Tsasounan suunnalta  
                                                           WWW. TSASOUNA. NET

Publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina

Lk. 18: 10 - 14

Isän ja Pojan Pyhän Hengen nimeen!

Kuulemamme evankeliumi kertoo meille kahdesta ihmisestä, jotka arvostelivat. Fariseus arvosteli publikaania. Publikaani arvosteli itseään. Toista arvosteleva fariseus saa tuomion, publikaani, joka kohdisti arvostelun itseensä, asetetaan meille esikuvaksi. Arvostelu ja kritiikki voi siis olla luonteeltaan pelastavaa silloin kun sitä käytetään itseä kohtaan, mutta päinvastoin on silloin, kun kohdistamme sitä muihin.

Jumala on antanut meille arvostelukyvyn siinä tarkoituksessa, että kohdistaisimme kritiikin pääasiassa itseemme emmekä muihin. Ainoa ihminen, jonka tunnemme kylliksi hyvin voidaksemme arvostella sopivalla tavalla, on oma itse.

Tuomitseminen on helppoa. Helppoa oli fariseukselle katsoa alentuvasti publikaaniin ja sanoa: "Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset: riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niin kuin tuo publikaani".

Tuskin fariseus tiesi mitään niistä taisteluista joita publikaani varmasti oli käynyt parantaakseen itseään? Mikä antoi fariseukselle oikeuden olla niin ylpeä ja ylimielinen? Mitä me oikeastaan tiedämme toisista ihmisistä, joita saatamme tuomita ujostelematta? Tunnemmeko heidän toiveensa ja unelmansa ja sisäiset taistelunsa?               

Tai mitä toiset ihmiset tietävät meidän sisäisistä taisteluistamme? Tietävätkö he, kuinka paljon kenties olemme vastustaneet kiusauksia? Tai kuinka paljon olemme rukoilleet?

Tuomas Kempiläinen sanoo kirjassaan "Kristuksen seuraamisesta: "Pyri aina olemaan kärsivällinen kohdatessasi toisten ihmisten puutteellisuuksia, sillä sinussa itsessäsi on monia puutteita, joita muut sinussa sietävät. Jos et voi muuttaa itseäsi sellaiseksi kuin haluat, kuinka silloin saatat vaatia toisilta, että heidän tulisi olla sinun tahtosi mukaisia. Haluaisimme toisten olevan täydellisiä, mutta emme halua korjata omia vikojamme". On ilmeistä, että käytämme lähimmäisiimme ankarampaa mittaa kuin itseemme. Meillä on siis käytössä eräänlainen kaksoismitta.               

Pyhä Makarios Egyptiläinen on aikanaan sanonut, että hänen elämänsä on kuin sipuli. Jokaisen päivän hän käytti kuoriakseen pois sipulin kerrostumia. Hän nimitti noita kerrostumia vihaksi, kateudeksi, peloksi, ahdistukseksi, levottomuudeksi, himoksi, velttoudeksi, ahneudeksi, tuomitsevaisuudeksi, itsehemmotteluksi. Kerros kerrokselta nämä on kuorittava eteensä, jotta voisi tavoittaa sisimmän sydämen kammion. Sieltä sisimmästä kammiosta löytyy mateleva käärme, joka on tehnyt sinne mukavan pesän. Käärmeen nimi on itserakkaus ja itsesääli. Tämä käärme on tunkeutunut sisälle ja haavoittanut sielun elävintä osaa, sydäntä. Käärmettä ei voi tappaa, sanoo pyhä Makarios. Sitä voi ainoastaan vartioida kilvoituksen, tarkkaavaisuuden, rukouksen ja Pyhän Hengen avulla.

Pyhällä Makarioksella oli niin paljon työtä kuoriessaan oman elämänsä kerroksia ja selviytyäkseen itserakkauden ja itsesäälin käärmeestä, ettei hänelle jäänyt aikaa arvostella muiden syntejä. Ainoa, mitä hän saattoi sanoa, oli: ”Herra, ole minulle syntiselle armollinen".

Tämän päivän evankeliumin kaksi ihmistä menivät temppeliin rukoilemaan. Meillä on heissä paljon opittavaa. Evankeliumi kertoo: Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen. Rukoileminen seisoaltaan oli normaali juutalainen tapa. Mutta jos luemme rivien välistä, voimme huomata, ettei fariseuksella ollut mitään sitä vastaan, että hänet huomattaisiin. Hän rukoili tehdäkseen vaikutuksen ja saadakseen julkisuutta ja ihailua.

Hän ajatteli itseään ja sitä vaikutusta, jonka voisi tehdä muihin. Hänen sanotaan rukoilleen itsekseen. Toisin sanoen hän puhui Jumalan sijasta itselleen. Todellinen rukous kohdistuu aina Jumalaan ja vain Häneen. Niin ei ollut fariseuksen tapauksessa. Hänen rukouksensa alkaa kiitoksella, mutta hän pilaa sen. Kiitostakin hän käyttää itsensä korottamiseen. Hän kiittää Jumalaa siitä, että ei ole niin kuin muut ihmiset. Paastoamisensakin hän tuo esiin ikään kuin omaksi ansiokseen, samoin antamansa kymmenykset. Ihmiset, katsokaa, kuinka hyvä minä olen.                

Vain itsevanhurskaus ja "pyhempi kuin sinä"- asenne saattaa sanoa Jumalalle: "Kiitän sinua, Jumala, etten ole niin kuin toiset ihmiset".

Mutta publikaani yksin seisoessaan ei uskaltanut edes kohottaa katsettaan taivaaseen. Hän häpesi liian paljon itseään. Lattiaan katsoen ja päänsä kumartaen hän katuvaisena rukoilee. Hän näkee itsensä Jumalan silmissä sellaisena kuin hän todella onkin: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Hän pitää itseään esimerkkinä syntisestä ihmisestä. Kun fariseus piti itseään maailman pyhimpänä, publikaani tunsi itsensä suurimmaksi syntiseksi. Loppujen lopuksi tämä mies, joka tunsi omat syntinsä, pääsi lähemmäksi Jumalaa kuin fariseus, joka ei nähnyt muuta kuin hyvät puolensa. "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen". Hänellä ei ollut mitään muuta mihin luottaa kuin Jumalan armo. Hän tietää, että fariseuksen kaltaiset ihmiset ovat häntä kohtaan armottomia, mutta hän uskoo Jumalan olevan armollinen. Siksi hänen ainoa pyyntönsä on: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Ilman tätä rukousta kristinusko olisi vain filosofiaa, eikä pelastuksen uskonto.

Olemme aina riippuvaisia Jumalan armosta. Emme voi lähestyä Häntä vaatimuksin, vaan ainoastaan armoa pyytäen. Armon pyytämiseen Jumala ei koskaan vastaa kieltävästi. Siksi ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa jatkuvasti toistetaan publikaanin rukousta: Herra, armahda. Kuuluisa Jeesus-rukouskin on juuri tämän rukouksen toistamista. Tämä rukous avaa oven Jumalan anteeksiantamukselle ja saa Hänen valtakuntansa tulemaan sydämiimme.                                  

Iisak Syyrialainen kirjoitti 6. vuosisadalla: "Älä koskaan sano, että Jumala on oikeudenmukainen. Jos Hän olisi, sinä olisit kadotuksessa. Luota vain Hänen epäoikeudenmukaisuuteensa, jota on armo, rakkaus ja anteeksiantamus".                

Tänään publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina meitä opetetaan evankeliumin vertauksen kautta oikeaan itsetuntemukseen ja nöyryyteen, Juuri nöyryys on nykyään sellainen ominaisuus, jota jopa väheksytään ja jonka arvo melkein kielletään. Sitä pidetään heikkouden merkkinä, mikä ei sovi kunnon ihmiselle. Oma aikamme juurruttaa meihin jatkuvasti ylpeyden, itseihailun ja itsevanhurskauden henkeä. Mitä sitten on nöyryys? Jumalan luomis- ja pelastustekoja tutkiessamme huomaamme, että nöyryys on jumalallinen ominaisuus. On sanottu, että nöyryys on Jumalan kunnian säteily, joka täyttää taivaan ja maan. Jumala itse on nöyrä. Kuinka ihminen voi tulla nöyräksi? Vastaus on kristitylle selvä: Tutkistelemalla Kristusta, ihmiseksi tullutta jumalallista nöyryyttä. Häntä, jossa Jumala on kerta kaikkiaan paljastanut kunniansa nöyryytenä ja nöyryytensä kunniana. Sinä yönä, jona Kristus äärimmilleen nöyryytti itsensä Hän sanoi: "Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu ja Jumala on kirkastettu Hänessä". Toisen kerran Hän sanoi myös: "Oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä".Nöyräksi tullaan mittaamalla kaikki Hänen mukaansa, kääntymällä kaikessa Hänen puoleensa, sillä ilman Kristusta todellinen nöyryys on mahdotonta. Fariseukselle uskontokin on ihmissaavutus ja muuttuu siten ylpeydeksi. Siten uskonto on hänelle eräs itsensä korottamisen muoto.

Jumalan tahdosta ihminen on sellainen, että hän kaipaa yhteyttä Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä. Etsimme yhteyttä ja yritämme säilyttää sen. Juuri näissä koemme suurimmat ilomme ja suurimmat pettymyksemme. Olemme hyvin herkkiä lankeamaan itsekkyyden ja omahyväisyyden syntiin. Alamme ajatella itseämme muita paremmiksi ja saatamme halveksia muita. Omat tekemisemme ovat mielestämme kehumisen ja kiittämisen arvoisia. Omat pahat tekomme taas tuntuvat meistä ymmärrettäviltä ja, hyväksyttäviltä. Tämä juuri on farisealaista mielenlaatua ja johtaa meidät tuomitsemaan toisia.

Publikaani tiesi olevansa paha, sillä sekä ihmisten tuomio että Jumalan laki oli häntä vastaan. Mutta hän nöyryytti itsensä ja se tekee hänet kelvolliseksi Jumalan edessä. Vanhurskaus tarkoittaa totuuden ja oikeamielisyyden saavuttamista. Ihminen, joka kehuu itseään ja vähättelee omia virheitään, elää kuin huumaantuneena valheen vallassa. Hän kadottaa kyvyn rakastaa toisia ihmisiä ja sen mukana myös kyvyn rakastaa Jumalaa.

Mitä muutoksia alkaisikaan tapahtua elämässämme, jos me katuisimme odottamatta muiden katuvan ensin. Jos etsisimme anteeksiantamusta odottamatta muiden tekevän niin ensin. Jos ottaisimme vastaan syytteitä syyttämättä muita. Jos emme näkisi muissa puutteita enempää kuin niitä on meissä itsessämme. Maailma muuttuisi erilaiseksi. Kotimme, avioliittomme, ja ystävyyssuhteemme muuttuisivat. Vaikeus on siinä, että ihmisinä olemme innokkaampia uudistamaan lähimmäisiämme kuin itseämme joka on ainoa osa maailmaa, jota voimme muuttaa.

Jos on yleensäkään arvosteltava, arvostelu tulisi kohdistaa omaan itseensä, omaan epätäydellisyyteen ja vajavaisuuteen. Jos on taisteltava, olkoon taistelu omia syntejämme ja heikkouksiamme vastaan. Jos on jotakin hävitettävä, hävitettäköön ensiksi ennakkoluulomme ja väärät asenteemme. Jos on tuomittava, tuomittakoon ensiksi oma, väärä ylpeytemme.

Publikaanin tavoin tulisi ymmärtää oma syntisyytensä, myöntää se ja pyytää nöyrästi anteeksi. Jumala kyllä tuntee meidän tilamme ja punnitsee meidän arvomme, joten niiden korostaminen Hänen edessään ei ole soveliasta eikä tarpeellista. Sen sijaan on välttämätöntä, että itsemme nöyryyttäen ja heikkouksiamme katuen koetamme elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Siinä Jumala meitä auttakoon. Aamen.