Paratiisi ja helvetti ortodoksisen perinteen mukaan

Rovasti George Metallinos

Ateenan Yliopiston Teologisen koulun dekaani

Lähde: OODE website: http://oode.info/english/swthria/kol_par1.htm

Suomennos: Raimo Sissonen

Viimeisenä paaston valmistussunnuntaina muistelemme ”Herramme Jeesuksen Kristuksen toista ja kunniallista tulemista". Ilmaisu "muistelemme" Synaksarionissa vahvistaa, että kirkkomme Kristuksen ruumiina, uudelleen elää jumalanpalveluksessa Kristuksen toisen tulemisen "tapahtumana" eikä vain jonain, joka on historiallisesti odotettavissa. Syynä on se, että Pyhässä Eukaristiassa, meidät kuljetetaan taivaalliseen valtakuntaan, meta-historiaan. Tästä ortodoksisesta näkökulmasta lähestymme paratiisi- ja helvetti-aihetta.

Evankeliumeissa (Mt. 5), mainitaan "valtakunta" ja "ikuinen tuli". Tässä otteessa, joka on mainittu tämän sunnuntain liturgiajumalanpalveluksessa, "valtakunta" on ihmiskunnan jumalallinen määränpää. "Tuli" on "valmistettu" paholaiselle ja hänen enkeleillensä (demoneille), ei siksi, että Jumala sitä haluaa, vaan koska ne eivät kadu [so. ovat haluttomia kääntymään, miettimään uudelleen, ja osallistumaan lunastukseen]. "Valtakunta" on "valmistettu" niille, jotka pysyvät uskollisina Jumalan tahdolle. Luomaton kirkkaus on paratiisi ("valtakunta"). "Ikuinen tuli" on helvetti (jae 46). Historian alussa Jumala kutsuu ihmisen paratiisiin, osalliseksi yhteydestä Hänen luomattomaan armoonsa. Historian lopussa ihminen on kohtaava sekä paratiisin ja helvetin. Tulemme näkemään tuonnempana, mitä tämä tarkoittaa. Korostamme kuitenkin, että se on yksi keskeisistä uskomme aiheista - se on ortodoksisen kristinuskon "viisasten kivi”.

1.

Paratiisi ja helvetti mainitaan usein Uudessa Testamentissa. Lk. 23: 43:ssa Kristus sanoo ryövärille ristillä: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." Kuitenkin ryövärikin viittaa paratiisiin sanoessaan: "Muista minua, Herra... valtakunnassasi". Theofylaktos Bulgarialaisen mukaan (PG 123, 1106), "että rosvo oli paratiisissa, toisin sanoen valtakunnassa". Apostoli Paavali (2. Kor.12: 3-4) tunnustaa, että hänet tässä elämässä oli "temmattu paratiisiin ja hän kuuli lausumattomia sanoja, joita ihmisen on mahdotonta toistaa." Ilmestyskirjassa sanotaan: " Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa." (Ilm. 2: 7). Ja Arethas Kesarealainen tulkitsee: "Paratiisin ymmärretään olevan siunattu ja iankaikkinen elämä" (PG 106, 529). Paratiisi, iankaikkisen elämä, Jumalan valtakunta ovat sama asia.

Viittaukset helvettiin: Mt. 25:46 ("iankaikkiseen rangaistukseen"), 25:41 ("iankaikkiseen tuleen"), 25:30 ("ulos pimeyteen"), 5:22 ("helvetin tuleen"). 1. Joh. 4: 18 ("... pelko sisältää rangaistuksen"). Nämä ovat ilmaisuja, jotka kertovat, mitä me tarkoitamme "helvetillä".

Huomautus: Tämä valottaa erästä ratkaisevista harhaopeista: sekä kiirastulioppia ja oppia "tulliasemista." Tämä yksin on riittävä syy kamppailla ”tulliasemien” harhaoppeja vastaan.

2.

Paratiisi ja helvetti eivät ole kaksi eri paikkaa. Tällainen ajatus on epäjumalia palvova käsite. Pikemminkin ne merkitsevät kahta eri tilaa [tapaa tai olemisen tilaa], jotka ovat peräisin samasta luomattomasta lähteestä, ja jotka ihminen havaitsee kahtena erilaisena kokemuksena. Tarkemmin sanottuna ne ovat sama kokemus, paitsi että ihminen kokee ne eri tavalla, riippuen hänen sisäisestä tilastaan.

Tämä kokemus on Kristuksen näkemistä Hänen jumaluutensa luomattomassa valossa, Hänen "kunniassaan". Hänen toisen tulemisensa hetkestä, läpi koko ikuisuuden, kaikki ihmiset tulevat näkemään Kristuksen Hänen luomattomassa valossaan. Silloin nousevat ne, "jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen."(Joh.5: 29). Kristuksen läsnä ollessa ihmiskunta erotellaan (kuten "lampaat" ja "vuohet" Hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen). Toisin sanoen, heidät katsotaan kuuluvan kahteen erilliseen ryhmään: niihin, jotka tulevat näkemään Kristuksen paratiisissa (tuonnempana "äärimmäinen, autuas hyvä") ja niihin, jotka tulevat näkemään Kristuksen helvettinä ("kuluttavana tulena", Hepr. 12:29).

Paratiisi ja helvetti ovat sama todellisuus. Tätä kuvataan ikonissa Kristuksen Toinen Tulemus. Kristuksesta virtaa tulinen virta. Se on säteilevää kuin kultainen valo sen yläosassa, missä pyhät ovat. Alaosastaan sama joki on tulinen, ja siihen osaan jokea on kuvattu demonit ja katumattomat (hymnin mukaan " ei koskaan katuva"). Siksi Lk. 2:34:ssa luemme, että Kristus seisoo ”lankeemuksena ja nousemuksena monelle". Kristus tulee ylösnousemukseksi iankaikkiseen elämään niille, jotka vastaan ottavat Hänet ja jotka seuraavat Häntä sydämen parantamiseksi annetuilla keinoilla. Kuitenkin niille, jotka torjuivat Hänet, Hän tulee heidän erottamisekseen ja helvetikseen*.

Kirkkoisien joukossa pyhä Johannes Siinailainen (Portaat) todistaa, että luomaton Kristuksen valo on "kaiken kuluttava tuli ja valaiseva valo". Pyhä Gregorios Palamas (E.P. E II, 498) toteaa: "Niinpä sanotaan, Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella: toisin sanoen, valaisemisella ja tuomiolla, riippuen kunkin henkilön taipumuksista, joka sinänsä tuo hänelle sen, mitä hän ansaitsee." Muualla (”Essays”, P. Cristou Publications, Vol. 2, sivu 145): Kristuksen valosta, "vaikkakin on yksi ja sama ja kaikkien saatavilla, ei osallistuta yhtenäisesti, vaan eri tavoin".

Näin ollen paratiisi ja helvetti eivät ole palkkio tai rangaistus (tuomitseminen), vaan kysymys on siitä, että voimme yksilöllisesti kokea Kristuksen näkemisen riippuen sydämemme tilasta. Jumala ei rankaise pohjimmiltaan vaikka opetusmielessä Raamattu puhuu rangaistuksesta. Mitä enemmän hengellistyy, sitä paremmin voi ymmärtää Raamatun sekä pyhän Tradition kieltä. Ihmisen tila (puhdas-epäpuhdas, katuvan-katumaton) on tekijä, joka määrää, kokeeko Valon "paratiisina" vai "helvettinä".

*Huomautus: Mihin sitten kiikuttaisivat tulliasemateologien demonit niiden sielut, jotka eivät voineet tyydyttää demonisia toiveitaan vanhempien ansioilla tai riittävillä tekosyillä?

3.

Ortodoksisuudessa näkemyksestä ihmisestä johtuu, että ihminen ikuisesti näkee Kristuksen paratiisina eikä helvettinä; että ihminen tulee osalliseksi Hänen taivaallisesta ja ikuisesta "valtakunnastaan". Tässä näemme eron kristinuskossa ortodoksisuutena ja erilaisten muiden uskontojen välillä. Muut uskonnot lupaavat tiettyä "autuuden" -tilaa, peräti kuoleman jälkeen. Ortodoksisuus kuitenkaan ole pyrkimystä autuuteen, vaan parantumaan uskonnon sairaudesta, kuten isänsä John Romanides niin isien opetuksen mukaisesti opettaa. Ortodoksisuus on avoin sairaala historia sisällä ("hengellinen sairaala" Johannes Krysostomoksen mukaan), joka tarjoaa sydämen parantumisen (katharsis), lopulta theosiksen saavuttamiseksi- ainoa ihmisen toivoma päämäärä. Tämä on matka, jota ovat niin perusteellisesti kuvanneet isä John Romanides ja Nafpaktoksen metropoliitta Hierotheos (Vlachos); se on ihmiskunnan parantaminen kaikkien pyhiemme kokemana.

Tämä on elämän tarkoitus Kristuksen ruumiissa (Kirkossa). Tämä on kirkon olemassaolon syy. Tähän Kristuksen koko pelastustyö tähtäsi. Pyhä Gregorios Palamas (neljäs saarna toisesta tulemuksesta) sanoo, että jo ennen ikuisuutta Jumalan tahto ihmiseen nähden on "löytää paikka jumalallinen valtakunnan mahtavuudessa"- saavuttaa theosis. Se on luomisen tarkoitus. Ja hän jatkaa: "Mutta jopa Hänen jumalallinen ja salainen kenosiksensa, Hänen toimintansa Jumalaihmisenä, Hänen pelastavat kärsimyksensä, ja jokainen salaisuus (toisin sanoen koko Kristuksen toiminta maan päällä) olivat kaikki kaitselmuksellisesti ja kaikkitietävyydessä ennalta määritetty tätä aivan lopussa toteutuvaa [ tarkoitusta] varten.

Huomautus: "Apokatastasis"-opetus eli lopulta kaikkien vapautuminen helvetistä, vaikka olisi kuinka jumalaton. Kirkko on tuominnut tämän Origeneen opetuksen. Se perustuu käsitykseen luodusta, maantieteellisestä "helvetistä." Harhaoppi sijoittaa helvetin kirjaimellisesti "maan syvyyksiin," kun taas sellaiset ilmauksia kuin "alimmat osat ...." jne käytetään vain kuvaannollisesti hymnologiassa. Aina kun otetaan kirjaimellisesti jokin metafora, syntyy automaattisesti epäjumalanpalvelusta.

4.

Tärkeä tosiasia on kuitenkin se, että kaikki ihmiset eivät reagoi tähän Kristuksen kutsuun ja siksi kaikki eivät osallistu samalla tavalla Hänen luomattomaan kunniaansa. Tämä on opetettu Kristuksen vertauksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Lk.16). Ihminen kieltäytyy Kristuksen tarjouksesta, hänestä tulee Jumalan vihollinen ja hän hylkää Kristuksen tarjoaman lunastuksen (mikä on pilkkaa Pyhää Henkeä vastaan, koska Kristuksen kutsun hyväksyminen tapahtuu Pyhässä Hengessä). Tämä on "ei koskaan katuva" henkilö, jota veisussa tarkoitetaan. Jumala "ei koskaan kanna vihaa", siunattu Krysostomos toteaa; juuri meistä tulee Hänen vihollisiaan; me olemme niitä, jotka hylkäävät Hänet. Katumaton ihminen joutuu pahojen henkien valtaan, koska hän on valinnut niin. Jumala ei halua tätä.

Pyhä Gregorios Palamas sanoo: "... sillä tämä ei ollut minun ennestään oleva tahtoni; en luonut teitä tähän tarkoitukseen; en valmistellut sinulle roviota. Tämä sammumaton rovio oli edeltä sytytetty demoneille, jotka kantavat pahan muuttumatonta ominaisuutta, johon oma katumattomuuden asenteenne teitä houkutteli." "Yhdessä asuminen pahanilkisten enkelien kanssa on vapaaehtoista" (neljäs saarna toisesta tulemuksesta.) Toisin sanoen, se on jotain, jonka ihminen vapaasti valitsee.

Sekä rikas mies että Lasarus etsivät samaa todellisuutta, ts. Jumalaa Hänen luomattomassa valossaan. Rikas mies saavutti totuuden, Kristuksen näkemisen, mutta ei voinut siitä nauttia, kuten Lasarus teki. Köyhä Lasarus sai "lohdutuksen", kun taas rikas mies sai "tuskan". Kristuksen sanat niille vielä tässä maailmassa, että heillä "on Mooses ja profeetat," osoittaa, että kukaan meistä ei voi puolustella. Sillä meillä on pyhät, jotka ovat kokeneet theosiksen ja jotka kutsuvat meitä liittymään heidän elämäntapaansa, jotta mekin voisimme saavuttaa theosiksen kuten he. Yhteenvetona toteamme, että ne, jotka ovat valinneet pahoja tapoja (kuten rikas mies) eivät voi puolustella.

Meidän suuntautumisemme kohti lähimmäistämme on osoitus sisäisestä tilastamme, ja siksi se on kriteerinä tuomiopäivänä Kristuksen toisen tulemisen aikana (Mt.25). Tämä ei tarkoita, että usko tai ihmisen uskollisuus Kristusta kohtaan jätettäisiin huomiotta; usko on luonnollisesti edellytys, sillä meidän asenteemme toisia kohti osoittaa, onko meissä Jumala vai ei. Paastoa edeltävinä valmistussunnuntaina pohditaan suhdetta lähimmäiseen. Ensimmäisenä valmistussunnuntaisin ulospäin hurskas fariseus pitää itseään hurskaana ja panettelee publikaania. Toisena sunnuntaina, vanhempaa veljeä (toistamiseen näennäisesti hurskas fariseus) surettaa veljensä pelastuminen h. Samoin näennäisesti hurskaana hänkin oli väärällä tavalla hurskas, joka ei tuota rakkautta. Kolmantena sunnuntaina, nämä tilat tulevat Kristuksen tuomioistuimen eteen ja ovat kriteereinä iankaikkista elämäämme varten.

5.

Sanoin tai aistein ei voi kuvata kokemuksia paratiisista tai helvetistä. Se on luomatonta todellisuutta, eikä luotua. Latinalaiset keksivät myytin, että paratiisi ja helvetti ovat molemmat luotua todellisuutta. On myytti, että kirottu ei voi katsoa Jumalaa; aivan kuten " Jumalan poissaolokin" on myytti. Latinalaiset olivat myös käsittäneet helvetin tulen joksikin luoduksi. Ortodoksinen perinne on pysynyt uskollisena Raamatun väitteelle, jonka mukaan tuomitut näkevät Jumalan (kuten rikas mies vertauksessa), mutta mieltää hänet vain "kaiken kuluttavana tulena". Latinalaiset skolastikot hyväksyivät helvetin rangaistuksena ja jumalallisen olemuksen konkreettinen näkemisen menetyksenä. Raamatullisesti ja isien käsityksen mukaisesti kuitenkin "helvetti" ymmärretään ihmisen epäonnistumisena toimia yhteistyössä (synergia) Jumalallisen Armon kanssa valaisevan Jumalan näkemisen (joka on paratiisi) ja epäitsekkään rakkauden saavuttamiseksi (noudattamalla 1. Kor.13: 8): "Rakkaus... ei etsi omaa etuaan… "). Näin ollen ei ole olemassa sellaista asiaa kuin "Jumalan poissaolo," vain Hänen läsnäolonsa. Siksi Hänen toinen tulemisena ​​on pelottava ("Voi, millainen hetki se onkaan… ",laulamme aamupalveluksen kiitosstikiiroissa. Se on kiistaton tosiasia, jota kohti ortodoksisuus pysyvästi suuntautuu (”Odotan kuolleiden ylösnousemusta...")

Kirotut - ne, jotka ovat kovettuneita sydämeltään, kuten fariseukset (Mk 3: 5: "sydämensä kovuudessa") - ikuisesti kokevat helvetin rovion pelastuksenaan! Se johtuu siitä, että heidän sydämensä tila ei ole vastaan ottavainen muunlaiselle pelastukselle. Nekin ovat "viimeistellyt" - nekin saavuttavat lopun omalla tiellään - mutta vain vanhurskas [vilpittömästi hurskas] pääsee lunastettujen henkilöiden tien päähän. Toiset päättävät tuomitsemisen tilassa. "Pelastus" on heille helvetti, koska elinaikanaan he tavoittelivat vain nautintoa. Vertauksen rikas mies oli "nauttinut kaikista rikkauksistaan". Köyhä Lasarus nurkumatta kesti "kaikki kärsimykset". Apostoli Paavali ilmaisee tämän (1. Kor.3:13–15): Tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. "

Vanhurskas ja katumaton molemmat kulkevat läpi jumalallisen läsnäolon luomattoman "tulen", toinen kuitenkin käy läpi vahingoittumattomana, kun taas toinen tulee palamaan. Hänkin on "pelastettu", mutta vain kulkemalla tulen läpi. Efthimios Zigavinos (12.vuosisata) muistuttaa tätä koskien: "Jumala tulena, joka valaisee ja kirkastaa puhtaat, ja polttaa ja peittää epäpuhtaat." Ja Theodoritos Kyrou tästä "pelastusta" koskien kirjoittaa: "Toinen pelastuu myös tulen kautta, sen koettelemana, aivan kuten tulessa kulkemalla. Jos hänellä on asianmukainen suojus, hän ei pala, muuten hän voi olla `pelastunut`”, mutta hän on hiiltynyt! "

Näin ollen helvetin tulella ei ole mitään yhteistä latinalaisten "kiirastulen" kanssa, se ei ole luotu, eikä se ole rangaistus, tai välitila. Tämän kaltainen näkemys on todellisuudessa oman vastuun siirtämistä Jumalalle. Mutta vastuuvelvollisuus on kokonaan omamme, päätämmepä hyväksyä tai hylätä pelastuksen, Jumalan tarjoaman parantumisen. "Hengellinen kuolema" on luomattoman valon, jumalallisen kirkkauden, katselua liekkeinä tai tulipalona. Pyhä Johannes Krysostomos yhdeksännessä saarnassaan ensimmäisestä korinttolaiskirjeestä toteaa: "Helvetti on iankaikkinen… syntiset joutuvat loppumattomaan kärsimykseen. Mitä tulee `kokonaan palamiseen`, ” se tarkoittaa tätä: että ei kestä tulen voimakkuutta.” Ja hän jatkaa: "Ja hän (Paavali) sanoo sen tarkoittavan tätä: että hän ei palanut, kuten hänen tekonsa, olemattomiin, vaan hän jatkoi olemassaoloaan, mutta kyseisen tulen sisällä. Näin ollen hän pitää tätä hänen` pelastuksenaan`. "Sillä tapana on sanoa `pelastunut tulelta," kun viitataan materiaaleihin, jotka eivät ole täysin palaneet. "

Skolastisilla käsityksillä ja tulkinnoilla, jotka Danten teoksen (Jumalainen näytelmä) kautta ovat levinneet maailmaamme, on seurauksia, jotka laajenevat epäjumalia palvoviksi käsitteiksi. Esimerkiksi paratiisin ja helvetin erottaminen kahdeksi eri paikaksi. Näin on tapahtunut, koska he eivät erotelleet luotua ja luomatonta. Yhtä virheellinen on helvetin ikuisuuden kieltäminen, jossa ajatus kaiken "ennalleen saattamisesta" tai ajatukset käsitteestä Bon Dieu (Hyvä Jumala). Jumala on todellakin "hyväntahtoinen" (Mt.8: 17), koska hän tarjoaa pelastuksen kaikille: ("Hän tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat..." 1. Tim2: 4). Kuitenkin Herramme sanat kuultuina hautajaisten aikana ovat valtavat: " "Omin neuvoin minä en voi tehdä mitään. Minä tuomitsen sen mukaan mitä kuulen, ja tuomioni on oikea." (Joh.5: 30).

Samalla tavalla laadittu on käsite ”teodikea”,* pahan ongelma, jota sovelletaan tässä tapauksessa. Kaikki [vastuu kaikesta] lopulta liitetään yksinomaan Jumalaan, ottamatta huomioon ihmisen yhteistyötä (synergia) tekijänä lunastukseen. Pelastus on mahdollista vain ihmisen ja Jumalan armon yhteistyön puitteissa. Siunatun Krysostomoksen mukaan, "perimmältään lähes kaikki on Jumalan; Hän kuitenkin jättää jotain pientä meitä." Tuo "jotain pientä" on, että hyväksymme Jumalan kutsun. Ryöstäjä ristillä pelastui, "käyttämällä avainpyyntöä `muista minua`..."! Myös epäjumalan palvontaa on käsitys Jumalasta tulossa raivoissaan syntistä vastaan, niin kuin aiemmin mainittiin, että Jumala "ei koskaan osoita vihamielisyyttä". Tämä on juridinen käsitys Jumalasta, joka johtaa myös "katumusharjoitusten" mahdollisuuteen rangaistuksen muotona synnintunnustuksissa, eikä lääkkeinä, keinona paranemiseen[epitimia].

*Huomautus: Teodikea on ihmisen yritystä "oikeuttaa" Jumalan toimintaa, tai sitä, mitä voisi pitää Hänen "toimettomuutenaan." Esimerkkinä voisi olla kysymys: "Jos Jumala haluaa, että kaikki pelastuisivat miksi hän ei vain pelastaisi kaikkia automaattisesti sen sijaan, että antaa ihmisen valita?"

6. Paratiisi- helvetti- salaisuus koetaan myös elämässä kirkon maailmassa. Pyhien salaisuuksien / sakramenttien aikana uskova osallistuu Jumalan armoon, niin että armo voisi aktivoitua elämässämme, matkallamme kohti Kristusta. Varsinkin Pyhään Ehtoolliseen osallistumisemme on luomattomaan (Pyhä Ehtoollinen) osallistumista, ja meille samalla joko paratiisi tai helvetti juuri nyt ja siinä paikassa. Siksi pyydämme Jumalalta ennen Ehtoollista, etteivät Pyhät Lahjat tulisi meille " tuomioksi eivätkä syytteeksi" meissä, vaan " sielun ja ruumiin parantumiseksi, ”eikä ”tuomioksi."

Siksi osallistumisemme Ehtoolliseen liittyy uskovan yleiseen hengellisen elämän kulkuun. Kun lähestymme Ehtoollista puhdistumattomina ja katumattomina olemme tuomittuja (palanut). Pyhä Ehtoollinen sisällämme tulee "helvetiksi, liekeiksi" ja "hengelliseksi kuolemaksi" (kts.1. Kor.11: 30, jne.). Ne muuttuvat näiksi asioiksi tietenkin siksi, koska oma epäpuhtautemme ei voi vastaanottaa Ehtoollista "paratiisina." Koska Ehtoollista nimitetään " kuolemattomuuden lääkkeeksi" (pyhä Ignatius Jumalankantaja, 2.vuosisata), tapahtuu täsmälleen sama asia kuin millä tahansa lääkityksellä. Jos meidän elimistöllämme ei ole edellytyksiä sulauttaa itseensä lääkitystä, silloin lääkitys tuottaa sivuvaikutuksia ja voi parantumisen sijasta tappaa. Ei lääkehoito ole vastuussa, vaan elimistömme tila. On korostettava, että jos emme hyväksy kristinuskoa terapeuttisena prosessina, ja sen pyhiä mysteerejä / sakramentteja hengellisenä lääkityksenä, niin olemme tehneet kristinuskosta "uskonnon".* Toisin sanoen, me muutamme sen ”epäjumalanpalvelemiseksi” Ja valitettavasti tämä on normaalia, kun katsomme kristinuskoa "uskontona."

Lisäksi tätä elämää on arvioitava paratiisi- helvetti- kaksoiskriteerin valossa. "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan (Mt.6: 33)," Kristus opettaa meille.  Pyhän Basileios Suuri sanoo ”Nuorille”(kpl.3): "Kaikki mitä teemme on valmistautumista toiseen elämään." Elämämme tulee olla jatkuvaa valmistautumista osallistumiseemme paratiisiin - yhteyteemme luomattomaan (Joh.17: 3). Kaikki alkaa tässä elämässä. Siksi Paavali sanoo: "Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.." (2. Kor.6: 2) Jokainen elämämme hetki on merkityksellinen pelastuksemme kannalta. Joko saavutamme iankaikkisuuden, ikuinen yhteyden Jumalaan, tai menetämme sen. Siksi itämaiset uskonnot ja kultit, jotka julistavat reinkarnaatioita, uudelleen ruumiillistumista, aiheuttavat vahinkoa ihmiskunnalle: ne käytännössä siirtävät ongelmat muihin (tietenkin olemattomiin) elämiin.

Asia on kuitenkin niin, että jokaiselle meistä on käytettävissä vain yksi elämä, joko me pelastumme tai joudumme tuomituksi. Siksi Basileios Suuri jatkaa: "Meidän täytyy julistaa, että niitä asioita sen vuoksi, että vievät meitä kohti elämää, pitäisi vaalia, ja noudattaa kaikin voimin, ja niitä, jotka eivät johda meitä tähän päämäärään, meidän pitäisi jättää ottamatta huomioon arvottomina." Tällaisia ovat kristillisen elämän kriteerit. Kristitty jatkuvasti valitsee sen, mikä edes auttaa hänen pelastustansa. Saavutamme paratiisin tai menetämme sen ja päädymme helvettiin, jo elinaikanamme. Siksi Johannes Evankelista sanoo: "Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. (Joh. 3: 17–18).

Näin ollen kirkon työnä ei ole "lähettää" ihmisiä paratiisiin tai helvettiin**, vaan valmistaa heitä viimeiseen tuomioon. Papiston työ on terapeuttista eikä moralistista tai luonteen muodostamista sanan ajallisessa merkityksessä. Kirkon tarjoaman terapian tarkoituksena ei ole luoda "hyödyllisiä" kansalaisia ja olennaisesti "käyttökelpoisia", vaan taivaallisen (luomattoman) valtakunnan kansalaisia. Tällaiset kansalaiset ovat tunnustajia ja marttyyreja ja tosi uskovia, pyhiä...

On kuitenkin myös niin, että tehtävämme on oltava suunnattua: Mihin me kutsumme ihmisiä? Kirkkoon [henkisenä] sairaalana/hoitokeskuksena, tai vainko ideologiana, jolla on nimilappu "kristitty"? Useammin kuin emme, pyrimme varmistamaan paikan "paratiisissa", sen sijaan, että pyrkisimme parantumaan. Siksi keskitymme riitteihin emmekä hoitoon***. Tämä ei tietenkään merkitse jumalanpalvelusten väheksymistä. Mutta ilman askeesia (henkiset harjoitukset, askeettinen elämäntapa, hoitotoimintaa), palvonta ei voi pyhittää meitä. Armo, joka vuotaa siitä, jää sisällämme tehottomaksi. Ortodoksisuus ei lupaa lähettää ihmiskuntaa minkäänlaiseen paratiisiin tai helvettiin, mutta sillä on valta - osoituksena pyhiemme turmeltumattomat ja ihmeitätekevät pyhäinjäännökset (katoamattomuus= theosis) – valmistella ihmistä, niin että hän voi ikuisesti nähdä luomattoman armon ja Kristuksen kuningaskunnan Paratiisina, eikä helvettinä..

*Huomautus: Pohjimmiltaan me vääristämme kristillisyyden ideologiaksi ja alennamme sitä hyväksymällä sen langenneen ihmisen käsitykseksi uskonnosta hengellisen parannuskeinon sijasta.

**Huomautus: Eikä jonnekin kuoleman jälkeisille tulliasemille.

***Huomautus: Liturgian ”oikein toimittaminen” ohjeiden mukaan ilman käsitystä tai huolta sen tarkoituksesta ja tavasta, jolla se palvelee pyhittymistämme.