ORTODOKSISEN KIRKON JUHLAPERINNE JA SUURET JUHLAT

 

Juhlien jaottelu

Kristittyjen ajanlasku alkaa Kristuksen syntymästä Tämän ajankohdan määritteli Roomassa elänyt oppinut munkki Dionysios Exeguus (k. 556 jKr.) Vaikka Dionysios erehtyikin Vapahtajan syntymäajasta, niin tuli vuosi 754 Rooman kaupungin perustamisesta Kristuksen syntymävuodeksi ja kristillisen ajanlaskun alkuvuodeksi.

Tapa viettää Vapahtajan ja Neitsyt Marian muistolle omistettuja juhlapäiviä määrättynä vuodenpäivänä on kuitenkin kirkkokalenteriamme vanhempi. Jo 4. vuosisadalla on muistiinmerkitty 24 juhlapäivää, joiden joukossa on ollut myös pyhille marttyyreille omistettuja muistopäiviä. 8. vs:lla oli kalenteriin merkitty jo 84 juhlapäivää.

Juhlapäivät voidaan jakaa muisteltavien tapahtumien tärkeyden mukaan ja juhlien viettämisen paikan ja ajankohdan mukaan.

Pääsiäinen ja siihen liittyvät juhlat ovat alusta lähtien olleet liikkuvia juhlia. Ne sattuvat aina samalle viikonpäivälle päivämäärän vaihtuessa vuosittain.

Pysyviä juhlia vietetään aina määrättynä kalenteripäivänä. 8. vs:lla vakiintui tapa jakaa juhlat suuriin, keskiarvoisiin ja pieniin juhliin. Suuria juhlia ortodoksisessa kirkossa on 12 sekä niiden lisäksi Herran pääsiäinen, juhlista suurin. Niinä päivinä toimitetaan jumalanpalvelus muisteltavien tapahtumien ylistämiseksi. Niiden aattoiltoina tai itse juhlapäivän aamupuolella toimitetaan vigilia. Näillä juhlapäivillä on myös juhlaa edeltäviä eli valmistuspäiviä, joita kutsutaan esijuhlaksi, sekä juhlan jälkeisiä jatkopäiviä eli jälkijuhla, jonka viimeinen päivä eli loppujuhla, on tavallista juhlavampi.

Keskiarvoisia juhlia vietetään Neitsyt Marian ja pyhien ihmisten kunniaksi. Niiden aattona ei aina ole vigiliaa, mutta aamukirkossa toimitetaan polyeleo. Tällaisia juhlia ovat mm. Neitsyt Marian suojelujuhla (1.10.), pyhän apostolin ja evankelistan Johannes Teologin päivät (8.5. ja 26.9.), pyhän Nikolaoksen päivät (8.5. ja 6.12.) ym.

Pieninä juhlina aamukirkossa ei ole polyeleota, ja ne eroavat arkipäivistä joko siinä, että silloin lauletaan muisteltavan tapahtuman tai pyhän kunniaksi suuri ylistysveisu kuninkaan ovien avoinna ollessa. Arkipäivänä taas ylistysveisu luetaan ja kuninkaan ovet ovat kiinni. Tällaisia pieniä juhlia ovat esim. joulun ja loppiaisen jälkijuhlan ensimmäinen päivä ym.

Juhlan viettämisen paikan suhteen juhlat jaetaan yleisiin ja paikallisiin. Yleisiä juhlia viettää koko kirkko, ja sellaisia ovat mainitut suuret, keskiarvoiset ja pienet juhlapäivät.

Temppelijuhlat eli praasniekat

Paikallisia juhlia taas ovat enimmäkseen temppelien praasniekkajuhlat. Temppelin juhlat ovat niitä kirkkovuoden pyhiä juhlia, joita vietetään sen pyhän henkilön tai tapahtuman juhlana, jolle temppeli on pyhitetty. Tästä juhlasta on muovautunut toistuvasti vuosittain vietettävä juhla, praasniekka. Niitä on vietetty vuosisatojen ajan. Karjalainen praasniekkaperinne on uudelleen elpynyt sodan jälkeen. Karjalassa praasniekoilla oli tärkeä sija ihmisten elämässä. Ne lähensivät kylien asukkaita ja sukuja. Juhlia valmisteltiin aina viikkokausia, niitä varten kasvatettiin karjaa, varustettiin ruokapuolta ja juomia. Kudottiin kankaita ja praasniekoille tultiin pitkien matkojenkin takaa. Joka kylässä oli vanhoina aikoina tsasouna, paikka, jossa kylän vanhimman toimesta on toimitettu tai laulettu hetkipalvelus, milloin pappia ei ollut paikalla. Temppelin juhlan keskeisin asia oli päivän pyhän muiston kunnioitus, joka kohdistuu Kristukselle, Pyhälle Hengelle, jumalansynnyttäjälle tai pyhille ihmisille. Jos pappi oli paikalla, jumalanpalvelukset aloitettiin edellisenä iltana vigilialla ja huipentuivat Ehtoolliseen seuraavana aamuna. Juhlapäivään kuului myös usein vedenpyhitys ja vainajien leposijoilla eli kalmoilla käyminen.

Vedenpyhitys suoritettiin luonnonveden äärellä, järvellä tai joella tai kaivolla. Monesti olosuhteiden pakosta se suoritettiin kirkossa vedenpyhitysastiaan asetetun veden äärellä. Veden siunaamisen käytäntö perustuu uskoon, että Jumala pyhittää kaiken ja on luonut kaiken puhtaaksi. Pyhän Hengen armo puhdistaa ja tekee veden parannusta ja siunausta tuottavaksi.

Kirkollisiin ja seurakunnallisiin juhliin kuuluu myös toisinaan ristisaatot. Näin on esimerkiksi pääsiäisaikana, jolloin suurena lauantaina ja pääsiäisyönä kierretään ristisaatossa ympäri kirkon. Myöskin toisena pääsiäispäivänä suoritetaan ristisaatto päiväsaikaan. Ristisaatto on muovautunut aikojen kuluessa tavasta tuoda kulkueena reliikkejä temppeliin tai niitä on siirretty toiseen paikkaan. Samoin temppeliä vihittäessä on kuljettu ristisaatossa, niin myös siirryttäessä pääkirkosta ja luostareista toisiin. Myöskin vedenpyhityksiin ja hautausmaata vihkimään mentäessä siirtyminen tapahtuu ristisaatossa.

Koska kirkko viettää kaikkia juhlia yleensä joko Jumalan kunniaksi tai Jumalansynnyttäjän ylistykseksi tai pyhien ihmisten muistiksi, voidaan juhlat tietenkin jaotella vielä sitenkin kolmeen luokaan: Herran juhlat, Jumalansynnyttäjän juhlat ja pyhien ihmisten juhlat.

Suomen ortodoksisen kirkon juhlakalenteri eroaa muiden ortodoksisten maiden kalenterista siten, että muutamat pieniksi juhliksi merkityt päivät ovat suuria juhlapäiviä. Esimerkiksi joulukuun 6.päivänä juhlimme pyhän Nikolaoksen muistopäivää viettäen samalla myös maamme itsenäistymisen juhlaa. Lisäksi meillä on oma liikkuva juhlamme – karjalan valistajien yhteinen juhla, jota vietetään lokakuun 31. ja marraskuun 6. päivän välisenä lauantaina eli pyhäinpäivänä. kirkkokalenteriimme on lisäksi merkitty juhlapäiviä, joilla ei ole kirkollista perinnettä takanaan. Esimerkiksi lauantaina ennen kesäkuun 24. päivää vietetään massamme juhannnusta eli Suomen lipun päivää. Toukokuun 1. sunnuntaina on vappu. Näinä päivinä toimitettavissa jumalanpalveluksissa kunnioitetaan sen pyhän muistoa, jolle päivä on kirkollisesti omistettu. Lisäksi valtioneuvosto vuosittain antaa julistuksen maassamme vietettävistä neljästä kiitos-, katumus- ja rukouspäivästä.

Kirkkovuosi

Kirkkovuodeksi sanotaan säännöllistä juhla-, paasto- ja arkipäivien vuorottelua saman kalenterivuoden aikana. Sopivasti sijoitettuina kirkkovuoden tapahtumat kertovat meille koko pelastushistorian, joka jakaantuu neljään jaksoon. Kirkkovuoden ilmentää voimakkaimmin pyhää Jumalan aikaa. Siinä seurakunta kokee selvimmin Jumalan pelastusteot. Ortodoksisen kirkossa noudatetaan jakamattoman kirkon ajoilta peräisin olevaa kirkkovuotta, paastojen ja juhlien kalenteria.. Kirkkovuosi on muodostunut liturgisen elämän yhteydessä Raamatun ja tradition pohjalle.

Kirkkovuodella on julistuksellinen ja opetuksellinen luonne, esimerkiksi pyhien ihmisten sikiämisen ja syntymisen muistot kiinnittävät huomiota luonnonlakien loukkaamattomuuteen. Sikiämisestä syntymiseen kuluva aika otetaan huomioon muistelemisessa. Siksi esimerkiksi enkeli Gabrielin ilmestymisestä Neitsyt Marialle Jeesuksen syntymään on yhdeksän kuukauden jakso.

I jakso: Syyskausi: Ihmiskunnan valmistautuminen Vapahtajan vastaanottamiseen.

II jakso: Talvikausi: Uuden liitonalkaminen.

III jakso: Kevätkausi: Lunastuksen täyttyminen. Se on koko kirkkovuoden kohokohta. Pääsiäinen on tämän kauden ja koko kirkkovuoden suurin juhla.

IV jakso: Kesäkausi: Evankeliumin voitto maailmassa ja kirkon elämä Pyhässä hengessä. Suurin osa kesäkauden juhlista on omistettu pyhille ihmisille. Kirkkovuoden jaksot liittyvät toisiinsa neljällä pitkällä paastolla.

 

Juhla- ja paastopäivien syntymisen historiaa

 

Vanhin kristillisen kirkon juhlista on sunnuntaipäivä, jota vietettiin Kristuksen ylösnousemuksen muistoksi. Ensimmäiset kristityt nimittivät sitä ”Herran päiväksi” tai ”viikon ensimmäiseksi päiväksi” ja ” auringon päiväksi”. Nimitys ”auringon päivä” on latinalainen nimitys ja peräisin pakanuuden ajoilta. Keisari Konstantinus Suuri tultuaan kristityksi korosti tuon päivän merkitystä, koska se oli sama, jota kristityt nimittivät Herran päiväksi ja pitivät pyhänä. Hän julisti sen lepopäiväksi koko valtakunnassaan. Yhtä vanhoja kuin sunnuntaijuhla ovat paastot keskiviikkona ja perjantaina. Edellisenä päivänä muisteltiin Juudaksen kavalaa tekoa, jolloin hän petti Jeesuksen, perjantaisin taas Kristuksen kärsimyksiä ja kuolemaa ristillä. Vuosijuhlista Herran kunniaksi ovat vanhimmat pääsiäinen ja helluntai. Nämä juhlat ovat saaneet alkunsa jo apostolisena aikana.

Paastoamistapa ei yleisesti ottaen ollut alussa kaikkialla sama kuin se on nyt. Toiset paastosivat siten, etteivät nauttineet mitään ruokaa auringonlaskuun tai ainakin kello 15.00 saakka, toiset taas siten, että pidättäytyivät tietyistä ruuista ja juomista. Tämä tapa yhdistyneenä edelliseen tuli sittemmin yleiseksi. Paastoruuaksi perinteisesti alkoi muodostua kasvisruoat ja osaksi kala.

Pääsiäistä edeltävää viikkoa sanottiin suureksi eli piinaviikoksi. Tämän viikon ensimmäinen päivä (sunnuntai) oli 4. vs:lla, mahdollisesti jo aikaisemminkin, pyhitetty Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistolle, torstai Herran Ehtoollisen asettamisen muistolle ja perjantai Kristuksen kärsimyksien muistamiselle. Perjantai- ja lauantaipäivät tällä viikolla olivat erittäin ankaria paastopäiviä.

Helluntaijuhla kesti myös 8 päivää. Neljänneltä vuosisadalta mainitaan, että kahdeksas näistä päivistä oli pyhitetty kaikkien marttyyrien muistolle.

Neljännellä vuosisadalla mainitaan Kristuksen taivaaseen meneminen eli helatorstain juhla pääsiäisen ja helluntain välillä.

Muita vanhimpia juhlia ovat idän epifania- eli Jumalan ilmestymisen juhla, jolloin muisteltiin Kristuksen maallisen toiminnan aloittamista. Tärkeimpänä muistona tässä juhlassa oli Kristuksen kaste Jordanissa, sillä siinä Kristus ilmoitettiin Jumalan ainoaksi Pojaksi ja juuri sen jälkeen Kristus aloitti toiminansa. Herran kasteen yhteydessä ilmestyi myös Jumala Pyhänä Kolminaisuutena, sillä Jumalan Isän ääni kuului taivaasta, ihmiseksi tullut Jumalan Poika oli kastettavana Jordanissa ja Jumalan Pyhä Henki laskeutui alas kyyhkysen muodossa Lännen kirkossa tämä juhla mainitaan vasta 4. vuosisadalla ja siellä juhlan viettoon liittyi Herran kasteen muiston lisäksi myöskin Kristuksen pakanoille ilmestymisen muisto (itämaan tietäjien käynti Kristus – lasta kumartamassa. Lännessä useissa paikoissa tämän juhlan yhteydessä muisteltiin myös Kristuksen syntymää. Alussa siis joulun ja loppiaisen muistoa vietettiin yhtenä juhlana. Mutta Kristuksen syntymäjuhlan vietto mainitaan 4. vuosisadalla myös erityisenä juhlana sekä idässä että lännessä.

Joulupaastosta, samoin kuin apostolien ja Neitsyt Marian paastoista vanhimmat tiedot ovat 5. ja 6. vuosisadalta.

Jeesus-lapsen tuomista temppeliin muistellaan erityisenä juhlana helmikuun 2. päivänä. Se mainitaan idässä jo 4. vuosisadalla. Maininta on säilynyt Nyssan piispan Gregorioksen saarnassa. Keisari Justinus määräsi tämän juhlan vuonna 542 yleisesti vietettäväksi. Lännen kirkko nimittää tätä juhlaa kynttilänpäiväksi eli kynttilämessuksi sen vuoksi, että katolisessa kirkossa vihittiin siinä juhlassa kirkolliseen käytäntöön määrätyt kynttilät koko vuotta varten. Luterilainen kirkko siirtää juhlan, jos se ei satu sunnuntaiksi, seuraavaan sunnuntaihin, mutta jos se sattuu laskiaissunnuntaihin tai sen alusviikolle, niin juhla siirretään sen edelliseen sunnuntaihin.

Herran ristin löytämisen ja ylentämisen juhlaa vuodesta 326 aluksi vietettiin paikallisen juhlana Jerusalemissa, mutta vähitellen se tuli yleiseksi. Konstantinopolissa sitä alettiin pitää suurena juhlana 6. vuosisadalla.

Kristuksen kirkastumisen juhla on saanut alkunsa luultavasti 6. vuosisadalla.

Hyvin varhain mainitaan juhlia tiettyjen marttyyrien muistoksi. Niihin viittaa jo Smyrnan seurakunnan kirje pyhän Polykarpoksen marttyyrikuoleman v. 167 johdosta. Tertullianus (s.n.160) mainitsee Herran Ehtoollislahjoista vainajien edestä heidän vuotuisena syntymäpäivänään, ts. kuolinpäivänään ja Kyprianos (k.258) todistaa, että kristityt viettivät juhlia marttyyrien kärsimysten muistoksi ja heidän vuotuisina muistopäivinään. Marttyyrien kuolinpäiviä nimitettiin heidän syntymäpäivikseen.

Juhlat apostolien Pietarin ja Paavalin, Johannes Kastajan, Stefanuksen ja monen muun pyhän kunniaksi olivat yleisiä jo 4. vuosisadalla.

Vanhin juhla Herran Äidin kunniaksi on pyhä Neitsyt Marian ilmestyspäivä. Tämä juhla sai erityisen suuren merkityksen 5. vuosisadalla sen takia, että oli voitettu ja hylätty Nestorioksen harhaoppi, joka ei tunnustanut oikeaksi pyhän Neitsyt Marian nimitystä Jumalan Äidiksi. Neitsyt Marian syntymäjuhlasta ovat vanhimmat tiedot 6. vuosisadalta.

Lapsukaisen Marian pyhittäminen Jumalalle ja temppeliin tuominen antoi myös aihetta juhlia. Tästä juhlasta ovat vanhimmat tiedot idässä 8. vuosisadalta ja lännessä vasta 14. vuosisadalta. Yleensäkin juhlapäivien synnystä on hyvin harvoin säilynyt tarkkoja ja yksityiskohtaisia tietoja. Useimmat juhlista olivat aluksi vain paikallisia, satunnaisia ja pieniä mutta vähitellen ne muuttuivat yleisiksi ja suuriksi juhliksi. Seuraavassa käymme läpi kirkkovuoden suuren juhlat alkaen kirkkovuoden alusta.

Juhlan Neitsyt Marian kuolinpäivän muistoksi määräsi idässä 6. vuosisadalla keisari Marikios. Lännen kirkossa sen vietto sai alkunsa vuodesta 813.

Kirkkovuoden juhlat

 

1. Syyskauden juhlat

 

Ortodoksinen kirkkovuosi alkaa 1. päivänä syyskuuta. Tuolloin liturgiassa luetaan evankelista Luukkaan kertomus Jeesuksen saarnasta kotikaupunkinsa Nasaretin synagogassa (Lk. 4: 16 – 22). Tämä oli ensimmäinen Vapahtajan julkinen esiintyminen evankeliumin eli hyvän sanoman julistajana. Tämän hyvän sanoman otamme vastaan koko kirkkovuoden aikana. Syyskuun 1.päivänä toimitetaan kiitosrukoushetki saadusta vuoden sadosta.

 

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian syntymä (8.9.)

Syyskuun alussa alkavan kirkkovuoden ensimmäinen juhla on Jumalansynnyttäjän syntymä. Sitä on vietetty viimeistään keisari Justinoksen (518 -527) aikana, sillä hänen tiedetään rakennuttaneen Konstantinopoliin kirkon Herran Äidinäidin pyhän Annan muistolle. Jumalansynnyttäjän syntymä, kuten monet muutkin jumalanäidin juhlat, perustuu apokryfitekstiin. Neitsyt Marian syntymästä kerrotaan juutalais-kristillistä alkuperää olevassa Jaakobin protoevankeliumissa, jonka on mahdollisesti kirjoittanut Jerusalemin piispa, apostoli Jaakob Nuorempi. Tekstin oletetaan valmistuneen ennen vuotta 165.

Jaakobin protoevankeliumi antaa tietoa Jumalanäidin vanhemmista ja mainitsee mm. heidän nimensä: Joakim ja Anna. Joakim on Juudan jälkeläinen, Daavidin kuninkaallista ja messiaanista sukua. Anna puolestaan on Leevin jälkeläinen, Aaronin papillista sukua. Joakimin ja Annan avioliitossa yhdistyvät siis kuninkaallisen ja papillisen suvun perintö. Myöhemmät apokryfit ovat tuoneet kertomukseen muita yksityiskohtia ja siten on syntynyt varsin ristiriitainen traditio. Eräät kirjoittajat sanovat mm. Joakimin synnyinkaupungin Nasaretin olleen myös Marian synnyinpaikka. Toiset arvelevat Marian syntyneen Beetlehemissä, jossa Annakin oli syntynyt. Jotkut uskovat Jumalanäidin syntyneen Jerusalemissa. Kirkon traditio säilyttää kuitenkin vain ne tosiseikat, jotka sopivat raamatulliseen ja dogmaattiseen totuuteen.

Joakim ja Anna olivat pitkään lapsettomia ja siitä kovin murheellisia. Ylipappi Ruuben syytti lapsettomuudesta Joakimia, eikä ottanut vastaan hänen uhrilahjaansa: ”Sinun ei ole 1upa tuoda lahjojasi, koska et ole antanut siementä Israelille."

Häpeissään ja murheellisena Joakim ei palannut temppelistä vaimonsa luo vaan meni erämaahan. Siellä hän paastosi 40 päivää ja yötä sanoen itselleen: "En mene syömään enkä juomaan ennen kuin Herra, minun Jumalani, katsoo puoleeni. Rukous olkoon ruokani ja juomani.” Enkeli ilmestyy sekä erämaassa rukoilevalle Joakimille että kotona lapsettomuutta ja miehensä katoamista surevalle Annalle ja ilmoittaa kummallekin tyttären tulevasta syntymästä.

Marian syntymä on pyhälle Annalle suuri tapahtuma. Hän vapautuu lapsettomuuden häpeästä ja tuo maailmaan Neitsyen, joka antaa lihan maailmaan inkarnoituvalle Jumalalle. Ihmisluonto on lapsettomuuden tilassa alkaakseen kantaa armon hedelmiä. Jumalanäidin syntymä ei ole Jumalan mielivaltainen teko vaan selvää historiallista jatkoa aiemmin tapahtuneelle. Pyhä Andreas Kreetalainen (k.noin 712) nimeää Jumalansynnyttäjän syntymäjuhlan juhlien aluksi, armon ja totuuden oveksi. "Jumalanäidin syntymässä", opettaa pyhä Andreas Kreetalainen, ”kaiken Luoja tuli sielulliseen temppeliin ja luotu valmistettiin uudeksi jumalalliseksi asumukseksi Luojalle."

Jumalansynnyttäjän nimitys, Theotokos, sisältää maailman koko jumalallisen taloudenhoidon historian. Tämä nimitys vahvistettiin Jumalanäidille Efeson (431) ja Khalkedonin (451) yleisissä kirkolliskokouksissa. Nimityksellä on kristologinen luonne ja se selittää osaltaan Sanan inkarnoitumista. Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa (325) vahvistettiin oppi Jumalansynnyttäjän ainaisesta neitseydestä. Tämä Kirkon oppi toistetaan jumalanpalveluksissa aina luettaessa uskontunnustusta: "...tuli lihaksi Pyhästä hengestä ja Neitseestä Mariasta ja tuli ihmiseksi." Jumalanäidin ikonografiassa ainainen neitsyys kuvataan Hänen otsallaan ja hartioillaan olevilla kolmella tähdellä: Jumalansynnyttäjä on neitsyt ennen synnytystä, sen aikana ja synnytyksen jälkeen.

Ihmiskunnan vanhemmat Aadam ja Eeva voivat iloita, sillä Aadamin kylkiluusta tehty saa autuaan tyttären ja perillisen. Eeva sanoo: Minulle on syntynyt Lunastaja, joka vapauttaa minut tuonelan kahleista..." (litaniastikiira).

 

 

Kunniallisen ja eläväksitekevän Ristin löytäminen ja ylentäminen (14.9)

Kirkkovuodessa on kolme Herran Ristin kunniaksi omistettua muistopäivää: Ristin kumartamisen sunnuntai suuren paaston kolmantena sunnuntaina, Ristin esiintuominen elokuun ensimmäisenä ja Ristin löytäminen ja ylentäminen 14.9. Viimeksi mainittu on kirkkovuoden suurista juhlista ainoa, joka ei liity evankeliumeissa kerrottujen tapahtumien aikaan ja vaikutuspiiriin.

                

Vaikka Ristin löytämisen ja ylentämisen juhlan syntyyn vaikuttaneet tapahtumat ajoittuvatkin myöhempään aikaan, liittyy juhla sisällöltään kiinteästi muihin suuriin juhliin. "Tänään ylennetään Golgatalle istutettu elämänpuu, jonka kautta aikakausien Kuningas pelastuksen valmisti. Risti pyhittää maanääret ja kirkastaa ylösnousemuksen huoneen... (litaniastikiiroita). Risti on voitonmerkki, joka todistaa Kristuksen kunniasta synnin ja kuoleman voittajana.

                

Risti voiton symbolina on yhdistetty keisari Konstantinokseen. Vuonna 312 marssiessaan joukkoineen Roomaan hallitsija Maxentiusta vastaan Konstantinos näki taivaalla ristinmerkin. Hän laitatti sen aseisiin ja sai sen avulla taistelussa voiton.

Kirkon perimätiedon mukaan apostolienvertainen keisarinna Helena suoritti Palestiinassa kaivauksia vuoden 326 jälkeen ja 1öysi Herran Ristin. Basilian menologiassa 10. vuosisadan lopulta mainitaan, että Jerusalemissa vihittiin v. 335 suuri basilika Kristuksen y1ösnousemuksen muistolle. Kirkko vihittiin 13. syyskuuta ja seuraavana päivänä kansa sai ensi kerran nähdä äsken löydetyn Herran ristin. Patriarkka Makarios, korkealla paikalla seisten, kohotti ristin kaikkien nähtäväksi kansan riemuiten laulaessa: "Herra armahda." Tuona vuonna 14. syyskuuta oli sunnuntai ja siksi oli erityisen sopivaa veisata: "Sinun ristillesi me kumarramme, Valtias, ja Sinun pyhää ylösnousemustasi ylistämme." Vuodesta 355 lähtien juhlallinen ristin ylentäminen toimitettiin Jerusalemissa vuosittain tapahtuman muistopäivänä.

Eusebios mainitsee kirkkohistoriassaan Ristin juhlaa aletun viettää 335, vaikkei puhukaan mitään ristin löytämisestä. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen mainitsee v. 347 pitämässään opetuspuheessa, että "jo nyt koko maailma on täynnä Ristin puun osasia". Pyhä Johannes Krysostomos mainitsee 395 keisarinna Helenan aloitteesta löydetyn kolme ristiä, joista yksi todettiin useiden ihmeiden kautta aidoksi Kristuksen ristiksi.

Eräät viidennen vuosisadan kirkkohistorioitsijat mainitsevat keisarinna Helenan ja Jerusalemin piispan Makarioksen olleen todistamassa ihmeitä, jotka osoittivat oikean ristin. Löydetyt kolme ristiä vietiin erään sairasvuoteella lepäävän hurskaan naisen luo ja patriarkka asetti ne vuoron perään keisarinnan ja väkijoukon läsnä ollessa sairaan päälle. Kahden ensimmäisen ristin kosketuksella ei ollut mitään vaikutusta, mutta kolmannen ristin kosketuksesta sairas parani.

                

Paluumatkalla sairaan luota heitä vastaan tuli ruumissaatto. Patriarkka Makarios asetti ristin toisensa jälkeen ruumiin päälle ja kuollut heräsi sen ristin kosketuksesta, jonka vaikutuksesta sairas oli parantunut. Tällä tavalla kirkon perimätiedon mukaan varmistettiin ja todistettiin löydetyn ristin aitous.

Vuonna 614 Persian kuningas Kostroes valtasi joukkoineen Jerusalemin ja vei Herran ristin sotasaaliina Persiaan. Bysantin keisari Herakleios saavutti 628 voiton persialaisista ja rauhan solmimisen jälkeen risti palautettiin takaisin. Patriarkan neuvoa seuraten keisari otti ristin vastaan ilman hovipukua, vaatimattomasti pukeutunee­na ja avojaloin. Hän kantoi ristin takaisin siihen temppe­liin, josta se oli ryöstetty. Pa­lauttaminen tapahtui syys­kuun 14. päivänä, joten Ris­tin löytämisen ja ylentämisen lisäksi juhlittiin Jerusalemis­sa myös sen palauttamista ta­kaisin kristityille.

Vuonna 633 risti siirrettiin Konstantinopoliin, jossa pat­riarkka Sergios kantoi sen riemusaatossa Blahernan kir­kosta Hagia Sofiaan. Ensim­mäisen kerran Ristin löytä­misen ja ylentämisen juhlaa oli Konstantinopolissa vie­tetty jo v. 614. Kun Risti sit­ten saatiin Konstantinopo­liin, ylentämisen juhlaa alettiin viettää suurin juhlalli­suuksin. Juhlan viettämistapa levisi muihinkin kristillisiin keskuksiin. Roomassa tapa otettiin käyttöön paavi Ser­giuksen (687 ‑701) aikana.

Ristin ylentämisen juhlassa ei ristiä muistella kärsimyk­sen välikappaleena kuten suurena perjantaina, vaan voiton merkkinä. Juhlateks­tit ylistävät ristin olevan elä­väksitekevä, uskovaisten kerskaus, uskon tähden vai­nottujen tuki, paratiisin ovi, Kirkon suojelus, apostolien kaunistus, hurskauden ku­kistumaton voima, voittama­ton ase, pahojen henkien vastustaja, marttyyrien kun­nia, pelastuksen turva, voi­man sauva, pappien kaunis­tus ja vaaroista vapauttaja, sokeiden opastaja, sairaiden parantaja ja paljon muutakin.

 

 

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian temppeliinkäynti

Marraskuun 21. päivänä vietettävä Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian temppeliinkäymisen juhla ei ole vanhimpia Kirkon juhlia. Sen vietto aloitettiin kuitenkin ennen seitsemattä vuosisataa. Pyhä Andreas Kreetalainen (k. noin 712) näet mainitsee juhlaa vietetyn tuolloin Jerusalemissa. Pari vuosisataa myöhemmin Tarasioksen ollessa patriarkkana Neitsyt Marian temppeliinkäynnin juhlan vietto levisi Konstantinopoliin. Lännessä sitä vietettiin ensimmäistä kertaa paavi Gregorius XI:n aikana vuonna 1374 Avignonin kaupungissa Ranskassa.

Neitsyt Marian temppeliinkäyntiä kuvaava kertomus löytyy Jaakobin apokryfisestä protoevankeliumista. Kun Maria oli täyttänyt kolme vuotta, Joakim ja Anna veivät tytön Jerusalemin temppeliin antamansa lupauksen mukaisesti. Joakim käski kutsua saastattomia heprealaistyttojä sytyttämään lamput ja siten kiinnittämään Marian huomion, ettei ero vanhemmista olisi kovin vaikea "eikä hänen sydämensä jäisi vangiksi Herran temppelin ulkopuolelle".

Vanhempien hämmästykseksi Maria nousi temppelin viisitoista porrasta taaksensa vilkuilematta. Ylipappi Sakarias otti Marian vastaan sanoen: "Herra on tehnyt nimesi suureksi kaikissa sukupolvissa. Sinussa on Herra viimeisinä päivinä tuova julki lunastuksensa Israelin lapsille." Ylipappi Sakarias pani Marian "alttarin kolmannelle askelmalle ja Herra Jumala laski armonsa häneen ja hän karkeloitsi" (Jaak. VII).

Neitseen Marian syntymää seuraavaa temppeliinkäymisen juhlaa vietetään juutalaisen perinteen mukaisesti. Neitsyt Maria jätti itsensä tapahtuman kautta Jumalan palvelukseen: "Tämä päivä on Jumalan hyvän tahdon julistus ja ihmisten pelastuksen ennustus: Herran temppelissä julkisesti Neitsyt ilmestyy ja kaikille Kristuksen edeltä ilmoittaa. Veisatkaamme siis Hänelle suurella äänellä: Iloitse, Sinä, jonka kautta Luojan huolenpito toteutui." (Tropari.)

Tämän juhlan jälkeen kirkkovuodessa alkaa joulupaasto. Jumalanpalveluksissa aletaan lukea jouluaiheisia rukouksia ja laulaa jouluaiheisia veisuja.

2. Talvikauden juhlat

 

Jeesuksen Kristuksen syntymä

Kristuksen syntymän muistoa vietettiin alkuaan yhdessä Herran kasteen juhlan kanssa kuudentena päivänä tammikuuta. Tämän juhlan keskeinen sisältö ei ollut vain Kristuksen syntymän tai kasteen muisto, vaan Jumalan ilmestyminen ruumiissa, jumalallisen armon ilmestyminen Kristuksessa ja Hänen kauttaan. Ensimmäiseksi syntymän juhlaa alettiin viettää 25.12. Konstantinopolissa noin 377 -380.

Kristuksen syntymän juhlaa ryhdyttiin viettämään ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin sen avulla haluttiin vastustaa neljännellä vuosisadalla riehunutta areiolaisuuden harhaoppia. Toiseksi kirkollinen juhla esti uskovaisia osallistumasta samaan aikaan roomalaisten keskuudessa vietettyyn auringon uudistumisen ja valon voittamisen juhlaan.

Juhlan karjalankielinen nimi on ”rastava”, joka tulee sanasta ”syntyä”. Juhla on kristikunnan yhteinen ja omassa maassamme erityisen kunnioitettava. Joulukuun 26. päivä, toinen joulupäivä, on omistettu Neitsyt Marialle. Maassamme tätä päivää yleisesti kutsutaan Tapanin päiväksi. Tämä johtuu siitä, että lännen kirkot omistavat tämän päivän ensimmäiselle marttyyrille Stefanukselle. Ortodoksinen kirkko muistelee Stefanusta seuraavana päivänä, 27.12.

Herran kaste - Jumalan ilmestyminen

Herran kasteen, toiselta nimeltään Jumalan ilmestymisen eli teofanian, juhlaa vietettiin alkukirkon aikana samana päivänä syntymäjuhlan kanssa 6.1. Juhlan karjalankielinen nimi on ”vieristä”. Luultavasti tämä nimitys on syntynyt sanasta ”vesiristi” ja viittaa kirkolliseen toimitukseen, jossa papisto kirkkokansa juhlallisesti ristisaatossa käy Kristuksen kasteen muistoksi jollekin lähteelle, joelle tai järvelle toimittamaan suurta vedenpyhitystä, jota nykyisinkin vielä sanotaan ”Jordanilla käynniksi”. Tapana on ollut, että tänä juhlapäivänä käy papisto ristin kanssa siunaamassa myös yksityisiä koteja vihmoen vihkivettä, johon myös karjalakielinen juhlannimitys viittaa.

Jumalan ilmestymisen juhla mainitaan jo apostolisissa säännöissä, ja toiselta vuosisadalta on säilynyt pyhän Klemens Aleksandrialaisen maininta Kristuksen kasteen päivän viettämisestä ja juhlan aattona toimitettavasta yöllisestä jumalanpalveluksesta. Beetlehemissä ja Jerusalemissa Syntymäjuhla erotettiin itsenäiseksi juhlaksi jo 300-luvulla, mutta yleisemmin se tapahtui vasta 800-luvulla. Nykyäänkin vielä, esimerkiksi idän orientaalisiin kirkkoihin kuuluvassa Armenian kirkossa, vietetään Kristuksen syntymän- ja kasteen juhlia samana päivänä.

Ranskassa eläneen tunnetun ikonimaalarin munkki Grigorin (Krug) mielestä syntymän ja kasteen juhlilla on selvä sisäinen yhteys. Kristus kastettiin evankeliumin todistuksen mukaan 30-vuotiaana. Se tapahtui lähellä Hänen syntymäpäivänsä ajankohtaa, joten varhaiskirkossa tuli juuri sen vuoksi tavaksi viettää juhlia samaan aikaan.

Juhlien erottamisen perimmäisenä syynä lienee ollut kirkon pyrkimys muuttaa roomalaisten keskitalven juhlan pakanallinen sisältö kirkolliseksi. Liturgisessa mielessä kasteen- ja syntymän juhlat ovat lähes identtiset. Syntymäjuhlan liturgiset tekstit yhdistyvät monelta osin kasteen juhlaan, ja palvelusten rakenne, erityisesti ehtoopalveluksen osta, toistaa syntymäjuhlan palveluksia.

                

Kasteen juhlaa on nimitetty joissakin yhteyksissä myös valon juhlaksi. Varhaiskirkon ajalla tuli näet tavaksi kastaa katekumeenit eli opetettavat Kristuksen kirkon jäseniksi palavien tuohusten loisteessa. Kastetut ottivat vastaan Valon Jumalan, "kansa, joka asui pimeydessä, näki suuren valon. Niille, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, loisti kirkkaus". (Mt. l: 16)

                

Markuksen evankeliumi kertoo tapahtumasta: "Niinä päivinä Jeesus tuli Galilean Nasaretista ja Johannes kastoi hänet Jordanissa. Vedestä noustessaan Jeesus näki kuinka taivaat aukenivat ja Henki laskeutui häneen kyyhkysen tavoin. ja taivaasta kuului ääni: 'Sinä olet minun rakas Poikani, Sinuun minä olen mieltynyt."(Mk 1. 9-11)

                

Kasteen juhlaa on kutsuttu myös epifaniaksi, Ilmestymiseksi, koska silloin Kristus avoimesti aloitti palvelustehtävänsä. "Kristuksen syntymän päivää ei tule nimittää epifaniaksi", sanoo pyhä Johannes Krysostomos, "vaan päivää jona Hänet kastettiin. Ei Hän syntymänsä kautta tullut kaikille tunnetuksi, vaan kasteen kautta. Ennen kastamispäivää Hän ei ollut tunnettu ihmisille."

 

Herran temppeliintuominen eli Kohtaaminen

Herran temppeliin tuomisen juhlaa vietetään helmikuun 2. päivänä, eli 40 päivää Kristuksen syntymän jälkeen. Kohtaaminen on yksi Herran suurista juhlista, vaikka sen sanoma ei kohdistu yksin Kristukseen. Juhlan veisut ovat sisällöltään lähellä Jumalansynnyttäjän juhlatekstien sanomaa, ja vanhaan aikaan se luettiinkin Jumalansynnyttäjän juhlaksi. Lännen kirkossa korostetaan juutalaisen lain mukaista äidin puhdistautumista synnytyksen jälkeen, joten heillä se lasketaan nykyäänkin Jumalansynnyttäjän juhlaksi.

Kohtaamisen juhlaa vietettiin Jerusalemissa todistettavasti jo 300-luvulla saattokulkuein ja juhlallisuuksin. Konstantinopolissa sitä alettiin viettää keisari Justinianuksen aikana 500-luvulla ja Roomassa sata vuotta myöhemmin. Herran temppeliin tuomisen juhlan vakiinnuttamisella Rooman paavi, pyhä Gregorios Suuri, oletettavasti halusi lopettaa helmikuussa vietettävän pakanallisen juhlan.

Juhlan evankeliumi Lk 2:22 -39 paljastaa juutalaisten lakihenkisyyden ja uskonnolliset tavat. Kristus tuotiin temppeliin pyhitettäväksi Mooseksen Herralta saaman kehotuksen mukaan: "Pyhitä minun omakseni jokainen esikoinen israelilaisten keskuudessa..."(Exodus 112).

Lapsen toivat pyhitettäväksi Joosef Kihlattu ja Jumalanäiti, joka itsekin tuli puhdistautumaan lain määräyksen mukaan: Evankeliumi kertoo Simeonin olevan vanhurskaan ja Jumalaa pelkääväisen miehen. Liturgiset tekstit kuvaavat Simeonia Moosesta suuremmaksi. Hän, jonka "Mooses näki Siinain vuorella synkässä pilvessä", (Virrelmästikiiroja) on lihaksi tulleena Simeonin käsivarsilla. Jotkut ovat epäilleet Simeonin olleen eräs temppelin papeista, mutta se tuskin pitää paikkaansa, koska varhaisessakaan ikonografiassa ei hänellä ole papillista pukua. Mahdollisesti hän oli yksi kirjanoppineista, Hillelin poika ja Gamallielin isä. Otettuaan käsivarsilleen Vapahtajan hän lausui joka ehtoopalveluksessa luettavan rukouksen: "Herra nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä...

 

3. Kevätkauden juhlat

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestys- Ilosanoma

Kristinuskon alkuaikana Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestysjuhlasta käytettiin monia eri nimityksiä, mm. "Ilosanoma Kristuksesta", "Lunastuksen alku" tai "Enkelin ilosanoma Marialle". Nykyisin käytetty nimi vakiintui seitsemännellä vuosisadalla.

Tätä Jumalansynnyttäjälle omistettua juhlaa lienee vietetty jo kristinuskon varhaisina aikoina, koska neljännellä vuosisadalla pyhä Atanasios Suuri nimittää Ilmestystä ensimmäiseksi juhlien joukossa ja erikoisen arvossapidetyksi, koska se johdattaa mieliin ihmisten pelastustyön alun.

Juutalaisille maaliskuu oli vuoden ensimmäinen kuukausi, jolloin muisteltiin israelilaisten pakoa Egyptistä. Uuden testamentin aikaan uuden vuoden vietto samana kuukautena ei menettänyt merkitystään, vaan se sai uuden sisällön. Uuden liiton näkökulmasta maaliskuu, jolloin Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestys tapahtui, oli alku maailman uudelle luomiselle. Silloin "Taivaallinen sanansaattaja lähetettiin kunnian Kuninkaan elävän palatsin tykö valmistamaan Luojalle maanpäällistä asumusta". (Litaniastikiiroista)

Saksalaisen professori Anselm Hertzin mukaan Ilmestyksen juhlalla on uudelle ajalle asti ollut aivan erityinen luonne. Ei-kirkollisissa piireissäkin sitä vietettiin virallisen kalenterivuoden alkuna. Esimerkiksi Firenzen tasavalta päiväsi viralliset kirjelmänsä tämän juhlan mukaan, ja yksityishenkilöiden keskinäiset sopimukset noudattivat päiväystä, jossa vuosi alkoi Marian ilmestyspäivällä. Keskiajan lopulla tämä lienee ollut enää vain hurskas tapa. Sen taustana on kuitenkin juhlan teologiseen sanomaan sisältyvä näkemys, että uusi historiallinen aikakausi alkoi Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestyksestä, jossa Jumala saattaa Poikansa lihaksitulossa armopäätöksensä ihmisten tietoon ja lahjoittaa heille täyden pelastuksen Vapahtajassa. Tämän pelastuksen alun muistoksi sijoitettiin myös uuden kalenterivuoden alku Ilmestymispäivään.

Herran ratsastus Jerusalemiin- Palmusunnuntai

Viikko ennen pääsiäistä vietetään Herran Jerusalemiin ratsastuksen muistoa eli palmusunnuntaita. Ensimmäiset viitteet juhlan vietosta ajoittuvat kolmannelle vuosisadalle. Samalta ajalta ovat säilyneet myös varhaisimmat aihetta esittävät sommitelmat sarkofagien korkokuvina.

Jerusalemiin ratsastusta kuvaavat evankeliumikertomukset:  Mt.21: 1-11, Mk.11:1–10 ja Lk.19:29–44, sekä liturgiassa luettava Jh.12:12–19. Juhlaan sisältyy ennuskuvallisia merkkejä Vapahtajan tulevasta kärsimyksestä ja kuolemasta: "Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus saapui Betaniaan herättääkseen eloon neljä päivää kuolleena olleen Lasaruksen, ja edeltäpäin julistaakseen ylösnousemusta" (Litaniastikiiroista).

"Täytyy huomioida päivä", kirjoittaa pyhä Ambrosius Milanolainen," jona Jeesus Kristus meni Jerusalemiin, se oli kuukauden yhdeksäs päivä, jolloin valittiin pääsiäislammas, jonka israelilaiset surmasivat pistämällä kuukauden neljäntenätoista päivänä. Niin ollen Kristus, todellinen Karitsa, jonka piti tulla ristiinnaulituksi perjantaina, meni Jerusalemiin sinä päivänä, jona valittiin karitsan ennuskuva."

Juhla tunnettiin jo 300-luvulla Jerusalemissa, jolloin kaupungissa järjestettiin evankeliumin kertomuksen mukainen uskonnollinen kulkue, missä patriarkka ratsastaen aasilla kuvasi Jeesuksen Kristuksen vapaehtoista ratsastamista kärsimyksiin.

Palmusunnuntaita edeltävä lauantai on omistettu Lasaruksen muistolle, jonka Jeesus herättää Betaniassa. Juhlan aattona toimitetaan pajunoksien eli virpovitsojen siunaaminen. Siunatut oksat jaetaan kirkkokansalle. Tämän vuoksi juhlaa sanotaan myös ”virboiksi”. Sekä palmunoksat että pajunoksat ovat voiton ja uuden elämän vertauskuvia. Hengellisen ilon merkiksi kirkkokansa aattoillan jumalanpalveluksessa seisoo palava tuohus kädessään.

Herran pääsiäinen- Kristuksen ylösnousemus

Pääsiäisen juhlaa vietettiin jo Vanhan Testamentin aikaan juutalaisten Egyptin orjuudesta vapautumisen muistona. Uudessa liitossa juhla sai toisen, syvemmän merkityksen. Pyhän Ambrosius Milanolaisen mukaan pääsiäinen merkitsi sitä, "että itse Jumalan Poika, kuolleista ylösnousemisen kautta siirtyi tästä maailmasta taivaallisen Isän luo, maasta taivaaseen, vapauttaen meidätkin ikuisesta kuolemasta ja lahjoittaen meille oikeuden tulla Jumalan lapsiksi".

Kristillistä pääsiäistä alettiin viettää apostolien aikana (1 Kor. 5:8). Vuonna 325 pidetty ensimmäinen yleinen kirkolliskokous määritteli pääsiäisen vietettäväksi kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina juutalaisen pääsiäisen jälkeen.

Pääsiäistä vietettiin varsinaisesti 7 päivää, mutta kaikki seuraavatkin päivät aina helluntaihin asti olivat jonkinlaista yhtä mittaista juhlaa, jolloin kirkon alkuaikoina ei paastottu eikä rukoiltaessa notkistettu polvia. Pääsiäisen edellä oli paasto, jolla kristityt valmistautuivat suureen juhlaan. Paaston pituus oli alussa hyvin epämääräinen: toiset paastosivat ainoastaan yhden päivän, toiset kaksi, ja jotkut taas noudattivat Kristuksen esimerkkiä ja paastosivat 40 päivää. Tämä tapa voitti vähitellen käytännössä ja 4. vuosisadalla se oli kehittynyt jo yleiseksi säännöksi.

Kristuksen ylösnousemus eli Herran pääsiäinen ei kuulu kahdentoista kirkkovuoden suuren juhlan joukkoon. "Juhlien juhla ja riemujen riemu, vie voiton muista juhlista, kuten aurinko on tähtiä kirkkaampi” opettaa pyhä Gregorios Teologi. Pääsiäinen on siis muita juhlia suurempi ja siksi tärkein, kuten Kristus - Jumalihminen - on kahtatoista opetuslastaan suurempi.

Karjalankielinen nimitys juhlalle on ”äijäpäivä”, so. ”monta päivää”. Juhlan hepreankielinen nimitys on ”passah”, so. ”meni ohitse”.

Juhlan vietto alkaa pääsiäisyönä keskiyöllä. Ensin kirkossa toimitetaan lyhyt puoliyöpalvelus, jonka aikana Vapahtajan hautauskuva viedään keskeltä kirkkoa alttariin. Täsmälleen puoliyön aikaan papisto ja kirkkokansa aloittavat ristisaaton kirkon ympäri ja tullen kirkon ulko-oven eteen aloittavat varsinaisen aamupalveluksen laulamalla veisua ”Kristus nousi kuolleista…”

Pääsiäisen juhla kestää 40 päivää Kristuksen taivaaseen astumisen juhlaan asti. Tätä jaksoa kirkkovuodessa kutsutaan ”pentekostarioniksi” (=50).

 

 

Herran taivaaseenastuminen

Neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä vietetään helatorstaita eli Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen taivaaseenastumista. Juhlan vietto periytyy varhaiskristilliseltä ajalta. Apostoliset säädökset mainitsevat juhlaa vietetyn 40. päivänä ylösnousemusjuhlan jälkeen.

Herran taivaaseenastuminen on pelastuksen täyttymyksen juhla. Koko pelastushistoria - Vapahtajan syntymä, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus loppuunsaatetaan taivaaseenastumisessa. "Täytettyäsi Jumalan kaitselmuksen meissä ja yhdistettyäsi maan päällä olevan taivaallisen kanssa Sinä, oi Kristus, meidän Jumalamme, menit kunniassa taivaaseen. Mutta Sinä et kuitenkaan eronnut meistä, vaan olet aina kanssamme ja lupaat niille, jotka Sinua rakastavat: Minä olen teidän kanssanne eikä kukaan voi olla teitä vastaan."(Kontakki)

Juhlan evankeliumi(Lk.24:36- 53) kuvaa itse taivaaseenastumisen tapahtuman varsin lyhyesti: "Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen." (Lk. 24: 50 -51) Teksti kertoo tapahtuman todistajina olleen vain yhteen kokoontuneet opetuslapset. Epistolateksti (Ap.t. L1-12) kertoo enemmän, mm. taivaaseenastumisen tapahtumapaikan, joka oli Jerusalemin läheisyydessä sijainnut Öljymäki.           

Helluntai- Pyhän Hengen vuodattaminen

Seitsemän viikon kuluttua pääsiäisestä juutalaiset viettävät helluntaita. Juhlalla on kaksinainen sisältö. Ensiksikin muistellaan Siinain vuorella tapahtunutta lain antamista, jolloin Herra teki liiton valitun kansan kanssa. Israelin kansa sai kymmenen käskyä Jumalalta 50 päivää Punaisen meren ylityksen jälkeen. Toisaalta juhlitaan elonleikkuuta (Numeri 28:26) ja hedelmien korjaamista (Exodus 23:16). Juutalaiset kutsuvat juhlaa "viikkojuhlaksi" (Deut. 16: 9-10).

Viidentenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä, juutalaisten viikkojuhlan aikaan, kristityt viettävät Pyhän Hengen vuodattamisen päivää eli Helluntaita. Sitä nimitetään myös Pyhän Kolminaisuuden päiväksi, koska Pyhän Hengen ilmestymisen kautta kirkastui ihmisille Pyhän Kolminaisuuden salaisuus. juhlan veisuissa ylistetään kaikkia Pyhän Hengen alas tulemisessa olleita Pyhän Kolminaisuuden persoonia: jumalaa Isää, joka lähetti Pyhän Hengen, jumalaa Poikaa, joka oli rukoillut jumalaa Pyhän Hengen lähettämiseksi ja Jumalaa Pyhää Henkeä, joka laskeutui tulisten kielten muodossa.

Apostoliselta ajalta periytyvän juhlan epistolateksti kertoo, kuinka Pyhä henki laskeutui apostolien ja opetuslasten päälle Vapahtajan lupauksen mukaisesti (Jh.7:39). Pyhän Hengen laskeutuminen teki uuden liiton Jumalan ja uuden Israelin Kirkon - kanssa. Lain antamisen armo Pyhässä Hengessä otti silloin paikan Siinailla annetusta laista. Pyhän Kolminaisuuden kaikki persoonat osallistuivat maailmaa ja ihmistä koskevaan Jumalan tekoon.

Pyhän Hengen vuodattamisen päivä on kulminaatiopiste Pyhän Kolminaisuuden kolmannelle persoonalle pyhittävänä voimana sekä annetun lupauksen täyttymys. Pyhän Hengen laskeutuminen Isän lähettämänä Pojan suostumuksella(Ap.t. 2:33) ilmaisee maailmalle armon, joka annettiin ihmisten tietoisuuteen Pyhän Kolminaisuuden mysteerissä. Lupauksen täyttyminen paljastaa yhden Jumalan olevan kolmessa persoonassa. juhla ilmentää siis keskeisimmän kristillisen dogmin.

Helluntaijuhlan ulkoisiin erityispiirteisiin kuuluu koristaa kirkot sekä kodit puiden oksilla ja kukilla. Tämäkin on vanhatestamentillista perintöä. Juutalaisilla oli näet tapana tuoda sinä päivänä ensimmäiset tähkät papille" (Leviticus23:10). Tapaan koristaa pyhäkkö helluntaina on voinut vaikuttaa myös muisto Jumalan ilmestymisestä kolmen miehen hahmossa Aabrahamille Mamren tammistossa (Gen. 18:2).

Ortodoksisessa kirkossa on Helluntaille omistettu Pyhän Kolminaisuuden muisto ja seuraava maanantai on Pyhän Hengen päivä.

4. Kesäkauden juhlat

 

Herran kirkastuminen

Elokuun kuudentena päivänä kirkko viettää Kristuksen kirkastumisen muistoa. Juhlaa on vietetty todennäköisesti apostolien ajoista lähtien. Origenes (eli noin vuosina 184 -253) on pannut alulle käsityksen, jonka mukaan Herran kirkastumisen tapahtumapaikkana oli Nasaretin lähellä sijaitseva Taaborin vuori. Pyhä apostolienvertainen Helena rakennutti 326 kirkon sinne. Patriarkka Prokloksen säilyneestä saarnasta tiedämme varmuudella juhlaa vietetyn idässä ainakin viidennellä vuosisadalla.

Kahdeksannella vuosisadalla pyhät Johannes Damaskolainen ja Kosmas Maijumalainen sepittivät monia juhlan veisuja. Teologinen kiista Kirkastumisen luomattomasta valosta synnytti 14. vuosisadalla Kirkkoa edelleenkin elävöittävän hesykastisen lakkaamattoman rukouksen perinteen.

                

Tapa viettää juhlaa 6.8. sai alkunsa yhdeksännen vuosisadan keskivaiheilla Espanjassa. Aiemmin sitä oli vietetty Herran Äidin paaston toisena sunnuntaina. Lännen kirkossa Kirkastuminen otettiin viralliseksi juhlaksi vasta paavi Klement III:n toimesta 1472. Toisin kuin idässä katolisessa kirkossa juhla luetaan keskiarvoisiin juhliin.

Juhlaan liittyy traditio siunata liturgian lopussa vuoden ensimmäiset hedelmät. Se periytyy meille vanhatestamentilliselta ajalta ja pohjautuu Jumalan israelilaiselle antamaan käskyyn uhrata kaikki esikoiset karjasta sekä ensimmäiset hedelmät ja viljat (Leviticus 19:24). Arkkiiispa Herman on todennut: ”Luonnontuotteiden siunaamisella juuri Kristuksen kirkastuspäivänä, jolloin Herra osoitti meille inhimillisen luonnon tulevan kirkastuksen, on vielä tarkoitus opettaa meille, että myös luonto, joka ihmisen syntiinlankeemuksen kautta tuli kirotuksi ja turmeltui, kaipaa ja odottaa vapautumista, kirkastumista sekä Jumalan siunausta."

                

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian kuolonuneen nukkuminen

 

Elokuun ensimmäisenä päivänä alkava Herran Äidin paasto päättyy Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen muistojuhlaan 15.8. Juhlaa on todennäköisesti vietetty ensimmäiseksi Jerusalemissa. Neljännen vuosisadan lopussa liturgista käytäntöä muistiin merkinnyt Aeternia ei tuntenut juhlaa, mutta kuudennella vuosisadalla sitä on jo varmuudella vietetty. Lännessä juhlan ajankohta oli aluksi tammikuussa, mistä pyhä Gregorios Tourslainen ensimmäisenä mainitsee. Keisari Mauriciuksen (582 -602) aikana juhlan viettämisajankohta siirrettiin elokuun viidenteentoista.

Juhlan veisut ovat pääosin pyhittäjien Kosmas Maijumalaisen, Johannes Damaskolaisen ja Teofanes Nikealaisen laatimia. Ne perustuvat toisella vuosisadalla eläneen pyhän Melitonin vaikutuspiirissä syntyneisiin kertomuksiin. Kirjallisen asun apokryfiset tekstit saivat vasta viidennellä vuosisadalla. Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kuvaus on täynnä legendanomaisia yksityiskohtia Herran Äidin kuolemasta, ylösnousemisesta ja taivaaseen astumisesta. Näitä aineksia kirkkoisät ovat käsitelleet suurella varovaisuudella.

Kuolonuneen nukkumisen apokryfi kertoo, kuinka ylienkeli Gabriel ilmestyi Marialle tuoden viestin lähestyvästä kuolemasta. Jumalanäiti halusi vielä ennen kuolemaa nähdä Poikansa opetuslapset. Ihmeellisesti he kaikki, apostoli Tuomasta lukuun ottamatta, ilmestyivät hänen kuolinvuoteensa äärelle. Kuolinpäivänä Kristus näyttäytyi Äidilleen enkelijoukkojen ympäröimänä ja vei hänen sielunsa taivaallisiin asuinsijoihin.

Jumalanäidin ylösnousemuksen kunniaa voidaan tarkastella vain Kirkon tradition valossa. Jumalanäidin kunnioittaminen on lopputulos Pojan vapaaehtoisesta alentumisesta. Jumalan Poika tuli lihaksi Neitsyt Mariasta ja tuli Ihmisen Pojaksi, joka saattoi kuolla. Sen vuoksi Maria, tultuaan Jumalanäidiksi, sai osakseen kunnian, joka kuuluu Jumalalle, ja on ensimmäisenä luotujen joukossa osallinen ihmiskunnan jumaloitumiseen. Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi jumaloitua. Jumalan lihaksitulon merkitys korostuu Marian maanpäällisen elämän lopussa. Ajatus esitetään kauniisti juhlan avuksihuutostikiiroissa: "Sinä, Valtiatar, tulit Ylimmäisen valtaistuimeksi ja maan päältä olet tänään taivaaseen muuttanut. Sinun kunniasi on jumalallinen, jumalallisilla ihmeillä loistava."

Kirkkoisät käsittelevät opetuksissaan kuolonuneen nukkumisen tapahtumia varovaiseen sävyyn. Pyhä Modestos Jerusalemilainen (k. 634) kertoo teoksessaan ”Kuolonuneen nukkumisen ylistys” pidättyväisesti yksityiskohdista. Hän huomioi apostolien läsnäolon: "Heidät tuotiin kaukaa ylhäisen innoittamana.” Kristus ilmestyy tullakseen noutamaan Äitinsä sielun palauttaakseen Jumalanäidille lopullisesti elämän: "Ruumiillisesti ottaa ikuiseen kuolemattomuuteen Hänet, joka toi Hänet näkyviin haudasta ja vetää Hänet itseensä tavalla, jonka Hän yksin tietää." Pyhä Johannes Tessalonikalainen (k. noin 639) samoin kuin nuoremmat isät, pyhä Andreas Kreetalainen, Germanos Konstantinopolilainen ja Johannes Damaskolainen ovat saarnoissaan kertoneet runsaammin yksityiskohtia.

 

Luento ”Ortodoksisuus tutuksi”- piirissä 28.11.2005 Nikolaoksen kirkossa