NYKYAJAN EETTISIÄ ONGELMAKOHTIA

Ortodoksisella kirkolla ei ole valmiita malleja ja patenttiratkaisuja moniin nykyajan ongelmiin, joita kohtaamme nykyteknologisessa yhteiskunnassamme. Niiden joukossa, jotka ottavat ortodoksisen kirkon roolin elämässään vakavasti, esiintyy usein epätietoisuutta siitä, mikä uskomme sisin oikeastaan on. Jotkut painottavat dogmeja, toiset kaanoneja. Toiset taas näkevät jumalanpalveluksen ortodoksisuudessa keskeisenä, ja joidenkin mielestä se on traditio, tavallisesti ymmärrettynä sen jostakin tietysti näkökulmasta – musiikista, ikonitaiteesta, arkkitehtuurista, munkkilaisuudesta jne. käsin.

Mistä ortodoksisuudessa on kyse? Aivan täydellistä ja tyhjentävää vastausta ei voi sellaiseen kysymykseen antaa.

Ortodoksisuus

Ortodoksinen kirkko uskoo ylläpitävänsä alkuperäistä, todellista ja oikeata Kristuksen ja apostolien opetuksen ymmärtämistä kahdentuhannen vuoden olemassaolonsa aikana. ”Olla ortodoksi” tarkoittaa pitäytymistä näihin muuttumattomiin uskon vakuutuksiin Jumalasta, maailmasta, ihmisestä, pelastuksesta, kirkosta ja siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kirkkomme ymmärtää itsensä ”todellisena palvovana Kirkkona”. Todellinen palvonta ja todellinen usko välttämättä sekoittuvat ja rikastuttavat toisiaan. Todellinen ortodoksikristitty tietää, että usko, ilman että se ilmentyy jumalanpalvelemisena, on kuollutta. Ja päinvastoin jumalanpalvelus ilman uskoa on yhtä lailla kuollutta.

Ortopraksia

Ortodoksisen uskomme toinen ulottuvuus on ortopraksia. Sana ”praxis” tarkoittaa ”menetellä” tai ”toimia”. Ortodoksinen usko ei ole vain uskon vakuuttelua, eikä se ole ainoastaan Kirkon jumalanpalveluksiin osallistumista. Se on myös uskon mukaan elämistä. Se soveltuu meihin ennen kaikkea yksilöinä, kun pyrimme harjoittamaan sisäistä elämää: rukousta, itsekuria, paastoa, pitkämielisyyttä, puhtautta jne. Toiseksi sitä sovelletaan meidän ihmissuhteissamme: ortodoksisen ortopraksian tärkein ulottuvuus on agape- rakkaus.

Ortokinonia

Ortokinonia tarkoittaa todellista yhteisöllistä elämää, erityisesti paikallisen seurakunnan. Todella onnellinen on se ortodoksiseurakunta, joissa suurin osa seurakuntalaisista asettavat Kristuksen ensi sijalle ja seurakuntaelämänsä johtajaksi; jossa tärkein sosiaalinen tapahtuma kristittyjen elämässä tapahtuu sunnuntaiaamuisin temppelissä; jossa seurakunnan tärkein tarkoitus on rohkaista oppia tuntemaan ja palvelemaan Jumalan nimeen; jossa on vähän ristiriitoja, kateutta, juoruja ja seurakuntalaisten joukossa itsekkyyttä; jossa keskinäistä huolenpitoa, yhteistoimintaa, nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa saada tietoa uskosta ilmenee; ja jossa – ennen muuta- rakkaus on tärkein. Sellainen seurakunta todella ansaitsee nimityksen ”ortodoksinen yhteisö.

Ortokrisia

Ortokrisia tarkoittaa ”oikeaa arvostelukykyä”. Itse asiassa se tarkoittaa omien arvojemme säilyttämistä kohdallaan. Ortodoksisuus ymmärtää hengelliset asiat ihmiselämän kaikkein tärkeimpänä muotona. Muutkin asiat ovat tietenkin tärkeitä. Terveys, sekä fyysinen että mielellinen; aineellinen hyvä; ruumis; kasvatus; kunnia; kunnioitus; saavutukset kaikilla ihmispyrkimysten alueilla; nämä kaikki ja paljon muuta ovat tärkeitä. Mutta ortodoksikristitty näkee kaikki nämä asiat korkeampien kriteerien kohteena, Hengen arvosteluperustein. Ortodoksinen usko, ortodoksinen jumalanpalvelus, ortopraksia, ortokinonia ja ortokrisia toimivat tuntomerkkeinä vastaukseksi kysymykseen ”mistä ortodoksisuudessa on kyse?”.

Kristinusko ja idän uskonnot

Monet ovat nykyään kiinnostuneita idän uskonnoista. Tämä kiinnostus on melko laajalle levinnyttä ja ylittää pelkästään älyllisen uteliaisuuden.

Oppimattomat ihmiset usein tarkastelevat kristinuskoa ja surkutellen sen jakaantumista viittaavat muihin uskontoihin esimerkkeinä yhtenäisyydestä ja yhteistoiminnasta. Tosiasiat kuitenkin ovat aivan erilaiset. Esimerkiksi hindulaisuus jakaantuu kolmeen eri ”tiehen”, joilla on oleellisesti erilainen katsantokanta elämään ja pohjimmiltaan vaihtelevat uskonnolliset käytännöt. Ja jopa näissä hindulaisuuden perus- ”teissä” on tuhansittain hurskaus- ja uskonnollisia tapoja. Buddhalaisuudessakin on erilaisia uskomuksia.

Näiden idän uskontojen veto voima on ensisijaisesti siinä, että ne ovat uskonnollisia ilman uskoa Jumalaan, sellaisena kuin Hänet ymmärretään kristinuskossa. Lopullinen idän uskontojen seuraus on, että persoonallisuutta, yksilöllisyyttä, ihmisten välisiä suhteita, sisältäen kansalliset erot, kaikkia pidetään kuvitteellisina ja ei-olemassaolevina. Ortodoksinen kristillisyys opettaa, että Jumala on Kolminaisuus. Kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki, ovat jatkuvassa ja iankaikkisessa persoonien välisessä suhteessa. Ainoastaan kun meistä tulee Jumalankaltaisia, kun olemme yhteydessä perimmäiseen todellisuuteen, joka on persoonien kolminaisuus yhteys, voimme saavuttaa olemassaolon tasapainon, johon useimmat ihmiset pyrkivät.

Paholaisen ja pahojen henkien toiminta

Kirjallisuudessa pahojen henkien riivaus usein esitetään epätavallisena, helposti tunnistettavana ilmiönä, joka saa riivatun henkilön toimimaan pelottavalla tavalla.

Kirkko on aina opettanut paholaisen ja hänen enkeliensä – demonien- todellisuudesta sekä Jumalan että Hänen kansansa voimallisina vastustajina. Sekä Raamattu että Kirkko ymmärtävät paholaisen/pahan kaikkialla vaikuttavan voiman yleisenä, laajalle levinneenä, suurena osana elämäämme.

Paholainen/paha tekee työtään meissä, kun valehtelemme, varastamme ja lankeamme aviorikokseen. Paholainen/paha tekee työtään yhteiskunnassamme, kun perinpohjainen epäoikeudenmukaisuus viettää riemujuhlaa; kun köyhyys kukoistaa ylellisyyden keskellä; kun tuhannet elämät keskeytetään päivittäin ennen kuin ne syntyvät. Paholainen on työssään, kun kansat valmistautuvat ns. ”rauhaan” moninkertaiseen tappamiseen riittävine atomiaseineen, bakteerisodankäyntineen ja joukkotuhopolitiikallaan.

Keitä manaajat ovat?

Manaaminen tarkoittaa Paholaisen/pahan rankaisemista elämässämme. Exorizo tarkoittaa jonkin panemista ”rajan taakse”, ts. rangaista tai ajaa pakoon. Uskonnollisesti tai hengellisesti tämä soveltuu paholaiseen/pahaan. Kristus on päämanaaja. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa olivat Hänen alkuperäinen voittonsa Paholaisesta/pahasta. Hän on Kristus Voittaja.

Papit ovat manaajia. Kastaessaan, mirhavoidellessaan, kuullessaan synnintunnustuksia, toimittaessaan jumalallista Liturgiaa, saarnatessaan Jumalan Sanaa, Paholainen/ paha pakenee ja Jumalan armoon runsaasti esillä.

Jokainen ortodoksikristitty on manaaja. Kun hän kilvoittelee henkilökohtaisia syntejään vastaan, moraalittomuutta vastaan perheessä, naapurustossa, valtiossa ja kansassa, se on taistelua tämän maailman ruhtinasta, Paholaista/ pahaa vastaan.

Koko Kirkolla muinaisella, nykyisellä ja tulevalla on manaajan tehtävä: karkottaa syntiä, pahaa, epäoikeudenmukaisuuttaa, hengellistä kuolemaa, paholaista ihmiskunnan elämästä!

Astrologia

Astrologia on pyrkimys kuvata yksilön tulevaisuutta nojautumalla tiettyjen tähtien asemaan suhteessa vuoden ajankohtaan, jolloin ihminen on syntynyt. Astrologia tekee laskelmia tältä pohjalta ja ennakoi tältä pohjalta, mitkä tapaukset, tapahtumat tai mahdollisuudet saattavat tapahtua tuon henkilön elämässä. Itse asiassa astrologia kieltää Jumalan rakastavan ja armollisen Herruuden. Se asettaa Jumalan sijalle mekaanisen näkemyksen tähtien määräämästä tulevaisuudesta. Kristinuskon meille esittämän ihmisen suurenmoisen vapauden sijasta se kuvailee meille tähtien vainoaman ihmiskunnan, nähden ennakolta tähtien väistämättömän vaikutuksen sen elämässä, kun se kiemurtelee ja kamppailee paetakseen väistämätöntä. Astrologia on kiistatta Kristuksen- kaltaisen elämäntavan kieltämistä; sellaista joka tulisi hylätä epäkristillisenä.

 

Okkultismi

Okkultismi perimmältään on samaistumista pahaan, ja pahan voimien käyttämistä toiveen, tarkoituksen tai päämäärän täyttämiseksi. Koko Kirkon olemuksen kannalta on selvää, että satanismina ja paholaisen palvomisena tunnettuna se on kokonaan hylättävä samaistumisena pimeyden voimiin. Kristittyjen tulee horjumatta vastustaa kaikkia okkultismin muotoja, erityisesti välttäen niitä muotoja, jotka antautuvat avoimesti mihin tahansa suhteeseen pahan kanssa, riippumatta mitä nimeä se käyttää.

Onko evoluutio harhaoppi

Monien kristittyjen mielestä opetus, että elävät muodot ovat kehittyneet vuosien saatossa kehityskulussaan merkitsee kristillisen totuuden kieltämistä ja on siksi harhaoppi. Onko evoluutio harhaoppi?

Ensinnäkin on myönnettävä, että on olemassa kaksi asiaa: tosiasia ja teoria. Tosiasia sisältää sen helposti tunnistettavan totuuden, että elävien olentojen erilaiset ryhmät ovat itse asiassa läpikäyneet muutoksia ajan kuluessa niin, että alkuperäisten muotojen perilliset eroavat kantamuodoistaan. Tämän seikan kieltäminen merkitsisi kaikkien antropologien ja paleontologien huolellisesti kaikkialta maailmasta kokoamien tosiasioiden kieltämistä.

Evoluutio on kuitenkin enemmän kuin vain nämä yhteen kootut tosiasiat. Se on myös teoria. Pikemminkin ollaksemme tarkempia, on olemassa monia evoluutioteorioita. Teoriat ovat yrityksiä selittää tosiasioita yhtenäisellä ja järjellisellä tavalla. ”Teorian” alueella kehittyi evoluution kansanomainen ajatus ”kehittymisestä apinasta”. Suuri määrä teorioista on puhtaasti materialistisia. Ne pitävät kiinni siitä, että ihmisen kehitys oli sattumaa ja tapahtui sattumalta, aineen lakien mukaisesti, jotka toimivat riippumatta mitään syystä tai tarkoituksesta. Toiset teoreetikot taas pitävät tätä erittäin epätodennäköisenä. He uskovat, että ihmisen evoluutio ei ”vain tapahtunut”. He arvioivat sellaisen pitkäjännitteisen sattuman matemaattinen todennäköisyyden olevan äärettömän pieni.

Jotkut noista teorioista ovat kiistattomasti harhaoppisia. Ei siksi, että ne uskovat evoluution tapahtuneen, vaan koska ne eivät jätä tilaa evoluutiota koskevia tosiasioita selittäessään olemassaolon todellisuuden hengelliselle ulottuvuudelle.

Kirkko ja vapaamuurarius

Vapaamuurariuden historiallinen alku on Keski- Euroopan muurarien ja rakentajien killoissa. Nämä hyvin voimakkaat ”liittoumat” vähän vähältä muodostuivat poliittisiksi kerhoiksi, erityisesti Englannissa. Ensiksi ne olivat vahvasti roomalaiskatolisia jäsenistöltään. Myöhemmin ne saivat protestanttisen luonteen. Lopulta niistä tuli, mitä voitaisiin nimittää ”teoreettiseksi vapaamuurariudeksi”, millä ei ollut mitään tekemistä rakentajien ja politiikan kanssa. Niistä tuli salaisia yhteisöjä opetuksineen, rituaaleineen ja temppeleineen, jotka olivat ainutlaatuisia sinällään.

Vapaamuurareiden opetuksessa kaikki uskonnot ovat samalla tasolla. Niiden eroa kuvaavat kulttuurikehityksen eri tasot, heijastellen kehitysopillista kehitystä kohti jonkin laajemman ja yleisemmän totuuden käsitystä jostakin ”maailmankaikkeuden suuresta arkkitehdistä”. Vapaamuurariuden rituaalien ja opetuksien kautta, yksilöllinen vapaamuurari saa valita ja harjoittaa sopivia etiikan ja uskonnon yleisiä totuuksia. Viitatessaan Jumalaan ja pitäessään Raamattua sijoitettuna temppelin alttarille, vapaamuurarius ei pakota Jumalan erityiseen ymmärtämiseen eikä se vaadi vapaamuuraria hyväksymään Raamattua ja sen opeuksia ilmoitettuna Jumalan Sanana.

Vaikka kirkko hyväksyykin, että kaikista uskoista ja paikoista löytyy etiikan ja uskonnon laajempia totuuksia, se ei voi hyväksyä sellaisia opetuksia viimeisenä sanana. Jotkut ortodoksikristityt, joista on tullut vapaamuurareiden jäseniä, ovat omaksuneet siitä monia asioita, jotka vahvistavat heidän uskoaan. Heistä saattaa tuntua, että heidän nykyinen sitoutumisensa kirkon sakramentaaliseen ja yhteisölliseen elämään on vahvistunut osallistumisesta vapaamuurariuteen.

Ero vapaamuurariuden ja kirkon opetuksessa on todellinen, sitä ei voi kieltää. Eikä sitäkään, että samaistuminen epä-ortodoksisiin rituaaleihin on vetänyt pois monia uskovia kirkon elämästä, ei voi kieltää. Eikä sitäkään, että näin ei pitäisi olla, voi myöskään kieltää!

Pornografia

Ortodoksinen kirkko läpi historiansa on pitänyt kiinni opetuksesta, että seksuaalisuus on Jumalan antama kyky, jota sopivasti harjoitetaan avioliitossa. Seksuaaliset suhteet avioliiton yhteydessä myötävaikuttavat ja ilmentävät puolisoiden rakkauden sidettä, kattavat osapuolten ruumiilliset tarpeet ja palvelevat ihmisrodun luomista ja kasvatusta. Sen seurauksena Kirkon kannalta seksuaalisuus on siunattu ja pyhä osa useimpien ihmisten elämää, kun sitä vain harjoitetaan sopivalla tavalla: avioliitossa. Ortodoksikristityille avioliiton sakramentti selvästi asettaa puolison, vaimon ja perheen suhteen Jumalan valtakuntaan, siunaten ja pyhittäen aviositeen sisäiset suhteet, seksuaalisetkin, siten suojaamalla tätä elämän puolta väärinkäytöltä, hyväksikäytöltä ja paheellisilta vääristymiltä.

Kirkolla on vanhastaan varoittanut epämoraalisista kuvista, kirjallisuudesta ja teatterimaisista esityksistä ja on kehottanut pidättäytymään sellaisen sukupuolisesti kiihottava aineksen käyttämisestä, ei vain siksi, että se herättää sopimattomasti himoja, vaan myös siksi, että se vääristää seksuaalisuuden todellisen paikan ihmiselämässä.

Vaikka ortodoksinen kristillisyys tulee vapauden arvoja ja yksilöllisiä oikeuksia, se myös myöntää, että on noille oikeuksille on rajansa. Ortodoksikristittyjen on tultava täysin tietoisiksi siitä, että pornografia ei ole millään tavoin yhteensopiva uskomme kanssa, että jokainen meistä on kutsuttu kasvamaan Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi kohti teosista. Kansalaisina meidän tulee vastustaa pornografian leviämistä elokuvissa, televisiossa, kirjoissa, aikakausilehdissä ja muussa painetussa mediassa.

Syntyvyyden säännöstely

Nykyisessä ortodoksisessa kristillisyydessä aiheesta on erilaisia näkemyksiä. Monet traditiot näkevät seksuaalisuuden olevan tiiviisti sidoksissa luonnolliseen lakiin, joka näkee biologisen tarkoituksen keskeisenä tekijänä. Tämän lähestymistavan seuraus on kaksinainen: seksuaaliset suhteet nähdään laillisina ainoastaan kun ne ovat tarkoitetut siittämään ja synnyttämään lapsia; sukupuolisuhteisiin käymistä huviksi, rakkauden ilmaukseksi ja tai aviosuhteen syventämiseksi ei pidetä vain asianmukaisena tai nähdään suorastaan luonnollisten ja laillisten sukupuolisuhteiden loukkaamisena. Siten mikään menetelmä, joka tekee tyhjäksi ainoan hyväksytyn tarkoituksen sukupuolisuhteille avioliitossa, kuten ehkäisy, on moraalisesti väärin.

Kun avioliittoa ja seksuaalisia suhteita sen sisällä lähestytään sakramentaalisesta näkökulmasta, sukupuolisuhteet puolison ja vaimon välillä ovat suvunjatkamiseen liittyviä tarkoitukseltaan, mutta myös yhdistäviä.

Tästä näkökulmasta puolison ja vaimon seksuaalisilla suhteilla on olennainen arvo: ne yhdistävät puolisoa ja vaimoa lihallisesti ja sielullisesti keskinäisen rakkauden ja sitoutumisen siteellä. Suvunjatkamistarkoitus säilyy kuitenkin. Tästä näkökulmasta perhesuunnittelua ei paheksuta, vaan paremminkin se nähdään keinona avioliiton tuonnemmille päämäärille ja tarkoituksille sellaisina kuin kirkko ne ymmärtää. Normaalisti olisi väärin käyttää ehkäisyä välttämään minkään lapsen syntymää. Kuitenkin kun lapsi on jo syntynyt, vanhempien ehkäisykeinojen käyttäminen ei näytä rikkovan mitään oleellisesta kristillisen avioliiton ymmärtämisessä.

Kirkon mielestä seksuaaliset avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat synnillisiä ja ehkäisyn käyttäminen pelkästään sekoittaa tuon kaltaisen käyttäytymisen sopimattomuutta.

Abortti

Eräs kaikkein uhkaavimmista sosiaalisista ja moraalisista ongelmista, jonka kanssa olemme kasvokkain nykyään on aina lisääntyvä abortin yleisyys ja hyväksyntä. Olemassaolonsa varhaisimmista päivistä lähtien kristillinen kirkko on selittänyt ihmissikiön tahallisen abortin olevan verrattavissa murhaan. Ortodoksikristittyinä tunnustamme, että kaikki elämä tulee Jumalalta ja että ihmiselämä edustaa kaikkein kallisarvoisinta lahjaa, jonka Luojamme on meille suonut.

Kasvun prosessi yhä enemmän Jumalan kaltaiseksi, ”persoonallisuutemme kehittyminen”, on koskaan päättymätön ihmisolennolle. Se alkaa sikiämisessä ja jatkuu fyysisen elämämme viimeiseen hetkeen. Siten yksikään ihmisolento ei ole ”persoona” tai kokonaan ”inhimillinen” täysimmässä merkityksessään, koska kukaan meistä ei ole tarkalleen Jumalan kaltainen. kuitenkin kaikilla ihmisolennoilla on sama mahdollisuus kehittyä ”persooniksi” olivatpa he kohdussa, parhaassa elämässään tai kuolinvuoteellaan.

Eräs kaikkein yleisimmin käytetty perustelu abortin kannattajien puolelta on vaatimus, että naisen oikeus yksityisyyteen ulottuu määräysvaltaan hallita, mitä tapahtuu hänen oman ruumiinsa sisällä, sisältäen myös hänen kohtunsa sisällön. Ortodoksisuus hylkää sellaiset käsitykset johtuen Jumalan elämälle antamasta arvosta, ja tosiasiasta, että elämä on lahja, jota kenelläkään ei ole oikeutta riistää. Jos meillä ei ole tätä oikeutta riistää omaa elämäämme, kuinka paljon enemmän tulee niin olla, että meillä ei ole oikeutta riistää sikiön tai alkion viatonta elämää kohdussa?

Toinen peruste, jota aborttia ”oikeutena” pitävät suosivat on se, että erityisesti jos syntyvän elämän poistaminen tapahtuu raskauden joidenkin ensimmäisten viikkojen aikana, mitään ihmispersoonaa, tai persoonaa, joka olisi ”täysin ihminen” ei tuhota. He myös väittävät, että ei-halutuilla lapsilla ei tulisi olemaan kehittymismahdollisuutta ”vastuullisiksi persooniksi” tai vaarantaisivat vanhempien ja sisarusten ”henkilön” johtuen lisärasituksesta, johon ne pakottavat. Päinvastoin uskomme, ettei ihmisolento ole koskaan täysin ”ihminen”, van että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus tulla ”täysin ihmisiksi”, saavuttaa yhteys Jumalaan. Sen vuoksi emme voi väittää ”persoonan” perusteella, että sikiöllä kohdussa ei ole arvoa, tai pienempi arvo sekä Jumalan että ihmisen silmissä kuin syntyneellä ihmisellä.

Kun äidin elämä on vaarassa hänen raskautensa vuoksi, silloin poikkeus kiellolle tai abortti voidaan sallia. Sellaiset tilanteet ovat aina traagisia, erityisesti äidille – joka joutuu kauhean valinnan eteen oman elämänsä ja hänen sisällään kasvavan elämän välillä. Mutta tässä erityiset tilanneolosuhteet (esimerkiksi äärimmäisen sairas äiti, tai useiden muiden lasten olemassaoloksi, jotka voisivat jäädä orvoiksi) on otettava huomioon kristillisen rakkauden ja kieltäymyksen hengessä.

Raiskaus- tai insestitapauksissa näiden rikosten luonnottoman ja usein väkivaltaisen luonteen samoin kuin sairauden vaaran vuoksi, on suositeltavaa, että lääketieteelliset toimenpiteet tapahtuvat niin pian kuin mahdollista ennen kuin hedelmöityminen tai kiinnittyminen voivat tapahtua. Tapauksissa, joissa tiedetään varmasti, että lapsi syntyy vakavasti epämuotoisena tai jälkeenjääneenä, ei poikkeuksia voi tehdä. Jopa sellaiset ihmisolennot ovat luodut Jumalan kuviksi ja kaltaisiksi.

Muut poikkeukset eivät ole hyväksyttäviä syitä aborttien sallimiseksi. Kirkko kuitenkin korostaa, että kaikkiin raskausongelmiin liittyviä naisia tulee kohdella myötätunnolla, kristillisellä rakkaudella ja pastoraalisella ymmärryksellä. Mahdollisuutta antaa lapsi adoptiotoimistolle tulisi ehdottaa, ja häpeän leimaa, joka liittyy sellaiseen uhraukseen, joka tavallisesti tehdään lapsen parhaaksi eikä äidin mukavuuden vuoksi, pitäisi aktiivisesti vastustaa

Kohdun ulkopuolinen alkion hedelmöitys

Avioliiton ja perheen sakramentaalinen yhteys säilyy niin kauan kuin mikään vieras osapuoli ei riko ainutlaatuista yhteyttä miehen ja vaimon välillä. Se sulkee pois kaikki häiriöt kuten kolmannen osapuolen liittymisen toiseen puolisoista sukupuolisuhteessa, mutta myös silloin kun avioliiton sinetti murtuu ulkopuolisen osapuolen kautta lahjoittamalla geneettistä ainesta (joko siemenneste tai munasolu) lapsen luomiseksi, jonka ei tulisi kuulua geneettisesti kenellekään muille kuin aviopuolisoille.

Samasta syystä periaatteessa Kirkko pitää moraalisesti vääränä toisen naisen munasolun hedelmöittämistä puolison spermalla keinotekoisesti ja sijoittamista vaimon kohtuun. Velvoite säilyttää aviollisen uskollisuuden side näin ollen kieltää ortodoksikristittyjä käyttämästä keinohedelmöittämistä lahjoittajan kautta tai tapauksessa, jossa steriilin puolison vaimo hedelmöitetään lääketieteellisellä menetelmällä tuntemattoman miespuolisen lahjoittajan spermalla.

Koeputkivauvat

Koeputkivauvat, jonka mukaan munasolu ja sperma yhdistetään ulkopuolella vaimon ruumiin, tuo esiin vakavia ongelmia ortodoksiselle tietoisuudelle. Tässä menetelmässä solut, jotka tuottavat munasoluja (oocytes), siirretään vaimon ruumiista, hedelmöitetään puolison tai lahjoittajan spermalla, pidetään laboratorioliuoksessa, kunnes ne saavuttavat tietyn kehitysasteen (blastosyyttiasteen) ja sitten sen jälkeen siirretään ja sijoitetaan äidin kohtuun. Vakavan vastalauseen herättää tässä seikka, että hedelmöitetään paljon enemmän munasoluja kuin käytetään; ne joita ei käytetä, heitetään pois. Tämä on helposti nähtävissä mahdollisen elämän tappamisena: aborttina.

Lapsensaaminen mahdotonta?

Miesten ja naisten tapauksessa, jotka ovat jääneet steriileiksi ja jotka eivät voi hyötyä hedelmöitysmenetelmästä pois lukien kaikki paitsi geneettistä ainesta mieheltä ja vaimolta, Kirkko ilmaisee myötätuntonsa, mutta pysyttää voimassa aviositeen pyhyyden ulkoisia väärinkäytöksiä vastaan. Avioparin joutuessaan kasvotusten sellaisen ongelman kanssa tulisi pyrkiä vaihtoehtona adoptioon.

Keinokohdut

Vastustaessaan korvikekohtuja, inhimillisiä tai mekaanisia, Kirkko pyrkii suojaamaan syntymättömän lapsen mielellisen ja hengellisen hyvinvoinnin: ”isäntä-äidin” tai keinokohdun lapsi on tarjokkaana vaikeille identiteettiongelmille: Kuka hänen äitinsä on – geneettinen äitikö vai ”isäntä-äiti”? Ja onko keinokohdun lapsi ihminen vai kone? Äidin kohdun pyhyyttä on todellakin pidettävä yllä, jos täysin haluamme ylläpitää ihmisyyttämme.

Homoseksuaalisuus

Ortodoksisella kirkolla on kauan ollut selkeä ja vakaasti painotettu kanta homoseksuaalista toimintaa kohtaan. Sillä ei ole ollut selvää kantaa homoseksuaalisuuteen olotilana, koska ero homoseksuaalisen toiminnan ja homoseksuaalisen tilan välillä on tulosta tieteellisen tietämyksen viimeaikaisesta kehittymisestä. Eräs näkemys, joka on lähes neutraali ja tasapainoinen, ja joka heijastelee nykyaikaista tietorikasta käsitystä on seuraava:

Homoseksuaalisuus on … vallitseva, pysyvä ja yksinomaan psykoseksuaalinen vetovoima saman sukupuolen jäseniä kohtaan. Homoseksuaalinen henkilö tuntee seksuaalista halua ja herkkyyttä saman sukupuolen ihmisiin, ja joka pyrkii tai haluaisi pyrkiä tämän halun todelliseen täyttymykseen seksuaalisen toiminnan kautta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. (Encyclopedia of Bioethics, Vol. 2. s. 671)

Tämä määritelmä viittaa selvään eroon homoseksuaalisen toimintojen ja henkilön tilan välillä, joka vetää heitä näihin tekoihin.

Koskien homoseksuaalisia tekoja, perinteinen ja yhtenäinen Kirkon opetus on tuomitseva, nähden sellaiset teot moraalisesti väärinä. Patristinen traditio on yhtä yksimielinen ja selväpiirteinen tuomioissaan.

Homoseksuaalisen elämän ja homoseksuaalisen toiminnan välinen ero kuitenkin kohdistuu Kirkon pastoraaliseen puoleen koskien henkilöitä, jotka tuntevat ” psykoseksuaalista vetovoimaa samaa sukupuolta oleviin ”. Kirkon kielellä tämä on ”himo”. Se on halujemme vääränlaista suuntautumista. Kirkko opastaa hengelliseen ja moraaliseen kamppailuun niitä vastaan. Kirkon tulee lisätä pastoraalista huolenpitoaan homoseksuaalia kohtaan, joka pyrkii luopumaan homoseksuaalisista toimista elämässään ja tämän tekemiseksi sen täytyy palvella kokonaisvaltaisesti paimeniensa ja ihmisten kautta, niitä jotka käyvät tähän taisteluun vakavasti ja rehellisesti. Kirkon tulisi tehdä näin samalla myötätunnolla, rakkaudella ja hienovaraisuudella kuin se tekee kaikkien muiden kanssa, jotka kamppailevat voittaakseen ja kasvaakseen Kristuksessa.

Transseksuaalit

Kysyttäessä, ”Mitä ovat transseksuaalit?”, ensiksi nykyaikaisia lähestymistapoja seksuaalisuuteen täytyy ymmärtää. ”Biologinen sukupuoli” on ilmaus, joka viittaa anatomisiin rakenteisiin, jotka luonnehtivat miestä ja naista. ”Sukupuoli-identiteetti” on joko miehen tai naisen sisäistetty rooli, jonka kanssa sisäinen olemuksemme samaistuu. Suunnaton ihmisten enemmistö samaistaa sukupuolensa (miespuolisuus tai naispuolisuus) biologiseen sukupuoleensa. Toinen ilmaisu ”sukupuolinen suuntautuminen” viittaa ihmisiin, joiden biologinen ja sukupuoli-identiteetti on sama (esimerkiksi biologinen mies, joka samaistaa itsensä mieheksi), mutta joka ”tuntee seksuaalista halua ja seksuaalista vastaanottavaisuutta samaa sukupuolta oleviin ihmisiin”. Sellaiset ihmiset ovat homoseksuaaleja.

On kuitenkin pieni määrä muita erityisen tilan ihmisiä, joiden biologinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti ovat erilaiset. Sellaisissa tilanteissa esimerkiksi biologisella miehellä on voimakas sukupuoli-identiteetin sekaannus ja vaihtelevassa määrin hänellä on naisen psykologinen identiteetti. Tämä tunnetaan ”transvestisminä”. Transvestiitit vaihtelevat intensiteetiltään satunnaisista ja ohimenevistä ilmentymistä, sellaisista, jotka yksityisesti pitävät naisten vaatteita tämän sekasukupuoli- identiteetin voimakkaampiin ilmentymin. Sitä ilmenee useammin biologisten miesten joukossa, sitten biologisten naisten joukossa.

Kirkon näkemys sukupuolenvaihdostoimenpiteistä

Kuinka Kirkon tulisi ajatella sukupuolenvaihdoksesta? On selvää, että biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin sekaannus käsitetään jonain epänormaalina.

Nykyisen tieteellisen tietämyksen mukaan sellaiset toimenpiteet yleensä epäonnistuvat ratkaisemaan psykologista tilaa, siksi sellaiseen kannustaminen ilmenisi väärään suuntaan ohjaamiseksi. Kirkon mielestä sellainen transseksuaalisuus on sairaus, surullinen ja valitettava psykologinen tila. Kirkko neuvoo sellaisia henkilöitä työskentelemään yhdessä sopivien terapeuttisten toimistojen kanssa saadakseen hyötyä itselleen Kirkon hengellisistä voimavaroista voidakseen selvitä kärsimyksestään; Kirkko kehottaa näitä henkilöitä panemaan päivittäin luottamuksensa Jumalaan voiman saamiseksi puuttua heidän ongelmaansa, eikä koskaan olla epätoivoinen tai menettää toivoaan.

Onko transseksuaalinen avioliitto oikea?

Näyttäisi siltä, että kaikki edellytykset aidolle avioliitolle ei voisi täyttyä sellaisissa tapauksissa, joissa henkilöille on tehty sukupuoleen suuntautumistoimenpiteitä. Lisäksi sukupuolen ja sukupuolisen identiteetin sekoittumista ei itse asiassa ole pyyhitty pois sellaisella operaatiolla kuten tieteelliset todisteet näyttävät osoittavan.

Ortodoksinen kirkko ei pysyisi johdonmukaisena yleisen avioliittokäytännön suhteen, jos siunaisi sellaisia suhteita avioliiton sakramentissa. Nuo, joille on tehty sellaisia toimenpiteitä heidän psykologisen hyvinvointinsa vuoksi tulisi kehittää kumppanuuttaan muilla normaalin ja soveliaan suhteen malleilla, yrittäen elää elämäänsä, kuten ortodoksit rukoilevat, että he voisivat elää ”rauhassa”, jotta ”heidän elämänsä loppu olisi kristillinen, kivuton, kunniallinen ja rauhallinen; ja meillä olisi hyvä vastaus Kristuksen pelottavan tuomioistuimen edessä”.

Alustus Miikkulan Musikkojen kokoontumisessa 4.4.2016 Joensuussa