Saarnaaminen varhaiskirkossa

Yleisiä huomioita

Jokainen saarna poikkeuksetta perustui johonkin tekstiin tai selvästi oli yhteydessä johonkin Raamatun kohtaan. Se pyrki selittämään asianomaista kohtaa tai soveltamaan sitä. Lännen kirkossa oli saarnoissa usein tapauksia, joissa ei käytetty pohjana tekstiä, vaan ne suoraan viittasivat Raamatun juuri luettuun kohtaan, jota saatettiin lainata tai sitten ohitettiin kokonaan. Mutta kummassakin tapauksessa saarna oli mukaelma tai selitys kysymyksessä olevaan kappaleeseen. Varhaiskirkon käsityksen mukaan saarna voitiin määritellä vaikuttavaksi puheeksi jostakin Raamatun kohdasta tavoitteenaan kuulijoiden hengellisen tason ylentäminen. Sellaisena se on Raamatun selitystä ja soveltamista, eikä pelkästään kuulijoiden opastamiseen tarkoitettu puhe.

Puhetta nimitettiin usein eri nimillä kuten logos, puhe, tai homilia, opetuspuhe. Jälkimmäinen on kansanomaisempi kuin edellinen. Kun diakoni oli piispan paikalla puhumassa, hänen puhettaan sanottiin kerygmaksi. Se oli tyyliltään didaskalia, eksegeesi, ekthesis jne. Lännen kirkossa se oli tyyliltään tractatus, disputatio tai allocutio.

Nykyinen saarnan osiin jakaminen, kuten johdanto, tehtävän kuvaus, havainnollistaminen tai soveltaminen, oli varhaisille isille täysin tuntematon muotoseikkana. Niinpä erimielisyyksissä ei ollutkaan kysymys käsitteistä, kuten Gregorios Naziansilainen aivan oikein toteaa, vaan opista.

Saarna ei alussa ollut välttämätön osa uskonnollista jumalanpalvelusta. Vastauksena tähän nurinkuriseen oletukseen on myönnettävä, että Kristuksen ja hänen apostoliensa saarnat eivät todellakaan olleet opetuspuheita siinä mielessä kuin Krysostomoksella tai Augustinuksella, vaan ne muistuttivat niitä paljon enemmän kuin Kyrilloksen tai Gregorios Naziansilaisen katekeettisia opetuksia, puhumattakaan Herran vuorisaarnasta, jota todella voidaan pitää muodollisen saarnan esikuvana. Samaa voidaan sanoa useimmista Pietarin ja Paavalin saarnoista sellaisina kuin ne ovat tallentuneet Apostolien tekoihin.

Voimme asianmukaisesti viitata myös niihin kohtiin, jotka koskevat saarnan käyttöä juutalaisten synagogajumalanpalveluksissa, joiden mukaan niistä Raamatun kohdista, joita luettiin, pidettiin myös saarna (Lk. 4:16; Mt. 4:23; 13:54; Ap.t. 13: 15 – 27; 15:21; 2. Kor. 3: 15; jne.). Näistä kaikista ilmenee, että Kirjoituksiin perustuva saarna oli olennainen osa juutalaista jumalanpalvelusta. Ensimmäinen muistiinmerkitty esimerkki sellaisesta on Nehemian kirjan 8. kappale. Kristillisen kirkon opetuspuheet olivat ainoastaan näiden synagogasaarnojen jäljittelyä, josta ne ovat peräisin. Apostolien saarnat perustuivat joko joihinkin erityisiin Raamatun kohtiin tai sitten ne olivat lyhyt yhteenveto pyhästä historiasta. Esimerkkejä edellisestä ryhmästä löytyy Apostolien teoista (1:15; 2: 14 -36) ja jälkimmäisestä kohdista Ap.t. 7: 2-53; 17: 22- 31; luvuista 22 ja 23.

Muina esimerkkeinä käyvät 2. Tim. 3: 14 -17 ja viittaus ihmeelliseen profetoimisen lahjaan, toisin sanoen opetukseen, joka mainitaan 1. Kor. 12: 28, 29, ja Ef. 4:11. Kirkkojen, joille apostolit kohdistivat lähetyskirjeensä, tuli lukea ne julkisesti, joihin ilmeisesti liittyi sopiva selitys ja havaintoesimerkki (Kol. 4:16; 1. Tess. 5: 27; 2. Piet. 3: 15,16).

Justinus Marttyyri nimenomaan vakuuttaa, että ”tiettyjä kohtia profeetoista ja muistumista apostoleilta ei vain luettu, vaan selitettiin ja pantiin täytäntöön”. Profeetoilla ja muistumilla apostoleilta hän ilmeisestikin tarkoittaa Vanhan ja Uuden Testamentin kirjoituksia. ”Sitten kun lukeminen päättyy, kokoontumisen johtaja pitää puheen, jossa hän varoittaa ja kehottaa ihmisiä jäljittelemään siihen liittyviä hyveitä”. Tämä on ensimmäinen kirkon historiassa mainittu kohta kristillisestä saarnasta.

Samoin myös Tertullianus toisella vuosisadalla sanoo: ”Kokoonnumme yhteen tutustuaksemme Pyhiin Kirjoituksiin, ja kuullaksemme, mikä niissä nykyajan olosuhteiden mukaan olisi meille käyttökelpoista nyt tai tulevina aikoina. Ainakin vahvistamme uskoamme, elähdytämme toivoamme ja varmistumme luottamuksessamme, ja jumalallisen sanan opastamana teemme siitä sydämiimme vaikuttavan elämää antavan voiman. Kehotamme ja ojennamme toisiamme, ja jättäydymme jumalallisen sanan opetettavaksi. Ja tällä Jumalan sanalla on suurempi paino, koska jokainen katsoo ikään kuin seisovansa Jumalan läsnäolossa”. Epäilemättä tämä katkelma kuvaa saarnaajan tointa olennaisena osana julkista jumalanpalvelusta.

Tätä tehtävää määritellään myös Apostolisissa säännöissä: ”Kun evankeliumi on luettu, seisokoot kaikki vanhimmat, diakonit ja koko seurakunta hiljaa. Sen jälkeen kehottakoot vanhimmat, yksi kerrallaan, mutta eivät kaikki heistä, kansaa, ja lopuksi piispa heidän esimiehenään puhukoon heille”[i]. Lisäksi vielä puhutaan piispasta ”Jumalan sanan saarnaajana”, ja kansalle saarnaamisesta heidän pelastukseensa kuuluvana asiana. Lisäksi merkinnät Pietarin puheista kansalle, jotka ovat Klemens Roomalaiselta peräisin, ovat tukevina todisteina kiistanalaisissa kohdissa, mikäli ovat aitoja.[ii] Mutta ne ovat tunnustetusti epäilyttäviä. Kuitenkin edellä sanottu osoittaa, että saarna tai opetuspuhe oli ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla osana yleistä jumalanpalvelusta. Tätä koskien myöhempi aikakausi ei tule kysymykseen.

Opetuspuheen pitäjistä

Justinus Marttyyri kertoo, että lukemisen jälkeen seurakunnan johtaja selittää sanaa, ja kehottaa jäljittelemään hyveitä, joita se tähdentää.[iii] Tämä kohta nimenomaan pitää tärkeänä seurakunnan johtajan velvollisuutta selittää ja soveltaa luettua Raamatun kohtaa. Ja sama ilmenee koko vanhan kirkon historiasta. Saarnaaminen, tai kansan opettaminen, niin kuin Ambrosius asian ilmaisee, oli aina piispan velvollisuus. Ambrosius itse on selkeä esimerkki tästä velvollisuudesta. Hänet oli asetettu siviilitehtävästä piispan tehtävään katekumeenina, ilman että häntä olisi edes kastettu, ja huomioon ottaen hänen valmistautumattomuutensa, yritti turhaan etsiä tekosyitä vapautuakseen tämän velvollisuuden täyttämisestä esittäen, että häntä itseään tuli opettaa sen sijaan, että opettaisi muita. Mutta hän itse myöntää joutuneensa aloittamaan opettamisen ollessaan vielä itse oppilas.[iv]

Ero hallitsevien ja opettavien vanhimpien välillä johtui yksinkertaisesti noiden vaikeiden aikojen olosuhteissa siitä, että joskus vaadittiin johtamaan kirkon asioita miehiä, joita ei ollut hyväksytty toimimaan saarnaajina, ja pätevä opettaja taas ei ollut sopiva johtamaan kirkon asioita. Mutta johtavaa vanhusta, joka ei opettanut, pidettiin poikkeuksena yleisestä säännöstä, tavallisuudesta poikkeavana varautumisena poikkeuksellista hätätilannetta varten, kun taas saarnaamistehtävää pidettiin piispan velvollisuuksien kaikkein kunnioitetuimpana ja tärkeimpänä osana. ”Siirrettäköön pois tältä istuimelta sellainen”, sanoo Krysostomos, ”joka ei tiedä, miten opettaa tervettä oppia niin kuin pitää”[v]. Tämän velvollisuuden laiminlyöminen on Apostolien 58. kanonin mukaan on rangaistava pidättämällä virasta ja erottamalla.

Tiedossa ei ole ainuttakaan tapausta piispan erottamisesta saarnaamiseen kykenemättömyydestä, mutta on monia tapauksia, joissa piispoja väheksyttiin ja halveksittiin tästä syystä. Tällaisia olivat Aleksandrian piispan Aleksanterin tapaus ja Konstantinopolin piispan Attikuksen tapaus[vi]. Niitä, jotka olivat tässä tehtävässä taitavia, päinvastoin pidettiin mitä korkeimmassa arvossa, kuten esimerkiksi Gregorios Naziansilaista, Krysostomosta , Augustinusta jne.

Diakoni ja joskus presbyteeri toimivat ainoastaan piispan sijaisina tapauksissa, jolloin hän jostain syystä itse oli estynyt sairauden tai muun syyn vuoksi. Sekä Krysostomos että Augustinus saarnasivat piispojensa sijasta tässä asemassa.[vii] Sellaisessa tapauksessa piispaa pidettiin vastuullisena siitä, mitä hänen alaisensa sanoi. Tästä on räikeänä esimerkkinä Nestorios, Konstantinopolin piispa.

Kaikesta tästä ei kuitenkaan tule vetää johtopäätöstä, että oikeus saarnata kaikissa olosuhteissa oli rajoitettu ainoastaan piispalle. Sillä kuinka siinä tapauksessa kirkot, joilla ei ollut piispaa, järjestäisivät Jumalan saarnan saarnaamisen? Sellaisissa tapauksissa presbyteeri hoiti tehtävää ja piispan velvollisuuksia. Ja taas hänen ollessaan poissa tai epäonnistuessaan diakoni palveli hänen sijallaan, ei kuitenkaan saarnaamalla itsensä laatimaa saarnaa, vaan lukemalla jonkun isistä pitämän saarnan. Apostolien kanoni 58 käskee piispaa tai presbyteeriä pitämään saarnan, ja laiminlyönnistä molemmille tarkalleen saman rangaistuksen.

Vainojen aikana diakonit ja presbyteerit valtuutettiin saarnaamaan. Kuitenkin diakoneja pidettiin vain avustajina, lisensiaatteina ja kandidaatteina pyhään palvelukseen. Piispat toivoivat Origeneen Palestiinassa ryhtyvän pyhään palvelukseen, vaikkei häntä oltu vielä vihitty pappeuteen kättenpäällepanemisen kautta.[viii]

Justinus Marttyri on sitä mieltä, että mainittu asia sallittiin maallikoille sosiaalisessa jumalanpalveluksessa, ja Hilary Poitiersilainen nimenomaan selittää, että kaikkien yleinen etuoikeus oli ensinnäkin kastaa ja sitten opettaa.

Maallikoiden, joita ei ollut vihitty, ei sallittu saarnata, mutta siitä huolimatta on olemassa merkintöjä tilanteista, joissa lupa on myönnetty heille tietyissä olosuhteissa[ix].

Mutta apostolista sääntöä, joka tiukasti kieltää naista opettamasta, noudatettiin mitä huolellisimmin.[x]

Montanistit ovat kyllä poikkeus tässä asiassa, mutta Tertullianus yhtenä tähän lahkoon kuuluvana valittelee tätä väärinkäytöstä[xi].

Karthagon 4. kirkolliskokous kielsi sekä maallikoita että naisia opettamasta julkisesti. ”Älkööt maallikot opettako papiston jäsenten läsnä ollessa”[xii]. ”Älköön kenenkään naisen, olipa oppinut tai hurskas, suotako opettaa toista sukupuolta julkisessa kokoontumisessa”[xiii]

Kuinka usein saarnattiin

On jo todettu, että alussa saarna oli edellä luetun Raamatun kohdan selitystä ja soveltamista. Saarnoja oli siis yleisenä sääntönä yhtä paljon kuin kirjoituksia luettiin. Jos jossain tapauksessa saarnattiin ilman edeltävää Raamatun kohdan lukemista, se oli poikkeus yleisestä säännöstä. Joissakin tapauksissa useat puhujat pitivät peräkkäin eri saarnoja samassa kokoontumisessa. Muulloin taas sama puhuja saattoi pitää useita saarnoja samana päivänä[xiv]. Saarna oli asiaankuuluva osa kaikenmuotoista julkista jumalanpalvelusta, mutta ne oli suunniteltu erityisesti katekumeeneja varten, ja tästä syystä osa palveluksista oli myös heitä varten muotoiltuja[xv]. Niiden pitämistiheys vaihteli paljon eri maissa ja hiippakunnissa. Niitä odotettiin tietystikin sapattina, usein lauantaina, toisin sanoen sekä juutalaisten että kristittyjen sapattina, erityisesti kun molemmat päivän huomioitiin toistensa yhteydessä, kuten oli tavallista neljännelle vuosisadalle asti. Saarna oli myös ensiarvoisen tärkeä myös Kirkon juhlallisuuksien asiaankuuluvalle vietolle. Pääsiäisen ja helluntain välisen viidenkymmenen päivän juhla-ajan vietossa saarnattiin Apostolien teoista Idän kirkoissa joka päivä, ja myös joka päivä suuressa paastossa. Myöhemmin niiden pitäminen kävi harvemmaksi, mutta niitä kuitenkin pidettiin paastopäivinä. Muissa tapauksissa ne pidettiin iltapäivällä. Saarna pidettiin jonkin aikaa myös keskellä viikkoa, tavallisesti perjantaisin. Isien kirjoituksista löytyy myös saarnoja aamupäivää sekä iltapäivää varten.[xvi] Mutta se ei näytä olleen yleismaailmallinen järjestys. Parempia todisteita suunnitelmallisuudesta, joiden mukaan näitä uskonnollisen jumalanpalveluksen osia pidettiin, ei löydy muualta kuin se seikka, että Julianus Luopio pyrkimyksissään hävittää epäjumalanpalvelus suositteli pakanallisia pappeja jäljittelemään kristittyjä saarnaajia pitämällä samanlaisia puheita.

Saarnan kesto

Saarnan pituudesta ei näytä olevan määräyksiä kanoneissa tai tavoissa. Päinvastoin se näyttää vaihtelevan ajoista ja olosuhteista riippuen. Saarnat olivat kuitenkin lyhempiä lännen kirkossa kuin Idässä. Joitain arveluja koskien niiden pituutta on saattanut syntyä olosuhteista johtuen siten, että yksi tai useampia saarnoja on pidetty perätysten. Kuitenkin on merkittävää, että pisimmät meille asti säilyneet saarnat ovat pidetyt kirkoissa, joissa tämä tapa on säilynyt. Jotkut Krysostomoksen saarnoista ovat kestäneet kaksikin tuntia, vaikka se oli yleensä koko palveluksen kestoaika, kuten Krysostomos itse vakuuttaa[xvii]. Varhaiskristillisyyden tuntija Bingham arvelee, että isien saarnat tuskin lienevät kestäneet tuntia pitempään. Hänen mukaansa lännen kirkon isien useimmat saarnat ovat olleet puolen tunnin mittaisia, ja monet eivät kestäneet kymmentä minuuttiakaan[xviii].

Muinaisten puhujien tapaan saarnaajien on arveltu puhuneen tiimalasin, vesikellon tai hiekkalasin avulla.

 

Puhujan paikka

Monissa maissa puhuja tavallisesti oli jollakin korkeammalla tasolla talon tärkeimmällä paikalla, ja sitä käytettiin myös lukemiseen ja muihin eri tarkoituksiin. Joissakin paikoissa puhujat käyttivät sitä tilapäisesti eikä tavallisesti. Krysostomos ja Augustinus olivat tottuneet puhumaan tältä paikalta, jotta suunnaton väenpaljous, joka tungeksi heitä kuulemaan, voisi paremmin kuulla.

Saarnaajan tapa oli alun perin puhua joko piispan istuimelta tai alttarin edestä tai säleikön takaa, joka erotti alttarin muusta salista[xix], mutta tavallisimmin edellisestä paikasta, jonka Augustinus sanoo olevan kohotettu valtaistuin, jotta siitä piispa voisi tarkastella laumaansa niin kuin viininviljelijä viinitarhaansa vartiotornista. Myöhempinä aikakausina, jolloin huolenpito kirkosta tuli vaivalloisemmaksi, diakoneista tuli seurakuntien esimiehiä, saarnaajat käyttivät lukijan koroketta. Tämä paikka oli välttämättömyyden pakosta osoitettu saarnaajalle tilavissa goottilaisissa kadetraaleissa, joita keskiajalla pystytettiin.

Saarnoja pidettiin usein muissa paikoissa kirkon lisäksi, mutta poikkeuksena yleisestä säännöstä. Marttyyrien muistopuheita tavallisesti pidettiin kokoontumishuoneissa, baptisterioissa, hautausmailla jne. Munkit saarnasivat usein puista käsin tai pylväiden ja pilarien päistä.

 

Puhujien asenne, saarnan muoto ja kuulijakunnan suhtautuminen jne.

Mitä tulee sekä saarnaajien että kuulijakunnan asenteeseen saarnan aikana muinainen tapa oli täysin päinvastainen nykyiselle. Varhaiskirkossa saarnaaja tavallisesti istui ja kuulijakunta seisoi. Tarkatessaan Raamatun lukemista he seisoivat kunnioituksen merkkinä Jumalan sanalle, niin myös kuunnellessaan saarnaa, jossa sitä selitettiin ja sovellettiin, samasta syystä sille osoitettiin samaa suhtautumista. Tässä oli kuitenkin poikkeuksia, ja käytäntö vaihteli eri paikoissa. Afrikassa edellä mainittua tapaa noudatettiin huolellisesti. Augustinus usein vaatimalla vaatii sitä ja nuhtelee joka kerran siitä poikkeamisesta paitsi raihnaisuustapauksissa, joka aiheutti hankaluutta kuulijalle tämän asennon suhteen. Erään kerran hän pyytää anteeksi saarnansa epämukavaa pituutta, koska hänen sallittiin istua, mutta heitä vaadittiin seisomaan.

Gregorios Naziansilaisen ja Krysostomoksen kuulijat säilyttivät saman asennon. Kerrotaan jopa Konstantinus Suuresta, ettei hän istunut valtaistuimellaan Eusebiuksen pitkän saarnan aikana, ja että koko seurakunta seurasi hänen esimerkkiään[xx].

Jokseenkin kaikesta voi päätellä tämän olleen yleinen tapa[xxi].

Nähtävästi kuulijat olivat tottuneet ottamaan suuriakin vapauksia asennoitumisessaan julkiseen jumalanpalvelukseen ja toisinaan käyttäytyivät arvottomasti. Yhteen aikaan he poistuivat jumalanpalveluksesta paitsi saarnan ajaksi, mitä vääristymää vastaan Krysostomos moittii hyvin voimallisesti[xxii]. Toisina aikoina he taas suhtautuivat saarnaamiseen suurella välinpitämättömyydellä ja leväperäisyydellä[xxiii] valitellen katkerasti pitkiä saarnoja, ja jopa lähtivät salista saarnaajan vielä puhuessa. Tämän estämiseksi oli järjestetty niin, että ovet pantiin kiinni lukemisen jälkeen ja ennen saarnan alkua[xxiv]. Karthagon 5. kirkolliskokous kielsi tällaisen saarnaajan halveksimisen kirkosta erottamisen uhalla[xxv].

Toisenkin laisesta sopimattomuudesta Krysostomos valittaa harjaantuneessa mielessään on saarnaajan häiritseminen tarpeettomalla melulla ja joutavalla keskustelulla: naisten lörpöttely ja nuorten huliganismi ovat hänen valitusaiheidensa joukossa. Samanlaisesta valittavat muutkin, erityisesti suurten kaupunkien kuten Rooman, Konstantinopolin, Antiokian; Aleksandrian ja Kartagon jne., saarnaajat. Varhaiskirkkoon oli levinnyt myös sopimaton tapa osoittaa suosiota puhujalle suosionhuudoin, taputtamalla käsiään, heiluttamalla nenäliinoja, ja muilla samankaltaisilla tavoilla, jotka kuuluivat muinaiseen teatteriin, kuten vielä nykyiseenkin. Kirjallisuudesta löytyy suuri joukko viitteitä asiaan [xxvi], mutta tapaa paheksuttiin ankarasti[xxvii].

”Mitä hyötyä minulle on näistä suosionosoituksista ja metelistä? Yhtä asiaa haluan teiltä; että todistatte minulle hyväksymisenne ja kuuliaisuutenne minulle hyvillä teoillanne. Ne ovat minulle paras kiitos, ja voitto teille itsellenne. Se on minulle suurempi kunnia kuin keisarin kruunu. En halaja teidän suosionosoituksianne enkä elämöintiänne. Minulla on vain yksi toive – että kuuntelette minua tyynesti ja tarkkaavaisesti, ja toimitte ohjeitteni mukaan. Sillä ei tämä ole teatteria. Ette istu täällä katselemassa näyttelijöitä ettekä antamassa suosionosoituksianne sellaisille ihmisille. Tämä on paikka Jumalan asioiden oppimiseksi”[xxviii].

Varhaiskristittyjen tapana oli myös tehdä muistiinpanoja ja kirjoittaa täydellisesti muistiin yksityiskohtaisesti kuulemiaan saarnoja. Tätä ihailtavaa tapaa saamme kiittää niistä monista isien saarnoista, jotka ovat meille säilyneet. Se ei ollut kuitenkaan yleismaailmallinen tapa[xxix]. Saarnoja, jotka vähemmän kiinnostivat kuulijoita, ei tällä tavoin tallennettu muistiin. Jotkut saarnaajat kielsivät panemasta muistiin saarnojaan näin epätäydellisellä tavalla. Origenes ei sallinut kenenkään tekevän muistiinpanoja saarnoistaan ennen kuin oli tullut kuudenkymmenen ikään.

Saarnan rakenteesta

Keskiajalla tuli tavaksi, että saarnaaja valitsi saarnan aiheensa Aristoteleelta, mutta tällä oudolla tavalla ei ollut vähäisintäkään vaikutusta isien käytäntöön. Raamattu ei ainoastaan varustanut heitä puheen aiheilla ja teksteillä, vaan kuten on jo nähty, he rajoittuivat tarkasti pyhien kirjoitusten selittämisen velvollisuuteen. ”Sanaan ja todistamiseen”, sanoo Augustinus, ”sillä en suorita palvelusta vain saarnaajana vaan myös puhujana, jotta tätä puhettani edesauttaisi pyhän sanan arvovalta. Jos mieleen palauttamiseni epäonnistuu minulta, olkoon minusta kaukana sellainen, että rakentaisin ihmisjärkeilyn hiekalle. Tästä sanoo esimerkiksi Johanneksen evankeliumi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille, jne.[xxx]

Varhaiskirkossa ei ollut tapaa muodollisesti jakaa saarnaa nykyajan tavalla eri pääkohtiin. Tämä tapa lainattiin koulumiehiltä ja tutkijoilta. Varhaiset isät rajoittuivat tarkasti teksteihinsä ja tyytyivät niiden selittämiseen, ja jos sattuivat eksymään aiheesta, nopeasti palasivat takaisin.

Heidän perusperiaatteensa oli, että kristinuskon totuuksilla oli oma sisäinen voimansa, eikä tarvinnut kaunopuheisuuden tai taiteellista apua. Heillä oli myös tavallisesti tapa puhua ex tempore, valmistelematta. Ja tästä kaksinkertaisesta syystä heidän saarnansa olivat yleensä vailla koristeellisia sanakäänteitä. Kykyä puhua valmistelematta, jota tilanne saattoi vaatia, ilman edeltävää valmistelua, oli välttämätöntä saarnaajan velvollisuuksien hyväksyttävälle täyttämiselle. Hänen suosionsa oli suhteessa hänen menestymiseensä tämän kaltaisessa puheenpitämisessä. Tästä syystä isät harjoittivat tämänkaltaista puhumista niin suurella menestyksellä, että niinkin myöhään kuin 4. ja 5. vuosisadoilla he kuvittelivat saaneensa auttajakseen Hengen ihmeellisen lahjan. ”En olisi kyennyt puhumaan sillä tavoin itsestäni”, sanoi Krysostomos, ”vaan Jumala, edeltä nähden lopputuloksen, saneli nuo sanat”. Augustinus ja Gregorios Suuri ilmaisivat myös samanlaisia tuntemuksia. Samalla on myös riittävän selvää, etteivät he luottaneet Hengen apuun päästäkseen huolellisesta tutkistelusta ja puheen ennakolta valmistelusta parhaan kykynsä mukaan. He odottivat Hengen apua paremminkin siunauksena työstään ja tutkistelustaan, ja vastauksena rukouksiin.

Helppoa ei ole ratkaista, puhuivatko isät kokonaan ilman muistiinpanoja tai ulkomuistista. Tästä kohtaa ei ole säilynyt mitään yleistä sääntöä. Monia sellaisia esimerkkejä on löydettävissä, joissa kunnioitettujen saarnaajien puheita luettiin - joissakin tapauksissa diakonit tekivät sen, ja heidän tehtävänään oli johtaa kokoontumista varsinaisen puhujan puuttuessa, mutta muissa tapauksissa kirjoittaja itse luki tai saneli ne. Augustinus eräässä saarnassaan valittaa olevansa hämillään muistiinpanoistaan ja pyytää kuulijakuntaa auttamaan häntä rukouksillaan[xxxi].

Myös Gregorios Suuri valittelee puhumisen vaikeutta muistiinpanoista, ja tarkkaamattomuudesta ja kiinnostuksen puutteesta kuulijoittensa taholta, ja tästä syystä päättää puhua ilman muistiinpanoja vastoin aikaisempaa tapaansa[xxxii]. Kuitenkin säilynyt saarnaamisen tapa ilmeisesti oli puhua ilman muistiinpanoja.

Puhujalla oli tapana aloittaa kutsumalla avukseen Jumalan nimeä, ja päättää saarnansa siunauksella: Rauha olkoon teille kaikille! – tai jollakin sen kaltaisella[xxxiii]. Jokainen saarna, sanoo Optatus, aloitetaan ja päätetään Jumalan kanssa. Mutta pitkiä ja muodollisia rukouksia, jotka edeltävät tai seuraavat saarnaa, ei pidetty tässä yhteydessä. Jokaiseen saarnaan kreikkalaisessa, syyrialaisessa ja lännen kirkossa liitettiin tavallisesti ylistyslauselma: ”Jumalalle, Jeesuksen Kristuksen, Hänen Poikansa kautta, meidän Herramme, joka elää ja hallitsee Hänen kanssaan maailmaa ilman loppua. Aamen”.

Seuraavan pyhän Ambrosiuksen rukouksen, jonka Ambrosius rukoili aina itsekseen ennen nousemistaan saarnaajan paikalle, Bingham on lainannut Ferrariukselta: ”Pyydän Sinulta, oi Herra, ja hartaasti rukoilen, anna minulle nöyryyden viisautta, joka voi ylentää. Anna minulle sopuisa ja viisas puhumisen taito, joka tietää, miten ei tule ylentää sitä ja korottaa yli oman arvonsa ja kykynsä veljien kykyjen yläpuolelle. Pane suuhuni, anon sitä Sinulta, lohdutuksen, mielenylennyksen ja kehotuksen sanoja, jotta kykenisin innostamaan niitä, jotka ovat hyviä, jatkamaan suurempaan täydellisyyteen, ja selkiyttämään niitä, jotka vaeltavat omavaltaisesti, vaeltamaan vanhurskautesi sääntöjen mukaan, sekä sanoillani että esimerkilläni. Salli niiden sanojen, joita annat palvelijallesi olla kuin terävimmät tikkanuolet tai palavat nuolet, jotka voivat tunkeutua sisälle ja saada hekumaan kuulijoiden mielet Sinun pelkoosi ja rakkauteesi”[xxxiv].

Isien saarnojen aiheista

Syystä Bingham on pannut merkille, että isien saarnojen aiheet olivat luonteeltaan hartaita ja vakavia. Heidän tarkoituksensa oli opettaa, ylentää ja parantaa kuulijaa. Gregorios Naziansilainen ja Johannes Krysostomos kuvailevat heidän saarnojensa pääaiheita. ”Minusta näyttää”, sanoo Gregorios, ”ettei vaadi mitään epätavallista mielenlaatua jakaa oikein totuuden sanaa – antaa jokaiselle hänelle kuuluva osa määränsä mukaan, puhua hienovaraisesti uskon suurista totuuksista, käsitellä maailmojen maailmankaikkeutta - mielen ja aineen, - sielun ja älyllisten olentojen, hyvien ja pahojen, - pohdiskella valvovaa ja hallitsevaa Kaitselmusta, joka vallitsee kaikkia asioita erehtymättömällä viisaudellaan, sekä niitä, jota sisältyvät inhimilliseen ymmärrykseen tai ovat sen ulkopuolella, - käsitellä ihmisen ensimmäistä luomista ja hänen ennalleen saattamistaan, kahta liittoa, Vanhan ja Uuden liiton tyyppiä ja antityyppiä, - Kristuksen ensimmäistä ja toista tulemista, - Hänen lihaksisyntymistään ja kärsimyksiään, ylösnousemistaan, maailmanloppua, tuomiopäivää, vanhurskaiden palkitsemista ja syntisten rankaisemista; ja ennen muuta jumalallista Kolminaisuutta, joka on kristinuskon pääaihe”[xxxv].

Krysostomos samoin muistuttaen kuulijoitaan uskonnollisen puheen johtavista aiheista, joita jokainen usein Herran huoneessa käyvä odottaa ja edellyttää, luettelee seuraavia: ”Sielun luonne, ruumis, kuolemattomuus, taivasten valtakunta, helvetti, tuleva rangaistus, - Jumalan pitkämielisyys, katumus, kaste ja syntien anteeksiantaminen, - ylhäällä ja alhaalla olevan maailman luominen, - ihmisten ja enkelien luonto, -pahat henget ja Saatanan juonet, - kristillisen yhteisön rakenne, oikea usko ja turmiolliset harhaopit. Näihin ja moniin samankaltaisiin aiheisiin tulee kristityn sielunpaimenen tutustua, ja olla valmis puhumaan niistä, kun tilanne vaatii”.

Idän ja lännen kirkkojen saarnoista

Idän ja lännen kirkkojen saarnat olivat oleellisesti erilaisia monilta kohdiltaan kolmannelta vuosisadalta viidennelle vuosisadalle jakson aikana.

Idän kirkon saarnat

  1. Origenes otti käyttöön Raamatun selityksessä allegorisen tavan, joka vaikutti esitykseen, ja jatkuessaan kauan, sai aikaan hämärtymistä pyhille sivuille. Tyytymättä luonnolliseen ja tavalliseen tekstien selityksen historialliseen merkitykseen, se tavoitteli joitakin kätkettyjä merkityksiä, jota peittyivät allegoristen, mystillisten käsitteiden varjoihin.
  2. Tuon ajanjakson saarnat käsittelivät hyödyttömiä poleemisia keskusteluja ja spekuloivia teorioita. Kysymys, jonka kanssa saarnaaja näyttää myös liian usein joutuneen tekemisiin, ei niinkään se, mikä tuottaisi pyhän elämän hedelmiä ja valmistaisi kuulijaa iankaikkiseen elämään, oli, kuinka muiden mielipiteet voisi parhaiden kiistää, hyödyttömät dogmit, jollaisia ne saattoivat olla joidenkin mielestä, eivätkä ansainneet vakavampaa harkintaa.
  3. Tämän kauden saarnaajat vaativat itselleen ja arvovallalleen ansaitsematonta kunnioitusta. Imarreltuina suuresta huomiosta, jota heihin kohdistettiin ja luottamuksesta, jolla kuulijat odottivat heidän opastustaan, he muunsivat puhujakorokkeen oman itsepintaisuutensa, tietämättömyytensä ja mielettömyytensä esittelylavaksi.
  4. Tämän kauden saarnat olivat tyyliltään yhtä vajavaisia kuin vastustusta herättäviäkin jo aikaisemmin mainituissa yksityiskohdissaan. Niistä ei puuttunut ainoastaan suuressa määrin se yksinkertaisuus, joka oli luonteenomaista Kristuksen ja hänen apostoliensa opetuksille lapsellisissa ja järjettömissä Raamatun selityksissä, ja turhien pohdiskelujen vahingoittamissa korvikkeissaan, jotka pääosin olivat peräisin Platonin filosofiasta, vaan myös tyyli puhujakorokkeelta oli muissakin suhteissa turmeltunut. Filosofiset käsitteet ja puhetaidolliset koukerot, liioittelevat ja kaukaa haetut ilmaisun muodot, ihmisille käsittämättömät raamatulliset ilmaisut, yhdentekevät vertaukset, järjettömät vastakkainasettelut, hengetön kyseleminen, älyttömät huudahtukset ja mahtipontisuudet turmelivat saarnaa.

Saarnat Lännen kirkoissa

  1. Latinalaiset olivat alemmalla tasolla kreikkalaisiin nähden Raamatun selityksessään. He kasasivat suuren määrän tekstikatkelmia tarkemmin erottelematta tai soveltamatta selityksiään kansan mukaisesti.
  2. Heitä itseään kiinnosti vähemmän pohdiskeleva ja poleeminen teologia kuin kreikkalaisia.
  3. He vaativat enemmän moraalisia velvollisuuksia kuin kreikkalaiset, mutta olivat yhtä epäonnekkaita näiden aiheiden käsittelymuotojen suhteen siitä syystä, että he panivat sopimatonta painoa uskonnon muodoille ja seremonioille, pyhien ja reliikkien kunnioitukselle, vigilioille, paastoille, katumusharjoituksille ja kaikenlaiselle askeettisuudelle.
  4. Tyylin ja menetelmien suhteen kreikkalaiset isät olivat huomattavasti latinalaisia edellä

Seikkoja, jotka olivat seurausta näistä ominaisuuksista

  1. Sopivien kasvatuskeinojen puuttuminen. Heillä ei ollut joko teologisia kouluja kuten kreikkalaisilla, tai he eivät olleet yhtä perehtyneitä kansansa kirjallisuuteen tai puhetaitoon. Ambrosius vihittiin piispan virkaan ilman minkäänlaista valmistautumista tehtäväänsä.
  2. Raamatun alkuperäisen kielen osaamattomuus. Heprean kieltä he eivät tunteneet ollenkaan. Uuden Testamentin alkuperästä he tiesivät vain vähän, ja vielä vähemmän kaikesta siitä, mikä on olennaista sen oikealle tulkinnalle. Kun he turvautuivat Raamattuun, liian usein tapahtui harhaopin vastustamiseksi, ja se tapahtui umpimähkäisesti tekstejä lisäämällä. Heidän yrityksensä selittää Raamattua tapahtui jatkuvasti allegorisoimalla.
  3. Sopivien esimerkkien puuttuminen ja tavallisen puheen oikea normi. Basileios, Efraim Syyrialainen ja kaksi Gregoriosta olivat aikalaisia ja olivat toisilleen keskinäisenä apuna ja kannustajana. Muut pitivät heitä esimerkkinä julkisessa saarnaamisessa. Mutta sellainen etu oli tuntematonta latinalaisessa kirkossa. Kreikan ja Rooman varhaiset klassikot oli hylätty ahdasmielisyydestä johtuen, tai tietämättömyydestä, ja niin laiminlyötyjä, että heidän vaikutuksensa tuntui vain vähän.
  4. Tässä yhteydessä on mainittava Lännen kirkkojen kiertolaistilanne. Toisinaan vainottuina ja maanpakolaisuudessa, toisinaan taas taistellen armottomissa ja verisissä kamppailuissa keskenään[xxxvi], sen ajan saarnaajilla oli vain vähän mahdollisuuksia valmistautua heille kuuluviin velvollisuuksiin. Kirjallisuus laiminlyötiin. Konstantinuksen aikana Rooma lakkasi olemasta hienojen taiteiden keskus, ja barbarismi aloitti tuhoisan sekaantumisensa Lännen kirkon provinsseissa.
  5. Piispan viran lisääntyvä merkitys. Piispojen ylpeys ja heidän tehtäviensä laiminlyönti saarnaamisen suhteen johtui pyrkimyksistä lisätä arvovaltaansa. Kuten kreikkalaisessa kirkossa, niin latinalaisessakin ajatus omasta tärkeydestä sai aikaan poleemisen luonteen heidän saarnaamiselleen.
  6. Julkisen jumalanpalveluksen muotojen ja seremonioiden lisääntyminen. Nämä kaikki saivat aikaan piispan merkityksen lisääntymisen. Ja hänen intonsa kaikkien niiden käyttöönottamiseksi ja yleisesti hyväksymiseksi saivat aikaan, että kristinuskon keskeiset seikat unohtuivat. Tuskin on tarpeen mainita Rooman piispan Viktorin päämääriä, jotka hän kytki pääsiäistä koskeviin riitaisuuksiin ja siihen liittyviin seremonioihin? Mitkä monimutkaiset riitit kiedottiin yhteen yksinkertaiseen kastesäädökseen, ja väärinkäytökset, joihin ne olivat yhteydessä. Mikä merkitys ja mikä pyhyys johtuikaan heidän paastoistaan, ja mitä ristiriitoja syntyikään Lännen ja kreikkalaisen kirkon välille jälkimmäisten haluttomuudesta hyväksyä edellisen riittejä? Mitä uskomattomia vaikutuksia katsottiinkaan olevan ristinmerkillä? Lyhyesti sanoen piispuus aiheutti rappiollaan häpeätahran saarnaviran hoidolle sekä Lännen että Idän kirkoissa.

 


[i]Die sogenannten Apostolischen Constitutionen und Canonen: II:57.   Aus dem Urtexte übersetzt von Dr. Ferdinand Boxler. (Bibliothek der Kirchenväter, 1 Serie, Band 19), Kempten 1874.: Generiert von der elektronischen BKV   von Gregor Emmenegger / Frans-Joris Fabri   Text ohne Gewähr. www.unifr.ch/bkv/rtf/bkv267.rtf

[ii]ibid. II:58

[iii]Justin der Märtyrer:  Erste Apologie 67.: Gemeindeleben der Christen, besonders ihr Sonntagsgottesdienst.. Bibliothäk der Kirchenväter. Eine Auswahl paristischer Werke in deutscher Űbersetzung. http://www.unifr.ch/bkv/kapitel77-66.htm

[iv] Rufinus:Historical Writins etc. II: 11;  Select Library of the Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church. Second Series. Vol. 34. s. 958. New York. Christian Literary Company 1800-1900.

[v] Chrysostom. Hom. X in 1.kirje  Timoteukselle      

[vi]Theodoretos: Hist. Eccl. 4:6,7

[vii] Sozomen. Hist.Eccl. VIII:27

[viii] Euseb. Hist. Eccl. 8:19

[ix] Euseb. Eccl. Hist. VI: 19;  Euseb. Vita Constant. IV:29 -34

[x] Apost. Const. III:9

[xi] Tertull. De Praescript. 41; De Bapt. 17

[xii] Concil. Carthag. 98

[xiii] Concil. Carthag. 99

[xiv] August. Tract. in Ps. 86.

[xv] Apost. Const. II:57; Concil. Laodic. 19

[xvi] Basil. Hom. 2 in Hexaem.9; Chrysostom. Hom. X in Gen.; Hom 9 et 10 ad Antioch; Socrates. Hist. Eccl. V: 21

[xvii] Hom. lxiii

[xviii] Bingham. Works Vol.6. s. 513

[xix] Socrates: Hist.Eccl. VI:5; Sozomen. Hist.Eccl. VIII:5; August. De Civit. Dei. XIII:8; Ep. 225; 253

[xx] Euseb. De Vita Constant. IV:3

[xxi] vrt. Luuk. 2:46; 4:20;  5:3;  Joh. 8:2; Matt. 5:1 jne.

[xxii]Chrysost. Hom. 3. De Incomprehens. tom 8;   Hom.3. in 1. Thess.

[xxiii]  Greg.Naz. Orat. 2

[xxiv]  Cyprian. De Vita Caesarii. 12

[xxv]  Council. Carthag. 24

[xxvi] Bingham: Works Vol 6. ss. 525-526

[xxvii]  Euseb. Hist. Eccl. VII: 30;  Chrysostom. Hom. 30 in Act Apostol:  Greg. Naz. Orat. 32; August. Hom L: Serm. 25; Serm. De Temp. 45; Doctr. Chr. VI: 24 - 26

[xxviii] Socrates. Hist.Eccl. VI:4;  Sozomen. Hist. Eccl. VIII: 27;  Greg. Naz. Orat. 32

[xxix]  Euseb. Hist. Eccl. VII: 36

[xxx]  August. Serm. 121. Comp. Tract. 15 in Joann; Tract. 36,49

[xxxi] Serm. 6, De Sanctis.

[xxxii] Gregor. Magn. Hom. Serm. 21.

[xxxiii] Chrysostom. Hom.4: 4,11,12,13,20;     2nd in Ep. ad Coloss.;  Apost. Constit. VII:5

[xxxiv]  Bingham. Works Vol 6. s.490;    Greg. Naz. Orat. 1. De Fuga;    Hom. De Bapt. Chr. tom. 1

[xxxv] Greg.Naz. Orat. De Fuga

[xxxvi]  Kamppailu piispojen valinnasta kiristyi toisinaan niin kovaksi, että se päätyi verenvuodatuksiin ja murhiin, joista esimerkkejä:  Walch: History of the Popes, s. 87.;   Ammianus Marcellinus 27:3

Kirjallisuutta:

Campbell, James Marshall. The Greek Fathers. Cooper Square Publishers. Inc. 1963. New York

Campbell, James Marshall. The Influence of the Second Sophistic on the Style of the Sermons of St. Basil The Great. Dissertation. The Catholic University of America. Patristic Studies Vol II. Washington D.C. 1922.

 

Cave, William. Lives of the Most Eminent Fathers of the Church That Flourished in the First Four Centuries with An Historical Account of the State of Paganism Under the First Christian Emperors. A New Edition, Carefully revised by Henry Cary. Vols. I. – III. Oxford. Printed by J. Vincent for Thomas Tegg, 73, Cheapside.London. 1840.

Chrysostom, John. Address on Vainglory and the Right Way for parents to Bring Up Their Children.

Commentary of the Epistle to the Galatians and Homilies on the Epistle to the Ephesians of S. John Chrysostom, Archbishop of Constantinople. Translated with Notes and Indices. Oxford. John Henry Parker; J.G.F. and J. Rivington, London. MDCCCXL.

 

Commentary on the Gospel According to S. John by S. Cyril Archbishop of Aleksandria. Vol.II. S.John IX –XXI. A Library of the Holy Catholic Church, Anterior to the Division of the East and West. London. Walter Smith (late Mozley). 1885.

 

The Early Church Fathers Series in WinHelp Format A 37-volume electronic collection of writings from the first 800 years of the Church. Programmed in WinHelp by: Maged Nabih Kamel, MD Email: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen. http://www.geocities.com/Athens/7084

Ephraem Syrus.The Repentance of Nineveh. A Metrical Homily on the Mission of Jonah, also, An Exhortation to Repentance, and, Some Smaller Pieces. Translated from the original Syriac with an Introduction and Notes by Henry Burgess. Robert B. Blackadee, 13 Paternoster Row. Sampson Low, Son and Co. London. Ashert and Co. Berlin. 1853

Eusebius of Caesarea. The Ecclesiastical History with an English Translation by Kirsopp Lake. In Two Volumes. Vol. I. London: William Heinemann. New York: G.P. Putnam´s Sons. MCMXXVI.

Ephraim the Syrian. On Admonition and Repentance. Nicean and Post Nicean Fathers/Second Series Vol. XIII. Michigan 1979

Eusebius Pamphili. Ecclesiastical History. Books 1 - 5. The Fathers of the Church. Vol. 19. A New Translation. Translated by Roy J. Deferrari.The Catholic University of America Press. Washington D.C. 20017. 1965.

Harjunpää, Toivo. Pyhä Johannes Krysostomos katekeettisten homiliainsa valossa. ss. 38 – 73. Ortodoksia 26. Ortodoksisten Pappien Liitto ja Helsingin Yliopåiston Ortodoksian Laitos. 1977.

Johnson, Edwin. The Mouth of Gold. A series of Dramatic Sketches Illustrating the Life and Times of Chrysostom. A.S. Barnes & Co. New York and Chicago. 1873.

Krysostomos, Johannes. Opetuspuheita Johanneksen evankeliumista I. Valamon Luostari. Gummerus Kirjapaino. Jyväskylä 2001.

 

Krysostomos, Johannes. Opetuspuheita Johanneksen evankeliumista II. Valamon Luostari.Gummerus Kirjapaino.Juväskylä 2003.

 

Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church. A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church.Second Series. Vol. XIII, Part II, Reprinted September 1979.WM.B.Berdmans Publishing Company, Grand Rapids, Michigan

Puech, Aime. Saint John Chrysostom. Translated by Mildred Partridge. R & T Washbourne Ltd.Paternoster Row, London.Manchester, Birmingham & Glasgow. Benzinger Brothers , New York, Cincinnati, Chicago. 1913.

Saint Basil. Exegetic Homilies.The Fathers of the Church. Vol. 46. A New Translation. Translated by Sister Agnes Clare Way, C.D.P. The Catholic University of America Press. Washington 17 D. C. 1963.

Saint Chrysostom. Homilies On Galatians, Ephesians, ss. 1- 172; Philippians, Colossians, Thessalonians, ss, 173 – 398; Timothy, Titus, and Philemon,ss. 399 – 557; A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church. Second Series. Vol. XIII. WM.B. Eerdmans Publishing Company. Grand Rapids. Michigan. 1956.

Saint John Chrysostom. Commentary on Saint John the Apostle and Evangelist. Homilies 48 – 88. The Fathers of the Church. A New Translation. Translated by Sister Thomas Aquinas Goggin, S.C.H. New York. Fathers of the Church, Inc. 1960.

Schaff, Philip. Saint Chrysostom and Saint Augustin. Studies in Christian Biography. New York: Thomas Whittaker, 2 and 3 Bible House. 1891.

Sokrates Scholasticus. The Ecclesiastical History. The Early Church Fathers Series. A 37-volume electronic collection of writings from the first 800 years of the Church. Vol. XXV (Post- Nicene Serie II Vol. II).http://www.geocities.com/Athens/7084

 

Sozomen. The Ecclesiastical History. Comprising History of the Church from A.D. 324 to A.D. 440; also The Ecclesiastical History of Philostorgios, as Epitomised by Photios, Patriarch of Contantinople. London: Henry G. Bohn, York Street, Covent Garden. MDCCCLV.

 

St.Gregory Nazianzen. Select Orations, Sermons, Letters; Dogmatic Treatises. The Early Church Fathers Series. Vol. XXX (Post-Nicene Ser. II. Vol. VII)A 37-volume electronic collection of writings from the first 800 years of the Church.

 

The Catechetical Lectures of Cyril, Archbishop of Jerusalem. Translated With Notes and Indices. Oxford. John Henry Parker. J.G.F. and J. Rivington, London. MDCCCXXXIX.

The Catechetical Oration of Gregory Nyssa.Edited by James Herbert Strawley. Cambridge: at University Press. 1903.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on the Acts of the Apostles. Translated with Notes and Indices. Part I. Hom. I – XXVIII. Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCCLI.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on the Acts of the Apostles. Translated with Notes and Indices. Part II. Hom. XXIX - LV.Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCCLII.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on The First Epistle of St. Paul The Apostle To The Corinthians. Translated with Notes and Indices. Part I. Hom. I - XXIV.Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCCXXXIX.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on The Second Epistle of St. Paul The Apostle To The Corinthians. Translated with Notes and Indices. Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCXLVIII.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on The Gospel of St. Matthew. Translated with Notes and Indices. Part I. Hom. I - XXV. Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCXLIII.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on The Gospel of St. Matthew.Translated with Notes and Indices. Part II. Hom. XXVI - LVIII. Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCXLIV.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on The Gospel of St. Matthew.Translated with Notes and Indices. Part III. Hom.LIX - XC . Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCCLI.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on The Gospel of St. John. Translated with Notes and Indices. Part I. Hom.I - XLI . Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCCXLVIII.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on The Gospel of St. John.Translated with Notes and Indices. Part II. Hom.XLII - LXXXVIII . Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCCLII.

 

The Homilies of S. John Chrysostom. Archbishop of Constantinople on The Epistles of St.Paul The Apostle to Timothy, Titus and Philemon. Translated with Notes and Indices. Part II. Hom.XLII - LXXXVIII . Oxford. John Henry Parker; F. and J. Rivington. London. MDCCCLIII.

 

Theodoret. The Ecclesiastical History, Dialogues, and Letters, 1 - 348; Jerome, Gennadius, ss. 353 – 405: Rufinus and Jerome, ss. 405 – 594: A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church. Second Series. Vol. III. Translated into English with Prolegomena and Explanatory Notes. New York. Charles Scribner´s Sons. 1908

 

Theodoret of Cyrrhus. A History of the Monks of Syria. Cistercian Studies Series: Number Eighty-eight.Translated with an Introduction and Notes by R.M.Price. Cistercian Publications. Kalamazoo, Michigan. 1985.

 

Vööbus, Arthur. The Didascalia Apostolorum in Syriac I – II.Translated by Arthur Vööbus. CSCO. Subs. Tomus 176, 180.Louvain. 1979.

Origenes Ecclesiasticae. The Antiquities of the Christian Church, by Joseph Bingham. I – II. Reprinted from the Original Edition MDCCVIII – MDCCXXII. With an Enlarged Analytical Index.

Bingham, J.: The Works I-X. Oxford. MDCCCLV

Riddle, J.E.; A Manual of Christian Antiquities. London. MDCCCXLIII