

John S. Romanides, "Original Sin According to St. Paul" in St. Vladimir’s Quarterly (in the original Georges Florovsky numbering discontinued by new editors), New York, 1955, vol. IV, nos. 1-2. Paper delivered in 1954 to the faculty of St. Sergius Orthodox Theological School in Paris.

The Ancestral (original) Sin, 1st ed., Athens 1957; 2nd ed. Athens 1989, Domos.

"Ecclesiology of St. Ignatius of Antioch", Atlanta 1956: reprinted in The Greek Orthodox Theological Review, Brookline 1961-62, vol. VII, nos. 1-2, pp. 53-77.

«Justin Martyr and the Fourth Gospel, » Greek Orthodox Theological Review 4 (1958): 115-134.

"Dogmatics", Thessaloniki 1973. "Romanity, Romania, Roumeli", Thessaloniki 1975. "Critical Examination of the Applications of Theology", in Procès Verbaux du Deuxième Congrès de Théologie Orthodoxe tenu à Athènes 1976, ed. S. C. Agourides, Athens 1978.

"Franks, Romans, Feudalism and Doctrine", Holy Cross Orthodox Press, Brookline 1982.

"Jesus Christ-The Life of the World", in Xenia Oecumenica, Helsinki 1983, no. 39, pp. 232-275.

"Justice and Peace in Ecclesiological Context", edited by Gennadios Limouris, in "Come Holy Spirit Renew the Whole Creation", Holy Cross Press, Boston 1990, and pp. 234-249.

"Saint Augustin", Les Dossiers H-L' Age d' Homme, editor Patric Ranson, 1988.

Of interest on points herein touched upon see studies by Patric Ranson, Emile Zum Brunn, John Romanides, Laurent Motte, Anne Pannier and Alain de Libera.

John S. Romanides

Suomennos: Raimo Sissonen