Tsasounan suunnalta
                                                           WWW. TSASOUNA. NET

32.helluntainjälkeinen sunnuntai         

Lk.18: 35 - 43

Evankeliumissa tapaamamme sokea Bartimeus, Timeuksen poika, ei enää ollut nuori mies. Jerikon portilla kerjäten hän oli saanut toimeentulonsa ohikulkijoiden armeliaisuudesta. Varmasti hän oli elämänsä aikana koetellut kaikenlaisia keinoja ja tapoja näkönsä saamiseksi. Häntä oli varmasti käytetty temppelissä, jossa oli rukoiltu ja uhrattu hänen puolestaan. Häntä oli käytetty parantajien luona. Aina hän oli pettynyt, lukemattomia kertoja.

Jälleen kerran toivonkipinä leimahti hänen kuullessaan Jeesuksen kulkevan ohi. Hän alkaa hädässään huutaa toivottomuuden antamalla toivolla: Jeesus Daavidin Poika, armahda minua.

Ne olivat sanat, jotka hän tuolla hetkellä ainoastaan osasi tuoda ilmi. Noilla sanoilla hän tunnusti uskonsa. Ne ilmaisivat hänen toivonsa pelastumisesta ja parantumisesta. Mutta silloin tapahtui jotakin, mitä jatkuvasti tapahtuu elämässä: edellä kulkijat käskivät hänen olla hiljaa.

Jokainen, joka on kokenut toivon ja epätoivon kamppailun sisimmässään, ymmärtää tuon sokean miehen mielentilan tuolla hetkellä.               

Omassa elämässämme on saattanut tapahtua jotain vastaavanlaista. Olemme etsineet ja taistelleet sisimmässämme vuosikausia ja alkaneet huutaa Jumalan puoleen. Tuolloin monet ulkonaiset ja set äänet ovat yrittäneet hiljentää rukoustamme. On noussut epäilys: Kannattaako nähdä vaivaa ja rukoilla? Jumala ei ole välittänyt, vaikka olen rukoillut jo monta vuotta. Mitä hyötyä on rukouksesta? 

Ja niin kiusaajan ajatustulvan seurauksena toivottomuus saa ylivallan. Ja kun on toivoton, on niin kuin olisi sokea.                

Sokeutta on monenlaista. Eräs muoto on hengellinen sokeus.             

Elämme kiireisessä ja moninaisen touhun maailmassa. Ihailemme tehokkuutta, meneviä miehiä ja naisia, jotka pyrkivät elämässään eteenpäin ja menestyvät. Usein kuitenkin tällaiset itsensä kiireeseen saattaneet ihmiset eivät ehdi ottamaan huomioon niitä, jotka ovat jääneet jälkeen tai kokonaan pudonneet pois joukosta.

Monta kertaa ihmisarvoa mitataan tehokkuuden mukaan. Elämän kilpakentillä menestyneitä pidetään arvokkaampina ja työhön ja toimintaan kykenemättömät jäävät vähemmän arvoisiksi.                

Kristuksen opetuksen mukaan jokaisella ihmisellä on korkea arvo, joka ei ole riippuvainen tehokkuudesta. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, jota kohtaan Jumala on osoittanut rakkautensa. Ihminen luotiin vain vähän enkeleitä alemmaksi. Ihminen on lunastettu Kristuksen kärsimyksen kautta ja on siten Hänen kanssaperillisensä. Ihmisen ruumis on P. Hengen temppeli.                

Ihmisen korkea arvo ei siis ole hänen itsensä hankkima, vaan Jumalalta. Tämän tajuaminen avaa meidän silmämme näkemään oikealla tavalla ja johtaa nöyryyteen.                

Kristillinen rakkaudenpalvelus perustuu tähän. Meidän tehtävämme on suhtautua kunnioituksella ja rakkaudella kaikkiin ihmisiin erotuksetta, myös tien varrelle jääneisiin; niihin, jotka valittavat sairauttaan, sokeuttaan, heikkouksiaan ja puutteitaan. Antamiseemme ei saa lähteä ylemmyydentunteesta, vaan veljellisestä rakkaudesta ja ymmärtämyksestä.

Kun Jeesus pysähtyi auttamaan sokeaa Bartimeusta, hän antoi esimerkin kirkolleen ja kaikille meille jotka nimitämme itseämme kristityiksi.                

Jeesuksen antama näkökyky saa meidät näkemään läpi tämän käsin kosketeltavan maailman. Alamme ymmärtää, että Jumala on kaikkialla maailmassa ja että maailma on Jumalassa. Usein on niin, että silmät ovat näkevät, mutta sydän sokea. Tarvitsemme Jeesukselta parantavaa silmävoidetta nähdäksemme, että jokaisessa vastaantulevassa ihmisessä on Jumala, Kristus.                

Tällaista Jumalan antamaa näkökykyä tarvitsemme nähdäksemme ihmiset ja asiat oikeassa valossa, omat heikkoutemme ennen toisten heikkouksia.                

Tarvitaan Jeesuksen parannusihme, jotta alkaisimme nähdä sydämellämme rakkauden silmin.                

Maallistuvassa maailmassa on entistä vaikeampaa nähdä Jumalaa. Se ei johdu siitä, että Hän ei toimisi maailmassa jatkuvasti armovoimallaan parantaen ja uudistaen, vaan siitä, että Jumala ei saa tarpeeksi tilaa ihmissydämissä. Ihmisen oma sokeus pitää hänet Jumalan valtakunnan rikkauksien ja aarteiden ulkopuolella.

Joskus tällainen sokeus saa aikaan valon ja kirkkauden ikävöimistä ja halun nähdä. Silloin alamme kolkuttaa ovelle, etsiä ja huutaa Bartimeuksen tavoin. Joskus Jumala näkee hyväksi olla vastaamatta heti rukouksiin. Se opettaa meitä kolkuttamaan ovelle, koettelemaan ajatuksiamme, harkitsemaan tekojamme ja niiden merkitystä, kysymään itseltämme, onko tahtomme todella suuntautunut Jumalaan vai katsommeko Häneen vain saadaksemme hetkellistä helpotusta taakkaamme.                

Jumala tahtoo, että oppisimme tuntemaan Häntä itsemme tuntemisen kautta. P. Johannes Krysostomos on sanonut: "Löydä sydämen avain. Tulet huomaamaan, että tämä avain avaa myös Jumalan valtakunnan oven".               

Usko, epätoivo ja rukous liittyvät toisiinsa. Bartimeuksesta opimme, että kääntyessämme kaikesta sydämestämme Jumalan puoleen Hän aina kuulee meitä.                

Me pelastumme uskon kautta. "Sinun uskosi on sinut pelastanut", Jeesus sanoi sokealle. Tuosta hetkestä hänelle alkoi uusi elämä.         

Dostojevskin ohje oli: "Jos haluat muuttaa maailman, aloita itsestäsi". Omien heikkouksiemme ja puutteidemme tajuaminen on alku katumukseen. Katumus on alku uudistumiseen. Se on alku kohti sitä elämää, johon meidät on kutsuttu. Se on uudelleen palaamista kasteen armoon. Se on uudelleen tien alkamista. Kristus sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä". Ilman Häntä emme voi mitään. Hänet kohdatessamme saamme voiman lähteä joka päivä vaeltamaan Bartimeuksen tavoin näkevinä.

                

Saatuamme Jumalan antaman näkökyvyn näemme, että jokainen päivä on Jumalan siunaama, jokainen kohtaamamme ihminen on Jumalan lahja, samoin jokainen tilanne, katkera tai miellyttävä. Jos otamme sen lahjana, kestämme millaisen tilanteen tahansa. Silloin rukoileminen ja elämä ovat saman mitalin kaksi puolta. Toimiminen ja rukoileminen tapahtuvat samassa hengenvedossa, sillä kaikki tilanteet, jotka seuraavat toinen toistaan, vaativat Jumalan siunausta.

                

Jatkuvana rukouksenamme tulisi olla: "Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua ja anna minun saada näköni jälleen".

                

Ja niin Herra on avaava silmämme ja antava meille kyvyn nähdä itsemme ja toinen toisemme ja koko elämämme Jumalan valtakunnan ja Kristuksen kirkkauden ja ylösnousemuksen kirkkauden valossa.

Kunnia olkoon... Aamen.