Pyhäinjäännösten kunnioittamisesta

Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne.” (1.Kor. 6:19)

Tosiasia, että pyhien ihmisten ruumiit säilyvät maatumattomina, on esimakua heidän tulevasta turmeltumattomuudestaan ylösnousemuksen jälkeen ja heidän täydellisestä jumalallistumisestaan, teosiksesta. “Me kaikki”, kirjoittaa apostoli Paavali, “jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.” (2. Kor. 3:18)

Pyhien ruumiit säilyvät turmeltumattomina, koska jumalallinen voima, joka asuu niissä yhdistyneenä, silloin kun sielu oli vielä niissä. Lisäksi, teologi isä Staniloae, painottaa, pyhissä jäännöksissä heidän sielunsa korostunut jumalallistumisen tila, jonka heidän sielunsa saavutti tässä elämässä, jatkuu heidän vaivuttuaan kuoleman uneen Kristuksessa. Näin siksi, koska jumalallinen armo, joka asuu pyhien sieluissa ja pyhittää ne, ei jätä ruumista kuoleman jälkeen. Se pysyy ruumiissa ja pyhittää sitä turmeltumattomuuden kautta saattaakseen täydelliseksi jumalallistumisen. Pyhäinjäännökset ovat havainnollista ennakointia yleisen ylösnousemuksen jälkeisestä kirkastuneesta ruumiista.

Apostoli Paavali esittää teologisen kantansa yleisestä ylösnousemuksesta:” Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen.” (1. Kor. 15: 42 — 44; 53) Merkille pantavaa tässä on, että pyhä Paavali ainutlaatuisella tavallaan toteaa vastakohdan luonnollisen ruumiin (kr. soma physikon) ja hengellisen ruumiin (soma pneumatikon) välillä. Luonnollinen ruumis on tämä meidän tämän hetkinen ruumiimme ja hengellinen ruumis on jumalallistunut ruumis.

Isä Staniloae jatkaa sanoen, että pyhien luut, turmeltumattomat jäännökset, osoittavat meille, että heidän henkilökohtaiset sielunsa ja Pyhän Hengen armo pysyvät erityisessä yhteydessä heidän sieluihinsa. Siksi kunnioittaessamme pyhiä jäännöksiä ja rukoillessamme niiden edessä, me emme puhu jäännöksille, vaan osoitamme sanamme pyhille. Kunnioituksemme kohdistuu henkilöön reliikkien takana, aivan samoin kuin kunnioittaessamme pyhiä ikoneja.

Piispa Kallistos Ware, Suomessakin vieraillut ja luennoinut, kirjassaan Ortodoksinen Kirkko, lainaa pyhää Maksimos Tunnustajaa, joka sanoi, että pyhät “ovat niitä, jotka ilmaisevat itsessään Pyhää Kolminaisuutta”. Hän kirjoitt4. että jumalallistuminen, theosis, elimellisenä ja henkilökohtaisena yhteytenä Jumalan ja ihmisen välillä, on keskeinen aihe pyhän Johanneksen evankeliumissa, pyhän Paavalin kirjeissä ja vielä pyhän Pietarin hyvin tunnetuissa toisen yleisen lähetyskirjeen jakeissa:” Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.” (2. Piet. 1: 4) Pyhä Johannes Damaskoslainen, tunnetaan myös ikoniteologina, painottaa, että kun Pyhä Henki puhuu jumalasta, Hän ei puhu jumalallisesta luonnosta tai olemuksesta, koska se on tuntematon. Sana Jumala viittaa luomattomiin jumalallisiin energioihin, toisin sanoen Jumalan armo, jonka otamme vastaan tässä maailmassa, on erityisesti “kanavoitunut” Kirkon elämässä pyhien sakramenttien kautta. Pyhää Atanasiosta täsmällistä ja tuttua lausetta lainaten “tulemme armosta siksi, mitä Jumala on luonnostaan”. Jumalallistuminen toteutuu, kun Jumalan armo täyttää ihmiskunnan.

“Rakkautemme Jumalaan käy ilmi lähimmäisenrakkaudestamme”, kirjoittaa piispa Kallistos, ja jatkaa: “Jumalallistuminen on jotakin, joka nivoutuu ruumiiseen. Koska ihminen on sielun ja ruumiin yhteys, ja koska Lihaksi tullut Kristus on pelastanut ja lunastanut koko ihmisen, siitä seuraa, että ihmisruumis on jumaloitunut samanaikaisesti sielun kanssa... Jumalallinen valo kirkastaa ulkoisesti pyhien ruumiit samoin kuin Kristuksen ruumis kirkastui Taaborin vuorella”. Ortodoksikristityt kunnioittavat pyhäinjäännöksiä juuri siksi, että ruumis kirkastuu yhdessä sielun kanssa. Kristus omaksui ihmisruumiin ei vain pelastaakseen ihmiskunnan, vaan koko luomakunnan, toteuttaakseen koskisen lunastuksen. “Se, mikä on maasta, pysyy maallisena, ja kun tuli kuluttaa aineen, se muuttuu takaisin tomuksi, josta se on alkuisin. Mutta jumalalinen tuhoa eikä hävitä. Palavan pensaan ihme on tallessa ikuisuudessa. Tuli tulee sytyttämään koko maailman. Jumaluuden säteet tulevat jonain päivänä läpäisemään koko luomakunnan.” Näin piispa Kallistos kirjassaan “Elävä Jumala” s. 91.

Kristus omaksui ihmisruumiin vapahtaakseen ei vain langenneen ihmiskunnan, vaan koko luomakunnan, käy selkeästi ilmi apostoli Paavalin sanoista:” Että myös luomakunta pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa.” (Room. 8: 21—22)

Lisäksi piispa Kallistos esittää kuusi kohtaa, jotka auttavat niitä, joiden on vaikea ymmärtää ruumiin ja koko maailmankaikkeuden jumalallistumisen ideaa ortodoksisesta näkökulmasta.

Hän painottaa ensiksi sitä, että theosis on tarkoitettu jokaisen ihmisolennon, jokaisen todellisen kristityn, perimmäiseksi päämääräksi. Se on totta, viimeisenä päivänä meidän tulisi olla täysin jumaloituneita, mutta jumalallistumisen prosessi alkaa nyt, tämän maallisen elämämme aikana. Se alkaa kasteessa, kun saamme uuden luonnon Kristukselta. Kasteen hetkestä asti, niin kauan kuin ihminen kilvoittelee rakastaakseen Jumalaa ja ollakseen kuuliainen Hänen käskyilleen, ei väliä kuinka heikko sitten onkaan, hän jossain määrin jumalallistuu.

Toiseksi, siinäkään tapauksessa että ihminen jumaloituu, se ei tee ihmistä immuuniksi synnille. Jumalallistuminen edellyttää jatkuvaa katumusta. Sillä ei väliä, kuinka jumalallistunut pyhä ihminen onkaan, hän ei koskaan pidä itseään synnittömänä. “Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu.” (1. Kor. 10:12) “Kukaan ei voi lakata tekemästä syntiä vain päättämällä, ettei hän enää tee niin. Jopa siinäkin tapauksessa, että ihminen tulisi “täydelliseksi” omin ponnistuksin, hän ottaisi riskin, että Hän onkin hyvin kaukana Jumalasta ja itseriittoinen hyveissään. Itsetietoisena voitostaan — ruumiinsa ja ihmisluonnon voittamisesta — hän voisi langeta ylpeyden syntiin. Vain rakkaus ja avoin sydän Jumalaa kohtaan, Hänen armoaan ja tuota luomatonta Valoa kohtaan, jonka Hän suo meille, tekee meistä Jumalan kaltaisia. (Elävä Jumala, s.89)

Pyhä Sisoes Suuri, lakkaamattoman rukouksen suuri mies, jota muistellaan heinäkuun 6. päivänä, pyysi enkeleitä, jotka tulivat noutamaan hänen sieluaan, antamaan hänelle vielä aikaa rukoillakseen. Hän pyysi koska ei ollut täysin varma siitä, että oli katunut tarpeeksi.

Hän tajusi, että tietä lopulliseen kirkastumiseen kutsutaan nimellä “katumus”. Siksi katumuksen sakramentti on todellinen pelastuksemme “sinetti”. Tämä on erityisen vakava asia niille, jotka ovat hyljänneet katumuksen sakramentissa käymisen “kristillisessä” elämässään. Heidän mielestään se ei kuulu kristilliseen elämään. Itse asiassa he ovat vain nimellisesti kristittyjä, koska ovat hyljänneet kaikkein tärkeimmän kristilliseen elämään kuuluvan ominaisuuden.

Kolmanneksi piispa Kallistos viittaa siihen, että ei ole mitään salaista niksiä, jotta voisi jumalallistua. Jokainen ihminen, joka lähestyy Kristusta kysyen: “Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?”, saa vastauksen: “Sinä tiedät käskyt...”. On osoittautunut, ettei tämä riitä, koska Kristus kehotti Häntä: “Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua”. (Mk 10:17.19,21) Siispä meidän tulee pitää käskyt ja toteuttaa uskoamme, tehdä sitä, mitä uskomme kehotta meitä tekemään. Toisin sanoen olemaan todellisia, ei nimellisiä kristittyjä.

Jos joku sanoo, “Rakastan Jumalaa” ja vihaa veljeänsä, on valehtelija; sillä hän joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, kuinka hän voisi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt?

Neljänneksi, jumalallistuakseen on elettävä yhteisöllisesti. Rakkautemme Jumalaan ilmenee lähimmäisen rakastamisena. Pyhä Johannes Teologi esittää tämän asian selvästi ja suorasanaisesti:” Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt.”(l. Joh. 4:20) “Jumalan kuvaksi luotu ihminen voi tajuta Jumalan kaltaisuuden vain jos hän elää yhteistä elämää kuten Pyhän Kolminaisuuden Persoonat elävät: niin kuin Jumaluuden kolme persoonaa elävät toinen toisissaan, niin ihmisenkin on elettävä toisessa ihmisessä, ei eläen vain itselleen, vaan muissa ja muita varten”, kirjoittaa piispa Kallistos. (Ortodoksinen kirkko, s.241) Teologi Thomas Hopko on tunnettu keksimästään lauseesta, jonka mukaan ainoaa paikkaa, jossa voi kulkea yksin, kutsutaan helvetiksi. Turvallisin tapa saavuttaa jumalallistuminen on rakastaa lähimmäistään Kristuksen rakkaudella.

Viidenneksi rakkauden Jumalaan ja rakkauden lähimmäiseen on oltava käytännöllistä. Jumalallistuminen edellyttää syvää mystistä kokemusta, mutta siihen tulee liittyä toiminnan, joka saa sen “kukoistamaan”. Johtuen juuri mystisestä kokemuksesta ortodoksisen kalenterin suurimmat pyhät eivät vältelleet tämän maailman sairaita, vähäosaisia ja köyhiä. On historiallinen tosiasia, että jopa suurilla erakoilla oli tapana palata kaupunkeihin ainakin kerran vuodessa saadakseen kukoistamaan mystisen kokemuksensa erämaan sydämessä. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, jumalallistuminen edellyttää elämää Kirkossa. Se tarkoittaa sitä, että käyttää hyödykseen pyhiä sakramentteja ikään kuin taivaallisia kanavia, joiden kautta Jumalan armo vuodatetaan sieluihin. Kristus lunasti Kirkon omalla verellään tarjotakseen meille keinot, joilla me voimme pyhittyä saavuttaaksemme Jumalan kaltaisuuden, jumalallistumisen.

Kaikkein kiistattomin raamatullinen perusta pyhäinjäännösten kunnioittamiselle löytyy Vanhasta Testamentista. Elian opetuslapsen Elisan kuoltua “kun erästä miestä kerran oltiin hautaamassa, hautaajat huomasivat partiojoukon. Silloin he heittivät miehen Elisan hautaan ja lähtivät pakoon. Mutta kun ruumis kosketti Elisan luita, mies heräsi henkiin ja nousi jaloilleen.” (2. Kun. 13:21) Uudesta Testamentista saamme lukea, että “ihmiset toivat sairaita kaduille ja panivat heidät vuoteille ja paareille, jotta Pietarin kulkiessa ohi edes hänen varjonsa koskettaisi jotakuta heistä.” Ap.t. 5:15) Myös “Jumala teki ennennäkemättömiä voimatekoja Paavalin kätten kautta. Jopa pääliinoja ja muita Paavalin käyttämiä vaatekappaleita vietiin sairaiden päälle, ja taudit kaikkosivat ja pahat henget lähtivät pois. (Ap.t. 19:11–12)

Siksi ortodoksinen kirkko perustuen raamattuun ja pyhään traditioon kunnioittaa pyhäinjäännöksiä. Kirkko kokosi ja säilytti pyhien jäännöksiä aina toiselta vuosisadalta saakka. Eräs varhaiskirkon silminnäkijä antaa elävän todistuksen kuvailemalla pyhän Ignatios Jumalankantajan, Antiokian piispan (k.115) kuolemaa Roomassa: “Niistä mitä jäi jäljelle hänen ruumiistaan (villipedot repivät hänet kappaleiksi sirkusareenalla) kiinteimmät osat vietiin Antiokiaan ja sijoitettiin liinavaatteeseen ikään kuin korvaamattoman kallisarvoisena aarteena armosta, joka asui marttyyrissa, pyhälle kirkolle jätettynä aarteena”. Myös kun pyhä Polykarpos, Smyrnan piispa (k. 156) poltettiin kuoliaaksi roomalaisen prokonsulin käskystä, hänen seuraajansa “kokosivat hänen luunsa jalokiviä ja puhtainta kultaa kallisarvoisempana aarteena, ja asettivat ne... viettäen juhlaa hänen marttyyriutensa muistoksi, ja opetukseksi ja vahvistukseksi Kirkolle tulevaisuudessa.

Sen lisäksi Kirkko on osoittanut kunnioitusta pyhille jäännöksille paljastaen niitä juhlallisesti ja siirtäen niitä, rakentamalla kirkkoja niiden päälle, alkamalla viettää juhlia niiden paljastamisen ja siirtämisen muistoksi, koristamalla heidän hautojaan ja rohkaisemalla tekemään pyhiinvaelluksia niille, ja mikä tärkeintä, antamalla määräyksen sijoittaa pyhiä reliikkejä alttarien vihkimiseksi, samoin kuin sijoittamalla niitä antiminsseihin, jotka ovat pakollisia jumalallisen liturgian toimittamiselle.

“Pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon” pyhät isät ovat todistaneet laumojensa edessä pyhien reliikkien aikaansaamista ihmeistä, ja monta kertaa ovat pyytäneet uskovaisia todistamaan heidän sanansa tosiksi. Heidän joukossaan voidaan mainita muutamia kaikkein maineikkaimpia pyhiä: pyhä Gregorios Teologi, pyhä Efraim Syyrialainen, pyhä Johannes Krysostomos, pyhä Ambrosius ja autuas Augustinus.

On myös mainittava, että pyhiä jäännöksiä (lat. reliquiae, tarkoittaen “mitä on jäljellä”) kunnioitetaan silloinkin kun ne eivät ole pysyneet turmeltumattomina, kunnioituksesta pyhää elämää kohtaan tai pyhän marttyyriutta kohtaan. Itse asiassa Moskovan paikallinen synodi v.1667 muiden synodien joukossa on kieltänyt haudassa lepäävän kunnioittamisen pyhänä pelkästään sen perusteella, että heidän ruumiinsa eivät ole maatuneet. Tämä ei tarkoita sitä, että pyhien ruumiiden maatumattomuus ei enää olisi yksimielisesti nähtävä yhtenä heidän pyhyytensä jumalallisina merkkeinä. Kunnioittaminen saattaa korostua, jos on todisteita parantumisista, joita rukoukset pyhien puoleen ovat tuottaneet heidän Jumalalle kantamiensa esirukouksien kautta.

Isä Michael Pomazansky kirjoittaa kirjassaan Ortodoksinen dogmaattinen teologia: “Voinee sanoa, että kuolleen ruumiin maatumattomuus ei ole takuu pyhyydestä: esimerkkejä löytyy mm. Aasian uskontojen pyhien miesten. swamien, piiristä, joiden ruumiit olivat maatumattomia pitkään kuoleman jälkeen (joko jonkin luonnollisen syyn  takia johtuen heidän askeettisesta elämästään tai demonisesta jäljittelystä. Joiltakin suurilta ortodoksisilta pyhiltä on jäljellä ainoastaan luut (esim. pyhä Serafim Sarovilainen, pyhä Herman Alaskalainen). Pyhän Nektarios Pentapolislaisen (k. 1920) jäänteet pysyivät maatumattomina useita vuosia, ja sitten nopeasti hajosivat, jäljelle jäi vain hyväntuoksuiset luut.

“Ettekö tiedä, että teidän ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne”, kysyy apostoli Paavali (1. Kor. 6:19); myös 2. Kor. 6:16). Hän haluaa korinttilaisten opetuslapsiensa ymmärtävän, että jokainen yksilö, jonka luonnon on Kristus uudistanut kasteen pesussa on Pyhän Hengen asumus. Välittömästi kasteen jälkeen äsken valaistu kokee henkilökohtaisen helluntainsa, pyhän Mirhavoitelun sakramentin. Pyhät ikuisesti ovat Kirkon helluntain seuraajia, ja heidän maatumattomat jäänteensä ovat elävä todiste Pyhän Hengen läsnäolosta. Sillä on syvä merkitys, että 2000-vuotinen ortodoksinen kirkko juhlii kaikkia tunnettuja pyhiä, mutta erityisesti niitä, jotka vain Jumala tuntee, ensimmäisenä helluntain jälkeisenä sunnuntaina, joka tunnetaan Kaikkien pyhien sunnuntaina. He saavuttivat Jumalan kaltaisuuden antamalla Jumalan hallita ainoassa paikassa, missä Jumala ei voi “hallita ilman meidän suostumustamme”, heidän oman sydämensä valtaistuimella. Heistä tuli Jumalan armosta sitä, mitä Jumala on luonnostaan, ainoa jokaiselle ihmiselle asetettu päämäärä Kristuksen ihmiseksi tulon kautta, todellisen Kristuksen seuraajan ainoa päämäärä.